Part 33

Ingmarin kohdalle tultuaan ajomies seisautti hevosen yhdellä riuhtaisulla. "Jos tahdot, niin saat ajaa minun mukanani", hän sanoi. Vaikka Ingmarilla olikin kiire mielessä, ei hän kuitenkaan ollut erittäin halukas tähän tarjoukseen. Sillä paitsi että hän hyvin tiesi tämän kaiken olevan jotakin lemmon vehkeitä ja kummitteluja, oli tuolla miehellä ilkeännäköiset kasvot, täynnä arpia, niinkuin pahimmilla tappelupukareilla. Näkyipä toisessa silmäkulmassa ihan vasta saatu puukonisku. "Minulta tosin saat tavallista kovemman kyydin", hän sanoi, "mutta luulin, että sinulla on kiire." -- "Onko hevosesi varma?" Ingmar kysyi. -- "Se on sokea, mutta varma se kyllä on." Ingmar alkoi vavista kiireestä kantapäähän asti. Mies kumartui rattailtaan häneen päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. -- "Tule vaan mukaan ihan turvassa", hän sanoi, "kyllähän jo arvaat, kuka minut lähetti." Nämä sanat kuultuaan Ingmar tunsi saavansa takaisin koko rohkeutensa. Hän nousi rattaille, ja sitten he vimmattua vauhtia laskettivat Saaronin tasangolle.

* * * * *

Mrs Gordon oli matkustanut Jaffaan hoitamaan erästä hyvää ystäväänsä, joka oli sairastunut. Se oli erään lähetyssaarnaajan vaimo, jonka mies oli ollut ystävällinen siirtokuntalaisille ja auttanut heitä monessa kohden.

Se yö oli nyt kulumassa, jona Ingmar Ingmarinpoika oli menossa Jaffaan. Mrs Gordon oli istunut valveilla sairaan ääressä aamuyöhön asti, mutta nyt oli toinen tullut hänen sijaansa. Astuessaan ulos sairaan huoneesta hän näki, että yö oli valoisa ja sellaisen kauniin hopeanvalkoisen kuutamon kirkastama, jota ei muualla näe kuin meren rannikolla. Hän meni ulos parvekkeelle seisomaan ja katseli sieltä suuria appelsiinipuutarhoja, katseli vanhaa kaupunkia, joka kohosi jyrkän kallion rinteiltä, ja rajatonta, kimmeltävää merta.

Mrs Gordon ei nyt ollut itse Jaffan kaupungissa, vaan saksalaisen siirtokunnan talossa, jonka paikka oli pienellä kukkulalla kaupungin vieressä. Aivan hänen parvekkeensa alapuolella oli leveä maantie, joka kulkee suoraan siirtokunnan halki. Kuun valoisassa paisteessa saattoi silmin seurata sitä pitkän matkaa talojen ja puutarhojen keskellä.

Mrs Gordon näki nyt tiellä erään miehen, joka käveli hyvin hiljaa ja epätietoisena. Se oli iso mies, ja kuutamo häntä vielä pitensi niin, että hän mrs Gordonista näytti oikealta jättiläiseltä. Aina jonkin talon ohitse mennessään hän seisahtui ja katseli sitä hyvin tarkkaan. Mrs Gordonin mieleen tavalla tai toisella johtui, että tuon miehen liikkeissä oli jotakin aaveen tapaista, aivan kuin hän olisi ollut jokin kummitus, joka kuljeksii tutkimassa, mihin taloon voisi tunkeutua säikyttääkseen ihmisparat kuoliaiksi.

Viimein mies saapui sen talon kohdalle, jonka parvekkeella mrs Gordon seisoi. Sitä hän tarkasteli kauemman aikaa kuin muita ja kiersi sen ympäri, ja mrs Gordon kuuli hänen koputtavan ikkunaluukkuihin ja koettavan vääntää ovenlukkoa auki. Mrs Gordon kurottautui kaiteen yli nähdäkseen miehen aikeita, ja siitä asennosta mies hänet huomasi.

"Mrs Gordon", hän sanoi hiljaa ja varovaisesti, "minulla olisi teille pari sanaa puhuttavana."

Sitä sanoessaan hän kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen yläkertaan, ja silloin mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.

"Mrs Gordon", Ingmar sanoi, "ensiksi minun on sanottava, että minä olen omin päin, kenenkään veljen tietämättä, lähtenyt tänne teitä tapaamaan." -- "Ovatko kotona asiat huonosti?" mrs Gordon kysyi. -- "Eipä nyt juuri huonostikaan", Ingmar sanoi, "mutta hyvä kumminkin olisi, jos tahtoisitte matkustaa kotiin." -- "Huomenna minä kyllä tulen", mrs Gordon sanoi. Ingmar mietti ensin vähän aikaa ja sanoi sitten niin sävyisällä äänellä kuin suinkin: "Parasta teidän sentään olisi lähteä jo tänä yönä."

Mrs Gordon hiukan menetti malttiansa ajatellessaan, kuinka hankalaa olisi yösydännä herättää koko talonväkeä, ja sitä paitsi hänen mielestään tietysti tuon talonpojan sanoihin ei ollut varsin paljon luottamista. Kun edes olisi tietoa, mikä siellä on hätänä. Ja hän alkoi kysellä, oliko kukaan kipeänä vai oliko siirtokunta joutunut rahapulaan. Ingmar ei ruvennut vastaamaan, lähti vain käymään äskeistä tietään takaisin. "Menettekö nyt?" mrs Gordon kysyi. -- "Olettehan tiedon saanut, nyt voitte tehdä oman tahtonne mukaan", sanoi Ingmar taaksensa katsomatta. Mrs Gordon alkoi ymmärtää, että varmaan nyt oli tosihätä tarjona. Hän teki heti kohta päätöksensä. -- "Jos vähän aikaa odotatte, pääsette mukaan minun hevosellani", hän huusi Ingmarin jäljestä. -- "Kiitos, en tarvitse", Ingmar vastasi, "ette voi minulle parempaa kyytiä tarjota kuin minulla on itselläni."

Mrs Gordon sai isännältään mainiot hevoset. Hän ajoi kuin lentämällä Saaronin sileän tasangon poikki ja sitten mäkeä alas, toista ylös Juudan vuoristossa.

Juuri päivänsarastuksen aikaan hän ajoi yhtä niitä pitkiä ylämäkiä, joiden juurella oli entisinä aikoina ollut Abu Goshin rosvonpesä. Hän oli silloin hyvin tyytymätön itseensä, kun oli niin helposti suostunut tuon miehen houkutteluista kotiin lähtemään. Ja vielä sellaisen miehen puheisiin hän oli uskonut, joka ei lainkaan tuntenut siirtokunnan oloja. Yhä uudestaan hän ajatteli, että hänen tosiaankin pitäisi jättää matkan jatkaminen sikseen ja kääntyä Jaffaan takaisin.

Hän oli jo ajanut monenmonituisten mäkien yli, kun hän erään notkon pohjalla tapasi miehen tienvieressä istumassa. Mies nojasi päätään käsien varaan ja näytti nukkuvan. Vaunujen ajaessa ohi hän kuitenkin katsahti ylös, ja mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.

Kuinka on mahdollista, että hän on jo näin kauas ennättänyt? hän ajatteli. Hän pysäytti vaunut ja huusi Ingmarille. Kuullessaan hänen äänensä Ingmar ilahtui sanomattomasti. Hän nousi heti seisoalleen. "Oletteko paluumatkalla siirtokuntaan, mrs Gordon?" hän sanoi. -- "Olen", kuului vastaus. -- "Tiedättekös, että minä juuri olin menossa teitä noutamaan, mutta sitten kaaduin ja loukkasin polveni, ja nyt minä olen istunut tässä koko yön."

Mrs Gordon näytti vallan ällistyneeltä. "Ettekös te. Ingmar Ingmarinpoika, ollut tänä yönä Jaffassa?" hän sanoi. -- "En", sanoi Ingmar, "en ole ollut muuten kuin unissani. Joka kerta, kun unta hiukkasenkaan on tullut silmääni, olen ollut kulkevinani pitkin Jaffan katuja teitä hakemassa." Mrs Gordon tuli ihan hajamieliseksi eikä osannut sanoa sitä eikä tätä. Ingmar hymyili hieman hämillään, kun mrs Gordon tuli niin sanattomaksi. -- "Voisittekohan te, mrs Gordon, ottaa minutkin mukaan vaunuihin?" hän sanoi. "En oikein voi käydä omin neuvoin." Mrs Gordon hypähti viipymättä alas vaunuista ja auttoi Ingmaria niihin nousemaan. Mutta sitten hän seisahtui keskelle tietä jäykkänä kuin kuva. -- "Tätä minä en kykene käsittämään", sanoi hän hiljaa. Ingmarin täytyi vielä kerran ikään kuin herättää hänet tajuntaan. -- "Älkää pahastuko, kun huomautan, mutta parasta olisi lähteä kotiin niin pian kuin suinkin."

Mrs Gordon nousi vaunuihin. Uudelleen hän istui ääneti, sekavin miettein, ja Ingmarin täytyi taaskin häiritä häntä. "Anteeksi, mutta minulla olisi teille hiukkasen puhuttavaa. Ettehän ole saanut tuolta Cliffordilta minkäänlaisia tietoja?" -- "En", mrs Gordon sanoi. -- "Satuin eilen kuulemaan, kun hän jutteli teidän konsulinne kanssa. Hän hommaa joitakin konnankoukkuja täksi päiväksi, kun te olette poissa." -- "Mitä sanotte!" mrs Gordon puhkesi sanomaan. -- "Hän aikoo varsin hajoittaa siirtokunnan."

Nyt mrs Gordon vihdoinkin sai ajatuksensa kokoon. Hän kääntyi istumaan Ingmariin päin ja rupesi tarkasti kyselemään häneltä, mitä hän oli kuullut.

Sen jälkeen hän taas vaipui vähäksi aikaa mietteihinsä, kunnes viimein vallan äkkiarvaamatta sanoi Ingmarille: "On hauskaa nähdä, Ingmar Ingmarinpoika, että te jo olette niin kiintynyt siirtokuntaamme." Ingmar punastui otsaansa myöten. Hän kysyi, mistä mrs Gordon voi tietää hänet siirtokunnan ystäväksi. "Tiedän sen siitä, kun te tänä yönä olitte Jaffassa ja käskitte minua lähtemään kotiin", mrs Gordon sanoi.

Hän kertoi nyt Ingmarille, mitä oli yöllä nähnyt ja mitä Ingmar silloin oli sanonut. Kun hän oli sen kaiken kertonut, sanoi Ingmar, että se oli ihmeellisin tapaus koko hänen elämässään.

"Jollei vain kaikki petä, niin me ennen iltaa vielä näemme suurempiakin ihmeitä", virkkoi mrs Gordon, "sillä nyt minä varmasti tunnen Jumalan olevan puolellamme."

Sen jälkeen hän pysyi tyynenä ja hyvillä mielin ja jutteli Ingmarille aivan kuin ei vaaraa olisi ollut tiedossakaan.

"Kertokaas, Ingmar Ingmarinpoika, nyt minulle, onko minun poissaollessani tapahtunut kotona mitään erikoista."

Ingmar arveli ensin. Sitten hän esteli sillä syyllä, ettei muka osannut kieltä. "Mitäs, kyllähän minä ymmärrän", mrs Gordon sanoi. -- "Tasaista menoa siellä on enimmäkseen eletty", Ingmar viimein sanoi. -- "Jotakin kerrottavaa sinulla varmaan on", virkkoi mrs Gordon. -- "Tokko te vielä lienette kuullut Baram pashan myllyn asiaa", sanoi Ingmar. -- "En ole, mitäs siitä tiedät?" mrs Gordon kysyi. "En ole edes kuullut, että Baram pashalla myllyä onkaan."

"Kyllä on", Ingmar sanoi, "kerrotaan, että Baram pasha ollessaan ensi vuosia täällä maaherrana oli huomannut, että tämän puolen ihmiset yhä vielä jauhaa jyräsivät viljaansa vain käsikivillä. Heitä auttaakseen hän silloin rakennutti höyrymyllyn johonkin suureen laaksoon tänne lähelle. Mutta eipä ole ihme, ettette ole koko myllystä mitään kuullut, sillä se ei ole paljon koskaan ollut käynnissä. Baram pashalla ei ole ollut onnea sen käyttäjäin valinnassa, joten se on aina ollut rempallaan. No, nyt pari päivää sitten Baram pasha laittoi kysymään, osaisikohan joku gordonilaisista panna myllyn käyntikuntoon. Ja sitten meitä joitakuita kävi täällä sitä korjaamassa."

"Sepä oli hyvä uutinen", mrs Gordon sanoi, "on oikein mieleni hyvä, kun Baram pashalla on meistä jotakin hyötyä." -- "Baram pasha oli myös niin hyvillään", Ingmar sanoi, "että tarjosi myllyn kokonaan siirtokuntalaisten huostaan. Hän tarjosi sen heille, vaatimatta siitä mitään vuokraa. 'Saatte pitää sen tulot ominanne', hän sanoi, 'kun vain pidätte huolen siitä, että se on käynnissä.'"

Mrs Gordon käännähti kokonaan Ingmariin päin. "No", hän sanoi, "mitäs he siihen vastasivat?" -- "Ei siihen ollut vaikeatakaan vastata", Ingmar sanoi, "kun oli ihan luonnollista, että he kyllä ottavat myllyn hoitaakseen, mutta eivät huoli mitään tuloja työstään." -- "Niin, sehän oli aivan oikein", virkkoi mrs Gordon. -- "Enpä tiedä, kuinka oikein se oli", Ingmar sanoi, "sillä nytpä Baram pasha ei suostukaan antamaan myllyä heille. Hän ei sano voivansa luovuttaa myllyään, jos he rupeavat tekemään ilmaista työtä. Hän sanoo, ettei kansaa pidä totuttaa saamaan kaikki tarpeensa ilmaiseksi. Hän sanoo vielä, että kaikki muut jauhonkauppiaat ja myllynomistajat kantelisivat siitä sulttaanille."

Mrs Gordon istui ääneti.

"Koko myllyhanke siis raukesi tyhjiin", Ingmar sanoi. "Te puolestanne olisitte siitä saaneet leipää kotitarpeeksi asti, ja entä mitä siunausta siitä olisi ollut koko paikkakunnalle! Mutta sitä nyt ei kannattanut ajatella."

Mrs Gordon ei vastannut tähänkään. "Eikös mitään muuta ole tapahtunut?" hän sanoi ikään kuin kääntääkseen Ingmarin toiseen aiheeseen.

"On toinenkin asia", Ingmar sanoi, "se on se miss Youngin ja koulun asia. Ettekö ole siitäkään mitään kuullut?" -- "En", sanoi mrs Gordon. -- "Niin", Ingmar alkoi, "Ahmed efendi, joka on Jerusalemin kaikkien muhamettilaiskoulujen ylihoitaja, tuli pari päivää sitten meille ja sanoi: 'Täällä Jerusalemissa on suuri tyttöjen kansakoulu, jossa monta sataa lasta käy pelkästään kirkumassa ja tappelemassa. Sen ohi kulkiessa sieltä kuuluu pahempaa ryskettä ja pauhua kuin länsituulella Jaffan satamasta. En tiedä, osaavatko opettajat lukea ja kirjoittaa, mutta sen tiedän, etteivät he lapsille mitään opeta. Enkä minä voi mennä sinne itse enkä lähettää sinne ketään miestä järjestystä pitämään, kun uskonto kieltää meitä miehiä astumasta sisään tuollaiseen tyttöjen kouluun. Yksi ainoa keino enää olisi saada koulu hyvään kuntoon', Ahmed efendi sanoi, 'se nimittäin, että miss Young tahtoisi ottaa sen haltuunsa. Tiedän, että hän on oppinut ja tiedän, että hän osaa puhua arabiaa. Enkä minä palkasta kitsaile, vaikka hän mitä pyytäisi, kunhan hän vain ottaa koulun haltuunsa.'"

"No, kuinka sitten siinä asiassa kävi?" mrs Gordon sanoi. -- "Samalla lailla siinä kävi kuin myllyjutussa", sanoi Ingmar. "Miss Young sanoi olevansa halukas koulua hoitamaan, mutta ei tahtonut ottaa työstään mitään palkkaa. Ahmed efendi silloin vastasi: 'Minä olen tottunut aina maksamaan palkan teettämästäni työstä. En ole koskaan oppinut ottamaan armolahjoja vastaan.' Miss Young piti oman päänsä, ja Ahmed efendin täytyi lähteä pois tyhjin toimin. Hän oli suutuksissaan ja sanoi, että vastatkoon miss Young niistä kaikista köyhäin ihmisten lapsista, joiden nyt oli jäätävä opetusta ja hoitoa vaille."

Mrs Gordon oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Nyt minä huomaan, että teidän mielestänne, Ingmar Ingmarinpoika, me kaikki olemme näissä kohdin menetelleet väärin. On aina hyvä kuulla järkevän miehen ajatusta, ja siitä syystä minä nyt pyytäisin teitä sanomaan, onko teillä ehkä muutakin muistutettavaa meidän elintavastamme."

Ingmar istui kauan aikaa mietiskellen. Mrs Gordonin koko käytöstavassa tuntui olevan niin paljon arvokkuutta, ettei hänen ollut helppo ruveta muistutuksia tekemään.

"No niin", Ingmar sanoi, "minusta teidän ei pitäisi asettaa elämäänne sille kannalle, että joudutte näin kovaan köyhyyteen." -- "Mitenkäs luulisitte meidän voivan sitä välttää?" sanoi mrs Gordon hiukan hymähtäen. Ingmar viivytteli vastaustaan vielä kauemmin kuin äsken. -- "Jos te antaisitte väkenne tehdä työtä palkasta", hän sanoi, "ei teidän tarvitsisi olla näin puutteenalaisessa tilassa." Mrs Gordon kääntyi kiivaasti häneen päin. -- "Olen kuusitoista vuotta johtanut tätä siirtokuntaa noudattaen yhteishengen ja rakkauden käskyä, ja minun mielestäni ei sellaisen vastatulleen kuin te olette pitäisi ruveta täällä muutoksia esittelemään." -- "Nyt te suututte minuun, vaikka itsehän te houkuttelitte minua puhumaan", sanoi Ingmar. -- "Ymmärrän kyllä teidän hyvän tarkoituksenne", mrs Gordon sanoi. "Ja sitä paitsi voin teille ilmoittaa, että meillä vielä on paljon rahaa, mutta viime aikoina kuka lienee lähettänyt meistä vääriä tietoja pankkiireillemme Amerikkaan, jotka siitä syystä eivät ole tahtoneet mitään lähettää. Nyt minä kuitenkin tiedän, että rahoja on tulossa." -- "Tuo, mitä nyt sanotte, on minustakin hauskaa kuulla", sanoi Ingmar. "Mutta meidän puolella Ruotsissa ollaan sitä mieltä, että parempi on luottaa omaan työhön kuin säästörahoihin." Mrs Gordon ei vastannut mitään, ja Ingmar huomasi viisaammaksi olla vaiti.

Mrs Gordon saapui siirtokunnan talolle jo aikaisin. Kello ei voinut olla puolta yhdeksää. Viimeisen puolen tuntia hän oli ollut levoton ajatellessaan, mitä ihmettä hän perille tullessaan tapaakaan. Saavuttuaan viimein talon läheisyyteen ja huomatessaan, että sen ympäristössä oli vallan rauhallista, hän huoahti helpotuksesta. Melkein hän oli tuntunut odottavan, että joku sellainen henki, joista Itämaan saduissa niin paljon kerrotaan, olisi kaapannut koko talon selkäänsä ja vienyt sen tipotielleen.

Tultuaan likelle taloa he kuulivat sieltä virrenveisuuta. "Tuntuuhan täällä vielä tähän asti kaikki olevan alallaan", sanoi mrs Gordon, kun vaunut pysähtyivät portille. "Nytkin kuuluvat siellä paraikaa pitävän aamurukousta."

Hänellä oli oma avaimensa yhteen ulko-oveen, ja hän avasi sillä, jott'ei häiritsisi. Ingmarin oli vaikea käydä, kun polvi oli vallan turtana. Mrs Gordon kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja auttoi häntä talon sisäpihalle. Ingmar meni heti penkille istumaan. "Lähtekää te, mrs Gordon, nyt ottamaan selvää, mitä täällä siirtokunnan kesken on tekeillä", hän sanoi. -- "Ensin minä kuitenkin panen kääreen teidän polveenne", mrs Gordon sanoi. "Vielä sinne hyvästi ehtii. Kuulettehan te, että siellä paraikaa pidetään aamurukousta." -- "Ei, ei", sanoi Ingmar, "tällä kertaa teidän on toteltava minua. Menkää nyt aivan heti ottamaan selvää, onko täällä mitään tapahtunut."

Ingmar jäi nyt istumaan ja katselemaan mrs Gordonia hänen astuessaan portaita ylös ja leveän eteishallin poikki kokoussaliin päin. Oven auetessa hän kuuli jonkun siellä sisällä puhuvan kovalla äänellä, mutta puhe katkesi heti. Sitten ovi sulkeutui, eikä mitään enää kuulunut.

Tuskin viittä minuuttia Ingmar oli istunut odottamassa, ennen kuin kokoussalin ovi melkein vihaisesti työnnettiin auki. Siitä tuli näkyviin neljä miestä, jotka kantoivat viidettä keskessään. He kulkivat ääneti portaissa ja pihan poikki ja menivät aivan Ingmarin ohitse. Ingmar kurottautui paikaltaan nähdäkseen sen miehen kasvoja, jota kannettiin. Se oli Clifford.

"Minnekä te häntä kannatte?" hän kysyi.

Miehet seisahtuivat. "Viemme häntä alakertaan ruumishuoneeseemme. Hän on kuollut." Ingmar nousi säikähtyneenä ylös. -- "Mitenkä hän kuoli?" hän kysyi. -- "Ei häneen mikään ihmiskäsi ole kajonnut", sanoi Ljungo Björn. -- "Mitenkä hän on kuollut?" Ingmar kysyi uudelleen.

"No minä kerron, miten se tapahtui", sanoi Ljungo Björn. "Oli pidetty aamurukous, kun tämä Clifford nousi puhumaan. Hän sanoi tahtovansa kertoa meille erään tiedon, joka meitä ilahduttaisi. Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun ovi aukeni ja mrs Gordon astui sisään. Clifford tuskin ennätti vilkaista häneen, kun jo vaikeni ja kävi muodoltaan tuhkanharmaaksi. Ensin hän jäi paikalleen, mutta mrs Gordon kulki keskeltä huonetta perälle päin, ja hänen yhä lähestyessään mies peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Tämä näytti meistä muista niin kummalliselta, että kaikki yht'aikaa nousimme seisomaan, ja silloin Clifford näytti tointuvan. Hän puristi lujasti nyrkkiään ja läähätti kovasti, ikään kuin olisi kohdannut jonkin hirmun, ja astui mrs Gordonia vastaan. 'Miten te olette tänne tullut?' hän sanoi hänelle. Silloin mrs Gordon hiljaa ja vakavasti katsoi häneen ja sanoi: 'Jumala on minua auttanut.' -- 'Kyllä sen näen', Clifford sanoi, ja silmät olivat kauhusta melkein pudota hänen päästään. 'Näen myöskin, kuka teitä saattaa.' -- 'Minä myöskin näen, kuka sinua saattaa', mrs Gordon silloin sanoi. 'Se on Saatana.'

"Silloin mies ei enää näkynyt jaksavan hänen katsettaan kestää, vaan väistyi uudelleen taaksepäin kädet silmillä. Ja mrs Gordon kulki hänen jäljessään ja piti kättään koholla häneen päin, mutta ei koskenut häneen sormenpäälläkään. 'Minä näen Saatanan seisovan takanasi', hän sanoi vielä kerran, ja nyt hän puhui väkevällä ja hirvittävällä äänellä.

"Silloin me kaikki olimme näkevinämme Saatanan Cliffordin takana, ja me ojensimme kätemme ja viitoimme sitä kohti. Ja kaikki yht'aikaa me huusimme: Saatana! Saatana!

"Mutta Clifford puikki silloin meidän riviemme ohitse, ja vaikk'ei kukaan meistä liikahtanutkaan, hän kuitenkin ulisi aivan kuin olisimme häntä ampuneet tai pieksäneet. Sillä lailla hän kyyrysillään pujotteli ja ehti ovelle asti. Mutta kun hän koetti sitä avata, silloin me kaikki vielä kerran huusimme: Saatana! Saatana! Ja silloin näimme hänen kaatua lysähtävän lattiaan ja jäävän siihen pitkäkseen. Ja kun me yritimme häntä siitä liikuttaa, oli hän kuollut."

"Hän oli petturi", sanoi Ingmar, "hän ansaitsi rangaistuksensa." -- "Niin", toisetkin sanoivat, "hän ansaitsi rangaistuksensa."

"Mutta mitä hän sitten meille oikeastaan aikoi?" kysyi muuan. -- "Ei sitä nyt kukaan tiedä", sanoi toinen. -- "Hän olisi kai tahtonut tuhota meidät." -- "Niin, mutta millä lailla?" -- "Sitä ei kukaan tiedä." -- "Ei tiedä, eikä suinkaan tule tietämäänkään."

"Hyvä on, että hän kuoli", sanoi Ingmar. -- "Niin, hyvä on, että hän kuoli."

Siirtokuntalaiset olivat koko sen päivän kovin kuohuksissaan. Ei tiedetty, mitä Clifford oli heille aikonut, eikä sitäkään, oliko vaara nyt hänen kuolemansa avulla torjuttu. He viettivät tuntikausia rukoillen ja veisaten kokoushuoneessa. Se tunne, että Jumala oli taistellut heidän puolestaan, se ikään kuin kohotti heidät tästä maailmasta erilleen.

Pitkin päivää he moneen kertaan huomasivat taloa ympäröivillä kangasmailla joukoittain Jerusalemin kaikkein kehnointa roskaväkeä tyhjin toimin katselemassa taloon päin. He pelkäsivät, että Clifford ehkä oli suunnitellut meteleitä ja että nuo hurjat laumat tulevat karkottamaan heidät kodistaan. Mutta sitten nuo ihmiset taas katosivat, eikä koko päivänä mitään erityistä tapahtunut.

Illalla mrs Gordon tuli katsomaan Ingmar Ingmarinpoikaa, joka istui vuoteellaan polvi kääreissä. Mrs Gordon kiitti häntä lämpimästi hänen avustaan ja osoitti suurta ystävyyttä häntä kohtaan.

"Ingmar Ingmarinpoika", hän muun muassa virkkoi, "tahdon nyt teille sanoa, että jos minä voin korvaukseksi teitä jossakin asiassa auttaa, tekisin sen varsin mielelläni. Ettekö kertoisi minulle, mikä teidän sydäntänne painaa; kenties minä voin teitä auttaa."

Mrs Gordon tiesi vallan hyvin, mitä varten Ingmar Jerusalemissa oleskeli. Milloinkaan muulloin hän ei olisi luvannut auttaa Ingmaria sellaisessa asiassa, mutta tänään kaikki siirtokuntalaiset olivat ikään kuin hurmiossa. Mrs Gordonin mielestä oli hänen kaikkein ensimmäinen velvollisuutensa tehdä Ingmar onnelliseksi, kun hän kerran oli heille kaikille tehnyt niin suuren hyvän työn.

Heti kun mrs Gordon oli lausunut tarjouksensa, painoi Ingmar kiireesti silmäluomensa umpeen. Hän mietti ensin asiaa kauan aikaa, ennen kuin vastasi.

"Siinä tapauksessa teidän on luvattava, ettette pahastu minun pyynnöstäni." Mrs Gordon vastasi, että kyllä hän nyt tahtoi malttaa mieltänsä. -- "Näyttää näet siltä", Ingmar sanoi, "etten minä saakaan niin hevin selväksi sitä asiaa, jota varten minä täällä olen, ja sitä vartoessa tämä elämä käy ikäväksi, kun ei voi saada sopivaa työtä." Tuon mrs Gordon kyllä käsitti. "Jos te, mrs Gordon, siis tahdotte tehdä jotakin minun hyväkseni", Ingmar jatkoi, "niin mieluimmin minä toivoisin, että koettaisitte hankkia Baram pashan myllyn minun huostaani. Tiedättehän, etten minä ole teidän muiden lailla kieltäytynyt rahaa ansaitsemasta, ja siitä minä samalla saisin luonnolleni sopivaa työtä."

Mrs Gordon katsoi terävästi Ingmariin, mutta tämä istui melkein ummessa silmin, eikä hänen kasvoissaan ollut vähintäkään mielenilmausta. Kovin kummaa oli, ettei hän ollut mitään muuta pyytänyt, mutta samalla mrs Gordon sentään oli hyvin mielissään siitä. "Mitäpäs syytä minulla olisi kieltäytyä siinä teitä auttamasta", hän sanoi. "Ettehän te siinä mitenkään väärin menettele. Hyvä on sekin, että me näin voimme täyttää Baram pashan pyynnön." -- "Niin, minäkin odotin, että te suostutte minua auttamaan", sanoi Ingmar. Hän kiitti mrs Gordonia, ja he olivat erotessaan kumpikin hyvin tyytyväisiä toisiinsa.

INGMARIN TAISTELU

Ingmar on nyt ottanut huostaansa Baram pashan myllyn. Hän askaroi nyt myllärin toimessa, ja milloin yksi, milloin toinen siirtokuntalainen käy häntä auttamassa.

Mutta vanhastaanhan on tunnettua, että kaikissa myllyissä on paljon noitavoimia ja muuta sellaista, ja siirtokuntalaiset alkoivat pian huomata, ettei kukaan voi päiväkautta istua kuulemassa kivien kolketta Baram pashan myllyssä joutumatta ikään kuin lumouksiin.

Jokainen, joka istuu niitä kuuntelemassa, havahtuu lopulta huomaamaan, että ne yhä laulavat ja hyrisevät näitä sanoja: "Jauhamme jauhoja, kokoomme rahoja, meistä on hyötyä; mitäs sinä teet, mitäs teet, mitäs teet?"

Ja siinä, joka tätä kuulee, herää kumma halu ansaita leipänsä hiki päässä. Hän syttyy vallan kuumeeseen istuessaan myllyssä kuunnellen kivien kolketta.

Ehdottomasti hän alkaa ajatella, kykenisikö hän mihinkään, voisiko hän mitään saada aikaan, olisiko hänestä millään lailla siirtokunnalle tukea.

Ne, jotka ovat pari päivää olleet myllytyössä, eivät puhu mistään muusta kuin tämän maan viljelykseen kelpaavista laaksoista, jotka kaikki ovat ketona, he puhuvat vuorista, joille olisi metsää kylvettävä, ja hylätyistä viinitarhoista, joissa vain työmiehiä olisi tarpeen.

Ja kun myllynkivet ovat pari viikkoa lauluaan hyräilleet, silloin eräänä päivänä ruotsalaiset talonpojat vuokraavat Saaronin tasangolta maapalstan ja alkavat kyntää ja kylvää.