Part 24

Talo oli Baram pashan, Jerusalemin silloisen kuvernöörin oma. Hän oli noin kolme vuotta sitten rakennuttanut tämän talon vaimolleen, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän tiesi, ettei hän voinut ilahduttaa sen paremmin häntä kuin rakennuttamalla talon, johon mahtuisi koko hänen suuri taloutensa, hänen poikansa ja miniänsä, tyttärensä ja vävynsä, kaikki lapsineen ja palvelijoineen.

Mutta kun talo oli valmistunut ja Baram pasha muuttanut siihen, oli hirveä onnettomuus kohdannut häntä. Ensi viikolla hänen asuessaan siinä kuoli yksi hänen tyttäristään, seuraavana vielä toinen ja kolmantena hänen rakas vaimonsa. Silloin Baram pasha synkistyi surusta, muutti heti uudesta palatsistaan, sulki sen ovet ja vannoi, ettei hän koskaan siihen jalkaansa astu.

Siitä asti oli hänen palatsinsa ollut autiona, kunnes gordonilaiset viime keväänä olivat tulleet Baram pashan luo pyytämään sitä vuokratakseen. Kaikista oli ollut hyvin ihmeellistä, kun hän siihen suostui, sillä aivan varmasti oli odotettu, ettei Baram pasha ikänään laskisi ketään ihmistä sen kynnysten yli.

Mutta kun sitten syksymmällä tuo ilkeä juorupuhe gordonilaisista oli syntynyt, rupesivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat neuvottelemaan, millä tavoin voisivat pakottaa nuo maanmiehensä poistumaan Jerusalemista. Ja he päättivät käydä Baram pashalle puhumassa hänen vuokralaisistaan. He kertoivat hänelle niin paljon pahaa kuin heistä tiesivät ja kysyivät häneltä, kuinka hän saattoi suvaita sellaisia ihmisheittiöitä siinä talossa, jonka hän oli vaimonsa mieliksi rakennuttanut.

* * * * *

Nyt oli kaunis marraskuun aamu kello kahdeksan tienoilla.

Palestiinan synkeän pimeä yö oli jo alkanut haihtua, ja Jerusalem oli paraikaa muuttumaisillaan jokapäiväiseen asuunsa. Damaskoksen portin edustalle olivat kerjäläiset asettuneet kukin nimikkopaikalleen, ja katukoirat palasivat öisiltä retkeilyiltään asettuen päivälevolleen maakuoppiin ja roskaläjille. Edellisenä iltana oli pieni karavaani asettunut leiriin portin sisäpuolelle. Se laittautui nyt lähtökuntoon, ohjaajat köyttivät tavarakääröjä makaavien kameelien selkään, ja elukat mylvivät tuntiessaan raskaan kuorman selkäänsä painavan. Maalaisia riensi tietä pitkin kaupunkiin, kullakin taakkanaan suuret korilliset vihanneksia. Juhlallisesti astuvia paimenia tuli vuoristoista päin, ohjaten porttiholvin kautta suuria, teurastettavaksi vietäviä lammaslaumoja tai vuohikarjoja, joita tuotiin lypsylle.

Juuri pahimman aamutungoksen aikana saapui sinne vanha mies ratsastaen kauniilla, valkoisella aasilla. Hän oli loistavassa puvussa: alla pehmeästä, juovikkaasta silkistä tehty pitopuku ja sen yllä pitkä, turkispäärmeinen, valkosinisellä kirjailtu levätti. Hänen turbaanissaan ja vyössään oli yltäkyllin kalliita koruompeleita kullanvärisestä silkistä. Hänen kasvonsa olivat varmaan kerran olleet kauniit ja arvokkaan näköiset. Nyt ne olivat vanhuuden riuduttamat, silmät vuotivat vettä, suu oli kuopalla, valkoinen parta vanukkeissa ja päästä kellastunut.

Portilla tunkeilevassa ihmisjoukossa kummastuttiin ja udeltiin: "Mitähän varten Baram pasha nyt ratsastaa Damaskoksen portista tätä tietä, jota hän ei kolmeen vuoteen ole tahtonut nähdä?"

Toiset kyselivät: "Ratsastaakohan Baram pasha nyt katsomaan taloansa, jossa hän valan vannoen uhkasi olla ikipäivänään käymättä?"

Ratsastaessaan portista väentungoksen läpi Baram pasha sanoi palvelijalleen Mahmudille, joka ratsasti hänen jäljessään:

"Kuuletko, Mahmud, kuinka kaikki vastaantulijamme ihmettelevät ja utelevat toisiltaan: 'Mikä nyt on, kun Baram pasha ratsastaa talolleen, jota hän ei kolmeen vuoteen ole käynyt katsomassa?'"

Ja palvelija vastasi kuulevansa ihmisten kummastelun.

Silloin Baram pashan kiihkeä närkästys puhkesi sanoiksi: "Pitävätkö he siis minua niin vanhana, että minulle kuka tahansa saattaa tehdä mitä ilkeää? Luulevatko he, että minä sallin riettaiden muukalaisten häväistä sitä taloa, jonka minä rakensin hyvälle ja siveälle vaimolleni?"

Baram pashan palvelija koetti hillitä hänen vihaansa ja sanoi hänelle: "Sinä unohdat, herra, kuinka monet monituiset kerrat me ennenkin olemme kuulleet kristittyjen solvaavan toisiaan."

Baram pasha nosti suutuksissaan käsivartensa ilmaan ja huudahti: "Huilunpuhaltajia ja ilotyttöjä nyt oleksii niissä huoneissa, joissa minun rakkaani kuolivat. Ennen kuin tämä päivä on lopussa, minä ajatan nuo heittiöt ulos talostani."

Samalla kuin pasha tätä puhui, hän kohtasi pienen joukon koululapsia, jotka reippaasti astuivat tietä pitkin, kaksi aina rinnan. Ja katsellessaan näitä lapsia hän huomasi ne aivan toisennäköisiksi kuin ne, joita Jerusalemin kaduilla tepasteli, sillä nämä olivat puhtaiksi pestyt, niillä oli ehyet vaatteet ja lujat kengät ja vaalea, sileäksi kammattu tukka.

Baram pasha seisautti aasinsa ja sanoi palvelijoilleen: "Mene kysymään heiltä, keitä he ovat!"

"Kyllä tiedän kysymättäkin, keitä he ovat", palvelija vastasi, "olen nähnyt heitä täällä joka päivä. Ne ovat gordonilaisten lapsia ja menossa kouluun, jonka nämä muukalaiset ovat laittaneet entiseen taloonsa keskikaupungille, sitten kun he itse muuttivat sinun suureen taloosi."

Kun pasha vielä istui hiljaa katsellen lapsia, kulki hänen ohitsensa kaksi siirtokuntaan kuuluvaa miestä vetäen rattailla pienempiä koululapsia, jotka eivät vielä jaksaneet omin voimin kävellä kaupunkiin. Ja pasha näki, että pienokaiset taputtelivat ilosta käsiään saadessaan ajaa ja vetäjät naurahtelivat heille ja juoksivat vielä nopeammin ollakseen heille mieliksi.

Silloin hänen palvelijansa rohkaisihe ja kysyi häneltä: "Eikö sinustakin, herra, näytä siltä, että näillä lapsilla on hyvät vanhemmat?"

Mutta Baram pasha oli vanha mies ja hänen vihansa taipumaton, niinkuin vanhusten usein on. "Minä olen kuullut heidän omien maanmiestensä heistä puhuvan", hän vastasi, "ja sen sinulle sanon, että ennen iltaa he kaikkoavat minun talostani."

Ratsastettuaan vielä jonkin matkaa Baram pasha kohtasi joukon eurooppalaiseen tapaan pukeutuneita naisia matkalla kaupunkiin. He kulkivat hyvin siivosti ja hiljaisesti, heidän vaatteensa olivat aivan koruttomat, ja käsissään he kantoivat raskaita, kukkurapäitä vasuja.

Pasha kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi tälle: "Käypä kysymässä, keitä nuo ovat."

Ja palvelija vastasi: "Tiedän sen kysymättäkin, herra, olen tavannut heitä joka päivä. He ovat Gordonin seurueen naisia ja ovat menossa Jerusalemiin, mukanaan ruokatavaroita ja lääkkeitä niille sairaille, jotka eivät omin voimin jaksa mennä noutamaan apua."

Baram pasha vastasi: "Vaikka he peittäisivät herjuutensa enkelinsiivillä, niin minä kuitenkin karkotan heidät talostani."

Hän ratsasti edelleen suurta taloa kohti. Jo hänen lähestyessään kuului sieltä monien äänten sorinaa ja välistä kirkaisuja.

Hän kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi: "Kuulehan, kuinka huilunpuhaltajat ja tanssitytöt hälisevät minun talossani."

Mutta nurkasta käännyttyään hän näki kaikenlaisia sairaita ja haavoittuneita istua kyyköttävän talon ulko-oven edessä. He puhelivat keskenään kärsimyksistään, ja pari heistä parahteli tuskissaan.

Ja Mahmud, hänen palvelijansa, rohkaisihe sanomaan: "Tässä ne nyt ovat ne huilunpuhaltajat ja tanssitytöt, joiden hälinää kuulit talostasi. Nämä käyvät täällä joka aamu gordonilaisten lääkärin tutkittavana ja heidän hoitajattariensa sidottavana."

Baram pasha vastasi: "Näen, että nuo gordonilaiset ovat sinut lumonneet, mutta minä olen liian vanha heidän valheittensa petettäväksi. Sen sinulle sanon, että olisipa minulla valta, niin hirtättäisin heidät kaikki taloni räystäspuuhun."

Ja Baram pasha oli yhä vielä vihan vimmoissaan, kun hän astui alas aasinsa selästä ja nousi talon portaita ylös.

Kun vanhus saapui pihamaalle, tuli pitkä, uljasryhtinen nainen häntä vastaanottamaan. Hän oli valkohiuksinen, vaikk'ei vielä näyttänyt olevan yli neljänkymmenen vuotias. Hänen kasvonsa olivat pontevat ja älykkäät, ja vaikka hän oli vain yksinkertaisessa mustassa puvussa, näkyi kyllä, että hän oli tottunut olemaan monen ihmisen käskijänä.

Baram pasha kääntyi Mahmudiin päin ja kysyi:

"Tämä nainen on yhtä hyvän ja viisaan näköinen kuin profeetan vaimo Kalitsh. Mitä hänellä on tekemistä tässä talossa?"

Ja Mahmud, hänen palvelijansa, vastasi hänelle: "Tämä on mrs Gordon, joka nyt johtaa siirtokuntaa, kun hänen miehensä viime keväänä kuoli."

Silloin vanha mies uudestaan vihastui ja sanoi Mahmudille äreästi: "Sano hänelle, että minä olen tullut karkottamaan hänet ja hänen väkensä pois talostani."

Ja hänen palvelijansa sanoi hänelle: "Kuinka hurskas Baram pasha voi karkottaa pois nämä kristityt, ennen kuin on itse nähnyt heidän rikoksensa? Eikö olisi parempi, herra, sinun sanoa tälle naiselle: Olen tullut tänne katsomaan taloani. Ja jos huomaat heidän eläneen niinkuin lähetyssaarnaajat ovat sinulle sanoneet, sano silloin hänelle: Lähde pois tästä paikasta, sillä ei mitään ilkitöitä saa harjoittaa siellä, missä minun rakkaimpani kuolivat."

Silloin Baram pasha vastasi: "Sano sitten hänelle, että minä tahdon nähdä taloni!"

Mahmud sanoi sen mrs Gordonille, ja tämä vastasi: "Mielihyvin me näytämme Baram pashalle, miten olemme järjestäneet asuntomme hänen palatsissaan."

Sitten mrs Gordon lähetti hakemaan miss Youngia, joka oli asunut Jerusalemissa lapsuudestaan saakka ja puhui arabiaa niinkuin synnynnäinen, ja pyysi häntä saattelemaan Baram pashaa.

Baram pasha lähti kulkemaan nojaten palvelijansa Mahmudin käsivarteen. Ja koska hän tahtoi katsoa koko talon, vei miss Young hänet ensin maakerrokseen, joka oli laitettu pesutuvaksi. Ja hyvin ylpeänä hän näytti Baram pashalle vasta pestyjä suuria vaatekasoja, erinomaisia pesuammeita ja kattiloita sekä ahkeria, tyynen näköisiä pesijättäriä, jotka puuhasivat pesusoikkojen ja silityslautojen ääressä.

Viereisessä huoneessa oli leivintupa. Ja miss Young sanoi Baram pashalle: "Katsohan, kuinka erinomaisen uunin veljet ovat muuranneet! Ja katsohan, miten kaunista leipää me itse olemme valmistaneet!"

Leipomosta hän vei hänet puusepän työpajaan, jossa pari miestä työskenteli. Ja miss Young näytti Baram pashalle yksinkertaisia istuimia ja pöytiä, joita oli siirtokunnassa valmistettu.

"Kas vain, Mahmud, kuinka taitavasti nämä ihmiset meitä pettävät", sanoi vanha pasha turkinkielellä, jota hän ei otaksunut miss Youngin ymmärtävän. "He ovat aavistaneet vaaraa, he ovat jostakin kuulleet, että minä olen tulossa. Minä luulin tapaavani heidät viiniä juomassa tahi noppaa pelaamassa. Ja minä tapaankin heidät kaikki työssä."

Baram pasha saatettiin keittiön ja leipomon kautta huoneeseen, jonka ovi hänelle avattiin hiukan tavallista juhlallisemmin. Se oli kankurien huone, jossa kangaspuut helskyivät, rukit hyrräsivät ja raasimet sukkelasti liikkuivat.

Silloin Baram pashan palvelija rohkaisihe pyytämään herraansa katsomaan, kuinka kovaa ja kestävää kangasta täällä kudottiin. "Herra", hän sanoi, "eivät nämä ole tanssityttöjen eivätkä irstasten naisten keposia pukuja."

Mutta Baram pasha oli vaiti ja kulki edemmäs.

Kaikkialla, minne hän tuli, hän näki rehellisiä, viisaskasvoisia ihmisiä.

Kaikki istuivat ääneti ja vakavina työssään, mutta hänen sisään tullessaan he kääntyivät katsomaan ystävällisesti hymyillen.

"Minä kerroin heille", miss Young sanoi Baram pashalle, "että te olette se hyvä maaherra, joka on vuokrannut meille tämän muhkean talon, ja he pyytävät minua kiittämään teitä hyvyydestänne meitä kohtaan."

Mutta Baram pashan kasvot pysyivät yhä tuimina ja ankarina, eikä hän vastannut miss Youngille sanaakaan. Ja miss Youngia alkoi pelottaa, ja hän ajatteli itsekseen: "Miksei hän tahdo puhua minulle? Onkohan hänellä pahaa mielessä meitä kohtaan?"

Hän vei pashan pitkiin kapeihin ruokahuoneisiin, joissa juuri pöytäliinoja korjattiin pois ja lautasia pestiin aamiaisen jälkeen. Täälläkään Baram pasha ei nähnyt muuta kuin tarkkaa järjestystä ja aivan yksinkertaisia laitoksia.

Mutta hänen palvelijansa Mahmud rohkaisihe vielä kerran sanomaan hänelle: "Herra, kuinka voi olla mahdollista, että nämä ihmiset, jotka itse leipovat leipänsä ja ompelevat vaatteensa, öisin voisivat muuttua huilunpuhaltajiksi ja tanssitytöiksi?"

Baram pasha ei kyennyt hänelle vastaamaan.

Ja Baram pasha kulki hellittämättä talonsa kaikkien huoneitten läpi. Hän tuli naimattomien miesten suureen makuuhuoneeseen, jossa oli yksinkertaiset, koholleen korjatut vuoteet. Hän kävi eri perheiden huoneissa, joissa vanhemmat asuivat lapsineen. Näissä huoneissa hän näki kaikkialla puhtaaksi pestyt lattiat, valkoiset vuodeverhot, siistit valkoisiksi kiilloitetut huonekalut, kotikutoiset lattiamatot ja ruudukkaat puuvillapäälliset.

Silloin Baram pasha tuntui yhä enemmän vihastuvan ja sanoi Mahmudille: "Kylläpä nämä kristityt ovat viekkaita. Kylläpä he osaavat peitellä syntistä elämäänsä. Minä olin odottanut näkeväni lattiat täynnä hedelmänkuoria ja sikarintuhkaa. Minä luulin tapaavani naiset istumassa ja loruilemassa poltellen vesipiippua tahi maalaillen kynsiään."

Viimeksi hän nousi hohtavan valkoisia portaita suureen kokoussaliin. Tämä huone, joka oli ollut pashan suurena vastaanottosalina, oli nyt järjestetty amerikkalaiseen tapaan, siinä oli mukavia tuoleja ryhmissä pöytien ympärillä, joilla oli kirjoja ja aikakauslehtiä, nurkassa oli piano ja urut ja vaaleaksi maalatuilla seinillä joitakuita valokuvia.

Täällä oli mrs Gordon taas heitä vastaanottamassa, ja Baram pasha sanoi palvelijalleen: "Sano hänelle, että hänen ja hänen väkensä ennen iltaa täytyy lähteä tästä talosta."

Mutta Mahmud, Baram pashan palvelija, sanoi hänelle: "Herra, toinen näistä naisista osaa sinun kieltäsi. Ilmoita sinä hänelle tahtosi omalla suullasi."

Silloin Baram pasha nosti silmänsä ja katsoi miss Youngiin, joka hänen silmäyksensä kohdatessaan vienosti hymyili. Ja Baram pasha kääntyi hänestä poispäin ja sanoi palvelijalleen: "En ole koskaan nähnyt kasvoja, joihin Kaikkivaltias olisi antanut enemmän kauneutta ja puhtautta. En minä rohkene sanoa hänelle, että olen kuullut hänen toveriensa langenneen syntiin ja irstauteen."

Ja Baram pasha vaipui istumaan tuolille ja peitti kasvonsa käsillään koettaessaan päästä selville, kumpi oli totta, sekö mitä hän oli kuullut, vai sekö mitä hän näki.

Silloin ovi aivan hiljaa aukeni, ja vanha köyhä matkamies astui huoneeseen. Hänellä oli pukunaan kulunut, harmaa vaippa ja jalassa ryysyistä kiedotut kääreet. Päässä hänellä oli likainen turbaani, jonka vihreästä väristä hänet tunsi Muhammedin jälkeläiseksi.

Pashan sielläolosta huolimatta mies tuli huoneeseen ja istahti tuolille hiukan syrjään muista. Hänen annettiin jäädä paikalleen kysymättä hänen asiaansa.

"Kuka tuo mies on, ja mitä hän haluaa?" kysyi Baram pasha kääntyen miss Youngiin päin.

"Emme tunne häntä", miss Young vastasi, "hän ei ole koskaan ennen käynyt täällä. Ei teidän pidä pahastua siitä, että hän tänne tuli. Meidän talossamme otetaan mielellään vastaan kaikki, jotka täältä suojaa hakevat."

"Mahmud", sanoi pasha palvelijalleen, "käy kysymässä tuolta vaeltajalta, joka on profeetan jälkeläinen, mitä asiaa hänellä on näille kristityille."

Mahmud toimitti tehtävänsä ja palasi jälleen pashan luokse.

"Hän vastaa minulle, ettei hänellä ole tänne mitään asiaa, mutta hän ei tahtonut mennä ohi poikkeamatta sisään, sillä kirjoitettu on: 'Älä anna jalkaisi tehdä sitä syntiä, että kuljet vanhurskaan asunnon ohi'."

Baram pasha istui ääneti pitkän aikaa.

"Olet varmaankin kuullut väärin", hän sanoi kääntyen Mahmudiin päin. "Kysy häneltä vielä kerran, mitä asiaa hänellä on tähän taloon!"

Mahmud kävi kysymässä ja palasi takaisin. Hän toisti sanasta sanaan äskeisen vastauksen.

"Kiittäkäämme sitten Jumalaa, Mahmud ystäväni", sanoi Baram pasha yksinkertaisesti. "Hän on tämän miehen lähettänyt meille tahtonsa ilmoittamaan. Hän on antanut tämän miehen poiketa tänne, jotta minun silmäni aukenisivat näkemään totuuden. Nyt me ratsastamme kotiin, Mahmud ystäväni, enkä minä karkota kristittyjä heidän asunnostaan."

Baram pasha ratsasti kohta sen jälkeen pois siirtokunnan talosta, mutta tunnin päästä Mahmud tuli sinne uudelleen, taluttaen pashan kaunista valkoista aasia. Hän jätti sen siirtokuntalaisille kertoen heille Baram pashan terveiset ja hänen toivomuksensa, että se tulisi vetämään pikkulapsia aamuisin kouluun.

PALESTIINAN KUKKIA

Helmikuu on loppumaisillaan, talvisateet ovat kostuttaneet maan ja kevät on tullut. Se ei kuitenkaan ole vielä pitkälle edistynyt. Viikunapuiden silmukat eivät ole alkaneet pullistua, köynnöksiä ja lehtiä ei vielä ole alkanut työntyä mustanruskeiden viinipuiden kannoista, ja appelsiinipuun suuret kukkatertut ovat vielä aukeamatta.

Mutta maan pienet uskalikot kukkaset ne jo ovat näkyvissä tänä varhaisena vuodenaikana.

Kukkia kasvaa kaikkialla, minne vain katsoo. Suuret, hohtavan punaiset vuokot peittävät kaikkia kivikkorinteitä, ja kaikilla kalliopenkereillä kukkii sinipunerva alppiorvokki, kaikilla kentillä kasvaa niittyneilikoita ja kaunokkeja, jok'ainoa kostea pensaikko on täynnä sahrameja ja mäkikäekköjä.

Ja samoin kuin muissa maissa kootaan marjoja, mennään Palestiinassa kukkia poimimaan. Kaikki luostarit, kaikki armeliaisuuslaitokset toimeenpanevat kukankeruuretkiä. Köyhiä seurakunta-juutalaisia, ulkomaisia matkailijoita ja syyrialaista työväkeä tapaa silloin autioissa vuorennotkoissa kukkakorit käsissään. Ja iltaisin koko tämä korjuuväki palaa kaupunkiin kantaen korintäydet vuokkoja ja helmihyasintteja, orvokkeja ja tulppaaneja, narsisseja ja kämmekkäitä.

Pyhän kaupungin monen monien luostarien ja majatalojen pihoilla on suunnattomia kivivateja, joihin kevätkukat pannaan veteen, ja kammioissa ja huoneissa levitellään uutterasti kukkia suurille paperiarkeille ja puristetaan niitä.

Mutta sitten kun pikkuiset niittyneilikat ja hyasintit on paperien välissä likistetty kuiviksi, sommitellaan niistä pieniä ja suuria kukkakimppuja, rumia ja kauniita laitteita, ja ne liimataan kortille tahi pieniin lehtiöihin, joiden öljypuuliuskoista tehtyihin kansiin on piirretty: Palestiinan kukkia.

Ja sitten piankin kaikki nämä Siionin kukat, Hebronin, Öljymäen, Jerikon kukat pannaan menemään vieraisiin maihin.

Niitä myydään pikkupuodeissa, niitä lähetellään kirjeissä, niitä lahjoitellaan muistoiksi, niitä annetaan kiitokseksi hurskaista lahjoista. Kauemmas kuin Intian helmet ja Brussan silkki leviävät nämä pikkuiset niittykukat, köyhän pyhän maan ainoa rikkaus.

* * * * *

Eräänä kauniina kevätaamuna oli Gordonin siirtokunnassa kova kiire. Kaikki ihmiset varustautuivat lähtemään kukankeruulle. Lapset, jotka koko siksi päiväksi saivat koulusta luvan, juoksentelivat ylt'ympäri vallattomasti leikkien ja pyytelivät kaikilta lainaksi pikku vasuja kukanpoimintaretkelle. Naiset olivat olleet valveilla kello neljästä aamulla eväitä valmistamassa, ja vielä nytkin he keittiössä paistelivat ohukaisia ja täyttelivät marjahilloastioita. Muutamat miehet panivat laukkunsa täyteen voileipiä, maitopulloja, lihaviipaleita ja leipiä. Toiset ottivat käteensä vesipulloja tai vasuja, joissa kuljetettiin teekeittiöitä ja kuppeja. Vihdoin portti aukeni, lapset ryntäsivät ensiksi ulos, heidän jäljessään muut suurissa tai pienissä ryhmissä, kuinka itse parhaiten halusivat. Ei ketään jäänyt kotiin. Suuri talo oli pian typötyhjänä.

Boo Ingmar Maununpoika oli hyvin onnellinen kaiken päivää. Hän oli liittynyt Gertrudin kanssa samaan seurueeseen saadakseen kulkea hänen rinnallaan ja auttoi häntä aina ylämäissä kantamalla eväsastioita. Gertrud piti huiviansa hyvin silmillä, niin ettei Boo nähnyt muuta kuin leuan ja untuvanpehmeän posken. Boo kulki tyytyväisenä ja hymähteli välistä itsekseen, kuinka hän saattoi olla niin hyvillä mielin siitä, että sai kulkea Gertrudin rinnalla, vaikk'ei hän edes nähnyt hänen silmiään eikä rohjennut häntä puhutella. Katri Ingmarintytär käveli sisarineen heidän takanaan. He virittivät aamuvirren, jota he olivat äitinsä kanssa laulaneet kotona Ingmarilassa, istuessaan aamupuhteella rukin ääressä. Boo tunsi tämän vanhan laulun:

Taas siunattu päivä nyt nouseepi, jo näemme kirkkautensa.

Boon edellä kulki vanha Fält korpraali. Kaikki lapset olivat liittyneet hänen seuraansa, niinkuin ne aina tekivät; ne takertuivat kiinni hänen helmaansa ja vetivät häntä takinliepeestä. Boo, joka muisti hänet niiltä ajoilta, jolloin kaikki lapset kaikkosivat matkojen päähän kun vain hänet näkivät, ajatteli itsekseen: Enpä koskaan ole nähnyt häntä niin jäykkäniskaisena ja äkeänä kuin nyt. Hän on niin ylpeä lasten suosioon pääsemisestään, että viikset törröttävät pystyssä, ja hänen nenänsä on varmaan köykistynyt vielä entistä enemmän kyömyyn.

Kulkijain keskellä Boo näki Hellgumin, joka toisella kädellään talutti vaimoansa ja toisella pientä kaunista tytärtään. Hellgumin asema on nyt omituinen, ajatteli Boo, hän on melkein kokonaan syrjäytynyt sitten kun me liityimme amerikkalaisiin, ja luonnollista se onkin, kun nämä ovat niin eteviä ihmisiä ja niin lahjakkaita Jumalan sanan selittäjiä. Olisipa hauska tietää, mitä hän itse siitä ajattelee, ettei tällaisella matkalla ketään keräänny hänen ympärilleen. Mutta ainakin vaimo on iloinen siitä, että saa pitää hänet omassa seurassaan. Se näkyy koko hänen olennostaan ja käytöksestään. Hän ei koko elämässään ole ollut niin ylpeä ja onnellinen.

Ensimmäisenä koko saatossa kulki kaunis miss Young. Hänen rinnallaan käveli muuan nuori englantilainen, joka pari vuotta sitten oli liittynyt siirtokuntaan. Boo tiesi niinkuin muutkin tästä nuoresta miehestä, että hän rakasti miss Youngia ja että hän oli yhtynyt seurakuntaan siinä toivossa, että he joskus pääsisivät naimisiin. Nuori tyttökin puolestaan piti varmaan hänestä, mutta gordonilaiset eivät hänen tähtensä suostuneet hellittämään ankaria sääntöjään, ja niinpä nuorten oli täytynyt pari vuotta toivottomasti odottaa. Tänään he kulkivat rinnakkain, puhelivat ainoastaan keskenään eivätkä näyttäneet huomaavan mitään muuta. Kun he riensivät siinä saaton etunenässä kevein ja joustavin askelin, tuntui siltä, kuin he olisivat tahtoneet kiirehtää pois, jättää koko joukon taaksensa ja paeta ulos maailmaan, kerran päästäkseen elämään omaa elämäänsä.

Mutta saaton viimeisenä Boo näki Gabrielin. Siirtokunnassa oli muuan ranskalainen merimies, joka oli kuulunut siihen sen perustamisesta alkaen, mutta nyt oli vanhuuttaan raihnas. Gabriel talutti häntä käsivarresta ja auttoi häntä nousemaan monia jyrkkiä mäenahteita. Tuota tehdessään Gabriel varmaankin muistelee vanhaa isäänsä, Boo ajatteli.

Aluksi kuljettiin suoraan itään päin jylhään ja autioon vuoristoon. Siellä ei vielä ollut ensinkään kukkia, multa oli huuhtoutunut pois kukkulain jyrkiltä rinteiltä, ja kaikki oli kaljua keltaisenharmaata vuorta.

Mutta tämäpä on kummallista, Boo ajatteli. En missään ole nähnyt taivasta niin sinisenä kuin näiden keltaisten mäkien päällä. Eivätkä nämä vuoret ole rumia, vaikka ovatkin niin paljaita. Kun näen niiden kauniit, pyöreät muodot, muistuttavat ne minusta suuria kupukattoja, jommoisia tämän maan kirkoissa ja taloissa käytetään.

Noin tunnin verran käveltyään matkamiehet näkivät ensimmäisen kalliolaakson, jonka pohja oli aivan punaisenaan vuokkoja. Siitäpä tuli kiire ja riemastus, kaikki ehättivät huutaen ja nauraen vuorenrinnettä alas ja alkoivat kerätä kukkia. Ja niitä poimittiin suurella innolla, kunnes kotvasen päästä löydettiin toinen laakso, joka oli täpötäynnä orvokkeja, ja sen jäljestä kolmas, jossa kaikenlaisia kevätkukkia kasvoi sikin sokin.

Alussa ruotsalaiset poimivat ihan liian kiihkeästi, haalivat vain mitä kukkasia sattui, kunnes amerikkalaiset tulivat näyttämään, miten heidän oli meneteltävä. Heidän täytyi huolellisesti valikoida, ottaa vain sellaisia kukkia, jotka puristettuina näyttäisivät hyviltä. Se oli tarkkaa työtä.

Boo kulki Gertrudin rinnalla poimimassa. Kerran hän nousi pystyyn oikaistakseen selkäänsä. Silloin hän näki likellään pari suurtilan isäntää, jotka tuskin lienevät vuosikausiin kukkasia katselleet, mutta nyt poimivat niitä yhtä innokkaasti kuin kuka muu tahansa. Boota tahtoi melkein väkisin naurattaa.