Part 29

Ingmar meni Boon luokse ja kertoi terveisiä hänen vanhemmiltaan. Boo kyseli ensin hiukkasen kodistaan, ja sitten hän halusi tietää, miten koulumestari voi. Ingmarin ympärillä olijat tuskin tohtivat huoahtaa. Ei kukaan ollut vielä rohjennut puhua hänen kuullensa Stormista. Ingmar näki parin heistä nykäisevän Boota, jotta hän puhuisi jostakin muusta. Ingmar vastasi sävyisästi, että koulumestari voi hyvin ja että hän ensi vuonna luopuu koulutoimestaan, ja jatkoi sitten: "Hauska on kuulla, että sinä vielä muistelet Stormia, vaikka hän koulussa oli sinulle niin kova." Kaikkia alkoi naurattaa, sillä he muistivat, kuinka usein Storm oli päivitellyt Boon tuhmuutta. Boo pyörähti ympäri ja meni tiehensä enempää kysymättä.

Vanha Fält korpraali istui tapansa mukaan lasten parissa ja kertoi näille tarinoita. Ingmar ei ollut kertaakaan tavannut Fältiä sen jälkeen kun hänestä oli tullut lasten mielikki; se oli hänestä kummaa nähdä, ja hän meni likemmäs kuullakseen, mitä Fält pienokaisille puheli. Ukko istui ja kertoi parhaillaan, kuinka hän kerran nuorena ollessaan oli mennyt torstaiyönä kirkonportille koputtamaan vainajia ulos.

Martta Ingmarintyttären silmään pisti silloin, että lapset, jotka istuivat Fältin ympärillä, olivat käyneet kauhusta ihan kalpeiksi. "Fält ei saa kertoa tuollaisia kummitusjuttuja", hän sanoi ankarasti. "Kertokoon hän jotakin sellaista, josta lapsille voi olla hyötyä ja oppia." Ukko mietiskeli kotvan aikaa ja sanoi sitten: "Kerronpa sitten heille, mitä äitini minulle jutteli, kun hän tahtoi neuvoa minua kohtelemaan eläimiä lempeästi."

"Niin, tehkää se", sanoi Martta Ingmarintytär ja siirtyi muualle, mutta Ingmar jäi vielä kuuntelemaan.

"Siellä kotiseudulla Taalainmaassa", Fält sanoi, "on Surumäen torppa, ja se on saanut siitä nimensä, että siinä kerran asui ylen häijy ja kelvoton mies."

Tuskin Fält oli nämä sanat sanonut, kun Ingmar yht'äkkiä säpsähti. Hän läheni pari askelta kuullakseen tarkemmin.

"Hän oli niitä, joiden intona on hevoshuijaus", kertoi Fält, "hän ajeli yhtä mittaa markkinoilta markkinoille vaihtamassa hevosia ja rääkkäsi kovasti eläimiä. Hän oli oppinut tekemään niillä oikeita konnankoukkuja. Milloin hän maalasi valkoisia piirtoja sellaisten hevosten otsaan, jotka tiedettiin vauhkoiksi, jottei niitä tunnettaisi, ja toisinaan hän syötti vanhoille hevoskuluille sellaista ruokaa, että ne näyttivät pulleilta ja kiiltäviltä juuri sen aikaa, kun hän tarvitsi niitä vaihtaakseen. Kaikkein hurjimpana hän oli koetellessaan hevosia. Silloin hän intosi aivan kuin hullu, löi ja ruoski niin, että eläinten selät olivat kuin nylkemisen jäljeltä ja että veresliha joka sivallukselta punoitti.

"Kerran tuo mies oli koko päivän kuljeksinut markkinoilla saamatta yhtään vaihtokauppaa aikaan. Se johtui osaksi siitä, että hän oli pettänyt ihmisiä niin usein, että heitä pelotti olla missään tekemisissä hänen kanssaan, ja sitten oli hänen tämänpäiväinen hevosensa niin vanha ja huono, ettei kukaan huolinut siitä. Hän ajoi täyttä laukkaa edestakaisin väkijoukossa ja ruoski hevoskoniaan niin, että verta tihkui aisoille, mutta mitä enemmän hän sitä näytteli, sitä enemmän ihmiset varoivat ryhtymästä hänen kanssaan kaupantekoon.

"Tuli jo hämärä, ja hän käsitti, ettei tänään enää mitään kauppoja synny. Ennen kotiinlähtöään hän tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää ja ajoi niin hurjaa vauhtia markkinakentän poikki, että ihmiset luulivat hänen kaatuvan. Kesken huiminta vauhtia hänen silmänsä sattuivat mieheen, joka oli kauniin, mustan varsahevosen ohjissa ja ajoi yhtä nopeasti kuin hän, vaikk'ei hevonen näyttänyt siitä vähääkään vaivaantuvan.

"Hevoshuijari ei ollut vielä ennättänyt pysähtyä ja nousta rattailta, kun sen hyvän hevosen ajaja tuli hänen luokseen. Hän oli lyhytkasvuinen ja solakka, hänellä oli kapeat kasvot ja suippo leukaparta. Hän oli ihan mustissa, eikä mies voinut kankaasta eikä kuosista päättää mistä pitäjästä hän oli kotoisin.

"Hevoshuijari huomasi heti miehestä, että hän oli hyvin yksinkertainen. Hän kertoi, että hänellä oli kotona ruskea hevonen ja että hän tahtoi vaihtaa tämän mustan saadakseen kaksi samanväristä. 'Tuo sinun hevosesi olisi väriltään ihan kuin luotu sen pariksi', hän sanoi, 'tahtoisin saada sen, jos se muuten on kelvollinen. Mutta älä veikkonen vain petkuta minua huonolla hevosella, sillä mitään maailmassa minä en ymmärrä niin vähän kuin hevoskauppoja.'"

"Asia päättyi tietenkin siten, että hevosenvaihtaja antoi hänelle koninsa ja otti sen hyvän varsahevosen sijaan. Se oli kaunein hevonen, mitä hänen valjaissaan ikipäivinä oli ollut. 'Enpä ole kertaakaan päivääni niin kehnosti alkanut ja niin hyvin päättänyt', hän sanoi istuutuessaan rattaille kotiin ajaakseen.

"Markkinapaikalta ei ollut pitkältä hänen kotiinsa. Hänen saapuessaan perille hämärsi vielä. Kun hän ajoi sisään veräjästä, näki hän joukon vanhoja ystäviään, hevoshuijareita monesta pitäjästä, seisovan tuvan edustalla odottaen häntä. He olivat kovin hyvällä tuulella, ja hänen tullessaan he alkoivat kirkua ja hurrata ja nauroivat ihan katketakseen.

"'Mikäs teitä, miehet, niin huvittaa?' hevosenvaihtaja kysyi ohjaksia kiinnittäen.

"'Olemme tässä odottaneet sinua nähdäksemme, onnistuiko tuon miehen puijata sulle sokea varsansa', he sanoivat. 'Tapasimme hänet markkinoille ajamassa, ja silloin hän löi meidän kanssamme vetoa, että pettäisi sinut.'

"Hevosenvaihtaja hyppäsi rattailta, asettui hevosen eteen ja löi sitä ruoskanvarrella ihan silmien väliin. Eläin ei lainkaan koettanut väistää iskua. Miehet olivat oikeassa. Se oli umpisokea.

"Silloin hevoshuijari vimmastui niin, että ihan menetti järkensä. Kun toverit yhä vain jatkoivat pilantekoaan ja nauruaan, riisui hän hevosen, kävi ohjaksiin ja ajoi sen äkkijyrkälle kukkulalle, joka kohosi tuvan takana. Hän maiskautti suutaan ja ruoski, ja hevonen kulki ripeästi eteenpäin, mutta päästyään ylös töyräälle se pysähtyi eikä tahtonut käydä pitemmälle. Sen edessä aukeni äärettömän syvä ja avara kuoppa, josta koko paikkakunta oli vuosikausia vedättänyt soraa. Hevonen taisi tuntea, että maa loppui sen jalkain alta, koska se ei tahtonut mennä eteenpäin. Mies vain löi ja hoputti, hevonen kävi yhä aremmaksi, nousi takajaloilleen, mutta eteenpäin se ei tahtonut. Viimein, kun ei mitään muuta keinoa tiennyt, se otti pitkän loikkauksen, ikään kuin luullen, että edessä oli vain oja, jonka yli hyppäämällä pääsisi. Mutta toista puolta ei ollut saavutettavissa, ja kun hevonen ei saanut maata jalkainsa alle, parahti se kamalasti ja makasi hetken perästä niskat nurin kuopan pohjalla. Mies ei edes huolinut jäädä sitä katsomaan, meni vain takaisin ystäviensä luokse. 'Vai jo se teidän kikatuksenne loppui', hän sanoi. 'Menkää matkoihinne nyt ja kertokaa sille vedonlyöjälle, miten hänen varsansa kävi!'

"Mutta kertomus ei tähän vielä lopu", Fält jatkoi, "vaan vartokaas, lapset, niin näette mitä sitten seurasi. Niin, kohta sen jälkeen sai tuon miehen vaimo pojan, ja se oli sellainen raukka, jolla ei ollut järkeä, ja sen lisäksi se oli sokea. Eikä siinäkään kyllin, vaan kaikki pojat, jotka vaimo sen jälkeen synnytti, olivat sokeita ja tylsämielisiä. Mutta tyttäret olivat kauniita ja viisaita ja joutuivat hyviin naimisiin."

Ingmar oli seisonut koko ajan ja kuunnellut kuin tenhottuna. Nyt hän koetti liikahtaa päästäkseen irti, mutta ukon jatkaessa hän yhä jäi seisomaan.

"Mutta tämäkään ei vielä riittänyt", virkkoi ukko vielä, "vaan kun ne naineet tyttäret saivat lapsia, olivat kaikki heidän poikansa sokeita ja tylsämielisiä, mutta tyttäret olivat kauniita ja sirokasvuisia ja erinomaisen älykkäitä.

"Ja niin on käynyt tähän päivään asti", ukko jatkoi, "että kaikki, jotka ovat ottaneet vaimokseen sen suvun tyttäriä, ovat saaneet tylsämielisiä poikia. Ja siitä syystä kansa rupesi kutsumaan sitä torppaa Surumäeksi, ja toista nimeä se tuskin koskaan saa."

* * * * *

Kun Fält oli lopettanut kertomuksensa, tuli Ingmar hieman hätäisenä Ljungo Björnin luokse ja kysyi, voisiko saada häneltä paperia ja kynää. Björn näkyi hiukan hämmästyvän. Ingmar hiveli otsaansa ja sanoi, että hänellä oli tärkeä kirje kirjoitettavana. Hän oli päivällä sen unohtanut, mutta jos voisi kirjoittaa sen vielä tänä iltana, lähettäisi hän sen ensimmäisessä aamujunassa.

Ljungo Björn nouti hänelle kirjoitusneuvot ja vei Ingmarin puusepänverstaaseen, jotta hän saisi olla häiritsemättä. Siellä hän sytytti lampun ja asetti tuolin höyläpenkin ääreen. "Täällä saat istua ja kirjoittaa vaikka koko yön", hän sanoi lähtiessään.

Heti yksin jäätyään Ingmar ojenteli käsiään ikään kuin olisi kaiho hänen rintaansa rusentanut, ja itkun -- nyyhkytys alkoi kohota hänen kurkkuunsa. "Voi, en usko jaksavani tätä kestää", hän sanoi. "Ei minussa ole miestä tekemään sitä, mitä otin tehdäkseni."

"En kykene muuta ajattelemaan kuin sitä, jonka hylkäsin, en päivin enkä öin", Ingmar jatkoi. "Ja pahinta on, etten edes usko voivani lainkaan hyödyttää Gertrudia." Hän istui hetkisen mietteissään, sitten hän hieman hymähti itsekseen. "Niinhän se on, että kun epäröi ja on huolissaan, silloin on kaikessa näkevinään merkkejä ja viittauksia. Mutta kuinka ihmeessä Fält sattui kertomaan juuri tuon tarinan? Tosiaan tuntui siltä kuin Jumala olisi sen avulla tahtonut osoittaa minulle, miten olisi paras menetellä."

Ingmar istui vielä vähän aikaa mietiskellen, ennen kuin tarttui kynään. "Jumalan nimeen siis", hän sanoi laskien sen paperille.

Sitä kirjettä, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hän miettinyt joka päivä kotoa lähdettyään. Se oli osoitettu kotipitäjän vanhalle kirkkoherralle, ja mitä hän siihen kirjoitti, se oli moneen kertaan punnittua ja harkittua.

Mutta vaikkakin kirje oli osoitettu kirkkoherralle, oli se kyllä aiottu erään toisenkin nähtäväksi. Koko matkan oli Ingmarista tuntunut siltä kuin hän ei milloinkaan olisi puhunut asiata puhtaaksi vaimonsa kanssa, ei koskaan kyennyt oikein selittämään hänelle ajatuksiaan ja tunteitaan, ja että vaimon ehdottomasti pitäisi saada tietää hänen todellinen tilansa. Hän oli tuuminut, että parasta olisi kirjoittaa kirkkoherralle. Mutta kirjoittaminen oli hänestä ylen vaikeata, hän ei ollut onnistunut vapautumaan kainoudesta, joka esti häntä itsestään puhumasta. Tänä iltana hänelle oli kuitenkin äkkiä selvinnyt, miten hänen olisi kirjoitettava, ja hän oli iloisesti ajatellut: Kas niin, siten se ei olekaan vaikeata, niinpä voinkin sen tehdä, nyt tiedän, miten kerron kirkkoherralle kaikki, mitä hänen tulee tietää voidakseen puhua asian Barbroolle.

Ingmarin kirje kuului näin:

"Kun nyt istun ja kirjoitan keskellä yösydäntä, en muuta niin toivoisi, kuin että nyt voisin tulla pappilaan puhumaan kanssanne, herra kirkkoherra. Toivoisin saavani tulla luoksenne myöhään illalla, kun istutte huoneessanne ihan hiljaa ja rauhassa mietitte saarnaa.

"Nyt minä kuvittelen, että minut huomatessanne te, herra kirkkoherra, kavahdatte pystyyn ja säikähdätte ikäänkuin aavetta. 'Mitä sinä täällä teet? Luulin sinun lähteneen Jerusalemiin', te, herra kirkkoherra, varmaan sanoisitte. -- 'Niin kylläkin', minä vastaisin, 'olisihan minun pitänyt näihin aikoihin jo olla perillä; mutta minä olen kääntynyt kotiin, kun satuin matkalla kuulemaan tarinan, jonka tahtoisin kertoa herra kirkkoherralle.'

"Ja sitten pyytäisin kauniisti teitä, herra kirkkoherra, olemaan tunnin tai pari kärsivällinen minua kohtaan, sillä minulla on pitkä kertomus, joka minun täytyy teille kertoa saadakseni sydämeni lievitetyksi. Ja saatuani teiltä luvan minä alkaisin näin: Tässä pitäjässä oli kerran mies, minä sanoisin, joka ei välittänyt vaimostaan. Se johtui siitä, että hänen oli täytynyt luopua oikeasta rakastetustaan ja ottaa tämä toinen saadakseen pitää isänsä talon. Mutta sitä kauppaa tehdessään hän oli ajatellut ainoastaan taloa, hän oli aivan unohtanut, että hän siten saisi vaimon kaupan päälle. Ja kun he olivat viettäneet häänsä ja muuttaneet yhteen, ei hän vielä senkään jälkeen voinut käsittää, että vaimo kuului hänelle. Hän ei koskaan miettinyt, miltä olo vaimosta tuntui, viihtyikö hän vai kaipasi. Ei hän myöskään tarkastanut, miten vaimo askareita hoiti, oliko talous hyvällä vai huonolla kannalla. Hänen aatoksensa olivat niin siinä yhdessä, ettei hän lainkaan muistanut tätä toista olevan olemassakaan. Vaimo oli kuin mikä arvoton kapine tahansa, joka oli taloa seurannut. Hän sai olla ja mennä miten parhaaksi näki, mies ei tahtonut nähdä mitään vaivaa hänen takiaan.

"Mutta vielä muuan erityinen seikka vaikutti, ettei mies pitänyt vaimoaan missään arvossa. Hän halveksi häntä siksi, että vaimo oli tahtonut saada hänet, vaikka tiesi hänen pitävän toisesta. Hänessä täytyy olla jokin vika, mies ajatteli, koska hänen isänsä hoin tyrkyttämällä tyrkyttää häntä miehelään.

"Jos mies milloin sattumalta vaimoonsa katsahti, niin sen hän teki uudistaakseen sen toisen muistoa, jonka oli menettänyt. Hänen täytyi tunnustaa, että vaimokin oli sievän näköinen, mutta ei hän ollut niin kaunis kuin se kadotettu morsian. Ei hän käynyt niin kevyesti eikä osannut käytellä käsiään niin kauniisti, eikä hänellä riittänyt niin paljon hienoa ja hupaisaa puhetta. Hän kulki ääneti ja kärsivällisenä ja hoiti tointaan, eikä hänestä muuhun ollutkaan.

"Miehen puolesta minun sentään on tunnustettava, ettei hän voinutkaan puhua vaimolleen sitä, mitä tavallisimmin ajatteli. Ei hänen käynyt vaimolle uskominen, että hän yhä vielä vain ajatteli armastaan, joka oli sinne vieraalle maalle lähtenyt. Sitä hän ei tietenkään voinut. Eikä hän myöskään voinut kertoa vaimolle sitä toista ajatustaan, että hän yhä odotti Jumalan rangaistusta siitä, että oli rikkonut sanansa, ja että hän pelkäsi ajatella taivaassa olevaa isäänsä ja kuvitteli joutuneensa kaikkien ihmisten soimattavaksi. Kaikki tosin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, osoittivat hänelle suurta kunnioitusta, mutta synkkämielisyydessään hän epäili kaikkien pitävän häntä pilkkanaan, kun hän vain selkänsä käänsi, ja sanoi turmelleensa nimensä hyvän maineen ja jos jotakin samantapaista.

"Kerron nyt, millä tavalla tuo mies ensi kerran tuli huomaamaan, että hänellä oli vaimo.

"He olivat olleet pari kuukautta naimisissa, kun mies kerran kutsuttiin vaimonsa kanssa häihin erääseen sukulaistaloon vaimon kotipitäjään. Sinne oli pitkä matka, ja heidän täytyi välillä poiketa majataloon hevosta syöttämään. Oli ruma ilma, ja vaimo meni yläkertaan matkustajahuoneeseen istumaan. Mies sillä aikaa juotti hevosen ja antoi sille kauroja ja tuli sitten ylös samaan huoneeseen, johon vaimo oli mennyt. He eivät puhuneet keskenään yhtään sanaa, mies vain istui ja ajatteli, kuinka ikävään asemaan hän joutuu häätalossa; kukaties muut vieraat vielä jollakin tavalla näyttävät, mitä he hänestä ajattelevat. Siinä istuessaan ja näin itseään kiusatessaan hän tuli ajatelleeksi, että oikeastaan vaimo oli kaikkeen tähän syyllinen. Jollei hän väenväkisin olisi halunnut minun kanssani naimisiin, hän ajatteli, olisin minä nyt moitteeton mies. Silloin en olisi mihinkään kiusaukseen joutunut, eikä minun tarvitsisi kaihtaa rehellisten ihmisten silmiä.

"Ennen ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan, että hän voisi ruveta oikein vihaamaan vaimoansa, mutta sinä hetkenä hän tunsi vihaavansa. Kohta hän kuitenkin sai muuta mietittävää. Muutamia miehiä oli tullut matkustajahuoneen edessä olevaan saliin. He olivat nähneet miehen ja vaimon, kun he maantiellä olivat ajaneet heidän ohitsensa, ja alkoivat nyt puhella heistä. Ja siinä talossa oli niin hatarat seinät, että sisällä istujat kuulivat miesten joka sanan.

"'Olisi hauska tietää, miten he tulevat yhdessä toimeen', sanoi muuan miehistä.

"'Minä en olisi luullut Barbroon koskaan joutuvan naimisiin', toinen virkkoi.

"'Muistuu mieleeni, miten rakastunut hän oli Stigge Börjenpoikaan, joka oli kesärenkinä Bergereillä kolme neljä vuotta sitten.'

"Kuullessaan miesten rupeavan hänestä puhumaan vaimo sanoi hätäisesti: 'Eiköhän jo olisikin aika lähteä matkaan.' Mutta miehestä olisi ollut harmillista, jos nuo vieraat saisivat tietää, että hän vaimoineen oli istunut sisähuoneessa heitä kuulemassa. Hän tahtoi mieluummin istua sisällä, kunnes he lähtisivät.

"Mutta ulommassa huoneessa istuvat miehet yltyivät vielä jatkamaan puhetta vaimosta. 'Tuo Stigge Börjenpoika oli rutiköyhä mies, ja Birger Sven Petterinpoika ajoi hänet maantielle talostaan, huomattuaan tyttärensä mokomaan ihastuneen', sanoi toinen mies, joka näytti hyvin tuntevan jutun. 'Mutta silloin Barbroo kävi surusta niin sairaaksi, että ukon täytyi myöntyä ja lähteä Stiggen kera pappilaan kuulutuksen hakuun. Mutta sitten tapahtui se ihme, että heti ensi kuulutuksilta Stigge muutti mieltään ja sanoi, ettei häntä haluttanutkaan naimisiin. Nyt Sven Petterinpoika vuorostaan sai pyydellä ja rukoilla, ettei Stig hylkäisi hänen tytärtään. Mutta Stig oli ihan armoton, hän sanoi vihaavansa Barbroota niin, ettei tahtonut enää nähdä häntä silmissään. Hän levitteli huhua, ettei hän ollut koskaan pitänyt Barbroosta, tyttö muka vain oli hänen jäljessään juossut.'

"Te, kirkkoherra, kyllä käsitätte, kuinka ilkeässä asemassa mies oli, kun toiset yhä jatkoivat jutteluaan samaan suuntaan. Hän ei rohjennut katsoakaan vaimoonsa. Mutta samassa hän tunsi, että tähän asti kuunneltuaan heidän oli vallan mahdotonta mennä toisen huoneen kautta ulos.

"'Kyllähän Stigge pahoin teki', virkkoi joku ulkona istujista, 'mutta saipa hän siitä katumistakin.'

"'Saipa sai', lisäsi muuan, joka siihen asti oli ollut vaiti. 'Hän nai sitten ensimmäisen, joka vain suostui hänelle tulemaan. Sen hän varmaankin teki näyttääkseen ihmisille, ettei hän välittänyt Barbroosta. Vaimo sattui olemaan ihan kelvoton, he joutuivat köyhyyteen ja kurjuuteen, ja nyt Stigge on yltynyt ryyppäämään. Vaivaistaloon hän olisi perheineen aikoja päiviä joutunut, jollei Barbroo häntä auttaisi. Sillä hän se varmaankin hommaa hänelle ja vaimollekin sekä ruoan että vaatteet.'

"Näihin sanoihin heidän puheensa Barbroosta loppui, ja hetken päästä he olivat jo poissa. Mies lähti silloin valjastamaan, ja vaimon tultua pihamaalle rattaille noustakseen hän otti ja nosti hänet ajoneuvoihin. Vaimo varmaankin luuli hänen tehneen sen sitä varten, ettei hänen hameensa likaantuisi pyörässä, mutta oikeastaan mies teki sen osoittaakseen edes sillä lailla, että hänen mielestään vaimoa oli sääli. Ja myöhemminkin matkalla hän toisinaan käänsi päätään ja katseli syrjästä vaimoa. Vai niin, oliko tämä Barbroo tosiaan niin lempeäluonteinen, että hän saattoi auttaa miestä, joka oli hänet hylännyt! Ja sehän on ihmeellistä, että hän oli joutunut samalla lailla petetyksi kuin Gertrudkin.

"He ajoivat sitten ääneti jonkin aikaa, kunnes mies huomasi, että vaimo itki. 'Älä nyt sitä itke', mies sanoi silloin, 'eihän tuo niin ihmeellistä ole, että sinä pidät toisesta, niinkuin minäkin.' Sitten hän taas harmitteli, kun ei ollut voinut sanoa hänelle ystävällistä sanaa.

"Tämän jälkeen ei olisi ollut kummakaan, jos mies olisi toisinaan ajatellut, vieläköhän vaimo yhä piti Stiggestä. Mutta mitään sellaista ei juolahtanut hänen mieleensä, hän ei välittänyt vaimosta niin paljon, että olisi viitsinyt arvailla, kenestä hän piti tai kenestä ei. Hän ajatteli yhä vain omia surujaan ja unohti usein koko vaimon olemassaolon. Ei hän myöskään ihmetellyt sitä, että vaimo aina pysyi niin rauhallisena eikä kertaakaan kiivastunut hänelle, vaikk'ei hän koskaan kohdellut häntä niinkuin olisi pitänyt.

"Tässä kohden, herra kirkkoherra, minun on sanottava, että vaimon ainainen rauhallisuus lopulta niin sekoitti miehen ajatukset hänestä, ettei hän enää voinut aavistaakaan vaimon mielentilaa. Mutta sitten syksyllä, noin puoli vuotta häiden jälkeen, oli kerran kolea ja sateinen ilta. Mies oli hämäristä asti ollut ulkona ja tuli myöhään kotiin. Pirtti, jossa väki makasi, oli pilkkopimeänä, mutta peräkamarin takassa roihusi iso pystyvalkea. Vaimo oli jalkeilla ja oli asettanut pöydälle ruokaa, joka oli hiukan heidän jokapäiväistään parempaa. Miehen astuessa sisään vaimo sanoi hänelle: 'Annas kun minä otan tuon takin yItäsi, se on ihan märkä.' Hän veti sen miehen päältä ja piteli sitä takkavalkean hohteessa. 'Herran tähden, miten märkä se on', hän sanoi, 'saaneeko sitä nyt mitenkään kuivumaan huomiseksi!'

"'Missä ihmeessä sinä olet ollut tällaisessa ilmassa?' hän sanoi hetkisen kuluttua. Vaimo ei ollut koskaan ennen kysynyt häneltä sellaista, eikä mies tohtinut vastata, kun ei tiennyt, mikä hänellä oli mielessä.

"'Ihmiset juttelevat, että sinä joka ilta soudat koulutalolle ja istut siellä joenrannassa kivellä, liikahtamatta siitä tuntikausiin.' -- 'Antaa ihmisten puhua', mies sanoi näyttäen yhtä tyytyväiseltä kuin ennenkin, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, kun oli tullut huomatuksi. -- 'Niin, mutta ei vaimon ole niinkään hauska kuulla sellaista.' -- 'Joutavia', mies vastasi, 'se, joka on ostamalla itselleen miehen hankkinut, se ei voi parempaa odottaa.'

"Vaimo seisoi uunin ääressä koettaen kääntää nurin takinhihaa, jossa oli niin paksu vuori ja jäykkä kangas, että siinä oli reistaamista. Mies katsahti häneen nähdäkseen, miten sanat häneen vaikuttivat. Hän huomasi, että vaimon huulet olivat hiukan hymyssä. Saatuaan viho viimein hihan käännetyksi vaimo sanoi: 'No, en minäkään niin kovin halukas naimisiin ollut; kyllä se oli isän hommaa alusta loppuun.'

"Mies katsahti kerran vielä vaimoonsa, ja kun hän nyt kohtasi hänen katseensa, ajatteli hän: Eipä hän näytä niinkään kenen tahansa talutettavalta. 'Kyllä sinä sentään pikemminkin olet niitä, jotka osaavat pitää oman päänsä', hän sanoi.

"'Osaan minkä osaan', vaimo sanoi, 'mutta ei isäkään ole leikin käsiteltävä. Mitä kettua hän ei koiralla saa, sille hän panee ansan.' Mies ei vastannut, hän oli jo vaipunut omiin mietteisiinsä ja tuskin kuulikaan, mitä vaimo sanoi. Mutta vaimo kaiketi ajatteli, että paras on puhua loppuun asti, koska niinkin paljon jo oli sanottu.

"'Et ole tainnut tietääkään', vaimo sanoi, 'että Ingmarila on aina ollut kuin isän silmäterä, siitä asti kun hän oli siellä lapsuutensa elänyt. Aina hän kehui sitä ja Ingmarien sukua. En mistään paikasta maailmassa ole kuullut niin paljon puhuttavan; melkeinpä minä tiedän enemmän sen talon kaikista entisistä eläjistä kuin sinä.'

"Kun vaimo oli ennättänyt kertoa tämän verran, nousi mies pöydästä, jonka ääressä hän oli aterioinut, ja kävi istumaan liedelle, selkä tuleen päin, niin että saattoi nähdä vaimonsa kasvot.

"'Sitten minulle kävi niinkuin jo itsekin tiedät', sanoi vaimo. -- 'Älä nyt siihen enää koske', mies sanoi hätäisesti. Häntä hävetti ajatellessaan, miten oli kievaritalossa antanut vaimon istua kiusaantumassa. -- 'Mutta sinun on se tiedettävä, että siitä saakka kun Stigge hylkäsi minut, alkoi isä hätäillä, ettei muka kukaan enää minusta huoli, ja hän tarjoili minua melkein kenelle tahansa. Pian minä siihen harmistuin, enhän toki niin huono ollut, että hänen olisi tarvinnut varsin tyrkytellä minua ihmisille.'

"Tätä sanoessaan hän kohottautui pystympään, niin että mieskin sen huomasi. Hän viskasi takin tuolille ja katseli miestä terävästi silmiin. 'En tiennyt, miten siitä olisin tehnyt lopun', hän jatkoi, 'kunnes sitten eräänä päivänä pisti päähäni sanoa isälle: 'En mene naimisiin ollenkaan, jollen saa Ingmar Ingmarinpoikaa ja Ingmarilaa!' Tiesin sen sanoessani yhtä hyvin kuin muutkin, että Ingmarila oli Timmin Halvorin omana ja että sinunhan piti naida koulumestarin Gertrud. Niin mahdottoman vaatimuksen minä paninkin juuri saadakseni olla rauhassa. Isäkin säikähti alussa ihan pahasti. 'Sitten et joudu ikänä naimisiin', hän sanoi. -- 'Niin, sitten saan tyytyä siihen', minä sanoin. Mutta huomasin isän kuitenkin siitä ajatuksesta pitävän. -- 'Annatko kunniasanasi siitä?' hän sanoi hetken kuluttua. -- 'Annan kuin annankin, isä', minä sanoin. En tietysti voinut unissanikaan ajatella, että hän saisi sellaista aikaan. Yhtä mahdollista olisi ollut päästä kuninkaan kanssa naimisiin.'