Part 37

Mies näytti vielä enemmän kummastuvan. Hän joutui siitäkin hämilleen, kun oli päässyt sellaisen perille, jota hänen ei kenties olisi ollut lupa tietää. Sekaannuksissaan hän kumartui lasta katselemaan. "Kuinkahan vanha noin pikkuinen olento oikeastaan voi olla?" hän sanoi. Tällä kertaa Barbroo ehätti vastaamaan: "Se on noin kuukauden."

Mies oli naimaton eikä paljon lapsista ymmärtänyt. Hän ei voinut nähdä, että Barbroo häntä petti. Hän katsahti vallan pelästyneenä Barbroohon, joka ei ollut siitä tietääkseen. -- "Vai niin, vai kuukauden se vasta on", hän sanoi. -- "Niin", Barbroo vastasi rauhallisesti kuten äskenkin. Tuo vanha mies punastui eikä osannut mitään sanoa, mutta Barbroo ei näyttänyt koko asiasta yhtään välittävän. Mies kyllä huomasi, että Vanha-Liisa varoitellen viittoi Barbroolle, mutta tämä istui pää kenossa eikä näyttänyt eukon merkeistä välittävän. Tuo vanhus tuskin valhetta arastelee, mies ajatteli, mutta Barbroosta näkee, että hän pitää itseään sellaiseen liian hyvänä.

Seuraavana aamuna mies tarttui Barbroon käteen ja puristi sitä uskottavalla tavalla. "Minä kyllä olen vaiti", hän sanoi. -- "Hyvä, sitä minä odotankin", Barbroo sanoi.

"En minä ikinä ymmärrä, mikä sinun päähäsi pisti, Barbroo", sanoi eukko heti miehen lähdettyä. "Mitä sinä rupeat itseäsi vastaan valehtelemaan?" -- "Ei minun muu auttanut." -- "Ja uskot vielä, että Reppu-Johannes sellaista asiaa salaa!" -- "Ei ole tarkoituskaan, että hän sitä salaa." -- "Onko tarkoituksesi saada ihmiset uskomaan, ettei tämä ole Ingmarin lapsi?" -- "On", sanoi Barbroo, "nythän sen olemista on vallan mahdotonta enää salata. Nyt ei mikään muu auta kuin jättää heidät siihen uskoon." -- "Ja tuohonko sinä uskot saavasi minut suostumaan", eukko sanoi. -- "Suostuttava sinun on, jollet tahdo, että tällaisesta älypuolesta tulee Ingmarilan perillinen."

Syyskuun puolivälissä oli karjamökkien hoitajain aika palata kotiin. Barbroo ja Liisa silloin myös siirtyivät Ingmarilaan. He huomasivat heti, että uutiset Barbroosta jo kiertelivät pitkin kyliä. Hän ei nyt enää koettanutkaan salata, että hänellä oli lapsi, mutta oli kovin varuillaan, ettei kukaan vain sitä näkisi. Hän piti sitä alati piilossa Vanhan-Liisan luona pesutuvan takahuoneessa. Hänestä tuntui sietämättömältä antaa kenenkään edes vilkaisemalla nähdä, että se oli sairas ja ettei siitä ikinä tule oikeaa ihmistä.

Oli vallan luonnollista, että Barbroota tänä syksynä kovin soimattiin ja halveksittiin. Ihmiset eivät viitsineet peitelläkään ajatuksiaan hänestä, ja Barbroo alkoi pian niin arastella heitä, ettei olisi tahtonut kertaakaan lähteä kotoa pois. Mutta oman talon väkikin käyttäytyi häntä kohtaan toisin kuin ennen. Rengit ja piiat supattelivat hänen kuultensa ilkeitä pistopuheita, ja hänen oli hyvin vaikeata saada heitä tottelemaan.

Tästä kaikesta tuli äkkiloppu. Vahva-Ingmar oli Ingmarin ulkomaallaoloajan asunut talossa ja hoitanut siellä isännyyttä. Eräänä päivänä hän kuuli jonkun rengin hävyttömästi vastaavan Barbroolle ja sivalsi silloin miestä korvalle niin, että tämä hoipertui päin seinään. "Saat vastakerralla lisää, jos tuollaisia vielä kuulen", ukko sanoi.

Barbroo katsoi häneen kummastuneena. "Paljon kiitoksia tästä", hän sanoi. Vahva-Ingmar kääntyi ympäri ja loi häneen varsin ankaran silmäyksen. "Ei kestä kiittää", hän sanoi. "Mutta niin kauan kuin sinä olet Ingmarilassa emäntänä, minä kyllä pidän huolta, että väki sinua kohtelee kunnioittavasti."

Vähän syksymmällä tuli Jerusalemista tieto, että Ingmar ja Gertrud olivat lähteneet sieltä matkalle. "Ehkä he jo ovat kotona, ennen kuin nämä rivit teidät tapaavat", oli kirjeessä. Ensin tämän kuultuaan Barbroo tunsi mielensä suuresti keventyvän. Nyt hän oli varma siitä, että Ingmar ajaa eroasian loppuun asti, ja silloin, vapaaksi päästyään hänen ei enää tarvitse kantaa tätä raskasta ylenkatseen taakkaa.

Mutta päivemmällä, hänen arkiaskareissa puuhatessaan, olivat kyynelet aina vähän päästä pulpahtaa hänen silmiinsä. Tämä oli sentään sydäntä särkevää tämä lopullinen ero hänen ja Ingmarin välillä. On niin sanomattoman tyhjää, kun heillä kahdella ei enää ole mitään toistensa kanssa tekemistä.

* * * * *

Eräänä aamupäivänä syksyn lopulla kävi koululla paljon vieraita. Gertrud oli eilispäivänä tullut kotiin, ja nyt hän oli asettanut suuren pöydän Stiina äidin keittiöön ja sille levittänyt kaikki kotipitäjäläisille lähetetyt lahjat, jotka hän oli tuonut Jerusalemista mukanaan. Hän oli koululaisten mukana lähettänyt sanan kaikkialle, että kellä oli siirtolaisten joukossa sukulaisia tai ystäviä, tulkoot koululla käymään. Ja nyt heitä tuli pitkässä saatossa. Höökin Matti ja Ljungo Björnin veli Petter ja monta muuta. Ja Gertrud jakoi kullekin, mitä heille oli tuleva, ja kertoi Jerusalemista, siirtokunnasta ja matkamiesten ihmeellisistä vaiheista Pyhässä maassa.

Boo Maununpoika oli koulussa koko aamupuolen ja auttoi Gertrudia kertomisessa, mutta Ingmaria ei näkynyt. Hän oli koko matkan ollut varma, että se, mitä Katri sanoi Barbroosta, oli pelkkää juorupuhetta, mutta kun hän nyt kotipitäjään tultuaan oli kuullut sen olevan totta, ei hän ensi alussa tuntenut sietävänsä nähdä ainoaakaan ihmistä. Hän oli asettunut Boon vanhempien luo asumaan; siellä hän sai olla mielensä mukaan rauhassa, sillä kukaan ei ollut hänestä tietääkseen.

Päivemmällä rupesi väentulva koulussa asettumaan, ja kerran Gertrud oli hetkisen yksinkin keittiössä. Silloin muuan kookaskasvuinen ja ryhdikäs nainen tuli sisään. Kukahan hän lienee? ajatteli Gertrud, sepä on kumma, että tällä paikkakunnalla on sellaisiakin, joita en tunne.

Vieras tuli suoraan Gertrudin luo ja ojensi hänelle kättä. "Jos oikein arvaan, niin olet Gertrud", hän sanoi. "Tahtoisin sinulta tiedustaa, onko se totta, mitä kuulin, ettei Ingmar menekään sinun kanssasi naimisiin." Gertrud oli vähällä pahastua, kun outo ihminen noin vain äkkisuoraan tuli häneltä sellaista kysymään. Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että se on varmaan Barbroo, Ingmarin vaimo.

"Ei, emme me Ingmarin kanssa mene naimisiin", hän sanoi. Toinen huokasi ja kääntyi oveen päin. -- "En voinut uskoa sitä, ennen kuin omin korvin kuulin."

Barbroo ajatteli vain, mitä vaikeuksia hänelle tästä koituu. Ingmar tulee nyt kotiin vallan vapaana miehenä ja kaiketi vielä yhtä rakastuneena häneen kuin matkalle lähtiessään. En ikimaailmassa minä nyt tohdi antaa hänen aavistaa, että hän on lapsen isä, Barbroo ajatteli. Tiedänhän, ettei hän ilkeäisi olla ihmisten ilmoilla, jos jättäisi minut yksinäni ponnistelemaan sairaan lapsen kanssa. Hän pyytäisi kyllä minua uudestaan vaimokseen, enkä minä voisi sitä kieltää, ja silloin sama surkeus alkaisi taas alusta. Mutta kovalle ottaa sekin, kun koko elämänsä saa kärsiä ansaitsematonta häpeää.

Juuri kynnyksellä seisoessaan hän kääntyi Gertrudiin päin. "Ingmar ei kai nyt tahdo tulla kotiinsa", hän sanoi matalalla äänellä. -- "Ehkei hänen ole luvallista mennä kotiinsa, ennen kuin te olette saaneet oikean avioeron", sanoi Gertrud. -- "Tokkopa hän muutenkaan lähtisi kotiin", arveli Barbroo.

Gertrud riensi silloin Barbroon luo. "Kuulehan, minäpä luulen, että sinä valehtelet omaksi syyksesi", hän puhkesi puhumaan. "Sitä minä olen koko ajan sanonut, ja nyt sinut nähtyäni minä olen siitä varma." -- "Miten minä voin valehdella?" Barbroo sanoi. "Minullahan on lapsi." -- "Sinä kohtelet Ingmaria väärin", sanoi Gertrud. "Et usko, kuinka hän sinua kaipaa. Hän joutuu turmiolle koko mies, jollet ilmoita hänelle totuutta." -- "Ei siinä mitään ilmoittamista ole", sanoi Barbroo.

Gertrud seisoi katsellen häneen sellaisin silmin, kuin olisi niillä tahtonut häntä pakottaa. "Saisitko sinä lähetetyksi sanaa Ingmarille?" sanoi Barbroo. -- "Tottahan minä hänelle sanan saan menemään." -- "Ilmoita sitten hänelle, että Vahva-Ingmar on kuolemaisillaan. Ingmarin pitäisi tulla kotiin sanomaan hänelle hyvästit. Minua hänen ei tarvitse tavata." -- "Miksei, kyllä teidän kummankin olisi parasta tavata toisenne", Gertrud sanoi.

Barbroo kääntyi uudelleen oveen päin, mutta sen avattuaan hän kääntyi takaisin. "Eihän liene totta, että Ingmar on sokea?" -- "Hän menetti toisen silmänsä, mutta toinen on nyt terve." -- "Kiitos nyt tästä", sanoi Barbroo. "Oli oikein hauska saada nähdä sinua", hän lisäsi ja katsoi ystävällisesti Gertrudiin. Sen jälkeen hän sulki oven ja poistui.

Tästä oli nyt noin tunti kulunut. Ingmar oli menossa Ingmarilaan heittämään hyvästiä Vahvalle-Ingmarille. Hän ei kulkenut nopeasti, näytti kuin joka askelesta olisi ollut paljon vaivaa.

Vähän matkan päässä tienvieressä oli pieni kallellaan oleva mökki, ja melkoisen kaukaa Ingmar näki erään miehen ja naisen astuvan ulos sen ovesta. Mies oli köyhän ja resuisen näköinen, ja Ingmar oli huomaavinaan, että nainen pisti jotakin hänen käteensä. Sen jälkeen nainen lähti kiireesti tietä myöten astumaan Ingmarilaan päin.

Kun Ingmar kulki tuvan ohi, seisoi mies vielä kynnyksellä. Hän käänteli ja luki muutamia hopearahoja, jotka olivat hänen kourassaan. Ingmar tunsi hänet oitis. Se oli Stigge Börjenpoika.

Stigge ei nostanut silmiään ennen kuin Ingmarin ohimentyä. Silloin hän rupesi huutamaan häntä. "Varro, Ingmar, varrohan! No, mutta odota nyt, hyvä ihminen, sillä minulla on asiaa!" Hän juoksi tielle seisomaan, mutta kun Ingmar yhä eteni taakseen katsomatta, näytti hän kiukustuvan. "No niin, se on oma syysi", hän huusi, "olisin muuten kertonut sinulle ilahduttavan seikan."

Kotvasen päästä Ingmar jo oli tavoittamaisillaan sen naisen, joka oli Stigge Börjenpojan luota lähtenyt. Naisella oli nähtävästi kiire ja hän riensi minkä voi. Kun hän kuuli jonkun ehättävän jäljestäpäin, luuli hän sitä Stiggeksi ja sanoi päätään kääntämättä: "Tyydy nyt siihen, mitä sinulle annoin. Enempää rahaa minulla ei ole." Ingmar ei sanonut mitään, vaan kulki yhä kovemmin. "Saat ensiviikolla lisää, kun et vain tästä Ingmarille virka", nainen sanoi. Samassa Ingmar oli tavoittanut hänet ja laski kätensä hänen olalleen. Nainen tempautui irti ja kääntyi tiuskahtaen ympäri.

Nähdessään nyt, että se, joka hänen takanaan seisoi, oli Ingmar eikä Stigge, hän hyvin iloisesti hämmästyen löi käsiään yhteen. Mutta kun heidän katseensa sattuivat yhteen, kohosi Ingmarin käsivarsi hitaasti ylös ja hänen otsansa kurtistui syviin ryppyihin. Hän näytti olevan halukas nujertamaan hänet maahan.

Nainen ei pelästynyt. Hän seisoi paikallaan ja vilkaisi kerran Ingmariin, mutta väistyi sitten hiljaa hänen tieltään. "Ei toki, Ingmar", hän sanoi, "älä minun tähteni tee itseäsi onnettomaksi!"

Ingmar päästi kätensä painumaan. "Sitten minä pyydän sinulta anteeksi", hän sanoi vastahakoisesti ja kylmästi. "En kärsinyt nähdä sinua Stiggen seurassa." Barbroo vastasi hyvin hiljaa: "Älä luule, etten minä olisi kiitollinen, jos kuka tahansa minut vapauttaisi tästä elämästä."

Sanaakaan sen enempää virkkamatta Ingmar lähti astumaan tien toista puolta aivan ääneti. Barbrookin kulki ääneti. Vähän väliä kyynelet pulpahtivat hänen silmiinsä. Voi voi tuota miestä, joka ei edes tahdo puhua kanssani, kun näin pitkästä aikaa viimein tavataan! Voi voi, mihin onnettomuuteen me kumpikin jouduimme!

"Varmaan minun olisi parempi sanoa hänelle totuus.", hän välistä ajatteli. "Minä en voi kestää tätä hänen ylenkatsettaan. Parempi on sanoa hänelle totuus ja sen jälkeen surmata itseni."

Yht'äkkiä hän päätti yrittää puhua Ingmarin kanssa. "Et kysy, miten Vahvan-Ingmarin laita on." -- "Pianhan joudutaan perille, jotta saan itse nähdä", Ingmar sanoa jurautti.

"Hän tuli tänä aamuna minun luokseni", Barbroo sanoi, "ja kertoi yöllä saaneensa sanan, että hän tänään kuolee." -- "Eikös hän ole sairas?" kysyi Ingmar. -- "Hän on kaiken vuotta kärsinyt kolotustautia ja on myötäänsä valitellut, kun ei sinua kuulunut takaisin, jotta hän olisi päässyt kuolemaan. Hän sanoi, ettei hän voi täältä päästä, ennen kuin sinä palaat pyhiinvaellukselta." -- "Mutta eikö hän tänään ole erityisen sairas?" -- "Ei ole, samanlaista se on kuin ennenkin, mutta hän uskoo varmasti kuoleman olevan tulossa ja on jo varuilta mennyt makuulle peräkamarin sänkyyn. Hänen päähänsä on nyt pistänyt, että hänen kuolinvuoteensa pitää olla ihan samanlainen kuin isäsikin, ja kirkkoherra ja lääkäri oli välttämättä noudettava hänen luokseen, koska heidät oli Suur-Ingmarillekin haettu. Hän kyseli myöskin sitä kaunista ryijyä, joka oli Suur-Ingmarin peittona, mutta sitä meillä ei enää ollut tallella. Se oli huutokaupassa myyty." -- "Niin, paljonhan siinä huutokaupassa myytiin", virkkoi Ingmar. -- "Eräs tytöistä muisteli, että Stigge Börjenpoika olisi tuon ryijyn huutanut, ja minä ajattelin, että pitäisi koettaa saada se hankituksi, jotta Vahva-Ingmar saisi, mitä hänen mielensä teki. Ja minulla oli niin hyvä onni, että sain sen takaisin ostetuksi. Tässä se minulla on", hän sanoi näyttäen kääröä, jota kantoi kädessään.

"Aina sinä olet talon vanhuksia kohdellut hyvin", sanoi Ingmar. Hänen äänensä oli hyvin tyly ja kova, vaikka sanojen piti olla ystävällisiä. Enempää hän ei ruvennut virkkamaan, ja taas vaivuttiin äänettömyyteen. Barbroo katseli tietä pitkin ikävöivin silmin. Tämä kestää hirveän kauan tämä kotimatka, hän ajatteli. Emme ehdi perille alle puolen tunnin, ja koko se aika minun täytyy kulkea tässä ja katsella tuota poloista. Enkä osaa hänen onnettomuuttaan lieventää. Vielä pahemminhan kävisi, jos sanoisin hänelle totuuden. Silloin hän uudelleen takoisi meidän molempain elämät yhteen. Mutta en ikäpäivänä minä ole ollut näin kovassa koetuksessa.

Hän koetti kiirehtiä käyntiään, mutta sekä hänen että Ingmarin kulku kävi hitaasti. Raskaat ajatukset takertuivat heihin kiinni ja pidättivät heidän askeliaan.

Vihdoin he olivat niin lähellä taloa, että piti vain veräjästä astua pihamaalle. Tässä Ingmar asettui Barbroon tielle.

"Koska nyt on tilaisuus, niin kysyn mieltäsi eräästä aikeestani, joka koskee meitä molempia", hän sanoi. "Sillä jollet sinä siihen suostu, niin me tuskin koskaan enää tapaamme toisiamme. Ajattelin ehdottaa, että me peruuttaisimme erohankkeen."

Ingmarin ääni tuntui hyvin kylmältä, ja hänen silmänsä välttivät Barbroota, katsellen tämän sivuitse talon vanhaa pihaa. Hän nyökkäsi päätä rakennusryhmille, joissa luukut ja matalat ikkunat melkein näyttivät miettiväisiltä silmiltä. "Niin, nyt ne kaikki kyllä kurkistelevat minua", hän mutisi. "Ne kai tahtovat nähdä, enkö viimeinkin ole oppinut käymään Jumalan teitä."

"Olen tänä päivänä paljon ajatellut tulevaisuutta", Ingmar sanoi ääneen. "Minä en voi antaa sellaisen ihmisen kuin Barbroon joutua turmioon, olen itsekseni ajatellut. Minun on pakko ottaa hänet huostaani, mutta mieheksi ja vaimoksi tavallisuuden mukaan me emme voi ruveta. Ja nyt minä sinulta kysyisin, etkö halua lähteä minun kanssani Jerusalemiin, liittyäksemme siellä siirtokuntaan. Siellä on kelpo väkeä ja niin paljon omaisiamme, että sinä pian perehtyisit." Hän pysähtyi vähäksi aikaa kuullakseen mitä Barbroo vastaisi. -- "Tahdotko sinä minun tähteni lähteä talostasi pois?" -- "Tahdon vain tehdä, mikä on oikein." Hän puhui niin tylyllä äänellä, että Barbroota puistatti. -- "Sinä olet jo menettänyt toisen silmäsi siellä ulkomailla, ja olen kuullut, että sinun oli pakko lähteä kotiin, jottet tulisi sokeaksi." -- "Ei meidän kannata sitä ajatella", sanoi Ingmar. "Kaikki kyllä käy hyvin, kun vain tekee, minkä tietää oikeaksi."

Barbroo ajatteli taas, että säälistäkin hänen pitäisi sanoa Ingmarille totuus. Kova taistelu kävi hänessä, ja sanat olivat pulpahtaa esiin, mutta hän jaksoi kuitenkin hillitä tahtonsa ja olla vaiti. Ei, en minä tohdi saattaa häntä sellaiseen surkeuteen, hän ajatteli. Meidän on paras erota omille teillemme, sen tiedän, muuten minun on pakko surmata itseni.

Kun hän oli vaiti, sanoi Ingmar: "Nyt, Barbroo, meille tulee pitkät hyvästit." -- "Niin tulee", sanoi Barbroo. Hän ojensi kättään, ja Ingmar tarttui siihen. Kun hän piti sitä omassaan, värähti hän niin, että koko ruumis vapisi. Hetkisen näytti siltä kuin hän olisi tahtonut vetää Barbroon rintaansa vasten ja sulkea hänet rajusti syliinsä. "Minä käyn sisällä Vahvalle-Ingmarille sanomassa, että sinä olet tullut", sanoi Barbroo. -- "Niin, tee se", Ingmar äkkiä sanoi päästäen käden irti.

* * * * *

Vahva-Ingmar oli makuulla peräkamarin sängyssä. Hänellä ei ollut tuskia, mutta sydän löi heikosti ja hengitys tuntui hetki hetkeltä käyvän vaikeammin. "Tosiaan se onkin sallimuksen tahto, että tämä päivä on viimeiseni", hän ajatteli.

Alussa maatessaan yksin hänellä oli viulu vieressään. Hän kosketti silloin tällöin vallan hiljaa sen kieliä ja oli silloin kuulevinaan kokonaisia sointuja ja lauluja. Lääkärin ja kirkkoherran tultua hän siirsi viulun syrjempään ja kertoi heille ihmeellisistä tapahtumista, joita hän oli elämässään kokenut. Enimmän ne koskivat Suur-Ingmaria ja metsänväkeä, jonka hyvässä suosiossa hän kauan oli ollut. Mutta siitä asti kun Hellgum oli hakannut ruusupensaan hänen tupansa edestä, ei hänen maallinen elämänsä ollut tahtonut onnistua.

Metsänväet olivat luopuneet häntä auttelemasta, ja kaikenlaiset vastukset olivat päässeet hänen kimppuunsa. "Kyllä uskotte, kirkkoherra, miten ilahduin", hän sanoi, "kun Suur-Ingmar viime yönä tuli luokseni sanomaan, ettei minun enää tarvitse hänen talostaan huolta pitää, vaan pääsen täältä rauhaan."

Hän oli hyvin juhlallinen, ja selvästi huomasi, että hän vallan varmaan uskoi kuolemansa olevan tulossa. Kirkkoherra virkkoi muutamin sanoin, ettei hän erittäin sairaalta näyttänyt, mutta lääkäri, joka oli tutkinut häntä ja kuunnellut hänen sydäntään, sanoi aivan vakaasti: "Ei, kyllä Vahva-Ingmar tietää, mitä sanoo. Ei hän tässä suotta kuolemaa varro."

Kun Barbroo tuli sisään ja levitti upean ryijyn vuoteelle, kalpeni ukko hieman. "Nyt on loppu lähellä", hän sanoi. Hän siveli hiljaa Barbroon kättä. "Kiitos sinulle tästä ja kiitoksia kaikesta. Ja sitten sinä anna minulle anteeksi, että olen viime aikoina ollut tyly sinua kohtaan." Barbroon heltymys puhkesi nyyhkytyksiin. Niin suuret määrät surua oli häneen kerääntynyt, että itku olikin aina likellä. Ukko silitti vielä kerran hänen kättään ja hymyili suopeasti hänen itkulleen. "Nyt Ingmarkin pian saadaan tänne", hän sanoi. -- "Hän on jo täällä", sanoi Barbroo. "Minun piti vain käydä edeltä ilmoittamassa siitä sinulle."

Ingmarin astuessa sisään ukko vaivalloisesti nousi vuoteella istualleen ja ojensi hänelle kättä. "Terve kotiin tultuasi", hän sanoi. Ingmar tuli pahoille mielin, kun hänet näki. -- "En olisi uskonut saavani sitä surua, että sinä juuri kotiintulopäivänäni asetut kuolinvuoteelle", hän sanoi. -- "Et saa nyt moittia minua tästä", vastasi ukko ikään kuin anteeksipyytäen. "Muistathan, että Suur-Ingmar antoi minulle luvan tulla hänen luoksensa, kun sinä vain ehdit palata pyhiinvaellukselta."

Ingmar istahti sängynlaidalle. Ukko silitteli maatessaan hänen kättään, mutta ei pitkään aikaan virkkanut mitään. Kuolema näkyi jo kiireesti lähestyvän. Hän kalpeni yhä enemmän, ja hengitys kävi vaivalloisesti sihisten.

Sitten Barbroo lähti huoneesta ulos, ja ukko alkoi kysellä Ingmarin asioita. "Oliko hyvä tulla kotiin?" hän kysyi katsoen terävästi Ingmaria silmiin. -- "Oli", vastasi Ingmar tyynesti ja taputteli hänen kädenselkäänsä. "Oli vallan hyvä matka." -- "Täällä on kerrottu, että olet tuonut Gertrudin mukanasi, onko se totta?" -- "Kyllä hän oli mukana, hän menee serkkuni Boo Maununpojan kanssa naimisiin." -- "Ja sinä, Ingmar, oletko sinä siihen tyytyväinen?" -- "Minä olen siihen vallan tyytyväinen", Ingmar vastasi eheällä äänellä.

Ukko katsoi tutkivasti häneen ja pudisti päätään. Näissä asioissa hänellä näytti olevan monta tuntematonta puolta. "Miten sinun silmällesi on käynyt?" hän sanoi. -- "Sen minä menetin Jerusalemissa", vastasi Ingmar huolettomasti. -- "Oletko sinä siihenkin tyytyväinen?" ukko kysäsi. -- "Tiedätkö sinä, Vahva-Ingmar, että Herra tahtoo ottaa jotakin korvausta siltä, jolle hän antaa niin suuren onnen." -- "No, oletkos sinä sitten saanut jonkin suuren onnen?" -- "Olen", Ingmar vastasi, "sainhan sovitetuksi sen, missä minä olin tehnyt väärin."

Kuoleva alkoi avuttomasti kääntelehtiä vuoteessaan. "Onko sinulla nyt tuskia?" Ingmar kysyi. -- "Ei ole, olen vain niin rauhaton", sanoi ukko. -- "Kertoisit nyt minulle, mistä syystä." -- "Ethän sinä, Ingmar, vain valehtele minulle, jotta minä pääsisin täältä tyynesti lähtemään", sanoi ukko hyvin hellästi. Nyt Ingmar oli yllättynyt. Hän menetti tyyneytensä ja herahti nyyhkyttävään itkuun. "Kerro toki ennemmin asiat toden mukaan!" sanoi ukko. Silmänräpäyksessä Ingmar vaikeni ja rauhoittui. -- "Täytyyhän itkeä, kun menettää niin hyvän ystävän kuin sinä olet minulle ollut."

Tämän jälkeen ukko kävi yhä levottomammaksi, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. "Sinä, Ingmar, olet niin vasta tullut tähän maahan", hän viimein sanoi, "tokko lienet vielä kuullut mitään uutisia täältä meiltä?" -- "Olen", sanoi Ingmar, "sen, mitä tarkoitat, sen minä jo kuulin Jerusalemissa." -- "Minun olisi paremmin pitänyt valvoa sitä, mikä sinulle kuului", sanoi ukko. -- "Kuulehan, Vahva-Ingmar, kun sanon: Olet väärässä, jos Barbroosta uskot jotakin pahaa." -- "Väärässäkö olen?" ukko sanoi. -- "Niin olet", sanoi Ingmar lujemmalla äänellä. "Olipa hyvä, että minä tulin kotiin, sillä nyt hän saa edes jonkun puolustajan itselleen."

Ukko aikoi vastata, mutta Barbroo, joka oli mennyt väentupaan laittamaan kahvipöytää vieraille, oli raollaan olevan oven kautta kuullut koko heidän puheensa. Hän tuli nyt kiireesti peräkamariin ja astui Ingmaria kohti ikään kuin jotakin hänelle sanoakseen. Mutta viime hetkessä hän näkyi muuttavan mieltään. Hän kumartui sen sijaan ukon yli ja kysyi, miten hänen laitansa oli.

"Kyllähän minä nyt voin paremmin, kun olen saanut puhua Ingmarin kanssa", sanoi ukko. -- "Niin, hyvä hänen kanssaan onkin puhua", sanoi Barbroo hiljaa ja siirtyi sitten ikkunan luo asettuen sinne istumaan.

Tämän jälkeen jokainen saattoi huomata, että Vahva-Ingmar valmistautui poislähtöön. Hän makasi ummessa silmin ja kädet ristissä. Kaikki pysyivät liikahtamatta, jotteivät häntä häiritsisi.

Mutta Vahva-Ingmar kuvitteli ajatuksissaan yhä sitä päivää, jona Suur-Ingmar oli kuollut. Hän näki edessään huoneen sellaisena kuin se oli ollut hänen tullessaan sinne hyvästejä sanomaan. Hän muisti ne pikku lapset, jotka hänen isäntänsä oli pelastanut ja jotka olivat istuneet sängynpohjissa silloin, kun hän siinä kuoli. Kun hän ajatteli tätä, hänen mielensä omituisesti heltyi. "Katsohan, Suur-Ingmar, kun sinä olet minua paljon ylempi", hän kuiskasi, sillä sen hän ymmärsi, ettei hänen nuoruudenystävänsä voinut tänä hetkenä olla etäällä hänestä. "Kirkkoherra ja lääkäri täällä ovat, ja sinun ryijysi minulla nyt on peitteenä, mutta mitään pientä lasta minun silmäni eivät erota sängynpohjissa istumassa." Tämä oli tuskin sanottu, kun hän kuuli, että joku hänelle vastasi. "Tässä talossa on kyllä pieni lapsi, jonka hyväksi sinä voisit viime hetkenäsi tehdä armeliaan työn."

Tämän kuultuaan Vahva-Ingmar alkoi hymyillä itsekseen. Hän oli heti ymmärtävinään, mitä hänen nyt piti tehdä. Hän alkoi nyt hyvin heikolla, mutta vielä täysin tajuttavalla äänellä valitella, että kirkkoherran ja lääkärin täytyi niin kauan vartoa hänen kuolemistaan. "Mutta koska te, kirkkoherra, kuitenkin täällä istutte", hän sanoi, "mainitsen tässä, että täällä talossa on kastamaton lapsi, ja ajattelin kysyä, ettekö te, kirkkoherra, olisi hyvä ja odottaessanne kastaisi sitä."

Ääneti oli huoneessa oltu tähän asti, mutta vielä äänettömämmin oltiin nyt. Mutta sitten kirkkoherra sanoi: "Siinä sinä, Vahva-Ingmar, sanoit hyvän ajatuksen. Se olisi meidän ollut tehtävä aikoja sitten."