Part 27

Mutta kun hän katsoi Boon kasvoihin, alkoi hänen sydäntään vihloa ja hänen tuli kovin Boota sääli. Hyvä Jumala, hän luulee varmaankin Gertrudin kuolevan, Betsy ajatteli. Tietysti hän nyt ajattelee, ettei Gertrudia enää mikään voi pelastaa, kun taalalaiset ovat päättäneet jäädä Jerusalemiin.

Samassa hänelle selvisi, miten rakas Gertrud Boolle oli, ja hän mietti itsekseen: Parasta on antaa poika poloisen jäädä huoneeseen. En henno kieltää häntä näkemästä Gertrudia niin kauan kuin enää mahdollista on.

Boo sai siis jäädä huoneeseen seisomaan ja kuuli nyt Gertrudin joka sanan. Gertrudin kuume ei nyt ollut niin ankara, että hän olisi houraillut, mutta hän puhui alituiseen kaivoista ja virroista, niinkuin kaikki muutkin sairaat. Lakkaamatta hän myöskin valitti kärsivänsä hirveätä, polttavaa janoa.

Kerran Betsy kaatoi vettä lasiin ja tarjosi sitä sairaalle. "Juo tätä vettä, Gertrud", hän sanoi. "Ei se ole vaarallista."

Gertrud kohosi hiukan päänalaiseltaan, tarttui lasiin ja nosti sen huulilleen. Mutta ennen kuin hän oli sitä maistanutkaan, painoi hän jälleen päänsä alas. "Etkö sinäkin tunne, miten hirveän pahalta se haisee", hän vaikeroi. "Ihanko sinä tahdot hengen minulta riistää!"

"Ei tässä vedessä ole mitään lisämakua eikä hajua", sanoi Betsy tyynesti. "Se on ihan varta vasten puhdistettu, jotta sairaat voisivat sitä vaaratta juoda."

Hän tyrkytteli vettä yhä vielä, mutta Gertrud työnsi niin kiivaasti lasin luotaan, että vettä läikähti peitteelle.

"Pitäisi sinun huomata minut kyllin sairaaksi muutenkin. Ei minun enää kannata myrkkyvettä juoda", hän sanoi.

"Sinä rupeaisit heti paranemaan, kun edes hiukan uskaltaisit maistaa vettä", intti Betsy yhä.

Gertrud ei vastannut, mutta hetken kuluttua hän alkoi nyyhkiä ja itkeä.

"Oi rakkahin lapsi kulta, mitä sinä itket?" Betsy kysyi.

"Kun tämä maailma on niin julma, ettei kukaan hanki minulle kelvollista vettä", sanoi Gertrud, "kun minun täytyy täällä janoon nääntyä eikä yksikään ihminen minua armahda."

"Älä nyt suotta, auttaisimmehan me sinua, jos vain voisimme", sanoi Betsy hyväillen hänen kättään.

"Miksi sitten ette tuo minulle vettä?" Gertrud nyyhkytti. "En minä ole kipeä muusta kuin janosta. Paranisin ihan sinä hetkenä, jona vain saisin hyvää vettä."

"Tämä nyt on parasta vettä, mitä Jerusalemista saa", sanoi Betsy surullisena.

Gertrud ei häntä kuunnellut.

"Ei minun olisi niin paha olla, jollen tietäisi, että täällä on hyvää vettä", hän sanoi käsiään väännellen. "Ihme, kun minun täytyy nääntyä janoon, vaikka Jerusalemissa on kokonainen kaivo täynnä raikasta, puhdasta vettä."

Boo säpsähti tämän kuullessaan ja katsoi kysyvin silmin Betsyyn. Tyttö kohautti hiukan hartioitaan ja pudisti päätään, ikään kuin sanoakseen: Ei se ole muuta kuin kuumeisen houretta.

Mutta kun Boo yhä näytti halukkaalta kuulemaan enemmän, koetti Betsy saada Gertrudia selittämään, mitä hän tarkoitti. "Tokkopa koko Jerusalemissa nyt missään lienee oikein hyvää vettä", hän sanoi.

"Mihin kummalle sinun muistisi on joutunut", sanoi Gertrud, "vai etkö sinä ollutkaan mukana, kun me eräänä päivänä kävimme katsomassa entistä juutalaisten temppelinpaikkaa?"

"Olinhan minä mukana."

"Se ei ollut Omarin moskeijassa", sanoi Gertrud muistellen, "ei siinä kauniissa moskeijassa temppelialueen keskellä, vaan ihan sen perällä, vanhan ruman moskeijan sisässä. Etkö muista, että siellä oli kaivo?"

"Sen kyllä muistan", Betsy sanoi, "mutta en ymmärrä, mistä sinä siihen uskoon olet tullut, että sen kaivon vesi muka on parempaa kuin muualla koko kaupungissa."

"Täytyykö minun tosiaan puhua näin pitkältä, vaikka on niin kirvelevä jano", Gertrud vaikeroi. "Olisit voinut samalla kertaa kuunnella miss Youngin kertomusta kaivosta."

Puhuminen vaivasikin häntä todella äärettömästi, kun huulet olivat ihan kuivat ja kurkku polttavan kuuma, mutta ennen kuin Betsy ennätti vastatakaan, kertoi hän jo kuitenkin innokkaasti, mitä tiesi kaivosta.

"Tuo kaivo on ainoa Jerusalemissa, jossa aina on hyvää vettä", hän sanoi. "Ja syynä siihen on se, että sen lähteet ovat paratiisissa."

"Olisipa hauska tietää, kuka teistä oikein on käynyt sitä tutkimassa", sanoi Betsy hiukan hymyillen.

"Tiedän sen muuten", Gertrud jatkoi totisena. "Miss Young kertoi. Muuan köyhä vedenkantaja näet meni kerran ankarana kesäkuivana noutamaan vettä vanhasta moskeijasta. Hän kiinnitti sankonsa vipuköyden päässä olevaan koukkuun ja laski sen alas. Mutta vedenpintaan sattuessaan sanko putosi koukusta ja painui kaivon pohjaan. Tietysti mies ei olisi tahtonut menettää sankoansa." -- "Ei tietenkään", myönsi Betsy. -- "Hän riensikin heti noutamaan pari muuta vedenkantajaa ja laskeutui heidän avullaan alas pimeään kaivoon."

Kertoessaan tätä Gertrud kohosi kyynärpäänsä varaan katsellen Betsyä kuumeesta helottavin silmin. "Hän painui painumistaan yhä alemmas, ymmärrätkös, ja kuta syvemmälle hän joutui, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, sillä alhaalta kaivon pohjasta virtaili lempeä valo häntä vastaan. Ja kun hän viimein tunsi maata allaan, oli vesi tyyten hävinnyt, ja sen sijaan hän huomasikin joutuneensa keskelle ihanaa puutarhaa. Aurinko ja kuu eivät siellä loistaneet, vaan heikko, tasainen valo läikehti siellä, niin että hän näki kaikki tyynni ihan selvästi. Ihmeellisintä oli, että siellä alhaalla kaikki näytti nukkuvan syvää unta. Kukkaset seisoivat latvat ummessa, puiden lehdet riippuivat kokoon kääriytyneinä, ja ruoho oli kallistunut maahan. Toinen toisiaan vastaan olivat ihanat puut uneen painuneet, ja linnut istuivat liikkumatta niiden latvoissa. Ja siellä alhaalla ei mikään punertanut eikä viheriöinyt, vaan kaikki oli tuhkanharmaata, vaikka ymmärtänethän kuitenkin, että siellä oli hyvin kaunista."

Gertrud kertoi ihan juurta jaksain saadakseen muka Betsyn siten paremmin uskomaan. "Mitenkäs sen miehen sitten kävi?" Betsy kysyi. -- "Niin, hän seisoi hetkisen mietiskellen, mihin oli joutunut, mutta sitten häntä alkoi pelottaa, että kaivon partaalla odottavat miehet menettäisivät malttinsa, jos hän viipyisi liian kauan. Mutta ennen kuin hän nostatti itsensä maan pinnalle, kävi hän puiston suurimmasta ja ihanimmasta puusta taittamassa oksan, jonka hän otti myötänsä."

"Minusta hänen olisi ollut parempi jäädä kauemmaksikin aikaa sinne puistoon", sanoi Betsy, hymyillen, mutta Gertrud ei välittänyt hänen puheistaan. "Kun hän oli jälleen ylhäällä ystäviensä luona", hän jatkoi, "kertoi hän heille, mitä oli nähnyt, ja näytti heille taittamansa oksan. Ja tiedäpäs, että heti ilmaan ja valoon päästyään se heräsi eloon. Lehdet puhkesivat, ne kadottivat tuhkanharmaan värinsä ja kävivät heleän, loistavan vihreiksi. Ja tämän nähtyään vedenkantaja ja hänen ystävänsä arvasivat, että hän oli ollut paratiisin yrttitarhassa, joka uinaillen lepää Jerusalemin alla, kunnes se tuomiopäivänä nousee maanpinnalle uuteen eloon ja uuteen ihanuuteen."

Gertrud hengähti syvään ja vaipui päänalaiselle. "Voi rakkaani, sinä väsyt liiaksi, kun puhut niin paljon", Betsy sanoi. -- "Pitäähän minun puhua niin että ymmärrät, miksi siinä kaivossa vesi on hyvää", Gertrud huokasi, "eikä kertomuskaan ole enää kovin pitkä. Käsitäthän sinä, ettei kukaan olisi miehen paratiisissa käyntiä uskonut, jollei hän olisi tuonut tuota oksaa mukanaan. Mutta se oli ihan toista lajia kuin ne puut, joita siihen asti oli tunnettu, ja sen vuoksi hänen ystävänsä tahtoivatkin heti laskeutua kaivoon katsomaan paratiisia. Mutta kas, vesi oli juossut takaisin kaivoon, ja vaikka he olisivat sukeltaneet miten syvälle tahansa, eivät he tavanneet pohjaa."

"Vai ei sitten kukaan muu päässyt paratiisia näkemään", Betsy sanoi. -- "Ei, ei kukaan muu, ja siitä ajasta saakka ei vesi ole koskaan kaivosta hävinnyt, niin että vaikka lukemattoman monet ovat sitä yrittäneet, ei kukaan ole voinut päästä kaivon pohjaan."

Gertrud huokasi syvään ja alkoi sitten uudelleen: "Syynä siihen on, näetkös, se, ettei meidän ole lupa nähdä paratiisia jo tässä elämässä." -- "Ei, ei kai olekaan", myönsi Betsy. -- "Mutta tärkeintä meidän on tietää, että se kumminkin on siellä alhaalla meitä odottamassa." -- "Niinhän on." -- "Ja nyt sinä, Betsy, varmaankin ymmärrät, että onhan vesi aina puhdasta ja raikasta siinä kaivossa, jonka lähteet ovat paratiisissa." -- "Voi rakkaani, kunpa minä kykenisin sinulle hankkimaan tuota vettä, jota sinä niin kovin kaipaat", sanoi Betsy surumielisesti hänelle hymyillen.

Juuri kun Betsy tätä sanoi, avasi eräs hänen pikku sisaristaan ovea ja viittasi häntä luokseen. "Betsy, äiti kääntyi kipeäksi", sanoi tyttö, "hän on makuulla ja kutsuu sinua." Betsy näytti neuvottomalta, kuinka hän oikein saattoi lähteä Gertrudin luota. Mutta hetken epäröityään hän teki päätöksensä ja kääntyi Boon puoleen, joka yhä vielä seisoi ovenpielessä. "Sinähän voit vielä jäädä tänne Gertrudin luokse ja pitää häntä silmällä sen aikaa, kun minä olen poissa." -- "Kyllä", Boo vastasi, "kyllä minä pidän häntä silmällä niin hyvin kuin voin." -- "Koettaisit vain saada häntä juomaan, jotta hän irtautuisi siitä ajatuksesta, että hän kuolee janoon", kuiskasi Betsy pois mennessään.

Boo istahti Betsyn paikalle vuoteen viereen. Gertrudille ei näyttänyt olevan mitään eroa sillä, hänkö siinä istui vai Betsy. Hän puheli yhä edelleen paratiisin kaivosta, katseli silmät suurina ja kuvitteli, kuinka virkistävää ja raitista ja puhdasta sen vesi oikein lieneekään.

"Kuulehan Boo, kun minä en saa Betsyä uskomaan, että vesi siinä kaivossa on parempaa kuin missään muualla tässä kaupungissa", hän valitti. "Sen vuoksi hän ei yritäkään sitä minulle hankkia."

Boo oli hänen puhuessaan tullut hyvin miettiväiseksi. "Sitä minä tässä ajattelen, että eiköhän minun pitäisi käydä noutamassa sinulle sitä vettä", hän sanoi.

Gertrud ihan säikähti ja tarttui häntä takin hihaan, jottei hän pääsisi lähtemään. "Voi, älä toki sellaista ajattelekaan, minähän muuten vain valittelen Betsylle, kun minun on niin kova jano. Kyllä minä vallan hyvin tiedän, ettei hän voi hankkia vettä paratiisin kaivosta. Miss Younghan sanoi, että muhamettilaiset pitävät sitä niin pyhänä, etteivät salli kenenkään kristityn siitä vettä noutaa."

Boo istui kotvan aikaa ääneti, mutta mietiskeli yhä vielä samaa asiaa. "Voisinhan minä pukeutua muhamettilaisen näköiseksi", hän esitti.

"Älä millään muotoa sellaista ajattele", Gertrud sanoi, "se on ihan mielettömyyttä." Mutta Boo ei tahtonut luopua aikeestaan. -- "Jos minä selittäisin asian sille suutariukolle, joka on täällä meillä kenkiä paikkaamassa, niin kyllä minä uskoisin saavani hänen vaatteensa lainaksi", hän sanoi.

Gertrud lepäsi ääneti miettien hänen ehdotustaan. "Onko suutari tänään täällä?" hän kysyi. -- "Kyllä hän on", sanoi Boo. -- "Niin, mutta eihän siitä sittenkään voi mitään tulla", Gertrud huoahti.

"Ajattelin, että minun olisi parasta lähteä nyt päivällisen jälkeen, kun ei enää tarvitse pelätä auringonpistoa", Boo sanoi. -- "Mutta eikö sinua hirveästi pelota? Ihan varmasti he surmaavat sinut, jos saavat tietää, että olet kristitty." -- "Mitäs minä pelkäisin, kun vain puen itseni oikein heidän näköisekseen, panen punaisen fetsin ja valkoisen turbaanin päähäni ja jalkaani repaleiset keltaiset tohvelit ja kiinnitän vaatteeni vyötäisistä, niinkuin olet nähnyt vedenkantajilla." -- "Mutta missä sinä aikoisit vettä kuljettaa?" -- "Otan pari meidän suurta vaskisankoamme ja kannan niitä olkakorennolla", sanoi Boo.

Hänestä näytti kuin Gertrud elpyisi siitä toiveesta, että hän lähtee noutamaan vettä, vaikka hän vieläkin koetti estellä. Mutta samassa hän itse havahtui käsittämään, kuinka mahdoton koko aie oli. Voi hyvä Jumala, enhän minä voi mennä noutamaan vettä temppelitarhasta, jota muhamettilaiset pitävät niin pyhänä, että kristitty siihen tuskin voi jalallaan astua, hän ajatteli. En minä saisi siirtokunnan veljiltä lupaakaan sellaiseen yritykseen, vaikka mieleni kuinka tekisi. Eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä kyllä paratiisinkaivon vesi on yhtä huonoa kun joka paikassa muuallakin.

Ajateltuaan sitä vähän aikaa hän säpsähti, kun Gertrud sanoi: "Tähän aikaanhan ei taida olla paljon väkeä ulkona liikkeellä." Nyt hän varmaankin odottaa, että minä tosiaan lähden, Boo ajatteli, nytpä minä pulaan jouduin. Ja Gertrud näyttää niin virkistyneeltä, etten minä uskalla hänelle sanoa, miten mahdotonta se kaikki on.

"Niin, se on totta", sanoi Boo hiukan arkaillen, "helppo minun olisi päästä täältä Damaskoksen portille asti, jollen vain tapaa ketään siirtokuntalaisia." -- "Kieltäisivätkö he sinua menemästä?" sanoi Gertrud ihan hätäisen näköisenä. Boo oli juuri aikonut sanoa jotakin sellaista päästäkseen koko hankkeesta, mutta ei hennonutkaan, kun näki hänet niin huolissaan. -- "Eivät he kiellä minua menemästä", hän reippaasti sanoi, "eivät edes tunnekaan minua, kun minä kuljen vedenkantajan puvussa, jotta suuret vaskisangot heilahtelevat." Gertrud näytti tyyntyvän. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti uuteen suuntaan. "Vai niin suuria ne sinun sankosi ovat." -- "Niin, ole vain huoleti, kyllä ne ovat niin suuria, että kun minä niissä tuon vettä kotiin, niin riittää sitä sinulle moneksi päiväksi."

Sen jälkeen Gertrud lepäsi mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä, kun hän Boohon katsoi, näyttivät ihan pyytämällä pyytävän häntä jatkamaan, eikä Boo hennonut vastustaa. "Damaskoksen portin sisäpuolella minun on hankalampi liikkua", hän sanoi, "en tiedä miten siellä väentungoksessa oikein päässen eteenpäin." -- "Mutta kulkeehan siellä sentään muitakin vedenkantajia", Gertrud innostui sanomaan. -- "Niin, mutta siellä on kameelejakin eikä yksin ihmisiä", sanoi Boo. Hän koetti esittää kaikki mahdolliset esteensä. -- "Luuletko sitten kauankin viipyväsi siellä?" kysyi sairas huolestuneena. Boon kävi nyt niinkuin ennenkin, hän ei rohjennut sanoa Gertrudille, että koko kulku oli mahdotonta. "Jos sangoissani olisi ollut vettä, olisi minun kyllä ollut pakko vartoa, mutta nyt, kun ne ovat tyhjät, pujottelen kyllä kameelien lomitse."

Boon sitten uudelleen vaiettua Gertrud ojensi laihtuneen kätensä ja hiveli pari kertaa hänen kättään. "Sinä olet kovin hyvä, kun noudat minulle vettä", sanoi hän vienosti.

Auta armias Jumala minua, joka tässä uskottelen hänelle, että se muka on mahdollista, Boo ajatteli. Mutta kun Gertrud yhä vielä hiveli hänen kättään, ei hän voinut olla edelleenkin kertomatta, kuinka hän sitten kulkisi. "Sieltä minä jatkan suoraan eteenpäin, kunnes saavun Via Dolorosalle", hän sanoi. -- "Sepä hyvä, siellähän ei koskaan ole paljon väkeä", huudahti Gertrud iloisesti. -- "Siellä minä en tapaakaan muuta kuin pari vanhaa nunnaa", Boo reippaasti lisäsi. "Minä kuljenkin sitten ihan esteettömästi seraljiin ja vankiloihin saakka."

Tässä Boo vaikeni uudelleen, mutta Gertrud hiveli yhä hiljakseen hänen kättään. Siten hän ikään kuin äänettömästi pyysi häntä jatkamaan eteenpäin. Näyttääpä kuin hän tuntisi vähemmän janon vaivoja, kun minä edes kerronkaan hänelle olevani vettä noutamassa. Vielä minun täytyy kuvailla hänelle, kuinka minä siinä onnistun.

"Siellä vankilain lähellä minä uudelleen joudun meteliin ja väentungokseen", hän sanoi, "sillä kaiketi poliisi tapansa mukaan siellä raastaa mukanaan jotakin vankilaan vietävää varasta, ja silloin aina koko joukko kerääntyy ympärille asiasta juttelemaan." -- "Sinä tietysti menet ohitse niin pian kuin voit", innostui Gertrud sanomaan. -- "En minä ohitse mene, sillä silloin kaikki näkisivät, etten minä ole tämänmaalaisia, päinvastoin minä seisahdun kuuntelemaan, ikään kuin jotakin heidän pakinastaan ymmärtäisin." -- "Mitä hyötyä siitä on, kun et mitään ymmärrä?" -- "Ymmärtäisin kumminkin sen verran, että siitä varkaasta se puhe on."

"Kun sitten kaikki ovat siitä päässeet selville, ettei heillä muuta näkemistä ole kuin tuo rosvo, silloin joukko hajaantuu ja minä jatkan matkaani. Täältä kun vain käyn pimeän holviportin läpi, niin olen temppelitarhassa. Mutta se on varmaa, että juuri kun minä olen astumaisillani jonkun lapsinulikan yli, joka makaa sikeässä unessa keskellä katua, silloin joku poika ojentaa säärensä eteeni, niin että kompastun ja alan noitua ruotsiksi aika lailla. Minä tietenkin säikähdän hirveästi ja vilkuilen poikavekaroihin nähdäkseni, huomasivatko he mitään. Mutta ne eivät ole tietääkseenkään, maata kellettävät vain laiskoina katuliassa."

Gertrud piti yhä vielä kättään Boon kädenselällä, ja Boo tuli siitä aivan vallattomalle tuulelle, vilkastui niin, että saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa ollakseen hänelle mieliksi. Tämähän alkoi tuntua ihan siltä kuin hän juttelisi satua lapsille, ja hän alkoi omaksi huvikseen kuvittaa kertomustaan monilla seikkailuilla. Nyt minun on parasta tehdä tästä matkasta niin vaikuttava kuin suinkin, kun se kerran häntä huvittaa, hän ajatteli, sitten kai täytyy jollakin tavalla peruuttaa kaikki.

"Niin, sitten minä tulen päivänpaisteiselle, suurelle, avoimelle temppelipihalle, ja totta puhuen minä ensi hetkellä unohdan sekä sinut että kaivon ja veden, jota lähdin noutamaan." -- "Mitäs ihmeen kummaa sinulle silloin tapahtuu?" kysyi Gertrud ja hymyili hänelle. -- "Ei minulle tapahdu niin mitään", sanoi Boo aivan varmasti, "mutta kun siellä on niin kovin valoisata ja kaunista ja rauhallista juuri tultuani kaupungin hämärästä, en minä voi muuta kuin seisoa ja katsella ympärilleni. Ja siellähän onkin paljon katselemista, Omarin moskeija, joka seisoo korkeimmalla kummulla keskellä temppelialuetta, ja lukuisia pylväskatoksia ja kaariportteja ja porraskäytäviä ja kaivoja. Ja niin paljon muistoja johtuu mieleeni, kun ajattelen nyt seisovani juutalaisten vanhan temppelin paikalla, että kovin olisin iloinen, jos nuo maassa makaavat suuret kivilohkareet nousisivat puhumaan ja kertoisivat, mitä kaikkea siellä on tapahtunut."

"Mutta eiköhän sinun liene vaarallista seisoa paikallasi, kun näytät siellä niin oudolta", sanoi sairas. Gertrud kaiketi tahtoo, että minä pian tulisin vettä noutamasta, Boo ajatteli, hän on niin ihmeellisen innostunut, kuin ihan tosiaan kuvittelisi minun olevan menossa paratiisinkaivolle.

Mutta oikeastaan Boon oli käynyt samalla lailla hän oli niin viehättynyt kertomukseensa, että näki koko temppelitarhan edessään ja kuvaili seikkailujansa aivan kuin tositapahtumia.

"Niin on, mutta en minä enää seisokaan", hän sanoi, "kuljen jo Omarin moskeijan ohi ja sen eteläpuolella seisovien suurten mustain sypressien välitse ja sen ison vaskisen vesialtaan sivuitse, jonka sanotaan aikoinaan olleen Salomon temppelissä. Ja kaikkialla, minne menen, lojuu ihmisiä kivilaatoilla kuumimmassa päivänpaahteessa. Tuolla on lapsia leikkimässä, ja tuolla nukkuu laiskureita, ja dervishisheikki istuu maassa opetuslastensa keskellä. Hän huojuttelee ruumistaan edestakaisin puhuessaan heille, ja kun minä näen hänet, en voi olla ajattelematta: Tuolla lailla Jeesuskin muinoin istui tässä samassa temppelitarhassa selittäen opetuslapsille viisauttaan. Juuri kun minä siinä seison ja ajattelen tätä, nostaa dervishisheikki silmänsä maasta ja katsoo minuun. Arvaathan, että minä kovasti säikähdän hänen suuria, mustia silmiään, joilla hän näkee ihan ihmisen läpi." -- "Kun ei hän vain näkisi, ettet sinä ole oikea vedenkantaja", Gertrud sanoi. -- "Ei ole hätää, hän ei näytä ollenkaan kummastelevan nähdessään minut, mutta heti sen jälkeen minun täytyy kulkea parin oikean vedenkantajan ohi, jotka seisovat nostamassa vettä kaivosta. Ne huutavat minulle, ja minä käännyn ja viittaamalla näytän heille, että olen menossa moskeijaan. Ja sitten on takanani ihan äänetöntä." -- "Mutta mitenkäs, jos he nyt huomaavat, ettet ole musleemi?" -- "Minä käännyn vielä kerran ympäri katsomaan heitä, mutta he seisovat selin minuun ja haastelevat keskenään." -- "Ovat tainneet huomata jotakin muuta, joka on merkillisempää kuin sinä." -- "Niin taisivat tehdä."

"Sitten minä vihoviimein ehdin vanhan El Aksan moskeijan luokse, jonka sisässä kaivo on", Boo sanoi, "ja kuljen juuri niiden kahden lähekkäin seisovan portinpylvään ohi, joista sinäkin kyllä olet kuullut, ettei niiden välitse kukaan muu pääse tunkeutumaan kuin vanhurskas mies. Niin, minä silloin itsekseni sanon, enpä koetakaan nyt tänään tunkeutua noiden pylväiden välitse, kun olen menossa vettä varastamaan." -- "Kuinka sinä sellaista voit ajatella", virkahti Gertrud, "ethän ikipäivinäsi ole tehnyt sen parempaa työtä."

Gertrud makasi nyt vallan iloisen näköisenä ja kuunteli hartaasti. Hänellä oli niin kova kuume, ettei hän kyennyt erottamaan tositapahtumaa keksitystä jutusta, vaan oli tykkänään siinä käsityksessä, että Boo parhaillaan kulki noutamaan vettä paratiisinkaivosta.

"Sitten minä heitän tohvelit jalastani ja käyn sisään El Aksan moskeijaan", Boo jatkoi. Tämän kertomuksen sommitteleminen oli hänestä nyt ihmeellisen helppoa, mutta hän oli oikein tuskissaan siitä, miten saisi Gertrudille sanotuksi, että hänen todella oli aivan mahdotonta hankkia vettä. "Ja päästyäni sitten esteettömästi temppeliin sisään minä heti näen kaivon vasemmalla, keskellä moninkertaisia pylväsrivejä. Sen päällä ovat vipuvehkeet ja nuorat ja koukut, niin että helppo sinne on laskea sankonsa ja täyttää ne. Ja totta totisesti minä nostankin kaivosta puhdasta ja kirkasta vettä. Kunhan Gertrud saa tätä vettä maistaakseen, silloin hän varmaan paranee, minä itsekseni ajattelen sankoja täyttäessäni."

"Niin, kun sinä vain pian saisit sen tuoduksi kotiin", Gertrud sanoi. -- "Kyllähän käsität", Boo vastasi, "etten minä nyt voi kulkea niin huolettomana kuin tullessani. Nyt, kun olen saanut vettä, minua pelottaa, että sen menetän. Ja kuta lähemmäs porttia tulen, sitä enemmän minua huolettaa, sillä sieltä tuntuu kuuluvan meteliä ja huutoa." -- "Voi voi, mitenhän nyt käy?" kysyi Gertrud, ja Boo näki hänen aivan kalpenevan tuskasta. Mutta kun Boo näki Gertrudin niin kiintyneen hänen kertomukseensa, silloin hänen mielikuvituksensa oikein yltyi ja hän puhkesi sanomaan: "Mitenkäkö nyt käy! Niin, tiedäpäs. Koko Jerusalem siellä on tulossa minua vastaan."

Hän pidätti hetkisen henkeään oikein kuvaavasti osoittaakseen, kuinka hän säikähdyksestä tyrmistyi. "Niin, ne kivilaatoilla vetelehtijät ovat miehissä nousseet hereille, ja nyt ne seisovat El Aksan ulkopuolella hälisemässä. Ja niiden kirkuna kokoaa väkeä joka taholta. Ylimmäinen temppelinhoitaja rientää Omarin moskeijasta, yllään iso turbaani ja ketunnahkaturkit, ja lapsinulikkoja ilmaantuu kaikista käytävistä, ja unestaan heränneitä tyhjäntoimittajia tulee kaikista temppelitarhan nurkista. Eikä minun edessäni näy muuta kuin puristettuja nyrkkejä ja kirkuvia kitoja ja ilmaa haparoivia käsiä. Ja silmissäni vilisee ruskeanjuovikkaita kaapuja ja liehuvia vaatteita ja punaisia vöitä ja keltaisia tohveleita, jotka polkea jytistävät maata."

Boo vilkaisi Gertrudiin tätä kertoessaan. Gertrud ei keskeyttänyt hänen puhettaan kysymyksillä, vaan kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti ja oli hädissään hiukan kohonnut kyynärpäittensä varaan.

"Minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, mitä he minulle sanovat", Boo jatkoi, "mutta sen verran siitä kuitenkin arvaan, että he ovat kiukuissaan, kun kristitty on uskaltanut noutaa vettä paratiisinkaivosta." Gertrud vaipui kalmankalpeana takaisin patjalle. -- "Niin, kyllä minä jo käsitän, että sinun on mahdotonta tuoda minulle sitä vettä", hän sanoi melkein soinnuttomasti.

Niin, totta totisesti se onkin mahdotonta, Boo ajatteli itsekseen. Mutta nähdessään Gertrudin niin huolestuneena hän uudelleen heltyi. Täytyy minun sittenkin toimittaa niin, että tuo paratiisin vesi joka tapauksessa saadaan tänne Gertrudille, hän ajatteli.

"Otetaanko sitten vesi sinulta pois?" kysyi Gertrud. -- "Ei, aluksi he vain puivat nyrkkiä ja kirkuvat, mutta eivät oikein tiedä mitä tehdä." Boo vaikeni hetkiseksi, itsekään hän ei ollut vallan varmana, miten tämän vyyhden selvittäisi. Silloin hän sai Gertrudilta apua. -- "Toivoin, että se sheikki, joka istui ja puhui oppilastensa kanssa, tulisi pelastamaan sinua."

Boo veti syvään henkeä. "Miten ihmeessä sinä sen arvasit!" hän huudahti.