Part 30

"'Joka tapauksessa pääsin kahdeksi vuodeksi naimaehdotuksista, ja iloinen olin, kun vain sain olla rauhassa. Oloni oli niin hyvä kuin suinkin saatoin ajatella; hoidin isän suurta taloa ja sain siinä mieleni mukaan emännöidä, niin kauan kuin hän oli leskenä. Mutta nyt viime toukokuussa isä kerran tuli kotiin myöhään illalla ja haetutti heti minut luokseen. 'Nyt saat Ingmar Ingmarinpojan ja Ingmarilan', hän sanoi. Kahteen vuoteen isä ei ollut sanaakaan hiiskahtanut koko asiasta. 'Toivon, että pysyt sanassasi', hän sanoi minulle. 'Olen ostanut talon neljästäkymmenestä tuhannesta kruunusta.' -- 'Mutta Ingmarillahan on jo morsian', minä sanoin. -- 'Ei se tainnut olla kovin hänen mieleisensä, koska hän nyt sinua kosii.'

"Käsitättehän, kirkkoherra, kuinka katkeraksi miehen mieli kävi, kun kuuli vaimon tätä kertovan. Tämähän on vallan ihmeellistä, hän ajatteli, kaikki tyynni on pohjaltaan paljasta leikkiä. Ajatelkaahan, kun minun täytyi luopua Gertrudista vain siksi, että Barbroo kerran oli isälleen laskenut minusta leikkiä!

"'Minä en ensinkään tiennyt, miten tehdä', jatkoi vaimo, 'sekin, kun isä oli ruvennut niin suuriin raha-asioihin minun tähteni, koski mieleeni niin, etten voinut heti vastata kieltävästi. Enkä minä myöskään tiennyt, miten sinun laitasi oli, en voinut aavistaa, että tuo talo oli sinusta kaikkea muuta rakkaampi. Ja isä manaili, että jollen minä myönny, niin hän myy tilan sahayhtiölle. Juuri siihen aikaan kävi kotonakin olo minulle tukalaksi. Isä oli mennyt kolmansiin naimisiin, eikä minua haluttanut alistua emintimän käskettäväksi, oltuani itse yksinvaltiaana. Ja kun minä en heti paikalla kyennyt suorin sanoin kieltämään enkä myöntämään, pääsi tietysti isän tahto voitolle. Vakaasti punnittua minun tekoni siis ei ollut -- eihän sinustakaan?'

"'Ei ollut', sanoi mies, 'nyt näen, että sinusta koko asia oli paljasta leikkiä.'

"'Oikeastaan minä aloin käsittää tekoni oikein vasta sitten kun kuulin, että Gertrud oli salaa vanhemmiltaan lähtenyt Jerusalemiin. Mutta siitä lähtien minä en päässyt rauhaan. Eihän minulla ollut halua tehdä toista niin onnettomaksi.'

"'Nyt minä olen alkanut huomata sinunkin tuskasi', vaimo jatkoi, 'ja alati mietin sitä että minä olen kaikkeen syyllinen.' -- 'Älähän', sanoi mies, 'omaa syytäni tämä minulle on, ei minulle ole pahemmin käynyt kuin ansaitsin.' -- 'En ymmärrä, miten kestänen sen ajatuksen, että tämä surkeus on minun syytäni', sanoi vaimo. 'Joka ilta minä istun ja odotan, ettet sinä enää tulekaan. Kyllä hän vielä kerran jää sinne joelle, minä ajattelen. Ja sitten minä olen kuulevinani väen liikettä pihalla ja aavistan, että he ovat kantamassa sinua kotiin. Ja sitten minä ajattelen, miten minulle sen jälkeen käy. Voisinko koskaan elämässäni unohtaa, että olin kuolemaasi syyllinen?'

"Hän puhui saadakseen viimeinkin huolensa ilmaistuksi, mutta sill'aikaa miehen päässä pyöri omituisia ajatuksia. Nyt tuokin tahtoo saada lohdutusta ja apua, hän ajatteli. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, kun vaimo oli hänestä huolissaan, mieluumminkin vaimon olisi pitänyt pysyä levollisena, jottei olisi muistuttanutkaan häntä olemisestaan. Ei minun käy ottaminen hänenkin huoliaan vaivakseni, hän ajatteli.

"Mutta hän käsitti, että tähän oli pakko jollakin tavalla vastata. 'Älä sinä suotta ole minusta huolissasi', hän sanoi. 'Kyllä minä jo viimekertaisen jälkeen vältän uutta pahantekoa.' Ja jo niistä sanoista vaimon kasvot ikäänkuin kirkastuivat."

Tämän kirjoitettuaan Ingmar nosti kynän paperilta ja katsoi ylös. Tästä tulee kamalan pitkä kirje, hän ajatteli. Koko yö minulta menee sen kirjoittamiseen. Mutta oikeastaan hän tunsi olevansa iloissaan, kun täten sai uudestaan elää kaiken sen, mitä hän Barbroon kanssa oli kokenut. Hän ei voinut olla toivomatta, että kirkkoherra antaisi tämän kirjeen Barbroonkin luettavaksi ja että tämä tulee liikuttuneeksi nähdessään, kuinka hyvässä muistissa miehellä kaikki on.

"Mutta vaikka mies itse uskoi olevansa ihan välinpitämätön vaimostaan", Ingmar edelleen kirjoitti, "jäi hän kuitenkin parina iltana kotiin, kun Barbroo oli sanonut olevansa hänestä niin huolissaan. Vaimo ei ollut ymmärtävinään, että mies hänen tähtensä pysyi kotona, vaan oli rauhallinen ja äänetön kuten ennenkin. Mutta Barbroo oli, kuten te, kirkkoherra, tiedätte, ollut kovin hyvä kaikkia Ingmarilassa eläviä vanhuksia kohtaan. He olivat häneen vallan ihastuneet. Kun nyt mies pysyi kotona ja istui muiden kanssa väentuvassa puhdetta pitämässä, oli Vanhalla-Liisalla ja Korppi-Pentillä suu hienossa hymyssä.

"Kaksi iltaa mies onnistui viihtymään kotona, mutta sitten seurasi sunnuntai-ilta, ja silloin vaimon päähän pisti ottaa kitaransa esille ja laulaa ajan kuluksi. Kotvan aikaa se onnistui, mutta sitten hän sattumalta aloitti laulun, jota Gertrud oli hyvin mielellään hyräillyt. Silloin mies ei enää kauempaa sietänyt kotonaoloa, vaan pani hatun päähänsä ja lähti.

"Ulkona oli pimeä kuin säkissä ja sataa tuhutti hienoa kylmää sadetta, mutta sellainen ilma oli juuri hänen mieleisensä. Hän souti jokea alas koulutalon kohdalle, istui rantakivelle ja ajatteli Gertrudia ja sitä aikaa, jolloin hän ei ollut lupauksiaan rikkonut, vaan oli vielä rehellinen, kunnian mies. Hän ei kääntynyt kotiin päin ennen kuin kellon kahtatoista käydessä. Silloin vaimo istui rantapenkerellä häntä odottamassa.

"Siitä mies ei pitänyt. Te, herra kirkkoherra, kyllä tiedätte, että miehistä on vastenmielistä, kun vaimoväki on heidän tähtensä huolissaan. Hän ei virkkanut vaimollensa sanaakaan, ennen kuin peräkamariin tultuaan. 'Kyllä sinun on parasta antaa minun tulla ja mennä miten itse tahdon', hän silloin sanoi, ja äänestä kyllä kuului, että hän oli tyytymätön. Vaimo ei vastannut mitään, raapaisi vain kiireesti tulta tikkuun ja sytytti kynttilän. Mies näki silloin, että hän oli läpimärkä, vaatteet olivat kuin valettuina ruumista myöten. Vaimo laittoi hänelle illallisen, teki tulen takkaan ja levitti vuoteen, ja koko ajan kuuluivat märät vaatteet kahisevan hänen päällään. Mutta vähintäkään suuttumuksen tai mielipahan ilmettä hänessä ei voinut huomata. Onkohan hän todella niin hurskasmielinen, ettei hän mistään kiusasta pahastu? mies ajatteli.

"Hän kääntyi äkisti vaimoonsa päin ja kysyi: 'Jos minä olisin samalla lailla menetellyt sinua kuin Gertrudia kohtaan, antaisitko sinä silloin minulle anteeksi?' Vaimo vilkaisi häneen silmänräpäyksen. -- 'En', hän vain sanoi, ja samassa hänen silmänsä välähtivät. Mies jäi äänettömänä istumaan. Sepä kumma, ettei hän sitä minulle tekisi, vaikka hän antoi anteeksi tuolla Stiggelle, hän ajatteli, mutta arvatenkin minä hänen mielestään tein pahemmin, minä, sillä petinhän Gertrudin voitonhimosta.

"Pari päivää myöhemmin mies oli hukannut veistimensä. Hän haki sitä kaikkialta ja joutui siten kulkiessaan pesutuvan pieneen kamariin. Vanha-Liisa makasi siellä sairaana, ja Barbroo istui vuoteen vieressä lukemassa hänelle Raamattua. Se oli suunnattoman iso nahkakantinen, messinkihelainen Raamattu. Mies seisahtui sitä katsomaan. Kai se on Barbroon myötäjäisinä tänne tullut, hän ajatteli ja lähti tiehensä. Mutta heti paikalla hän kääntyi takaisin, otti Raamatun vaimonsa käsistä ja aukaisi sen ensimmäisen sivun. Nyt hän näki, että se todellakin oli niitä vanhoja Raamattuja, joita talossa oli ammoisista ajoin säilytetty ja jotka Katri oli myyttänyt huutokaupassa. 'Mistä tämä on tänne joutunut?' mies kysyi. Vaimo istui ääneti, mutta Vanha-Liisa vastasi: 'Eikö Barbroo ole sinulle kertonut, että hän on ostanut Raamatun takaisin?' -- 'Ei, vai on Barbroo sen ostanut!' sanoi mies. -- 'Enemmänkin hän on tehnyt', sanoi eukko innoissaan, 'kävisitpä kerran katsahtamassa väentuvan kaappiin.' Mies lähti heti pois huoneesta ja riensi väentupaan. Avatessaan siellä olevan kaapin hän näki hyllyllä kaksi talon vanhaa hopeapikaria. Hän otti ne esille, käänsi ne ylösalaisin nähdäkseen pohjissa olevat leimat ja huomasi ne oikeiksi. Barbroo astui sisään hänen siinä seisoessaan; hän näytti olevan hämillään. -- 'Minulla oli hiukan rahaa säästöpankissa', sanoi hän hiljaa. Mies oli niin iloissaan, ettei häntä ollut sellaisena nähty pitkään aikaan. Hän meni vaimonsa luokse ja puristi tämän kättä. 'Tästä minä kiitän sinua oikein todenperään', hän sanoi. Heti sen jälkeen hän kohottausi suoraksi ja meni ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi väärin olla ystävällinen vaimolleen. Syyllisyys Gertrudia kohtaan sitoi hänet muka niin, ettei hänen sopinut Gertrudin sijan anastajalle osoittaa rakkautta eikä hyväntahtoisuutta.

"Tästä oli kulunut viikon verran. Mies astui ulos aitasta ja meni asuinrakennukseen päin; samassa muuan vieras mies avasi veräjää ja tuli pihalle. Saavuttuaan portaiden eteen vieras sanoi hyvänpäivän ja kysyi, oliko Barbroo Svenintytär kotona. 'Olemme vanhoja tuttavia, hän ja minä', hän sanoi. Silloin mies, vaikka se on kyllä ihmeellistä, heti luuli tuntevansa vieraan. -- 'Taidat sitten olla Stigge Börjenpoika', hän sanoi. -- 'En olisi luullut kenenkään täällä minua tuntevan', sanoi mies, 'poikkesinkin vain pikimmältään puhumaan pari sanaa Barbroon kanssa. Mutta älä hyvä mies vain kerro Ingmar Ingmarinpojalle, että minä täällä kävin. Hän ei oikein taitaisi pitää minun tulostani.' -- 'Mitäs hassuttelet, minä luulen että Ingmar mielelläänkin näkisi sinut', mies sanoi, 'sellaista aito lurjusta hän on kyllä halunnutkin kerran nähdä.' Hän oli aivan silmittömästi raivostunut tuohon miesheittiöön, joka kaiken maailman ihmisille koetti uskotella, että Barbroo Svenintytär piti hänestä. -- 'Ei ole minua ennen kukaan lurjukseksi haukkunut', Stigge sanoi. -- 'Minä sanon sitten ensi kerran, jollei ole ennen tehty', sanoi mies, ja heti sen jälkeen hän nosti kätensä ja lyödä sivalsi häntä poskelle.

"Vieras hypähti taaksepäin kalmankalpeana ja kiukusta rumentuen. 'Mutta olkoon', hän sanoi, 'teethän mielettömän töitä. Tulin vain lainaamaan rahaa Barbroolta, ei minulla hänelle muuta asiata ollut.' Miestä alkoi nyt pikaisuutensa hieman hävettää. Hän ei voinut käsittää, mistä syystä hän oli menetellyt tuolla lailla. Mutta tuon raukan kuullen hän ei tahtonut ilmaista katumustaan, vaan ärjäisi vielä: 'Älä usko minun sitä pelkäävän, että Barbroo muka sinusta pitää. Mutta korvapuustin sinä olet ansainnut siitä, kun petit hänet.' Stigge Börjenpoika astui nyt ihan miehen eteen. -- 'Koska nyt minua löit, kerron minä sinulle yhden seikan', hän sanoi, ja ääni tuli terävänä ja sähisten hänen kurkustaan. 'Luulen, että se, mitä saat kuulla, kirvelee mieltäsi pahemmin kuin jos sinut ruoskisin. Olet varmaan kovinkin rakastunut tuohon Barbroosi, ja juuri sen vuoksi minä sinulle kerron, että hän on sen Surumäen hevoshuijarin jälkeläisiä.'

"Hän seisoi ja katseli uteliaana, miten miehen kasvot muuttuisivat, mutta tämä ei näyttänyt kuin hiukan kummastuvan. Ensi alussa hän ei ollenkaan muistanut koko Surumäen ihmeellistä tarua. Mutta sitten hänen mieleensä alkoi johtua lapsena kuulemansa juttu, jonka te kirkkoherrakin varmaan tiedätte, että kaikki Surumäen suvusta syntyvät poikalapset tulivat sokeiksi ja tylsämielisiksi, mutta tyttäret olivat viisaampia ja parempia kuin muut ihmiset. Mutta koskaan hän ei ollut uskonut koko puheessa olevan vähintäkään perää. Stiggen peloittelu alkoi häntä naurattaa.

"'Taidat pitää puhettani paljaana loruna', sanoi Stigge ja astui vielä lähemmäs miestä, 'mutta minäpä sanon, että Sven Petterinpojan toinen vaimo oli sitä sukua. Koko Surumäen mökin väki oli muuttanut toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei heidän mainettansa tietänyt, mutta minun äitini tunsi heidät. Hän piti sen omana salaisuutenaan eikä virkkanut kenellekään, millainen vaimo Sven Petterinpojalla oli, ennen kuin minä mielittelin ottaa Barbroota vaimokseni. Ja saatuani kuulla sen minä en voinut häntä ottaa, mutta olin kuitenkin kunnon mies enkä ilmaissut oikeata syytä. Jos olisin ollut sellainen lurjus kuin haukut, olisin sen kyllä kertonut. Olen siitä kyllä saanut kuulla kunniani, mutta pysyin kuitenkin vaiti, kunnes sinä nyt minua löit. Tuskin Sven Petterinpoika itsekään tiesi, minkälaisesta epattosuvusta nai, sillä hänen vaimonsa kuoli synnytettyään tämän ainoan tyttären. Ja surumäkeläisten tyttäret kyllä ovat siroja ja somia, heidän pojistaan vain tulee sokeita ja älyttömiä. Ja nyt elä oman otsasi mukaan, tiedät miten käy. Et usko, kuinka minä sinua nauroin, kun ajattelin, miten sinä mielitiettysi hylkäsit, ja kun ajattelin sitä Ingmar Ingmarinpoikaa, joka sinulta tämän talon perii. Ja onneksi olkoon sulle tämän jälkeen elämä vaimosi kanssa.'

"Mutta Stiggen tunkeutuessa aivan hänen eteensä ja vihasta puhisten kertoessa tätä sattui mies katsomaan asuinhuoneisiin päin. Ja hän näki hameenhelman vilahtavan ovenraosta. Siitä hän arvasi, että Barbroo oli mennyt eteiseen nähdessään hänen seisovan Stiggen kanssa pihalla, ja siellä hän nyt seisoi ja kuuli tämän kaiken. Silloin vasta miehen tuli hätä, ja hänen päähänsä lensi ajatus: Olipa onnetonta, kun Barbroo sai tuon kuulla. Voiko olla mahdollista, että se nyt tapahtui, mitä minä kauan olen varonut? Voiko tämä nyt olla se Jumalan rangaistus, jota olen odottanut?

"Samana hetkenä mies vihdoinkin täydellä todella tunsi, että hänellä oli vaimo ja että hänen luonnollinen velvollisuutensa oli pitää hänestä huolta. Siitä syystä hän vielä kerran varsin päätti naurahtaa ja olla olevinaan vallan huolettomana. 'Olipa hyvä, kun tuon sanoit, jottei minun enää vastedes tarvitse sinulle kiukutella.' -- 'Vai niin', sanoi Stigge, 'senkö sinä siitä päätit?' -- 'Sen, vai luulitko minua yhtä tyhmäksi kuin itse olet, jotta mokoman vanhan lorun ja taikauskon takia jättäisin koko onneni piloille.' -- 'No niin, jääkööt sitten minun puolestani muut toiseen kertaan', sanoi Stigge. 'Vuoden kuluttua käyn kuulemassa, vieläkö silloin olet yhtä varmana.' -- 'Käy pois sisään, jos sulla kerran on asiata Barbroolle', sanoi mies nähdessään, että toinen oli lähtöaikeissa. -- 'Enkä huoli, olkoot ne asiat', Stigge siihen sanoi.

"Hänen poislähdettyään mies heti meni tupaan puhuakseen vaimonsa kanssa. Vaimo istui siellä häntä odottamassa ja sanoi aivan tyynesti, ennen kuin mies oli ehtinyt sanaakaan virkkaa: 'Ingmar, emme suinkaan me usko mokomia lastensatuja. Mitä minuun sellainen kuuluu, joka tapahtui jo sata vuotta sitten, jos sitä milloinkaan onkaan tapahtunut!' -- 'Kuulitkos sinä sen sitten?' mies sanoi. Hän ei tahtonut olla tietävinään, että oli nähnyt hänet kuuntelemassa. -- 'Olenhan minäkin tietysti kuullut tuon vanhan lorun, vaikka vasta tänään sain tietää, että sitä on minuunkin sovitettu.' -- 'Olipa sääli että sinunkin se piti kuulla', sanoi mies, 'mutta vähät siitä, kun et vain sitä usko.'

"Vaimo naurahti. 'En minä tunne olevani kenenkään kiroissa', hän sanoi. Mies ajatteli häntä katsoessaan, että todellakin hän oli harvinaisen miellyttävän näköinen. -- 'Tosiaankin sinusta täytyy sanoa, että olet terve ruumiin sekä sielun puolesta', hän sanoi.

"Kevätpuolella sitten vaimo sai lapsen. Hän oli koko ajan kestänyt horjumatta, eikä häntä kertaakaan nähty levottomana. Mies luuli monestikin hänen tykkänään unohtaneen tuon Stiggen kertomuksen. Hän itse oli sen keskustelun jälkeen tahtonut kaikin mokomin välttää omiin entisiin suruihinsa vaipumista. Hän ajatteli aina, ettei hän saanut näyttää huolestuneelta, sillä silloin vaimo luulisi hänen uskovan niitä kiroja, joiden alainen hän muka oli. Hän koetti kotona ollessaan pysyä iloisella mielellä eikä olla sen näköinen kuin odottaisi Jumalan rangaistusta. Hän alkoi harrastaa talonsa asioita ja kaikin tavoin pitää huolta alustalaisistaan, niin kuin isä oli aikanaan tehnyt. Tästä lähtien minun ei enää sovi olla onnettoman näköisenä, mies ajatteli. Silloin Barbroo sen käsittää siksi, että minä uskon tuohon sukukiroukseen ja olen siitä niin suruissani."

"Vaimo oli sanomattoman ihastunut lapseen. Se oli poika, somasuhtainen ja kaunis, sillä oli korkea pystyotsa ja suuret, kirkkaat silmät. Hän kutsui miehensä vähän väliä sisään poikaa katsomaan. 'Kyllä hän on terve, eikös olekin, ei hänessä mitään vikaa ole', sanoi vaimo. Mies seisoi ääressä ihan hämillään, piti käsiään selän takana eikä tohtinut koskettaa lapseen. -- 'Tietysti hän on terve', hän myöntäen sanoi. -- 'Nyt minä sinulle näytän, että se näkee', sanoi vaimo. Hän sytytti kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. -- 'Etkö näe, että se kääntää silmiään valon mukana?' hän sanoi. -- 'Näen minä', sanoi mies.

"Muutamia päiviä oli kulunut. Vaimo oli jo jalkeilla, hänen isänsä ja äitipuolensa olivat tulleet lasta katsomaan. Äitipuoli otti pojan heijasta ja punnitsi sitä käsivarsillaan. 'Se on iso lapsi', hän sanoi tyytyväisen näköisenä. Mutta heti sen jälkeen hän rupesi katsomaan lapsen päätä. 'Eikös tällä lapsella ole liian iso pää?' hän sanoi.

"'Meidän suvun lapset ovat aina isopäisiä', sanoi mies. -- 'Onko lapsesi terve?' kysyi äitipuoli hetkisen päästä laskiessaan sen takaisin heijaan. -- 'On', vaimo sanoi, 'se kasvaa päivä päivältä.' -- 'Mutta oletko vallan varma siitä, että se näkee?' sanoi äitipuoli vähän aikaa vaiti oltuaan, 'sen silmäterä kääntyy aina nurin.' Vaimossa alkoivat käydä vilunväreet hänen siinä istuessaan. Huulet vavahtelivat. -- 'Jos tahdotte kynttilän kanssa koettaa', sanoi mies, 'niin näette, että kyllä sen näkö on vallan hyvä.' Vaimo sytytti heti paikalla kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. 'Tietysti se näkee', hän sanoi iloisella äänellä koettaen pitää toivoaan yllä. Lapsi makasi hiljaa heijassaan, ja silmänvalkuainen kääntyi taas näkyviin. -- 'Kas kuinka se siristelee silmiään valon mukaan', sanoi vaimo. Kukaan muu ei virkkanut mitään. 'Ettekö näe, että se liikuttelee silmiään?' hän sanoi äitipuolelleen. Tämä ei vastannut sanaakaan. 'Se on nyt niin uninen', sanoi Barbroo. 'Silmät vallan menevät umpeen.'

"'Mikä sille pannaan nimeksi?' kysyi äitipuoli vähän ajan päästä. -- 'Meidän talossamme on aina vanhin poika ristitty Ingmariksi', sanoi mies. -- Vaimo ehätti sanomaan: 'Olin ajatellut sinulta pyytää, että hän saisi isäni mukaan nimekseen Sven.' Nyt kesti kotvan aikaa kamalaa hiljaisuutta. Mies huomasi, että vaimo kulmainsa alta tarkasti tuijotti häneen, vaikka oli katsovinaan lattiaan. -- 'Ei', sanoi mies, 'tosin sinun isäsi Sven Petterinpoika on erinomainen mies, mutta kyllä vanhimman nimeksi on pantava Ingmar.'

"Niin, ja kahdeksan päivän vanhana poika sitten eräänä yönä sai kovan vetotaudin, ja muutaman kovan kohtauksen jälkeen se aamupuolella kuoli."

Tässä Ingmar vielä kerran keskeytti kirjoittamisen. Hän katsoi kelloa; oli jo hyvän matkaa keskiyön sivu. "Voi hyvä Isä, tuskin minä kykenen tätä kirjoittamaan", hän sanoi. "Tokkopa kirkkoherra edes voinee käsittää, kuinka kauhea se isku oli. Ja että se oli kahta kauheampi, kun emme koskaan päässeet selville lapsen oikeasta tilasta. Emme tänä päivänäkään vielä tiedä, oliko se terve vai oliko siinä jotakin vikaa."

Nyt minun täytyy ruveta kirjoittamaan lyhyemmin, hän ajatteli, muuten en saa tätä aamuun valmiiksi.

"Nyt minun on sanottava kirkkoherralle", Ingmar kirjoitti, otettuaan uudelleen kynän käteensä, "että viime aikoina mies oli aina ollut hyvä Barbroota kohtaan, välistä niinkin hyvä kuin vastanaineiden kesken on tavallista. Mutta kaiken rakkautensa hän luuli kuuluvan Gertrudille, ja hän sanoi itsekseen: En minä pidä Barbroosta, mutta täytyyhän minun olla hyvä häntä kohtaan, kun hän on niin kovan kohtalon alainen. Täytyyhän hänen toki tietää, ettei ole yksin maailmassa, että hänellä on mies, joka tahtoo hänestä huolta pitää.

"Lapsen kuoltua Barbroo ei sitä paljon itkenyt. Enemmänkin hän näytti olevan iloissaan, kun se oli poissa. Parissa viikossa hän oli täydellisesti rauhoittunut. Ei kukaan voinut hänestä nähdä, pitikö hän elämäänsä onnettomana, vai oliko hän nyt taas heittänyt tukalat ajatukset mielestään.

"Kesän tultua Barbroo lähti yksinään karjamökille, ja mies jäi kotiin taloa hoitamaan.

"Mutta nyt hänessä alkoi tapahtua ihmeellinen muutos. Kun hän meni tupaan, hänen katseensa vaistomaisesti etsi Barbroota. Välistä hän kesken työnsä nosti päätään ja koetti kuulostaa vaimonsa ääntä. Hänestä tuntui kuin kaikki rattoisuus olisi talosta kadonnut. Ei se enää ollut sama paikkakaan.

"Lauantai-iltana hän meni metsämökille Barbroon luo. Tämä oli istumassa kivellä oven edessä pitäen käsiään polvilla, ja vaikka hän näki miehensä tulevan, ei hän lähtenyt tätä vastaan. Silloin mies istui hänen viereensä. 'Kuulehan, minussa on nyt syntynyt niin omituinen tunne', hän sanoi. -- 'Niinkö on', sanoi vaimo sen enempää kysymättä. -- 'Nyt minä nimittäin olen alkanut pitää sinusta.' Vaimo katsahti häneen, ja mies huomasi hänen olevan niin raukeana, että tuskin jaksoi nostaa silmiään maasta. -- 'Se on nyt liian myöhäistä', hän sanoi.

"Mies vallan säikähti nähdessään, missä tilassa hän oli. 'Sinun ei ole hyvä oleksia täällä salolla näin yksin', hän sanoi. -- 'Kyllä minun hyvä on olla, tänne minä tahtoisin jäädä koko iäkseni.'

"Mies yritti vielä kerran jatkaa puhetta siitä, että hän nyt oli rakastunut häneen ja ettei hän enää ollenkaan ajatellut muuta kuin häntä. Hän ei ollut itsekään ollut siitä selvillä ennen kuin vaimon kotoa lähdettyä. Barbroo vastasi vain harvasanaisesti. 'Olisit sanonut tuon minulle mennä syksynä', hän virkkoi. -- 'Herra Jumala, miten sinun laitasi oikein onkaan?' sanoi mies varmaankin ihan toivottoman näköisenä. -- 'Ei, ei se mitään vaarallista ole', sanoi vaimo koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin voi. Elokuussa mies taas eräänä päivänä tuli hänen luokseen. 'Minulla on nyt surullisia uutisia', hän sanoi tavatessaan Barbroon. -- 'Mitä niin?' hän kysyi. -- 'Sinun isäsi on kuollut.' -- 'Niin, se on todella meille molemmille tärkeä tapaus', sanoi vaimo.

"Barbroo istahti tienviereen kivelle ja pyysi miestä istumaan viereensä. -- 'Nyt meillä on vapaus menetellä oman tahtomme mukaan', hän sanoi, 'ja nyt me otamme eron.' Mies yritti keskeyttää häntä, mutta vaimo ei antanut hänelle suunvuoroa. -- 'Niin kauan kuin isä eli, se oli mahdotonta, mutta nyt meidän täytyy heti hakea ero', hän sanoi, 'ymmärräthän sen itsekin.' -- 'Ei', sanoi mies, 'en minä sitä sellaista ymmärrä.' -- 'Näithän, minkälaisen lapsen minä sinulle synnytin.' -- 'Kaunis lapsi se oli', sanoi mies. -- 'Se oli sokea, ja siitä olisi tullut epatto', sanoi vaimo. -- 'En minä välitä siitä, sittenkin tahdon saada sinut.'

"Vaimo pani kätensä ristiin, ja mies näki hänen huultensa liikkuvan. 'Kiitätkö sinä Jumalaa tästä?' hän kysyi. -- 'Koko kesän minä olen rukoillut vapautusta', sanoi vaimo. -- 'Hyvä Isä sentään, pitääkö minun nyt menettää onneni vanhan harhauskon takia!' mies sanoi. -- 'Ei se ole harhauskoa', Barbroo sanoi, 'lapsi oli sokea.' -- 'Kuka sen tiesi', sanoi mies. 'Jos se olisi jäänyt eloon, olisit nähnyt, että sen näkö oli terve.' -- 'Mutta ainakin ensi kerralla minun lapsestani tulisi tylsämielinen', sanoi vaimo, 'sillä nyt minä sen uskon.'

"Mies kiisteli yhä vielä häntä vastaan. 'Ei se lapsi olekaan ainoa syy meidän eroomme.' Mies kysyi, oliko vielä jotakin muuta estettä. -- 'Minä tahdon, että sinun pitää mennä Jerusalemiin noutamaan Gertrud kotiin.' -- 'En ikänä minä sellaista tee', sanoi mies. -- 'Tee se minun tähteni', vaimo sanoi, 'jotta minä saisin mielenrauhani takaisin.'

"Mies yhä vastusti ja sanoi, että tuollainen vaatimus oli tuiki mahdoton. 'Sittenkin sinun pitää se tehdä, sillä se on oikein. Tottahan sinä näet, että jos me vastakin elämme täällä miehenä ja vaimona, ei Jumala koskaan lakkaa meitä rankaisemasta.'

"Vaimo tiesi ensi hetkestä asti, että mies lopulta taipuu siitä syystä, että hänellä oli huono omatunto. 'Sinun pitäisi olla iloinen, kun nyt voit sovittaa kaikki viimevuotiset huonot tekosi', hän sanoi. 'Muuten ne olisivat iänkaiken mieltäsi kalvaneet.' Ja viimeisenä keinona miehen väitteitä vastaan hän sanoi: 'Älä ole talon takia huolissasi, saat sen ostaa tultuasi minulta takaisin. Mutta sen aikaa kuin sinä olet Jerusalemissa, pysyn minä täällä ja hoidan sitä sinua varten.'