Part 32

Sillä nyt hän alkoi huomata, ettei tuolla miehellä, jota hän oli luullut Kristukseksi, ollut muuta opetettavaa kuin nuo mielettömät ruumiinliikkeet. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin kiihottaa ja yllyttää noita puolihulluja. Kun joku heistä osasi väännellä ruumistaan kiihkeämmin ja kestävämmin kuin toiset, sen hän muutti piirin etumaiseksi ja antoi siinä ähkiä ja kumarrella esinäyttäjänä muille. Itsekin hän alkoi kiihkoutua. Hänenkin ruumiinsa alkoi rimpuilla ja kiemuroida ikään kuin hän ei olisi kyennyt sitä hillitsemään.

Gertrud istui pidätellen tuskan kyyneliä. Kaikki hänen toiveensa ja unelmansa olivat menneet mureniksi.

"Eikö hänellä ole heille mitään opetettavaa?" hän kyseli vähän väliä.

Ikään kuin vastaukseksi dervishi antoi merkin muutamille palvelijoille, jotka eivät olleet harjoituksissa mukana. Nämä ottivat käsiinsä pari pylväissä riippuvaa soittokonetta, pari rumpua ja tamburiinia. Samalla kertaa kun soittokoneet alkoivat helistä, muuttuivat huudot räikeäksi kirkunaksi, ja ihmiset reutoivat itseään yhä hurjemmin. Useat heistä viskasivat pois fetsinsä ja turbaaninsa ja päästivät melkein kyynärän pitkän tukkansa hajalle. He olivat kamalan näköisiä väännellessään itseään niin, että pitkä tukka milloin peitti heidän kasvonsa, milloin taas häilyi hartioilla. Heidän silmänsä kangistuivat yhä jäykemmiksi, heidän kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin kuolleilla, heidän liikkeensä muuttuivat tempoviksi kuin suonenvedossa, ja valkoista vaahtoa kuohui suupielissä.

Gertrud nousi ylös. Kaikki ilo ja innoitus oli lopussa. Viimeinenkin toivo oli lopussa. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin ääretön inho. Käytävää kohti mennessään hän ei edes katsahtanut tuohon mieheen, jota juuri äsken oli luullut ilmestyneeksi Vapahtajaksi.

"Kyllä minua alkaa säälittää tämä maa", sanoi Ingmar heidän tultuaan kadulle. "Ajattelehan, minkälaisia opettajia täällä oli ennen aikaan, ja nyt koko tuon miehen viisautena on saada tolkuttomia ihmisiä reutomaan ruumistaan."

Gertrud ei vastannut mitään, kulki vain nopeasti kotiin päin.

Kun he seisoivat talon ulkopuolella, nosti hän lyhtyään. "Tuollaisenako sinä näit hänet eilenkin?" hän kysyi ja katsoi vihasta hehkuen Ingmaria silmästä silmään.

"Niin", Ingmar vastasi empimättä.

"Kiusasiko minun onnellisuuteni sinua niin, että sinun piti näyttää hänet minulle?" sanoi Gertrud. "Tätä minä en koskaan anna sinulle anteeksi", hän hetken perästä lisäsi.

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ingmar, "mutta sittenkin minun oli tehtävä niinkuin on oikein."

He hiipivät takaportin kautta sisään. Ingmarista erotessaan Gertrud naurahti katkerasti. "Nuku sinä nyt huoleti vain", hän sanoi, "hyvin sinä tehtäväsi teit, sillä en minä nyt enää usko tuota miestä Kristukseksi. Nyt minä en enää ole hullu, niin hyvin sinä tehtäväsi teit."

Ingmar meni ääneti niille portaille, jotka veivät miesten makuuhuoneeseen. Gertrud kulki hänen jäljessään. "Muista se vain, etten minä koskaan anna tätä sinulle anteeksi", hän vielä kertasi.

Sitten Gertrud meni omaan huoneeseensa, laskeutui levolle ja itki itsensä nukuksiin. Hän heräsi varhain seuraavana aamuna, mutta jäi venymään vuoteelleen. Ja maatessaan hän ihmetteli itseään. Mitä tämä on, miksen minä nouse? Mistä syystä minun ei nyt tee mieleni Öljymäelle?

Ja hän peitti käsillään silmänsä ja itki uudestaan. Minä en odota häntä enää. Minulla ei enää ole mitään toivoa. Eilen oli niin kovin katkeraa nähdä, että olin pettynyt. Minä en tohdi odottaa häntä. Minä en usko, että hän tuleekaan.

Gertrud oli todellakin melkein viikon ajan käymättä Öljymäellä. Mutta sitten hänen entinen ikävänsä ja uskonsa uudestaan heräsi. Eräänä aamuna hän uudelleen hiipi sinne, ja siitä asti kaikki oli entisellään.

Eräänä iltana, kun siirtokuntalaiset tapansa mukaan olivat koolla suuressa salissa, näki Ingmar Gertrudin istahtavan Boon rinnalle ja kauan aikaa innokkaasti puhelevan hänen kanssaan.

Hetken päästä Boo nousi ja tuli Ingmarin luokse.

"Gertrud on tässä kertonut minulle, miten sinä tuona iltana yritit hänelle tehdä", Boo sanoi. -- "Vai niin", sanoi Ingmar lyhyesti, kun ei tiennyt, mille kannalle asettua. -- "Kyllä minä vallan hyvin ymmärrän sinun tarkoituksesi, sinä tahdoit pelastaa hänen järkensä", Boo sanoi. -- "Ei suinkaan siitä ollut erityistä vaaraa", sanoi Ingmar. -- "Olipa", Boo sanoi; "kun on saanut tätä surua kärsiä vuoden umpeensa, niin kyllä tietää, että vaara oli tarjolla."

Hän kääntyi lähteäkseen pois, mutta silloin Ingmar ojensi hänelle kätensä. "Kuulehan vielä kun sanon", hän sanoi, "en ketään muuta täälläolijaa niin hevin tahtoisi ystäväkseni kuin sinua." -- Boo hymyili.

"Tokkopa kovin kauan kestänee, ennen kuin ollaan taas vihamiehiä", hän sanoi. Mutta hän tarttui kuitenkin Ingmarin käteen ja puristi sitä.

KÖYHYYDEN PÄIVINÄ

Kun Ingmar Ingmarinpoika oli pari kuukautta oleskellut Jerusalemissa, sattui hän eräänä päivänä seisomaan Jaffan portin läheisyydessä. Ilma oli harvinaisen kaunis, väkeä oli paljon liikkeellä, ja Ingmar oli seisahtunut huvikseen katselemaan kirjavaa ihmisvirtaa, joka työntäytyi portista sisään ja ulos.

Mutta hänen seisottuaan siinä hetken aikaa alkoi kaikki tämä vallan unohtua häneltä. Hän rupesi ajatuksissaan tutkimaan kysymystä, joka ei yhtenäkään päivänä jättänyt häntä rauhaan. Jokin keino minun olisi keksittävä, miten saisin Gertrudin lähtemään pois siirtokunnasta, mutta se näyttää melkein mahdottomalta.

Sen verran Ingmar jo oli selvillä, ettei hän voinut jättää Gertrudia Jerusalemiin, vaan että hänen täytyi viedä hänet kotiin, jos joskus tahtoi saada sielulleen rauhan. Voi, kunpa hänet saisin kotiinsa vanhaan koulutaloon, hän ajatteli, kunpa saisin hänet pois tästä katalasta maasta, jossa on niin paljon julmia ihmisiä ja niin paljon vaarallisia tauteja ja niin paljon mielettömiä päähänpistoja ja haaveiluja. Gertrud on tosiaankin vietävä Taalainmaahan, ja siihen minun on miten tahansa keino keksittävä. Se asia ei nyt ollenkaan minuun kuulu, pidänkö minä hänestä tai pitääkö hän minusta; minä en saa nyt huolia muusta kuin koettaa viedä hänet kotiin iäkästen vanhempiensa luo.

Eivät siirtokunnan olotkaan ole niin hyvällä kannalla kuin tullessani, Ingmar ajatteli. Siellä on kovat ajat, ja jo senkin takia minun täytyy saada Gertrud sieltä pois. En ymmärrä, mitenkä siirtokuntalaiset ovat niin köyhtyneet, he näyttävät olevan vallan rahattomia. Kukaan heistä ei enää tohdi hankkia itselleen uutta takkia tai hametta, ei kukaan tohdi ostaa appelsiinia hedelmäkojusta, ja minä luulen, että tuskin heillä mielestään on varaa syödä aterialla kylläksensä.

Viime aikoina Ingmarista oli alkanut näyttää, että Gertrud oli ruvennut pitämään Boosta, ja hän otaksui, että he ehkä tahtoisivat mennä naimisiin toistensa kanssa, jos vain pääsisivät kotiin. Ingmar puolestaan olisi nyt pitänyt sitä hänelle itselleen mitä suurimpana onnena. Tiedän kyllä, etten minä koskaan voi saada Barbroota takaisin, hän ajatteli, mutta mieleeni olisikin, ettei tarvitsisi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa, vaan saisin tästä lähtien elää yksikseni. Mutta nämä ajatukset hän oli aina hyvin kiireesti karkottanut mielestään. Hän soimasi itseään hyvin ankarasti. Älä sinä ajattele sitä äläkä tätä, ja heitä sinä mielestäsi tuollaiset kuvittelut, sillä nyt sinun ei ole huolittava muusta kuin että tavalla tai toisella saat Gertrudin viedyksi kotiin.

Kun Ingmar parhaillaan mietti jotakin sellaista keinoa, näki hän erään Gordonin siirtokuntalaisen lähtevän lähellä olevasta Amerikan konsulinvirastosta. Konsuli oli hänen seurassaan. Ingmaria tämä ihmetytti. Hän oli nyt siksi perehtynyt siirtokunnan asioihin, että vallan hyvin tiesi konsulin metkut, joilla hän koetti siirtokuntaa ahdistella. Tavallisesti kaikki siirtokuntalaiset olivat pitäneet häntä pahimpana vihamiehenään.

Konsulin luota tuleva mies oli muuan Clifford-niminen amerikkalainen. Heidän kadulle tultuaan konsuli sanoi miehelle hyvästit, joista päättäen he olivat vallan hyvissä väleissä. "No niin, huomenna sinä sitten sitä yrität", sanoi konsuli. "Niin aion," mies vastasi, "parasta on koettaa saada se selville mrs Gordonin poissaollessa." -- "Ei sinun tarvitse yhtään hätäillä", sanoi konsuli, "kävi miten tahansa, niin minä kyllä annan sinulle kannatusta."

Sitä sanoessaan konsuli sattui huomaamaan Ingmarin. "Eikö tuokin kuulu teidän joukkoonne?" hän kysyi ääntään hiljentäen. Clifford katsahti säikähtyneenä taakseen, mutta rauhoittui heti tunnettuaan Ingmarin. -- "Ka, sehän on tuo mies, joka näyttää seisoallaan torkkuvan kaiken päivää", hän sanoi viitsimättä hänen takiaan edes puhua hiljemmin kuin ennen. "Hän on niin vasta tullut, etten minä usko hänen ymmärtävän englanninkielistä puhetta."

Konsulikin tyyntyi sen kuultuaan, ja Cliffordista erotessaan hän sanoi: "Huomenna me siis vihoviimeinkin pääsemme koko tuosta joukkiosta." -- "Niin", sanoi Clifford, mutta nyt hän näytti alkavan hiukan epäröidä. Hän jäi vähäksi aikaa katsomaan konsulin jälkeen, ja Ingmarista näytti, että hän vapisi ja hänen muotonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Vihdoin hän lähti. Ingmar ei vielä pitkään aikaan liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuitenkin käynyt hyvin levottomaksi siitä, mitä oli miesten puheista kuullut.

Niin, oikeaan hän kyllä osasi siinä, etten minä erikoisen hyvin osaa englantia, Ingmar sanoi, mutta sen verran minä kuitenkin käsitin, että hän aikoo ruveta yrittämään siirtokunnassa joitakin konnankoukkuja juuri nyt, kun mrs Gordon on matkustanut Jaffaan. Mitä ihmettä hänellä oikeastaan lienee mielessään! Konsuli oli niin iloisen näköinen kuin olisi jo saanut koko siirtokunnan häviöön.

Tuo mies onkin kauan ollut tyytymätön siirtokunnan järjestykseen, Ingmar ajatteli edelleen. Hän oli kuulemma ensin tullessaan kaikkein kiihkeimpiä, mutta nyt viime aikoina se into on tainnut jäähtyä. Niin, kukaties hänellä on täällä joku mielitietty, jota hän ei muulla tavoin voi saada lähtemään mukaansa, ja tietysti hän myöskin ajattelee, ettei siirtokunnasta näin köyhtyneenä enää ole mihinkään, vaan että sen vallan helposti saattaa hajoittaa, mitä pikemmin, sen parempi. Niin, ymmärtäähän sen, kun asiaa oikein ajattelee, että köyhtyminen varsinkin hänet on niin kyllästyttänyt. Pitkät ajat hän jo onkin salavihkaa koettanut yllyttää toisia tyytymättömiksi. Kerran minä kuulin hänen huomauttavan, että miss Young muka oli hienommin pukeutunut kuin muut nuoret tytöt, ja toisen kerran hän väitti, että mrs Gordonin pöydässä pidettiin parempaa ruokaa kuin yleensä muissa.

Varjele hyvä Jumala! sanoi Ingmar lähtien paikaltaan liikkeelle. Tuo on kai vaarallinen mies. Parasta on kaikin voimin rientää kotiin kertomaan, mitä olen kuullut.

Mutta hetkisen perästä Ingmar jo oli pysähtynyt äskeiselle paikalleen portinpieleen. Mikäs pakko juuri sinun, Ingmar, on kiiruhtaa sitä siirtokuntalaisille kertomaan!

Anna vain miehen olla alallaan, niin vähemmällä itse pääset. Etkös juuri äsken miettinyt keinoa, kuinka voisit saada Gertrudin eroamaan siirtokunnasta! Nythän se käy ihan itsestään. Olivathan konsuli ja Clifford ihan selvästi sitä mieltä, että kohta ei ainoatakaan gordonilaista olisi Jerusalemissa.

Niin, olisipa tosiaan onni, jos siirtokunta hajoaisi. Silloin kaiketi Gertrud ilomielin matkustaisi kotiin Ruotsiin.

Samassa kun tuo ajatus, että pian pääsisi matkustamaan kotiin, johtui Ingmarin mieleen, alkoi hän tuntea, kuinka hänen oli ikävä. Niin se on; kun rupean ajattelemaan, että minun näin helmikuussa oikeastaan pitäisi olla salolla talvitöissä, silloin käsivarsissani tuntuu kuin suonenveto ja sormiani oikein särkee halu puristua kirvesvarren ympärille. Tuskin voin käsittää, kuinka ruotsalaiset täällä niin kauan tulevat toimeen pääsemättä tekemään metsä- ja maatyötä. Ja nyt minä uskon, että jos sellainen mies kuin Timmin Halvor olisi saanut olla sysimiilua katsomassa tai peltoa kyntämässä, olisi hän pysynyt hengissä tähän päivään asti.

Ingmar ei innoltaan ja ikävältään enää voinut pysyä yhdessä kohti. Hän lähti kulkemaan portista ulos Hinnomin laakson poikki vievää tietä. Vähän väliä ja joka kerralla yhä varmempana palasi se ajatus, että kun he vain olisivat kotona, silloin Gertrud menisi Boon kanssa naimisiin ja hän itse saisi elää yksikseen. Ehkäpä Katri myös tahtoisi kotiin ja ruveta Ingmarilassa emännöimään, hän ajatteli. Se sopisi kaikkein parhaiten, ja silloin Katrin poika kenties voisi hänen jälkeensä periä talon.

Vaikka Barbroo muuttaisikin kotiin isänsä pitäjään, eihän hän siellä olisi niin kaukana, etten minä välistä pääsisi häntä näkemään. Sellaisia suunnitelmia hän vielä jatkoi. Jos tahdon, voin joka pyhä käydä hänen kirkossaan, ja tapaammehan me joskus toisiamme joissakin häissä tai hautajaisissa. Ja pääsenhän minä vieraisilla ollessani istumaan hänen viereensä ja puhumaan hänen kanssaan. Mitään vihamiehiä me emme ole, vaikka meidän on täytynytkin erota.

Kerran Ingmar rupesi epäilemään, oliko oikein olla iloissaan siitä, että siirtokunta kenties joutuu hajoamaan. Mutta hän puolusti itseään hyvin kiihkeästi tätä epäilystä vastaan. Kun on näin kauan oleskellut siirtokuntalaisten parissa, näkee tietysti, että he ovat ihmisinä erinomaisia, hän ajatteli, mutta ei kukaan silti voi toivoa, että tällaista tulisi jatkumaan. Kuinka moni heistä jo onkaan haudassa, ja kuinka monella lailla heitä onkaan vainottu, ja kuinka surkeaan köyhyyteen he nytkin ovat joutuneet! Niin, kyllä minunkin järkeni mukaan, varsinkin juuri nyt, kun köyhyys rupeaa ahdistamaan, täytyy oikein toivoa, että siirtokunta niin pian kuin suinkin hajoaisi.

Tätä ajatellen Ingmar oli yhä jatkanut käyntiään. Hän oli kulkenut Hinnomin laakson poikki, josta tie vie Pahan neuvon vuorelle. Sen huipulla oli taajaan rakennettuina uusia palatsimaisia rakennuksia ammonaikaisten raunioiden seassa. Ingmar oli jatkanut matkaansa näiden välitse tuskin ajatellen, mihin joutui; väliin hän seisoi paikallaan, väliin taas käveli, kaiken aikaa ajatellen suuria kysymyksiä.

Viimein Ingmar oli jäänyt ison puun alle seisomaan. Hän oli viipynyt siinä kotvan aikaa, ennen kuin tuli sitä tarkastaneeksi. Puu oli aika korkea, ja se oli siitä omituinen, ettei sen rungossa kasvanut oksia kuin yhdellä puolen. Eikä ainoakaan sen oksista kohonnut ylöspäin, vaan kaikki olivat kihertyneet vanukkeiseksi tukoksi, joka viittasi suoraan itään päin.

Kun Ingmar viimein tunsi puun, ei hän voinut mitään sille, että säpsähti, aivan kuin olisi ruvennut pelkäämään. Sehän on Juudaan puu, hän ajatteli, tähänhän se pettäjä hirttäytyi. Ihmeellistä, miten minä tulin kulkeneeksi juuri tännepäin.

Hän ei mennyt edemmäs, vaan jäi seisomaan ja katselemaan puuta.

Mitä tämä nyt oikein merkitsee, Jumalako minut tähän ohjasi, ja tahtooko hän siten osoittaa, että minä olen petturi siirtokuntalaisia kohtaan?

Sitten hän taas seisoi vähän aikaa kuunnellen sisäistä ääntään. Tahtookohan sitten Jumala itse, että tämän siirtokunnan on oltava olemassa? hän sanoi.

Ajatteleminen kävi nyt Ingmarilta hitaasti ja vaivalloisesti. Ja hänen kovalla ponnistuksella saamansa ajatukset olivat katkeria ja tuskallisia.

Puolustele sinä itseäsi miten tahansa, mutta väärin kumminkin teet, jollet varoita siirtokuntalaisia, kun näet, mitä juonia heitä vastaan on vireillä.

Näyttää siltä kuin et uskoisi Jumalan olleen omista aikeistaan selvillä, kun hän ohjasi lähimmät omaisesi tähän vieraaseen maahan. Mutta jollet kykenisikään hänen aikomustaan käsittämään, niin siitä kuitenkin voit olla varma, ettei hän tarkoittanut tätä ainoastaan pari vuotta kestäväksi.

Kenties Jumala silloin oli katsellut Jerusalemia ja kaikkia sen muurien sisällä raivoavia riitoja ja niitä nähdessään ajatellut: Katso, minä tahdon tännekin laittaa turvapaikan, jossa yhteishenki asuu, ja sovulle ja rauhalle minä tahdon tänne rakentaa asunnon.

Ingmar seisoi yhä paikallaan ja antoi ajatusten otella keskenään. Ne seisoivat vastatusten ikään kuin kaksi vankkaa soturia ja mittelivät voimiaan.

Lujasti oli Ingmar kiintynyt siihen toiveeseensa, että saisi matkustaa kotiin. Hän ponnisteli kauan saadakseen sen säilyttää. Aurinko laski, ja ilma pimeni nopeasti, mutta yhä vielä Ingmar seisoi samalla paikalla pilkkopimeässä taistellen itsekseen.

Vihdoin hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa. "Nyt minä rukoilen sinua, Jumala, että antaisit minun kulkea sinun teitäsi", hän sanoi.

Jo näitä sanoja lausuessaan Ingmar alkoi tuntea mielessään omituista rauhaa. Mutta samalla hänen oma tahtonsa kokonaan herpaantui, ja hän alkoi toimia tahdon mukaan, joka ei ollut hänen omansa, vaan jonkun toisen. Hän huomasi sen niin selvästi, kuin jos se olisi ottanut häntä kädestä kiinni ja ruvennut taluttamaan. "Nyt minä olen Jumalan ohjattavana", hän ajatteli.

Hän laskeutui takaisin Pahan neuvon vuorelta, kulki Hinnomin laakson poikki ja Jerusalemin sivuitse. Koko ajan hän oli siinä mielessä, että hän menee kertomaan siirtokunnan johtajille havaintonsa. Mutta tultuaan tienhaaraan, josta Jaffan tie erosi, hän kuuli takaapäin hevosen kavioiden kopsetta. Hän kääntyi ympäri. Sieltä tuli muuan siirtokunnan töissä usein käytetty ajuri, kuljettaen kahta hevosta. Toisella hän ratsasti ja toista ohjasi suitsista.

"Minne matka?" Ingmar kysyi pidättäen ajajaa, kun tämä tuli kohdalle. -- "Jaffaan olen menossa", mies sanoi. -- "Jaffaan minäkin tahtoisin", ehätti Ingmar sanomaan. Hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että kun näin hyvä tilaisuus sattui, hänen pitäisi mieluimmin lähteä suoraan mrs Gordonin puheille eikä ensin ollenkaan käydä siirtokunnan talossa.

Pian oli sovittu siitä, että Ingmar saa nousta joutohevosen selkään ajaakseen mukana Jaffaan. Hevonen oli hyvä, ja Ingmar oli oivallisesta mielijohteestansa hyvillään. Kaiketi minä vielä tänä yönä ennätän ajaa tuon seitsemän peninkulman matkan Jaffaan, hän ajatteli. Sillä lailla mrs Gordon voi ehtiä kotiin ennen huomisiltaa. Mutta tuskin tunnin ajettuaan Ingmar huomasi, että hänen hevosensa alkoi ontua. Hän hyppäsi pois sen selästä ja näki, että hevosen jalasta oli kenkä pudonnut. "Mitä tälle nyt tehdään?" Ingmar sanoi vieressään ratsastavalle ajurille. -- "Ei siinä muu auta", mies sanoi, "kuin että minä käännyn Jerusalemiin ja vien sen kengitettäväksi."

Siihen Ingmar nyt jäi yksinään keskelle tietä eikä oikein tiennyt, mihin ryhtyä. Mutta yht'äkkiä hän päätti lähteä jalkaisin jatkamaan matkaansa Jaffaan. Hän ei tiennyt, oliko se viisainta vai ei, mutta se vieras voima, jonka vallassa hän oli, yllytti häntä kiiruhtamaan. Hän ei saanut siltä rauhaa kääntyäkseen takaisin.

Ingmar kulki siis pitkin askelin eteenpäin, ja hän mennä huhkikin aika vauhtia. Vähän matkaa astuttuaan hän kuitenkin kävi levottomaksi. Millä ihmeellä minä Jaffassa saan selvän mrs Gordonin asunnosta? Toista oli silloin, kun ajuri oli mukanani. Nyt minun kaiketikin täytyy kulkea talosta taloon kyselemässä häntä. Mutta vaikka hänen levottomuuteensa siis kyllä oli syytä, hän kuitenkin yhä jatkoi matkaansa.

Maantie oli leveä ja hyvässä kunnossa. Sitä ei olisi ollut hankala kulkea, vaikka yö olisi ollut pimeäkin. Mutta kahdeksan tienoista alkoi vielä kirkas kuutamo. Koko laaja kukkula-alue, jonka poikki tie kiemurteli, näkyi selvästi pitkien matkojen päähän.

Tie kiipeili mäkeä ylös, toista alas. Aina yhdelle mäenhuipulle päästyä jo toinen näkyi kaukana odottamassa. Ingmaria väsytti joskus kovasti, mutta tuo vieras voima häntä yhä kuljetti eteenpäin. Hän ei malttanut pysähtyä edes minuutiksikaan lepäämään.

Tällä lailla Ingmar kulki eteenpäin tunnin toisensa jälkeen. Kuinka kauan hän jo oli kävellyt, sitä hän ei tiennyt, mutta kukkuloista ei vieläkään tullut loppua. Aina jonkin kukkulan huipulle saavuttuaan hän ajatteli nyt vihdoinkin olevansa niin etäällä, että siltä jo näkisi Saaronin laakson ja sen takana avautuvan meren. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin kukkulajonoja, jotka työntyivät esille toinen toisensa takaa.

Ingmar veti kelloaan. Kuunpaiste oli niin kirkas, että hän vallan selvästi erotti numerot ja viisarit. Kello oli yhdentoista tienoilla. Voi, niinkö paljon se jo on, hän ajatteli. Ja minä kun olen vielä Juudan vuoristossa!

Yhä kiihkeämpi hätä valtasi hänet. Hän ei enää voinut käydä, hänen täytyi lähteä juoksuun. Hän huohotti, veri jyskytti ohimoissa, ja sydän reutoi. Minä menen vallan turmiolle, tätä tällaista menoa minä en kestä, hän sanoi, mutta sittenkin hän juoksi.

Hän juoksi kovaa vauhtia pitkää mäen vierua alas. Tie oli kuutamoisilla kohdilla tasainen ja sileä, eikä hän pelännyt mitään vaaraa. Mutta laakson pohjassa hän joutui yht'äkkiä pilkkopimeään varjoon. Siellä hän ei nähnyt yhtä selvästi eteensä, mutta juoksi siitä huolimatta. Silloin hän iski jalkansa kiveen ja kompastui.

Hän hypähti paikalla pystyyn, mutta tunsi heti satuttaneensa polveensa niin pahasti, että vain vaivoin pääsi käymään. Hän meni kontaten tienviereen istumaan. Kyllä kai se pian paranee, hän ajatteli, mutta nyt minun ensinnä täytyy levähtää vähän aikaa.

Yhdellä paikalla istuminen hänestä kuitenkin oli melkein mahdotonta. Tuskin hän malttoi odottaa edes hengityksensä asettumista.

Kyllä minä huomaan, etten ole omassa vallassani, hän sanoi. Tuntuu ikään kuin joku minua kädestä pitäen vetäisi Jaffaa kohti.

Hän nousi taas seisoalleen. Polvessa tuntui kovia tuskia, mutta siitä hän ei välittänyt, kun vain matka edistyi. Hänen vähän kuljettuaan polvi kerrassaan herpaantui, ja hän jäi keskelle tietä makaamaan.

"Nyt minun voimani on lopussa", hän kaatuessaan sanoi, puhutellen sitä voimaa, joka oli häntä kiiruhtanut. "Keksi nyt sinä Jumalan nimeen jokin keino minun avukseni."

Tätä sanoessaan Ingmar kuuli hyvin etäältä pyörivien rattaiden jyryä. Se lähestyi tavatonta vauhtia häntä kohti. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän sitä kuuli, se jo ehti aivan hänen likelleen. Hän kuuli kavioiden paukkeesta, että hevonen lasketti hurjaa neliä mäkiä alas. Ylinnä kuuluivat ruoskan lakkaamattomat läjähdykset ja ajomiehen huudot, joilla hän hoputti hevostaan.

Ingmarin täytyi kiireesti nousta pois tieltä, jolla hän makasi pitkänään, ja mennä tiepuoleen, jottei jäisi hevosen jalkoihin.

Vihdoin mies kuului ajaa karauttavan sitä pitkää mäenrinnettä, jota Ingmar vähän aikaa sitten oli juossut. Siellä hän jo näkyikin olevan tulossa. Ajoneuvoina olivat tavalliset vihreäksi maalatut talonpoikaisrattaat, sellaiset kuin Länsi-Taalaissa käytetään. Kas tuota, Ingmar heti sanoi, nyt ei varmaankaan ole oikein asiat. Eihän täällä Palestiinassa tuollaisia rattaita käytetä. Ajomieskin näytti hänestä yhä kummemmalta. Hänkin oli kotiseutulaisia, sen huomasi pienestä mustasta takista ja taalalaistapaan pyöristetystä tukasta. Vielä paremmaksi varmuudeksi hän oli heittänyt pois takkinsa ja istui ajolaudalla vihreissä liiveissä, joissa oli punaiset hihat. Tuo vaatekappale oli Taalaista, siitä ei kukaan voinut erehtyä. Hevonenkin oli kumman näköinen. Se oli jalokasvuinen, suuri ja voimakas eläin. Se oli mustanvärinen, niin hyvästi hoidettu ja sileäpintainen että välkkyi. Ajomies ei ollut vallan istuallaan, vaan etukumarassa hevosen yli, ja läiskytti piiskaansa sen pään päällä hoputtaakseen sitä vauhtiin. Mutta hevonen ei näyttänyt lyöntejä tuntevan, eikä pöyristyttävä vauhti sitä rasittanut, se kiidätti vain eteenpäin ikään kuin leikillä.