Part 38

Barbroo nousi vallan säikähtyneenä ylös. "Ei toki, ei se nyt mitenkään käy", hän sanoi. Hän oli aina ajatellut, että kun poika viedään kasteelle, silloin hänen täytyy ilmaista, kuka sen isä on, ja hän oli siitä syystä lykännyt kasteen tuonnemmas. Nyt hän joutui kauhistuksesta vallan pyörälle päästään. -- "Voisit nyt sallia minulle sen ilon, että olisin viime hetkenäni tehnyt hyvää", sanoi Vahva-Ingmar toistaen ne sanat, jotka oli ollut kuulevinaan. -- "Ei ei, se on mahdotonta", sanoi Barbroo.

Nyt lääkärikin koetti omalla tavallaan kannattaa ukon mielitekoa. "Olen varma, että Vahvan-Ingmarin olisi hiukan helpompi hengittää, jos hän saisi joksikin aikaa muuta ajattelemista kuin että hän pian kuolee." Barbroosta tuntui kuin hänet olisi taottu kahleisiin, kun häneltä tällaista pyydettiin kuolemaisillaan olevan miehen huoneessa. Hän sanoi vaikeroiden: "Te käsitätte kyllä itsekin, ettei se voi mitenkään sopia." Kirkkoherra meni Barbroon eteen ja sanoi vakaasti: "Ymmärräthän sinä, Barbroo, että lapsi on kastettava." -- "Niin on, mutta tänään se on liian vaikeata", Barbroo kuiskasi vastaukseksi. "Minä tulen huomenna pappilaan ja tuon lapsen sinne. Ei sitä nyt voida kastaa, ei mitenkään, juuri Vahvan-Ingmarin kuolinhetkenä." -- "Itsehän näet, että Vahva-Ingmar siitä ilahtuisi", sanoi kirkkoherra.

Ingmar oli tähän asti istunut ääneti ja liikahtamatta. Mutta hänen sydämensä oli noussut kuohumaan, kun hän näki Barbroon noin nöyryytettynä ja onnettomana. Tuo on hirvittävän katkeraa sellaiselle, joka niin paljon pitää itsestään kuin Barbroo, hän ajatteli. Hänen oli kerrassaan mahdotonta sallia, että sitä ihmistä, jota hän kerran oli rakastanut ja kunnioittanut enemmän kuin ketään muuta, noin masennettiin ja poljettiin kaikkien pilkaksi.

"Kuule, luovu sinä pois tuosta ehdotuksestasi", hän sanoi Vahvalle-Ingmarille. "Se on Barbroolle liian raskasta." -- "Kyllä me teemme sen niin helpoksi Barbroolle kuin suinkin, jos hän vain tahtoo noutaa lapsen", virkkoi kirkkoherra. "Hän saa kirjoittaa paperille sen mitä tarvitaan, niin minä sitten kotona merkitsen sen kirkonkirjaan." -- "Ei, ei ollenkaan, se on ihan mahdotonta", sanoi Barbroo ja ajatteli vain jotakin keinoa saadakseen kasteen lykätyksi toiseen kertaan.

Vahva-Ingmar nousi nyt vuoteellaan istualleen ja lausui tarkasti punniten sanojaan: "Vielä sinun sydäntäsi, Ingmar, painaa kaiken ikäsi, jollet saa täytetyksi tätä minun viimeistä toivettani."

Ingmar nousi silloin oitis. Hän meni Barbroon luo, kumartui tämän puoleen ja kuiskasi: "Tiedäthän, Barbroo, ettei aviovaimon tarvitse ilmoittaa kastetodistukseen kenenkään muun nimeä kuin miehensä." Hän katsahti Barbroon silmiin. Vaimon koko ruumis värähti, mutta hän ei vastannut sanaakaan. Luulen, että hän on vähällä menettää järkensä, Ingmar ajatteli.

Hän meni ulos, eikä kauan kestänyt, kun kastetoimitukseen oltiin valmiina. Papinkauhtana ja käsikirja otettiin esiin pienestä matkalaukusta, joka kirkkoherralla aina oli mukanaan, ja vadillinen vettä tuotiin sisään. Vanha-Liisa tuli sylikummiksi.

Kirkkoherra seisoi keskilattialla sitoen kauhtanaa ylleen. "Ensiksi minun sitten pitäisi saada tietää, millä nimellä poika ristitään", hän sanoi. -- "Tahtoisiko Barbroo itse antaa hänelle nimen?" esitti lääkäri. Kaikki katsoivat Barbroohon. Hänen huulensa liikkuivat pari kertaa, mutta mitään ääntä niistä ei tullut. Siitä odotuksesta ei näyttänyt tulevan loppua.

Kun Ingmar sen näki, ajatteli hän näin. Nyt Barbroo muistelee, minkä nimen hänen poikansa olisi saanut, jos kaikki olisi niinkuin olla piti. Hän ei saa häpeältään puhutuksi. Ingmarin mieli heltyi niin, että viha vaimoa kohtaan haihtui ja hänen entinen suuri rakkautensa täytti valtavana voimana hänet. Voihan hänen lapsensa nimenä hyvinkin olla Ingmar, hän ajatteli. Mitäpä minä siitä? Mehän eroamme kuitenkin. Parasta olisi, kun voisimme edes jotenkin vielä saada ihmiset uskomaan, että lapsi on muka minun, jotta hän saisi hyvän nimensä ja maineensa takaisin.

Mutta tätä hän ei tahtonut suoraan esittää, vaan keksi toisen tavan: "Koska Vahva-Ingmar on pitänyt tästä kasteesta huolen, niin eiköhän hän antaisi pojalle omaa nimeänsä." Hän katsoi tätä sanoessaan vaimoonsa, nähdäkseen ymmärsikö tämä hänen tarkoitustaan.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt nämä sanat virkkaa, kun Barbroo nousi. Hän astui hiljaa paikaltaan peremmäs, kunnes seisoi vastapäätä kirkkoherraa. Sitten hän sanoi eheästi ja vapaasti: "Ingmar on ollut minulle niin hyvä, etten enää jaksa nähdä hänen tuskaansa, mutta nyt minä tahdon tunnustaa, että lapsi on hänen. Ingmariksi tätä lasta ei ristitä, sillä se on sokea ja älypuoli."

Ja näitä sanoja lausuessaan hän tunsi mieltänsä hirveästi katkeroittavan, kun nyt hänen elämänsä pohjimmainen salaisuus oli häneltä reväisty pois. Hän herahti itkuun, ja kun hän ei tuntenut voivansa nyyhkytystään hillitä, riensi hän ulos huoneesta antaakseen kuolevan olla rauhassa.

Väentuvassa hän heittäytyi suuren pöydän varaan ja itkeä tyrski valtoimena.

Hetken perästä hän nosti päätään ja kuulosti peräkamariin. Sieltä kuului silloin matalaäänistä puhetta. Vanha-Liisa parhaillaan kertoi heidän olostaan karjamökillä.

Taaskin hän katkeroitui siitä, että salaisuus oli tullut ilmi, ja taaskin hän hyrskähti itkuun. Mikä kumma voima hänet oli pakottanutkin puhumaan, juuri kun Ingmar oli kaikki hänelle niin tasoittanut, että hän hyvinkin olisi voinut vielä pari viikkoa olla vaiti, kunnes olisi saanut eron. Nyt minun täytyy surmata itseni. Tämä päivä on minun viimeiseni.

Sitten hän kuulosti uudelleen. Nyt kirkkoherra luki kastesanoja. Hän puhui niin selvään, että Barbroo kuuli joka sanan. Vihdoin tuli nimen antamisen vuoro. Nimen kirkkoherra lausui kovemmalla äänellä kuin muun. Se oli Ingmar.

Sen kuullessaan Barbroo alkoi uudelleen itkeä voimattomuuttaan.

Ovi aukeni kohta sen jälkeen, ja Ingmar tuli ulos. Barbroo meni häntä vastaan pidättäen väkisin kyynelensä. "Sinä ymmärrät, että meidän välimme täytyy tulla sellaiseksi kuin ennen sinun lähtöäsi päätettiin", hän sanoi. Ingmar silitti hiljaa hänen tukkaansa. -- "Minä en pakota sinua mihinkään. Mutta kuitenkin siitä, mitä sinä äsken teit, minä näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin omaa elämääsi."

Barbroo tarttui nyt lujalla otteella hänen toiseen käteensä. "Lupaatko sinä, että minä saan yksin ottaa lapsen hoitooni?" -- "Lupaan", sanoi Ingmar, "sinä saat siinä tehdä oman tahtosi mukaan. Vanha-Liisa kertoi meille, mitä taisteluja sinulla on siitä lapsesta ollut. Ei kukaan henno sitä sinulta riistää."

Barbroo katsoi häneen suurin silmin. Hänestä oli ihan ihmeellistä, kun hänen kaikki pelkonsa yht'äkkiä tuntuivat haihtuneen tyhjiin. "Olin luullut, että sinua oli turha koettaakaan taivuttaa, jos saisit tietää totuuden", hän sanoi. "Mutta minä olen sinulle kiitollisempi kuin sanoa voin. On niin hauskaa saada erota hyvinä ystävinä, niin että kun vastedeskin tavataan, voimme vielä sovussa keskustella."

Ingmarin kasvot muuttuivat äkkiä hymyileviksi. "Mitenkä nyt lienee sen asian laita, tahtoisitko sinä lähteä minun kanssani Jerusalemiin?" hän sanoi.

Hänen hymyilynsä nähdessään Barbroo kävi tarkkaavammaksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt Ingmaria sellaisena. Koko kasvot olivat muuttuneet. Barbroosta tuntui kuin heijastus jostakin olisi valaissut noita jäykkiä piirteitä, niin että Ingmar oli oikein kauniin näköinen. "Mikä sinun on, Ingmar?" hän kysyi. "Mitä sinä nyt suunnittelet? Kuulin sinun antavan pojalle nimen Ingmar. Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Nyt sinä, Barbroo, saat kuulla jotakin ihmeellistä", sanoi Ingmar tarttuen hänen molempiin käsiinsä. "Kun olin kuullut Vanhan-Liisan kertomuksen teidän olostanne salolla, pyysin minä lääkäriä tutkimaan lasta. Ja lääkäri ei huomannut hänessä mitään vikaa. Hän sanoi, että se on pieni ikäisekseen, mutta se on ihan terve, ja sillä on yhtä hyvä ymmärrys kuin muillakin lapsilla."

"Eikö se sitten lääkärinkin mielestä ole ruma ja oudon näköinen?" sanoi Barbroo henkeään pidättäen.

"No, eiväthän meidän sukumme lapset yleensäkään taida olla sen kauniimpia", Ingmar sanoi.

"Eikö hän sitäkään usko, että se on sokea?"

"Kyllä se lääkäri nyt saa sinusta, Barbroo, naurunaihetta koko iäkseen, kun olet ruvennut sellaisia hullutuksia uskomaan. Hän lupaa lähettää tänne silmävettä, jolla voit poikaa pestä. Ja viikon kuluttua se on terve."

Barbroo lähti kiireesti menemään kamariin päin. Ingmar viittasi häntä takaisin. "Et sinä nyt saa lasta ottaa", hän sanoi. "Vahva-Ingmar pyysi, että se pantaisiin vuoteelle hänen luokseen. Ja nyt hän sanoo, että hänen on aivan yhtä hyvä olla kuin isän. Ei hän nyt mitenkään päästä lasta luotaan, ennen kuin kuolee."

"Ei, en minä menekään poikaa häneltä ottamaan", sanoi Barbroo. "Mutta minun täytyy itse saada puhua lääkärin kanssa."

Sieltä palattuaan hän meni Ingmarin ohi ja seisahtui ikkunan ääreen. "Olen kysynyt lääkäriltä, ja nyt minä tiedän, että se on totta." Hän ojensi käsiään taivasta kohti. Hän oli ikään kuin häkistä vapaaksi päästetty lintu, joka kohottaa siipiään. "Et tiedä, Ingmar, etkä tajua, mitä onnettomuus oikein on", hän sanoi. "Ei kukaan sitä tiedä."

"Barbroo", sanoi Ingmar, "saanko minä nyt ruveta puhumaan meidän tulevaisuudestamme?" Barbroo ei häntä kuunnellut. Hän oli pannut kätensä ristiin ja alkoi kiittää Jumalaa. Hän puhui puoliääneen ja kuohuvin mielin, mutta Ingmar kuuli hyvin hänen sanansa. Hän uskoi nyt Jumalan tietoon kaikki äskeiset surunsa kovaosaisesta lapsestaan, ja hän kiitti häntä siitä, että hänen lapsensa saa tulla kaikkien muiden kaltaiseksi, siitä että hän saa nähdä sen juoksevan ja leikkiä lyövän, siitä että se saa käydä koulua ja oppia lukemaan, siitä että se vielä kasvaa nuorukaiseksi, joka voimakkaasti käyttää kirvestä ja ohjaa auraa, siitä että se varttuu aikamieheksi, joka ottaa vaimon ja isäntänä asuu tätä suvun vanhaa kartanoa.

Kun hän oli tästä Jumalaa kiittänyt, tuli hän Ingmarin luo ja sanoi helossa silmin: "Nyt minä tiedän, miksi isä sanoi Ingmarinpoikien sukua tämän paikkakunnan parhaaksi."

"Siihen on se syynä, että Jumala kohtelee meitä laupiaammin kuin muita", Ingmar vastasi. "Mutta nyt, Barbroo, meidän on puhuttava -- -- --"

Barbroo keskeytti hänet.

"Ei, vaan se se on syynä, että te ette asetu ennen kuin olette sopineet välinne Herran kanssa", hän sanoi. "Laupias Jumala, miten minun lapseni olisi käynytkään, jollet sinä olisi ollut sen isä?"

"Vähäisen minä olen kyennyt sitä auttamaan", Ingmar sanoi.

"Sinunpa tähtesi se pääsi minun sukuni kiroista", sanoi Barbroo sydämellisesti. "Se sinun pyhiinvaelluksella käyntisi se vaikutti, että nyt on näin hyvin käynyt. Se toivo minua viime talvenakin välistä vahvisti, että sinun Jerusalemiin menosi tähden Jumala olisi minulle ja lapselle armollinen."

Ingmarin pää painui alas. "En minä muuta tiedä, Barbroo hyvä, kuin että koko ikäni minä olen ollut suuri raukka", hän sanoi muuttuen nyt yhtä alakuloisen näköiseksi kuin tunti sitten.

"Arvaapa mitä tuolla sisällä äsken juuri puhuttiin", sanoi Barbroo. "Niin, kirkkoherra sanoi, että tästälähtien sinua kansa kyllä sanoo Suur-Ingmariksi, koska sinä olet niin Jumalan suosiossa, että sinun tähtesi minun sukuni on päässyt kirouksestaan."

He istuivat rinnakkain leveällä rahilla. Vaimo painautui lähelle Ingmaria, mutta Ingmarin kädet olivat riipuksissa ja hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.

"Nyt minä luulen, että sinä olet vihoissasi minulle", sanoi Barbroo. "Muistelet varmaankin minun äskeistä tylyyttäni ja julmuuttani tuolla tiellä. Mutta voithan käsittää, että se oli katkerin hetki mitä minä olen elänyt."

"Enhän voi olla iloissani", Ingmar sanoi. "En vielä tiedä, miksi meidän olomme kääntyy. Sinä kyllä sanot minulle niin paljon kaunista, mutta et vastaa, rohkenetko jäädä tänne minun vaimokseni."

"Vai en ole sitä sinulle sanonut?" sanoi Barbroo ihmetellen ja hymyhuulin. Samassa hänen vanha pelkonsa oli hänet uudelleen yllättää, ja hän vapisi. Mutta hän silmäili ympärilleen, sulki katseeseensa koko vanhan pirtin, pitkän, matalan ikkunan, leveät seinänvierirahit ja takkauunin, jonka ääressä suku oli polvi polvelta istunut pystyvalkean loisteessa tehden puhdetöitä. Hän tunsi, että se häntä vartioi ja suojelee.

"En koskaan tahdo muualla elää kuin sinun kattosi alla ja sinun kodissasi", hän sanoi.

Kohta sen jälkeen kirkkoherra avasi peräkamarin oven ja viittasi heitä tulemaan sisään.

"Nyt Vahva-Ingmar näkee koko taivaan avoinna", hän sanoi heidän mennessään ovesta hänen sivuitseen.

_Jerusalem_ II, 1902.