Part 34

Ja kun vähän aikaa kuluu, niin he hankkivat itselleen Öljymäeltä pari isoa viinitarhaa.

Ja taaskin jonkin ajan päästä he ottavat urakalle suuren vesijohtotyön muutamassa laaksossa.

Ja ruotsalaisten ensin alettua rupeavat amerikkalaiset ja syyrialaiset vähitellen jatkamaan. He menevät opettajiksi kouluihin, hankkivat valokuvauskoneen ja kiertävät ympäri maata ottamassa kuvia, jotka käyvät matkustajille hyvin kaupaksi, he laittavat pienen kultasepänliikkeen johonkin talonsa sopivaan huoneeseen.

Miss Young on jo pitkät ajat ollut johtajattarena Ahmed efendin koulussa, ja nuoret ruotsalaistytöt opettavat muhamettilaislapsille ompelua ja kutomista.

Syksymmällä jo koko siirtokunta hyörii ja häärii työssä ja yhä uusissa hankkeissa. Koko talo kuhisee vireyttä aivan kuin muurahaiskeko.

Ja kun muistelee, niin tosiaan tänä kesänä ei ole sattunut mitään onnettomuutta, ei ketään ole kuollut siitä lähtien, kun Ingmar otti myllyn huostaansa. Eikä nyt enää kukaan ole Jerusalemin ilkeyttä suremalla mieltään menettänyt.

Kaikkien katseet säteilevät mielihyvää, he rakastavat siirtokuntaansa enemmän kuin koskaan ennen, he suunnittelevat uusia hankkeita ja panevat niitä toimeen. Tämä on tähän asti ollut ainoa puute heidän onnessaan. Ja nyt he kaikki uskovat, että Jumala tahtookin antaa heidän hankkia leipänsä omalla työllä.

Syksyllä Ingmar jättää myllyn Ljungo Björnille ja oleksii itse nyt siirtokunnan talossa. Hän laittaa Boon ja Gabrielin kanssa jonkinmoista vajaa talon viereiselle kentälle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä sillä aiotaan, kukaan ei saa nähdä, miten se sisustetaan, sillä he ovat kovin salaperäisiä.

Saatuaan viimein vajan valmiiksi Ingmar lähtee Boon kanssa Jaffaan, ja siellä saksalaisessa siirtokunnassa he alkavat tavattoman pitkälliset neuvottelut.

Mutta parin päivän kuluttua he palaavat kotiin, tällä kertaa ratsastaen kumpikin uljaalla ruskealla hevosellaan.

Nämä ovat nyt siirtokunnan omaisuutta, ja totta tosiaan, vaikka sulttaani tai keisari olisi kolkuttanut porttia ja selittänyt aikovansa liittyä siirtokuntaan, niin sen mieleisempi hän tuskin olisi voinut olla. Lapset ne liekkuvat ja kapuavat hepojen selkään, ja se talonpoika on kuin ruhtinas, joka niillä pääsee kyntämään.

Niitä vaalitaan paremmin kuin yhtäkään hevosta koko Itämaalla, ja jok'ainoa yö talonpojat pistäytyvät niiden vajaan katsomaan, että soimi on täynnä.

Mutta se ruotsalainen, joka kulloinkin sattuu aamuisin hevosia valjastamaan, ei voi olla ajattelematta: Eihän tässä maassa elämä niin kovin tukalaa olekaan, tunnenhan nyt, että täällä voi viihtyä. Voi, kuinka minä säälin sitä Timmin Halvoria, joka ei päässyt tätä tuntemaan! Eihän hän olisi surusta kuolemaan sortunut, jos olisi saanut tällaisia hevosia ajaa.

* * * * *

Oli muuan syyskuun aamu. Hyvin varhain, kun vielä oli pimeä yö, lähtivät Ingmar ja Boo siirtokunnan talolta. He olivat menossa työhön erääseen niistä viinitarhoista, joita siirtokuntalaiset olivat vuokranneet Öljymäeltä.

Ingmarin ja Boon välillä ei vain ollut tahtonut oikeata sopua pysyä. Ei heistä tosin vielä ollut tullut ilmi vihamiehiä, mutta he eivät koskaan olleet samaa mieltä mistään. Nyt Öljymäelle lähtiessään he alkoivat kiistellä tiestä. Boo tahtoi kulkea kiertotietä kukkulain poikki. Hän sanoi, että sitä oli pimeässä helpompi kulkea. Ingmar tahtoi käydä lyhyempää ja hankalampaa tietä, ensin Josafatin laakson poikki ja sitten oikotietä mäelle.

Kun he olivat tästä kotvan aikaa väitelleet, ehdotti Ingmar, että kumpikin lähtisi omaa tietään, sittenhän nähdään, kumpi pikemmin ennättää. Tähän Bookin suostui. Kumpikin he sitten lähtivät kulkemaan omaan suuntaansa.

Heti kun Ingmar oli Boosta eronnut, yllätti hänet se suuri kaipuu, joka aina yksinäisinä hetkinä häntä ahdisti. "Eikö Herra Jumala ollenkaan armahda minua ja anna minun lähteä kotiin?" hän sanoi. "Eikö hän auta minua, jotta saan viedä Gertrudin pois Jerusalemista, ennen kuin hän tulee aivan mielenvikaan?"

"En ymmärrä, miksi juuri se minulta vähimmin onnistuu, jonka vuoksi matkaan lähdin", hän sanoi puoliääneen kulkiessaan tätä miettien yön pimeässä, "sillä enhän ole päässyt askeltakaan Gertrudia lähemmäksi. Mutta kaikessa muussa minulla on ollut paljon parempi onni kuin olisin odottanutkaan. En oikein usko, että nämä ihmiset koskaan olisivat päässeet työhön kiintymään, jollei minun päähäni olisi pistänyt ottaa mylly huostaani.

"Ja kaunista on ollut nähdäkin sitä voimaa, jolla työ on heitä kiinnittänyt", hän jatkoi. "Niin, onhan täällä ollut paljon hyvää ja opettavaista nähtävänä, mutta silti minä en mahda koti-ikävälleni mitään. Tämä kaupunki tuntuu minusta aina vain pelottavalta, enkä minä voi vapaasti hengittää ennen kuin olen täältä päässyt. Ja toisinaan käy sellainen aavistus, että ehkä kuolema minut täällä kohtaa enkä koskaan pääse kotiin Barbroota ja Ingmarilaa näkemään."

Tätä ajatellessaan Ingmar oli kulkenut laakson pohjaan asti. Korkealla hänen yläpuolellaan kuvastui kaupungin särmäharjainen muuri yötaivasta vasten, ja joka puolella kohosivat valtavat kukkulaseinät.

Tämähän on vallan kamala paikka näin yön pimeydessä, Ingmar ajatteli. Ja nyt vasta hän muisti, että hänen täytyi kulkea sekä juutalaisen että muhamettilaisen kalmiston ohi.

Samassa kun nämä hautausmaat johtuivat Ingmarin mieleen, hän muisti erään vastikään Jerusalemissa sattuneen tapauksen. Kun hän eilen oli kuullut siitä puhuttavan, ei se ollut vaikuttanut häneen voimakkaammin kuin mikään muukaan pyhän kaupungin päiväntapahtuma, mutta nyt pilkkopimeässä se tuntui hänestä vallan kauhealta ja inhottavalta.

Keskellä juutalaisten kaupunginosaa oli nimittäin pieni sairaala, joka oli siitä kuuluisa, ettei siinä koskaan ollut yhtään potilasta. Ingmar oli monta kertaa kulkenut sen sivu, oli kurkistanut ikkunoista sisään ja aina nähnyt kaikki vuoteet tyhjinä. Siihen oli kuitenkin niin luonnollinen syy, että tuskin olisi voinut muuten ollakaan. Muuan englantilainen lähetysseura näet oli rakennuttanut tämän sairaalan ottaakseen sinne sairaita juutalaisia hoidettaviksi ja saadakseen siten tilaisuuden käännyttää heitä. Mutta juutalaiset, jotka pelkäsivät, että heille sellaisessa paikassa syötettäisiin kiellettyä ruokaa, varoivat, ettei heitä sinne vietäisi.

Nyt pari päivää sitten oli yksi sairas saatu tuohon laitokseen. Se oli vanha, köyhä juutalaisnainen, joka oli kaatunut ja taittanut jalkansa aivan sen ikkunan alla. Hänet oli kannettu sairaalaan hoidettavaksi, mutta parin päivän perästä hän oli kuollut.

Ennen kuolemaansa hän oli pyhästi vannottanut englantilaisen sairaanhoitajattaren ja lääkärin toimittamaan niin, että hänet haudataan juutalaisten kalmistoon Josafatin laaksoon. Hän sanoi sitä varten näin ikänsä lopulla tulleensakin Jerusalemiin, että saisi käyttää tätä etua sielunsa autuudeksi. Jolleivät he voineet sitä hänelle luvata, olisivat sitten mieluummin jättäneet hänet kadulle kuolemaan.

Hänen kuoltuaan englantilaiset siis olivat laittaneet sanan juutalaisseurakunnan esimiehelle ja pyytäneet häntä lähettämään väkeä, joka veisi ruumiin pois ja hautaisi sen.

Mutta juutalaiset olivat silloin vastanneet, että kun tuo vanha vaimo oli kuollut kristittyjen sairaalassa, ei hän enää kelvannut juutalaisten hautausmaahan.

Lähetyssaarnaajat olivat oikein innokkaasti koettaneet saada juutalaisia myöntymään. He olivat lähettäneet anomuksensa yksin ylirabbiinillekin, mutta kaikki oli ollut turhaa. Muuta neuvoa ei enää ollut, kuin että heidän piti omin päin haudata vainaja. Mutta he eivät tahtoneet nyt riistää häneltä sitä onnea, jota hän oli uneksinut koko vaivaisen ikänsä. He kaivattivat siis juutalaisten kiellosta välittämättä haudan Josafatin laakson kalmistoon ja laskivat ruumiin siihen.

Juutalaiset eivät yrittäneetkään sitä estää, mutta seuraavana yönä he tulivat ja avasivat haudan ja paiskasivat arkun siitä ylös.

Englantilaiset tahtoivat kaikin mokomin täyttää vainajalle antamansa lupauksen. Saatuaan tiedon, että hänet oli syydetty pois haudasta, he riensivät laskemaan hänet siihen uudelleen.

Sitä seuraavana yönä ruumis uudelleen riistettiin haudasta.

Ingmar Ingmarinpoika seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuka niiden haudanavaajien metkut tietää, hän ajatteli, vaikkapa olisivat siellä tänäkin yönä.

Alussa hän ei huomannut mitään, mutta sitten kuului läheltä sellainen kilahdus, kuin olisi rautakapineella isketty kiveen.

Hän kävi nopeasti muutaman askelen sitä ääntä kohti ja seisahtui sitten uudelleen kuuntelemaan. Nyt hän selvästi kuuli, kuinka rautalapiolla kaivettiin maata ja soraa ja kiviä syydettiin ylös.

Hän meni taas eteenpäin ja kuunteli tuota kiihkeätä kaivamista. Siinä on viisi kuusi lapiomiestä työssä, hän ajatteli. Hyvä Isä noita ihmisiä, jotka voivat tuolla lailla vainota kuollutta!

Tuota haudan kaivua kuunnellessaan Ingmar alkoi tuntea hirvittävästi sydäntyvänsä. Viha paisui hänessä joka silmänräpäys. "Eihän tämä asia sinuun koske", hän sanoi rauhoittaakseen itseänsä, "ei sinun siihen tarvitse sekaantua." Mutta veri ajautui hänen päähänsä, hän tunsi kaulansa ikään kuin tukkeutuvan, niin että tuskin voi hengittää. "Se on häijyä ja hirveätä kuulla", hän ajatteli, "en koskaan ole mokomaa ilkeyttä nähnyt."

Viimein hän jäi seisomaan. Hän kohotti nyrkkiään ja heristi sitä. "Varokaas, senkin roistot, nyt minä tulen", hän sanoi. "Nyt minä olen kyllin kauan tätä kuunnellut. Ei minua kukaan voi vaatia tyynesti menemään ohi, kun te kaivatte ruumista haudasta."

Hän riensi nopein, äänettömin askelin eteenpäin. Hänen sydämensä oli nyt yht'äkkiä kevennyt melkein iloiseksi. Tämähän on tosin mieletöntä, hän ajatteli, mutta mitähän esimerkiksi isä olisi sanonut, jos joku silloin hänen viime päivinään, kun hän meni veteen niitä pikkulapsia pelastamaan, olisi varoittanut häntä sinne menemästä ja pysymään maalla. Ja nyt minunkin täytyy tässä asiassa menetellä oman pääni mukaan, niinkuin isä aikanaan. Sillä tässä minun ohitseni valuu pahuuden virta, ja sen mustat kuohut huuhtovat mukaansa sekä kuolleita että eläviä, mutta nyt minä en kauempaa jaksa hillitä itseäni seisomaan rannalla. Tulkoon nyt minun vuoroni mennä ponnistelemaan tuota virtaa vastaan.

Vihdoin hän seisoi tuon haudan partaalla, jossa muutama mies teki työtä. Heillä ei ollut soihtua eikä lyhtyä, vaan he kaivaa huhkivat pimeässä. Ingmar ei voinut nähdä, kuinka monta heitä oli, eikä hän siitä välittänytkään, ryntäsi vain heidän keskeensä. Eräältä Ingmar tempasi lapion, jolla hän kaivoi, ja alkoi iskeä sillä joka taholle. Hän oli niin odottamatta karannut miesten kimppuun, että he joutuivat ikään kuin sekaisin säikähdyksestä. He hyppivät haudasta pakoon yrittämättäkään vastustaa. Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar oli yksin.

Hänen ensi työnään oli lapioida haudasta syydetty multa siihen takaisin, ja vasta sitten hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Hän ei pitänyt sopivana lähteä ennen päivänkoittoa, sillä heti hänen mentyään haudanavaajat varmaankin palaisivat työhönsä.

Hän jäi siis seisomaan hautakummulle ja odotti. Hän teroitti korviaan kuullakseen pienenkin risahduksen, mutta kaikki oli ensi alussa äänetöntä. Tokko he kumminkaan lienevät niin perin kauas paenneet yhtä ainoata miestä, hän ajatteli. Sitten hän huomasi, että pikkukivet alkoivat rapista ympäröivillä haudoilla. Hän oli näkevinään muutamia häämöttäviä olentoja liukuvan ja ryömivän paasien yli, joita maa oli täynnä.

Nyt on varmaankin tosi edessä, Ingmar ajatteli, nostaen samassa lapion turvakseen. Yht'äkkiä hänen päällensä sinkoili ihan ropisemalla isoja ja pieniä kiviä. Muutamia miehiä syöksyi samassa hänen kimppuunsa koettaen paiskata häntä kumoon.

Siitä alkoi ankara paini. Ingmar oli voimakas kuin jättiläinen, ja hän heitti yhden toisensa jälkeen maahan. Mutta vastustajat olivat sitkeitä tappelijoita eivätkä tahtoneet väistyä. Viimein eräs heistä lankesi aivan Ingmarin jalkojen eteen. Juuri silloin Ingmarin piti astua askel eteenpäin ja hän kompastui kumossa olevaan mieheen. Hän kaatui rentona maahan, ja samassa hän tunsi toisessa silmässään kirvelevää tuskaa. Hän kävi vallan hervottomaksi. Hän tunsi toisen heittäytyvän hänen päälleen ja sitovan hänet, mutta ei kyennyt nousemaan vastarintaan. Kipeätä silmää vihavoi niin pahasti, että se vei kaikki hänen voimansa, ja ensi hetkenä hän luuli olevansa kuoleman oma. -- -- --

Boo oli sillä välin, hänestä erottuaan, kulkenut eteenpäin, koko ajan ajatellen Ingmaria. Alkumatkasta hän kiirehti aika lailla, sillä hän olisi mielellään tahtonut ensimmäisenä ennättää vuorelle, mutta vähän ajan kuluttua hän hiljensi kulkuaan. Hän naurahti alakuloisesti omaa itseään. Tiedänhän sen, että menisinpä minä millaista kyytiä tahansa, en minä sittenkään joudu yhtä pian kuin Ingmar. En ole ikänäni tavannut toista niin hyväonnista miestä, joka niin varmasti aina kykenisi saamaan tahtonsa perille. En totta tosiaan voi muuta odottaa, kuin että hän lopultakin vie Gertrudin kotiin Taalainmaahan. Nytkin viimeisenä puolena vuonna on hänen tahtonsa ollut täällä siirtokunnan kesken kaikki kaikessa.

Mutta saavuttuaan Öljymäelle sovittuun paikkaan Boo ei tavannutkaan Ingmaria siellä odottamassa, ja hän tuli vallan hyvilleen. Hän ryhtyi työhön ja jatkoi sitä kotvan aikaa. Onpa hän nyt edes kerran saanut huomata valinneensa väärän tien, Boo ajatteli.

Päivä alkoi sitten sarastaa, ja kun Ingmaria ei vieläkään kuulunut, alkoi Boo käydä levottomaksi, sillä kaiketi hänelle oli sattunut jokin vahinko. Hän alkoi laskeutua vuorta alaspäin etsiäkseen häntä. Se Ingmar on sentään omituinen, hän ajatteli, sillä vaikk'ei minun oikeastaan kannata hänestä pitää, niin luultavasti minun kumminkin olisi paha mieli, jos hänelle on sattunut tapaturma. Kunnon mies hän on, ja täällä Jerusalemissa hän on suurenmoisesti auttanut meitä. Joll'ei Gertrudia olisi meitä erottamassa, niin pian meistä voisi tulla täysin hyvätkin ystävät.

Aamu valkeni nopeasti, ja Josafatin laaksoon asti ehdittyään Boo piankin löysi Ingmarin pitkänään parin hautapaaden välissä. Ingmarin kädet olivat siteissä, ja hän makasi liikahtamatta, mutta kuultuaan Boon raskaat askelet hän kohotti päätään. "Boo, sinäkö se olet?" hän sanoi. -- "Niin olen", Boo vastasi, "mitenkäs sinun laitasi on?" Sitä sanoessaan hän näki Ingmarin kasvot; molemmat silmät olivat ummessa, toinen niistä turvoksissa, ja silmäkulmasta tihkui verta. "Kuulehan nyt, miten sinun oikein on käynyt?" Boo kysyi ja hänen äänensä oli omituisen sumea. -- "Jouduin tappeluun noiden haudanavaajien kanssa", Ingmar sanoi, "kompastuin sitten yhteen heistä, ja hänellä oli kädessään veitsi, joka osui suoraan silmääni." Boo laskeutui polvilleen Ingmarin viereen ja alkoi irroittaa siteitä hänen käsistään. -- "Miten sinä haudanavaajien kanssa jouduit tappeluun?" Boo sanoi. -- "Kuljinhan laakson kautta, ja silloin minä kuulin heidän kaivamisensa." -- "Ja sittenkö et voinut suvaita, että se ruumis olisi tänäkin yönä heitetty pois haudasta?" -- "Juuri niin", Ingmar sanoi, "sitä en voinut suvaita." -- "Siinä sinä teit miehen työn", Boo sanoi. -- "Enkä tehnyt", sanoi Ingmar, "tyhmää se oli, mutta en malttanut olla sitä tekemättä." -- "Mutta minä sanon sinulle", Boo sanoi, "että vaikka se tyhmää oli, niin nyt minä olen sinun ystäväsi koko ikäni, sen vuoksi että tämän teit."

ÖLJYMÄELLÄ

Ingmar sai hoitajakseen erään lääkärin englantilaisten suuresta silmäsairaalasta. Tämä kävi joka päivä siirtokunnan talolla muuttamassa käärettä. Ingmarin silmä parani pian hyväksi, ja hän tunsi jo kohta olevansa niin terve, että voi nousta vuoteelta ja olla jalkeilla.

Mutta eräänä aamuna lääkäri huomasi, että hänen terve silmänsä rupesi verestämään ja näytti turvonneelta. Hän kävi hyvin levottomaksi ja alkoi heti antaa ohjeita tämän silmän hoitamiseen. Sitten hän kääntyen Ingmarin puoleen sanoi hänelle suoraan, että hänen oli parasta lähteä pois Palestiinasta heti ensi tilassa. "Pelkään, että te olette saanut itämaiden vaarallisen silmätaudin", hän sanoi. "Minä nyt koetan auttaa teitä niin hyvin kuin voin, mutta teidän ainoa silmänne ei nyt ole kyllin vahva torjumaan tartuntaa, jota täällä kaikkialla on ilmassa. Jos jäätte tänne, tulee teistä parissa viikossa sokea aivan auttamattomasti."

Tämä herätti suurta surua siirtokunnassa, eikä ainoastaan Ingmarin sukulaisten, vaan kaikkien muidenkin kesken. He kaikki sanoivat, että Ingmar oli tehnyt heille mitä suurimman hyväntyön, kun hän oli houkutellut heitä ansaitsemaan leipänsä hiessä päin muiden ihmisten lailla, ja että sellaista miestä ei siirtokunnasta koskaan pitäisi päästää. Mutta kaikki tunsivat, että Ingmarin oli pakko lähteä, ja mrs Gordon sanoi heti, että jonkun veljistä pitäisi heti varustautua saattamaan häntä, kun hänen nyt oli vaikea matkustaa yksin.

Ingmar kuunteli kauan ääneti sitä puhetta, että hänen piti matkustaa. Viimein hän sanoi: "Eihän se nyt niin varmaa ole, että minä tulen sokeaksi, jos tänne jään." Mrs Gordon kysyi, mitä hän ajatteli niin sanoessaan. -- "En vielä ole saanut ajetuksi sitä asiaa, jota varten tänne tulin", hän sanoi hitaasti. -- "Aiotteko te siis kieltäytyä matkustamasta?" mrs Gordon kysyi. -- "Sitä minä ajattelen", sanoi Ingmar, "kovin katkeraltahan tuntuisi tällainen pakollinen kotiinlähtö kesken asiansa."

Nyt nähtiin, kuinka suuressa arvossa mrs Gordon Ingmaria piti, sillä hän meni Gertrudin luokse ja kertoi hänelle, ettei Ingmar tahtonut lähteä pois, vaikka hän oli vaarassa tulla sokeaksi, jos jäi. "Tiedät kyllä, kuka siihen on syypää, ettei hän tahdo lähteä", sanoi mrs Gordon. -- "Tiedän kyllä", Gertrud vastasi.

Gertrud katsoi ihmetellen mrs Gordoniin, ja tämä ei sen enempää puhunut. Mrs Gordon ei voinut suoraan kehoittaa häntä rikkomaan siirtokunnan keskeisiä sääntöjä, mutta Gertrud ymmärsi, että hänen kyllä suvaittaisiin tehdä Ingmarin hyväksi, mitä hän vain tahtoi. Olisipa joku muu kuin minä tässä asemassa, niin varmaan mrs Gordon olisi vähemmän myöntyväinen, hän hiukan harmissaan ajatteli. Mutta kun he eivät minua pidä oikein selväpäisenä, niin taitaisivat olla iloissaankin, jos lähtisin tieheni.

Pitkin päivää tuli yksi toisensa jälkeen Gertrudin luo puhumaan Ingmarista. Kukaan ei rohjennut suoraan sanoa hänelle, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin seurassa kotiin, mutta ruotsalaiset talonpojat istuivat hänen viereensä ja puhuivat siitä sankarista, joka taisteli vainajan puolesta Josafatin laaksossa, ja sanoivat, että nyt Ingmar oli näyttänyt olevansa oikean vanhan sukupuun oksa. "Suuri vahinko olisi, jos hänenlaisensa mies tulisi sokeaksi."

"Minä katselin Ingmaria sinä päivänä, jona Ingmarilassa pidettiin huutokauppaa", sanoi Gabriel, "ja minä sanon sinulle, että jos olisit hänet silloin nähnyt, et ikinä olisi voinut häneen suuttua."

Mutta Gertrudista tuntui aivan kuin olisi koko päivän ponnistellut sellaista unta vastaan, josta tahtoisi rientää pois, mutta ei voi päästä hievahtamaan. Hän olisi tahtonut auttaa Ingmaria, mutta ei tiennyt, mistä siihen saisi voimaa. Miten minä voin tehdä tämän Ingmarille, kun en enää rakasta häntä? hän kysyi itseltään. Ja miten minä voin olla sitä tekemättäkään, kun tiedän, että hän tulee sokeaksi? sitäkin hän kysyi itseltään.

Illalla Gertrud seisoi talon edustalla suuren sykomoripuun alla ja ajatteli lakkaamatta sitä samaa, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin mukaan, mutta ettei hänen voimansa siihen päätökseen riittänyt. Boo tuli silloin ulos hänen luokseen.

"Sattuu niitä omituisia kohtauksia", Boo sanoi, "kuten se, että ihminen voi ilahtua onnettomuudestaan ja taas ruveta onneansa murehtimaan."

Gertrud kääntyi suoraan häntä kohti ja katsoi häneen säikähtynein silmin. Hän ei sanonut mitään, mutta Boo arvasi hänen ajattelevan: "Tuletko sinäkin nyt minua ärsyttämään ja vainoamaan?"

Boo puraisi huultaan, ja hänen kasvonsa hiukan vääristyivät, mutta heti sen jälkeen hän kuitenkin sanoi, mitä oli aikonut.

"Kun on pitänyt jostakin ihmisestä koko ikänsä", hän sanoi, "silloin ei voi olla pelkäämättä hänen menettämistään. Mutta kaikkein enimmän pelottaa sellainen menettäminen, joka johtuu siitä, että huomaa hänet niin kovasydämiseksi, ettei hän voi antaa anteeksi eikä unohtaa."

Boo lausui nämä kovat sanansa hyvin lempeällä äänellä, eikä Gertrud suuttunut, vaan herahti itkuun. Hänen mieleensä muistui kerran näkemänsä uni, jossa hän oli puhkaissut Ingmarin silmät. Nythän näkyy, että tämä uni oli totta ja että minä tosiaan olen niin kovasydäminen ja kostonhimoinen kuin silloin unissani olin, hän ajatteli. Varmaankin Ingmar nyt menettää näkönsä minun tähteni. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hänen painajaisen tapainen voimattomuutensa ei siitä väistynyt, eikä hän vielä yölläkään maata ruvetessaan ollut lopullisesta päätöksestä selvillä.

Aamulla hän nousi hyvin varhain ja lähti tapansa mukaan kiipeämään kukkulain yli Öljymäelle.

Koko matkan hän ponnisteli päästäkseen irti tuosta mielensä raukeudesta. Hän näki kyllä, mitä hänen piti tehdä, mutta hänen tahtonsa oli uuvuksissa eikä jaksanut voittaa sitä, minkä kahleissa hän oli.

Hän muisti kerran nähneensä tervapääskysen, joka oli pudonnut maahan ja hietikossa räpisteli siipiään saamatta niin paljon ilmaa, että olisi voinut heittäytyä niiden varaan. Juuri samoin hänkin tunsi turhaan pyristelevänsä pääsemättä paikaltaan.

Mutta saavuttuaan Öljymäen huipulle, samalle paikalle, jossa hänen tapansa oli odottaa auringonnousua, hän nyt näki, että se Jeesuksen näköinen dervishi oli siellä jo ennen häntä. Hän istui maassa, jalat allaan ristissä, ja hänen suuret silmänsä katselivat Jerusalemia.

Gertrud ei hetkeksikään unohtanut, että mies vain oli dervishiparka, jossa ei ollut muuta mainittavaa kuin että hän yllytti seuralaisiaan kiihkeämpään tanssiin kuin kukaan muu. Mutta kun hän näki hänen kasvonsa ja tuskaisen piirteen hänen suunsa ympärillä, silloin koko hänen ruumiinsa vavahti. Hän jäi seisomaan kädet ristissä aivan miehen lähelle ja katsomaan häntä.

Hän ei ensinkään uneksinut, eikä hän nähnyt näkyjä, tuo suuri yhdennäköisyys vain vaikutti, että hän luuli hänessä näkevänsä jumalvoimaisen ihmisen.

Nyt hän uudestaan uskoi, että jos tämä mies vain tahtoi esiintyä ihmisille, silloin nähtäisiin, että hän on syventynyt kaiken tiedon syntyihin saakka. Hän uskoi, että myrskyt ja laineet tottelivat tämän miehen käskyjä, että hän oli tyhjentänyt kaiken kärsimyksen kalkin, uskoi että hänen ajatuksensa käsittivät tuntemattomankin, sen mitä tutkimaan kukaan muu ei pystynyt.

Hän tiesi, että jos hän olisi ollut sairas, niin häntä katsoessaan hän olisi parantunut.

Tämä ei voi olla tavallinen ihminen, hän ajatteli. Minä tunnen olevani taivasten autuudessa, kun vain saan häntä katsella.

Hän oli seisonut kauan aikaa dervishin vieressä nähtävästi tämän huomaamatta, mutta yht'äkkiä dervishi kääntyi suoraan häneen päin.

Gertrud lyyhistyi kokoon noiden silmien edessä, sillä tuota katsetta hän ei voinut kestää.

Mies katseli häntä ääneti ja tyynesti ainakin koko minuutin ja sitten ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi niinkuin hänen seuralaistensa tapana oli tehdä. Ja Gertrud suuteli nöyrästi hänen kättään.

Sen jälkeen mies ystävällisen totisena viittasi hänet nyt menemään matkaansa, jottei hän enää häiriintyisi.

Gertrud kääntyi kuuliaisena hänestä pois ja käveli hitaasti alamäkeen. Tuo miehen hyvästijättötapa oli hänestä niin omituinen, että varmaankin se jotakin merkitsi. Tuntui aivan kuin hän olisi sillä sanonut: Jonkin aikaa sinä olet ollut minun omani ja palvellut minua, mutta nyt minä päästän sinut. Elä nyt maailmassa kanssaihmistesi hyväksi!

Kuta lähemmäs siirtokuntaa hän tuli, sitä enemmän tuo suloinen huumaus häipyi. "Nyt minä tiedän, ettei hän ole Kristus. Enkä minä uskokaan häntä Kristukseksi", hän nyt uudestaan sanoi.

Mutta suuren muutoksen tuo miehen näkeminen hänessä sai aikaan. Olihan hän ainakin ollut Gertrudin silmissä ikään kuin elävä Kristuksen kuva, ja jo sen vuoksi hänestä nyt jok'ainoa maan kivi tuntui kertaavan niitä pyhiä oppeja, joita hän muinoin oli tässä maassa julistanut, ja kukkaset tuntuivat kuuluttavan, kuinka suloista oli vaeltaa hänen teitään.

Heti talolle palattuaan Gertrud meni suoraan Ingmarin huoneeseen. "Nyt, Ingmar, minä lähden sinun mukanasi kotiin", hän sanoi.