Part 4

Gertrudilla oli siinä nurkassaan paraikaa tekeillä suuri työ. Ei sen vähempi kuin koko pitäjän uudelleen rakentaminen. Koko kotipitäjän hän aikoi luoda uudestaan, kirkkoineen ja kouluineen. Jokeakaan ja sen siltaa hän ei tahtonut unohtaa, jottei mitään jäisi keskeneräiseksi.

Aimo joukko työtä oli jo tehtynä. Laaksoa ylt'ympäri kiertävät vuorenselänteet hän oli pannut kokoon suurista ja pienistä kivistä. Kaikkiin notkoihin hän oli kuusenhavuista laittanut metsää, ja kahdesta terävästä kivestä hän oli pystyttänyt Klack-vuoren ja Olofshättan kukkulat, jotka ylenivät kumpikin omalla puolellaan jokea ja katselivat toisiaan laakson ylitse.

Vuorien reunustama pyöreä laakso oli peitetty äidin kukkaruukkumullalla, niin että se näytti aivan luonnolliselta, mutta sittenpä Gertrud ei saanut sitä vihannoimaan, niinkuin viljellyn maan pitäisi. Hän lohdutti kuitenkin mieltään sillä, että tuollaiseltahan se näytti keväällä, kun ei maassa vielä ollut ruohoa.

Dal-joki, joka leveänä ja valtavana virtasi koko pitäjän halki, oli sen sijaan aivan näköisensä, sillä se oli tehty pitkästä lasisuikaleesta, ja heti ensi töikseen Gertrud oli laatinut sen notkuvan lauttasillan, joka välitti yhteyttä pitäjän molempien osien välillä.

Syrjemmässä olevat talot ja kylät hän myöskin jo oli merkinnyt punaisilla tiilikivisiruilla. Kaukana pohjoisessa, peltojen ja niittyjen keskellä oli Ingmarila, Kolåsin kylä taas näkyi idästä vuorenrinteeltä, ja Bergsån ruukki oli aivan laakson eteläpäässä, missä joki teki monta putousta murtautuessaan laaksoa salpaavien vuorien läpi.

Oikeastaan kaikki ulkopiirteet jo olivatkin valmiina. Sileiksi hiekoitetut maantiet kiertelivät pitkin joenrantaa talojen välitse. Pieniä puistikkoja oli istutettu sinne tänne tasangolle ja asuinrakennusten ympärille. Gertrud näki noista kivi- ja multa- ja kuusenhavurakenteistaan yhdellä silmäyksellä koko pitäjän. Se oli hänestä oikein kaunista.

Hän käänsi vähän väliä päätään, sillä mieli teki näyttää äidillekin noita ihmetöitä, mutta hän hillitsi mielensä. Yhä vieläkin oli viisainta pysytellä muilta huomaamattomana.

Nyt oli vielä vaikein työ jäljellä. Oli rakennettava kirkonkylä keskelle pitäjää joen kahden puolen. Gertrudin täytyi muutella kiviään ja lasinkappaleitaan moneen kertaan, ennen kuin sai ne jonkinmoiseen järjestykseen. Kruununvoudin talo tahtoi tunkea tieltään kauppapuodin, ja tuomarin ja tohtorin rakennukset eivät olleet mahtua rinnakkain. Vaikeata oli jo muistaakin kaikkea, mitä siellä oli: kirkko ja pappila, apteekki ja postikonttori, suuria talonpoikaistaloja ulkohuoneriveineen, majatalo, jahtivoudin puustelli, sähkösanomakonttori.

Lopultakin oli sitten koko kirkonkylä valmiina valkoisine ja punaisine taloineen, keskellä vihreitä peltomaita. Mutta yhtä vielä puuttui.

Gertrud oli jouduttanut noita muita päästäkseen rakentamaan koulutaloa, jonka myöskin piti tulla sinne kirkonkylään.

Koululla tuli olla paljon tilaa. Sen oli muhkeana kaksikerroksisena rakennuksena kohottava joentörmällä, ympärillään laaja puutarha ja pihan keskellä korkea viirinsalko.

Hän oli säästänyt koulua varten parhaat puupalikkansa, mutta silti häntä huoletti sen onnistuminen. Mieluimmin hän olisi rakentanut sen aivan sellaiseksi kuin se oli, alakertaan ison koulusalin ja yläkertaan pienemmän, sekä heidän asuttavansa keittiön ja kamarin.

Mutta se kestäisi kovin kauan. En minä kuitenkaan saa tässä olla niin pitkää aikaa, hän ajatteli.

Silloin kuului eteisestä askeleita, joku siellä kopisteli lunta päältään. Gertrud ryhtyi heti paikalla työhönsä. Nyt siellä tulee pastori juttelemaan isän ja äidin kanssa, hän ajatteli, nyt hän saa käyttää koko illan omiin töihinsä. Ja virkein mielin hän alkoi laskea perustusta koulutalolle, josta oli tuleva puolen pitäjän kokoinen.

Äitikin oli kuullut askelet eteisestä. Hän nousi ja siirsi vanhanaikaisen nojatuolin lieden ääreen. Samassa hän kysäisi mieheltään: -- "Aiotko sanoa sen hänelle jo tänä iltana?" -- "Sanon kyllä", vastasi koulumestari, "heti kun siitä tulee puhe."

Kirkkoherra astui nyt sisään, viluissaan ja poskipäät pakkasviimasta punoittaen. Hän oli tapansa mukaan hyvin puheliaalla tuulella. Tosiaan hän olikin hauskin mies, mitä olla saattoi, kun hän noin pistäytyi pakinoimaan yhtä ja toista. Hänen haastellessaan maallisista asioista puhe sujui häneltä niin vapaasti, ettei olisi uskonut häntä samaksi mieheksi, jolle saarnaaminen oli niin hankalaa. Mutta hengellisistä asioista puhuttaessa työntäysi veri hänen kasvoihinsa, hän hakelsi sanojaan eikä koskaan uskaltanut kajota tärkeimpiin kysymyksiin. Vain silloin hän lämpeni, kun sai puhua Jumalan ohjauksesta.

Kirkkoherra oli tuskin päässyt kunnolleen istumaan, kun koulumestari kääntyi häneen päin ja sanoi hyvin iloisesti: "Nytpä minä kerron teille, kirkkoherra, uutisen; minä alan kohta rakentaa rukoushuonetta."

Pappi vaaleni, aivan voimatonna hän lysähti nojatuoliin, johon Stiina emäntä oli hänet istuttanut. "Mitä te sanotte, Storm? Rakennatte rukoushuoneen? Mitä sitten tehdään kirkolla ja minulla? Hylätäänkö meidät?"

"Kyllä kirkkoa ja kirkkoherraa sittenkin tarvitaan", vastasi koulumestari vakuuttavasti. "Rukoushuoneen minä olen ajatellut kirkon tueksi. Niin monta väärää opettajaa liikkuu nykyään kansaa villitsemässä, että kirkko tosiaan on avun tarpeessa."

"Ja minä kun olen pitänyt teitä, Storm, ystävänäni!" sanoi pappi masentuneena.

Pari silmänräpäystä sitten hän oli tullut sisään huolettomana ja iloisena, nyt hän yht'äkkiä oli niin murtunut, että hänestä melkein näytti tulevan loppu.

Koulumestari käsitti vallan hyvin hänen toivottomuutensa. Olihan yleisesti tunnettua, että kirkkoherralla ennen oli ollut sangen hyvä lukupää, mutta että hän oli nuoruudessaan elänyt liian vallattomasti ja lopuksi saanut halvauksen, ja siitä lähtien hänestä ei koskaan tullut entistä miestä. Häneltä itseltään useimmiten unohtui, ettei hän ollut muuta kuin miehen varjo, mutta joka kerta kun hän sai siitä huomautuksen, hän joutui aivan epätoivoon.

Nyt hän istui tuolilla lamautuneena kuin kuollut, eikä kukaan tohtinut pitkään aikaan sanoa sanaakaan.

"Ei teidän, kirkkoherra, pidä käsittää asiaa sillä lailla", yritti viimein koulumestari sanoa hyvin hiljakseen ja lempeästi.

"Älkää puhuko, Storm", sanoi kirkkoherra, "tiedän sen itsekin, etten ole erikoinen saarnamies, mutta en minä olisi uskonut teidän rupeavan minulta virkaa riistämään."

Storm teki käsillään epääviä liikkeitä, joiden oli määrä osoittaa, etteihän sellainen ikinä olisi voinut hänen mieleensä juolahtaa, mutta sanoa hän ei sitä uskaltanut.

Koulumestari oli kuusikymmenvuotias mies, mutta paljotöisestä virastaan huolimatta vielä täysissä voimissa. Hänen ja kirkkoherran ulkonäössä oli suuri ero. Storm oli Taalainmaan pisimpiä miehiä, hänellä oli musta, kihara tukka, kuparin ruskea iho ja teräväpiirteiset kasvot. Hän näytti jykevältä kuin tammi verrattuna pienikasvuiseen kirkkoherraan, jonka rinta oli painuksissa ja pää kalju.

Stiina emännän mielestä olisi voimakkaamman pitänyt myöntyä. Hän kehoitti silmänluonneilla miestään peruuttamaan sanansa, mutta koulumestari ei saattanut luopua hankkeistaan, vaikka hän olikin hyvin pahoillaan.

Hän alkoi nyt selittää asiaa hyvin tyynesti ja tarkasti. Hän sanoi olevansa varma siitä, että lahkolaisuutta jo pian ilmaantuu seurakuntaan. Ja sen torjumiseksi oli tarpeen, että jossakin paikassa voitiin selittää sanaa kansanomaisemmin kuin kirkossa sopii, että siellä saattoi vapaasti valita saarna-aiheensa, selittää Raamattua kokonaisuudessaan ja opastaa kansaa vaikeita kohtia käsittämään.

Vaimo viittoi häntä vaikenemaan. Stiina emäntä ymmärsi, että pappi joka sanaan ajatteli: Vai niin, minä siis en ole opettanut seurakuntaa enkä suojellut sitä harhauskolta! Taidanpa olla hyvinkin kehno papiksi, kun oma koulumestarini, tämä koulunkäymätön talonpoika, luulee osaavansa saarnata paremmin kuin minä.

Koulumestari ei huomannut sanojensa vaikutusta, vaan puhui edelleen siitä, millä tavalla hän oli ajatellut suojella tätä lammaslaumaa susien hyökkäykseltä.

"Minäpä en ole mitään susia nähnyt", sanoi pappi.

"Minä tiedän, että niitä on tulossa", sanoi Storm.

"Ja te itse, Storm, avaatte niille oven."

Hän kohensihe nojatuolissaan tarmokkaampaan asentoon. Koulumestarin sanat olivat häntä kiihdyttäneet, veret alkoivat nousta poskipäihin, ja hän näytti melkein yhtä arvokkaalta kuin tavallisissa oloissaan.

"Rakas Storm, ei nyt puhuta enempää tästä asiasta", hän sanoi.

Sitten hän alkoi leikkiä laskien ylistellä Stiina emännän viimeksi pukemaa morsianta, sillä Stiinaa käytettiin kaasona pitäjän kaikissa häissä. Mutta tämä talonpoikaisvaimo ymmärsi, kuinka suunnattomasti pappi kärsi oman kykenemättömyytensä tunnosta, ja hän itki säälistä eikä kyyneliltään saanut vastatuksi; kirkkoherran täytyi puhua melkein yksinään.

Koko ajan pyörivät kirkkoherran ajatukset siinä, että kunpa hän saisi takaisin nuoruutensa voimat ja selvän järjenjuoksun, niin hän yht'äkkiä keksisi sanat, joista tuo talonpoika huomaisi, kuinka huonosti menettelee.

Yht'äkkiä hän uudestaan käännähti Stormiin päin. "Mistä te, Storm, olette saanut siihen rahoja?"

"Me laitoimme yhtiön", sanoi Storm ja luetteli sitten ne talolliset, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, osoittaakseen, etteivät ne miehet mitenkään voineet kirkkoa eikä pappia vahingoittaa.

"Vai on Ingmar Ingmarinpoikakin mukana!" sanoi pappi. Se tieto sattui häneen kuin uusi surmanisku. "Yhtä varmasti kuin minä luotin teihin, Storm, luotin minä Ingmar Ingmarinpoikaan."

Mutta hän keskeytti sen puheensa taas siihen ja kääntyi tarinoimaan emännälle. Hän näki kyllä, että Stiina emäntä itki, mutta ei ollut sitä huomaavinaan.

Hetkisen kuluttua hän taas käännähti koulumestariin päin.

"Luopukaa siitä aikeesta, Storm", hän pyysi. "Jättäkää se minun tähteni. Ettehän tekään, Storm, olisi hyvillä mielin, jos joku laittaisi koulun teidän koulunne viereen."

Koulumestari katseli pitkin lattiaa ja mietti tarkasti. "En minä voi sitä jättää, kirkkoherra", hän viimein sanoi, koettaen samalla kohottautua pontevamman ja tyynemmän näköiseksi.

Pappi ei siihen vastannut, ja sitten istuttiin ainakin kymmenen minuuttia aivan ääneti.

Sitten pappi nousi paikaltaan, pani turkin yllensä ja lähti ovea kohden.

Koko illan hän oli tuskanhiki otsalla etsinyt sanoja, joilla saisi aivan epäämättömästi näytetyksi, että Storm teki väärin, ei ainoastaan hänelle vaan koko pitäjällekin, ja että hän uudella yrityksellään vei sen turmioon. Mutta vaikka ajatuksia ja sanoja aivan tunkeili hänen päässään, ei hän saanut niistä kiinni eikä kyennyt niitä lausumaan, sillä hän oli kuin olikin mennyttä miestä.

Ovelle astuessaan hän huomasi Gertrudin, joka nurkassa leikki lasinkappaleillaan ja puupalikoillaan. Hän seisahtui katsomaan tytön aherrusta. Gertrud ei näyttänyt ensinkään kuunnelleen toisten keskustelua, hänen silmissään loisti ilo ja posket punoittivat heleämmin kuin muulloin.

Kun papin oma suru oli niin raskas, niin tytön iloinen huolettomuus häntä aivan kummastutti. Hän astui tytön luo ja kysyi: "Mitäs sinä Gertrud siellä häärit?"

Tyttö oli jo aikoja sitten saanut pitäjänsä valmiiksi.

Olipa hän sen jo purkanutkin ja alkanut uuden hankkeen.

"Olisittepa, kirkkoherra, tullut hiukkasen ennen!" hän sanoi. "Minulla oli niin kaunis pitäjä, ja siinä oli sekä kirkko että koulu."

"Mitäs sinä nyt sitten teet?"

"Niin, kun minä jo hävitin pitäjän, rupesin nyt tekemään Jerusalemia ja -- --."

"Kuinka sinä sanoit?" pappi keskeytti. "Hävititkö sinä pitäjän rakentaaksesi sijaan Jerusalemin?"

"Hävitin minä", sanoi Gertrud, "se pitäjä oli oikein kaunis, mutta tänään luettiin koulussa Jerusalemista, ja nyt minä särjin pitäjäni ja rupesin rakentamaan Jerusalemia."

Pappi katsella tuijotti lasta. Hän paineli käsin otsaansa saadakseen ajatuksensa selville. "Varmaan nyt joku sinua suurempi puhuu sinun suusi kautta", hän sanoi.

Tytön sanat olivat hänestä niin ihmeelliset, että hän yhä uudelleen toisteli niitä itsekseen. Samalla hänen ajatuksensa alkoivat kiertää tavallista uraansa ja hän ihmetteli taas Jumalan kaitselmusta ja niitä keinoja, joilla hän tahtonsa toteuttaa.

Hän astui uudelleen koulumestarin luokse ja sanoi tavallisella ystävällisellä äänellään ja omituisen kirkkain silmin:

"En ole enää teihin pahastunut, Storm. Te teette vain mitä teidän täytyy. Minä olen koko elämäni ajan paljon mietiskellyt Jumalan kaitselmusta, vaikka en olekaan päässyt siitä selville. Enkä minä käsitä tätäkään, mutta sen ymmärrän, että te teette sitä mitä suurempanne teillä teettää."

HE NÄKIVÄT TAIVAAN AVOINNA

Sinä keväänä, jolloin rukoushuone rakennettiin, tuli kevät hyvin äkillisesti ja Dal-joessa nousi suuri tulva. Ihmeellisen viljalti sinä keväänä vettä tulikin. Sitä satoi taivaasta, sitä virtasi vuorilta, sitä kihosi maasta; jokainen rattaanraide ja pellonvako oli sitä tulvillaan. Ja kaikilta tahoilta se pyrki jokeen, joka paisumistaan paisui ja yhä rajummin pyörtein kulki eteenpäin. Se ei ollut nyt musta ja sileäpintainen, niinkuin muulloin, vaan keltaisenharmaana savensekaisesta vedestä, jota siihen kaikkialta virtasi, se vyöryi ja rynnisti, vieden muassaan tukkipuita ja jäälohkareita. Se oli oudon ja pelottavan näköinen.

Alussa eivät aikaihmiset tulvasta paljon välittäneet. Mutta lapset juoksivat jokaisena joutohetkenään rantaan katselemaan rajua virtaa ja kaikkea, mitä sen mukana meni.

Kohtapuoleen tulvavesi toi muutakin kuin tukkeja ja jääsohjoa. Siinä ajelehti pesulaitureita ja uimahuoneita. Ja ennen pitkää siinä jo kellui veneitä ja hajalle menneiden lauttasiltojen jätteitä.

"Kyllä se pian vie tämän meidän sillan, ihan varmasti se sen vie", sanoivat lapset. Heitä hieman pelotti, mutta paljon enemmän sentään halutti nähdä sellaista ihmettä.

Samassa saapui virtaa pitkin suuri kuusi juurineen ja oksineen, ja sitä saatteli valkeavartinen haapa, jossa rannalta katsoen näki suuria silmuja, joita vesi oli liottanut niin kauan, että ne jo olivat puhjenneet. Ja vähän matkan päässä tulla kukkui mäkeä laskien nurin keikahtanut heinälato. Se oli täynnä heiniä ja olkia, ja sen katonharja piti sitä suunnassa ihan kuin veneenköli.

Kun vesi alkoi tuoda muassaan tällaistakin, lähtivät viimein aikaihmisetkin liikkeelle. Sillä nähtiin, että tulva siellä ylämaassa jossakin kohden oli noussut yli joen äyrästen, ja nyt riennettiin keksit ja kanget käsissä rantaan, vetämään maalle tarvekaluja ja rakennuksia.

Pitäjän pohjoiskulmalla, missä asumuksia oli harvassa ja väkeä vähän, seisoi Ingmar Ingmarinpoika yksin rannalla. Hän oli nyt lähes kuudenkymmenen ikäinen, mutta näytti vielä vanhemmalta. Kasvot olivat ryppyiset, ruumis kumarassa, ja muuten hän tuntui yhtä saamattomalta kuin aina ennenkin.

Hän nojasi pitkään keksiriukuunsa ja katseli unituhruisin silmin jokea pitkin. Se virtasi siinä ohitse kohisten ja vaahtoisena ja ylpeästi kuljettaen mukanaan saaliitansa. Se näytti aivan kuin ilkkuvan tuota talonpoikaisnahjusta. "Eipä vain sinussa ole miestä minun kuormiani riistämään", se tuntui huutelevan.

Ingmar Ingmarinpojan lähitse ajelehti siltain jätteitä ja vesilastissa olevia veneitä, mutta hän ei ojentanut kättään niitä maalle vetääksensä. Hän arvasi, että kirkonkyläläiset kyllä ne korjaavat.

Silmää räväyttämättä hän silti tarkasteli, mitä tulvavesi vei siitä ohi. Muun seassa tuli sieltä laudoista kyhätty pesulaituri, jolta loisti jotakin keltaista, ja sen hän huomasi heti. "Siinä se on, mitä minä koko ajan olen odottanut", hän sanoi ääneensä. Hänen silmänsä eivät vielä erottaneet, mitä se keltainen oli, mutta sitä ei ollut vaikea arvata, kun tiesi minkälaisessa puvussa Taalainmaan pikkulapset käyvät. Nuo ovat nyt taas istuneet jollakin pesulaiturilla leikkimässä, hän ajatteli, eivätkä ole älynneet lähteä pois, ennen kuin joutuivat tulvan valtaan.

Pian hän jo selvin silmin näkikin arvanneensa oikein. Siinä ajelehti siltapahanen, jolla istua kyyrötti kolme pientä lasta, yllään keltaiset sarkakoltit ja keltaiset myssyt. Virran vesi ja jäälohkareet olivat jo särkeneet heidän lauttansa melkein hajalle.

Lapset olivat vielä etäällä, mutta Ingmar tiesi, että muuan virran vuollepaikka kävi pitkin hänen puoleistaan rantaa. Kunpa Jumala nyt sallisi lasten lautan joutua juuri siihen vuolteeseen, niin hän ehkä hyvinkin voisi vetää sen maalle.

Hän seisoi liikahtamatta paikallaan, kääntämättä hetkeksikään silmiään joelta. Silloin lautta aivan kuin töytäyksestä muutti suuntansa rantaan päin. Lapset olivat jo niin lähellä, että hän näki myssyjen alta nuo pienet, pelästyneet kasvot ja kuuli heidän itkuntyrskeensä.

Mutta vielä nytkin lautta kulki niin etäällä, ettei siihen voinut rannasta käsin keksillä ylettyä. Hän riensi silloin vaatteet päällä veteen ja kahlasi syvemmälle.

Sitä tehdessään hänestä oli kuin jokin outo voima olisi varottanut häntä menemästä. Olet vanha jo, Ingmar, tämä voi olla sinulle vaarallista.

Silmänräpäyksen ajan hän arveli, oliko oikein panna henkensä alttiiksi. Hänen vaimonsa, jonka hän kerran nouti vankilasta, oli viime talvena kuollut, ja hänen lähdöstään asti Ingmar oli hartaasti toivonut saavansa jo pian seurata häntä. Mutta toisekseen, hänen poikansa ei vielä ollut talon haltijaksi täysi-ikäinen. Kyllä hänen poikansa tähden vielä oli kannettava tämän elämän taakkaa.

"Käyköön kuitenkin Jumalan tahdon jälkeen", hän sanoi.

Hän ei nyt enää ollutkaan kömpelö ja hidas, nyt hän taas oli Suur-Ingmar. Kahlattuaan syvälle vesipyörteisiin hän löi seipään pohjaan tueksi virranpainoa vastaan ja vältteli huolellisesti jäälohkareita ja tukkeja, jotka kiitivät ohi sellaista vauhtia, että olisivat voineet kolhaista hänet kumoon. Kun pesulaituri joutui kohdalle, painoi hän jalkansa tukevasti virran pohjaan, ojensi keksinsä ja iski sen lauttaan kiinni.

"Pidelkää lujasti kiinni", hän huusi lapsille, sillä samassa lautta kaartui rantaan päin ja sen liitteet natisivat pahasti. Se ei silti mennyt hajalle, ja Suur-Ingmar sai sen ohjatuksi suvantoon. Siihen hän sen jätti, sillä nyt se kyllä itsestään painui rantaan.

Sitten hän kääntyi ja lähti keksinsä varassa nousemaan maalle. Mutta nyt hän ei ollut varuillaan eikä huomannut suurta tukkia, jota virta kiidätti häntä kohti. Se törmäsi hänen kylkeensä aivan kainalon alle. Isku oli niin ankara, että Suur-Ingmar horjui vedessä ja oli menettää tasapainonsa. Mutta hän puristi kaksin kourin keksinsä vartta ja pääsi maalle. Rannalle noustuaan hän tuskin tohti tunnustella ruumistaan, sillä koko rintakehä tuntui rusentuneen. Suu tuli heti verta täyteen. Tämä on sinun loppusi, Suur-Ingmar, hän ajatteli. Hän ei jaksanut käydä askeltakaan edemmäs, vaan painui ähkien rantatörmälle.

Nuo vesihädästä pelastuneet lapset kävivät apua huutamassa, ja sitten Ingmar kannettiin kotiin.

Kirkkoherra noudettiin Ingmarilaan ja hän jäi sinne iltaan asti. Kotiin palattuaan hän poikkesi koulumestarin luokse. Hän oli päivän kuluessa saanut kuulla sellaisia asioita, joista hänen täytyi saada puhella muiden kanssa.

Koulumestari kysyi kohta, oliko hän ehtinyt perille ennen hengenlähtöä. -- "Kyllä ehdin", vastasi kirkkoherra, "mutta ei siellä minua niin välttämättömästi tarvittu." -- "Eikö tarvittu?" kysyi Stiina emäntä. -- "Ei", sanoi kirkkoherra salaperäisesti hymyillen, "hän oli valmistunut lähtöönsä yhtä hyvin ilmankin."

"Usein on vaikeata istua kuolinvuoteen ääressä", sanoi kirkkoherra. -- "Vaikeata se kyllä lienee", myönsi koulumestari. -- "Ja varsinkin, kun kuolemaa tekee sellainen, joka on ollut pitäjän johtomiehiä." -- "Niin, silloin vallankin." -- "Mutta joskus käy aivan toisin kuin luulisi."

Sen sanottuaan kirkkoherra istui hetken ääneti tuijottaen eteensä, ja hänen silmänsä loistivat lasien takaa kirkkaammin kuin muulloin.

"Oletteko te, Storm tai Stiina emäntä, jompikumpi kuulleet, minkä ihmeen Suur-Ingmar näki nuorena ollessaan?" sanoi kirkkoherra. -- Koulumestari vastasi, että hänestä oli paljonkin kuultu. -- "Niin kyllä, mutta tämä on kaikkein ihmeellisintä. Minä en ole kuullut sitä ennen kuin tänään Ingmarilassa."

"Suur-Ingmarin maalla on muuan torppari, jonka kanssa hän oli hyvä ystävä", jatkoi kirkkoherra. -- "Kyllä minä hänet tunnen", sanoi koulumestari. -- "Hänenkin nimensä on Ingmar, vaikka kansa erotukseksi sanoo häntä Vahvaksi Ingmariksi." -- "Sama mies", sanoi kirkkoherra, "isä oli talonväen kunniaksi antanut hänelle nimen Ingmar.

"Sattui sitten kerran Suur-Ingmarin nuorena ollessa muuan valoisa kesäinen lauantai-ilta, ja nämä ystävykset, Ingmar ja Vahva-Ingmar olivat jo lopettaneet viikon työnsä. He panivat silloin päällensä pyhäpuvut ja lähtivät huvikseen kävelemään tänne kirkolle."

Kirkkoherra pysähtyi miettimään itsekseen. "Arvatenkin se on ollut oikein kaunis ilta", jatkoi hän mielikuvansa vallassa, "aivan selkeä ja tyyni, sellainen, jolloin maan ja taivaan värit vaihtuvat, niin että vaalea taivas vivahtaa vihreältä ja maata verhoaa hieno utu, jossa kaikki menettää muotonsa ja värehtii sinervässä valossa.

"Mutta tultuaan tänne kirkonkylän sillalle tuntui Suur-Ingmarista ja Vahva-Ingmarista kuin joku olisi käskenyt heitä katsomaan ylöspäin. He katsoivat ja näkivät taivaan avoinna yllänsä. Koko taivaankansi oli työnnetty sivulle kuin esirippu, ja Ingmarit seisoivat sillalla käsi kädessä ja katselivat taivaan ihanuutta.

"Oletteko koskaan kuulleet mitään sellaista, Stiina emäntä ja Storm?" kysyi kirkkoherra. "Nämä kaksi ystävystä, Suur-Ingmar ja Vahva-Ingmar seisoivat sillalla ja näkivät taivaan avoinna.

"Oikeastaan he eivät koskaan ole kenellekään kertoneet mitä he näkivät, mutta lapsilleen ja läheisille omaisilleen he kuitenkin ovat sanoneet sen verran, että he kerran seisoivat siellä sillalla ja että he silloin näkivät taivaan avoinna. Vieraille he eivät ole koskaan siitä maininneet, vaan ovat pitäneet sitä suurimpana aarteenaan ja armolahjanaan, että heille kerran on näytetty taivaan ihanuus."

Kirkkoherra katseli taaskin hetkisen eteensä maahan ja häneltä pääsi huokaus. "Minä en koskaan ennen ole sellaista kuullut", hän sanoi. Ja hän jatkoi liikutuksesta värisevin äänin: "Olisin minäkin halunnut seisoa heidän kanssaan siinä sillalla ja katsoa avoimeen taivaaseen.

"Kun Ingmar tänään kannettiin kotiinsa", sanoi kirkkoherra, "käski hän heti hakea Vahvan-Ingmarin, ja heti paikalla pantiin mies häntä noutamaan, ja samalla laitettiin sana tohtorille ja minulle. Mutta Vahva-Ingmar oli aamulla lähtenyt koko päiväksi salolle halonhakkuuseen, ja sieltä ei häntä ollut helppo löytää. Viestejä, lähetettiin toinen toisensa jälkeen, ja Ingmarilla oli tuskan hätä, että jos hän ei saakaan nähdä Vahvaa-Ingmaria ennen kuolemaansa.

"Minä ennätin jo tulla ja tohtori tuli myös, mutta Vahvaa-Ingmaria ei kuulunut.

"Meistä ei Suur-Ingmar paljoa välittänyt, ja joka hetki odotettiinkin hengenlähtöä. 'Pian minun hetkeni tulee, kirkkoherra', hän sanoi. 'Mutta sitä ennen tahtoisin kerran vielä nähdä Vahvan-Ingmarin.'

"Hänelle oli tehty sija peräkamarin leveään sänkyyn ja peitteenä oli talon kaunein ryijy. Siinä maatessaan hän silmät selkiselällään koko ajan tähysti jotakin, mikä oli hyvin etäällä ja mitä ei kukaan meistä muista nähnyt. Hänen luokseen oli nostettu ne kolme lasta, jotka hän oli pelastanut, ja ne istuivat ihan hiljaa kyyristyneinä sängyn jalkopäähän. Joka kerta, kun hänen silmänsä siirtyivät siitä, jonka hän etäällä näki, sattuivat ne noihin lapsiin, ja silloin hänen kasvonsa aina kauttaaltaan kirkastuivat.

"Sitten Vahva-Ingmar vihdoinkin saapui, ja Suur-Ingmar palautti jälleen katseensa sieltä kaukaa ja hymyili kuullessaan tuvan palkkien kumahtelevan Vahvan-Ingmarin askeleista.

"Kun hän tuli vuoteen viereen, tarttui Ingmar ensin hänen käteensä ja silitteli sitä hiukan, samalla kun kysyi:

"'Muistatko, Vahva-Ingmar, sitä, kun me olimme kävelemässä kirkonkylän sillalla ja näimme taivaan avoinna?'

"'Kyllä minä muistan, kuinka me kahden katsoimme taivaaseen', sanoi Vahva-Ingmar.

"Silloin Suur-Ingmar käänsihe kokonaan häneen päin ja hänen silmänsä hymyilivät ja loistivat aivan kuin hän olisi kertonut kaikkein suloisinta uutista.

"-- 'Kuules, minäpä menen nyt sinne', sanoi hän Vahvalle-Ingmarille.