Part 2

Hetken perästä, Martta emännän tarjotessa kahvia, hän alkoi esittää asiaansa. -- "Ajattelin", hän sanoi ja rykäisi, "ajattelin puhua siitä, mitä sille Briitalle olisi tehtävä." Martta emännän kahvikuppi tutisi hiukan, niin että teelusikka tärisi lautasella, ja sitten tuli ahdistava hiljaisuus. -- "Meillä on ajateltu, että paras olisi lähettää hänet Amerikkaan." Hän jäi vieläkin odottamaan, mutta toiset istuivat ääntä päästämättä. Hän huokasi, nämä itseensä sulkeutuneet ihmiset säälittivät häntä. "Olemme jo ostaneet hänelle matkalipunkin." -- "Kai hän ensin kuitenkin käy kotonaan", sanoi Ingmar. -- "Ei, mitä hänellä olisi kotona tekemistä?"

Ingmar pysyi taas äänettömänä. Hän istui silmät puoliummessa ja liikahtamatta kuin nukkuva. Hänen sijastaan alkoi Martta emäntä kysellä. -- "Tarvitseehan hän vaatetta ja muuta?" -- "Ne on kaikki jo varattu, matkakirstu on jo kauppias Löfbergillä, missä me aina kaupunkimatkoilla asumme." -- "Eikös valtiopäivämiehen emäntä käy kaupungissa häntä tapaamassa?" -- "Kyllä hän sitä tahtoi, mutta minä sanoin, että on parempi olla tapaamatta." -- "Voipi olla niinkin." -- "Löfbergille jätettiin matkalippu ja rahat, niin että sieltä hän saa kaikki mitä tarvitsee."

"Ajattelin, että on hyvä antaa Ingmarille tästä tieto, ettei hänen enää tarvitse pitää sitä mielessään", sanoi valtiopäivämies. Nyt ei Martta emäntäkään enää sanonut mitään, vaan istui hiljakseen, huivi valahtaneena niskaan, ja katseli esiliinaansa. Kumpikin oli vaiti kuin seinä. "Martta emäntä tarvitsee apulaista suuren talouden hoidossa. Ingmarin on pidettävä huoli, että emäntä saa rauhassa viettää vanhuutensa päivät." Valtiopäivämieskin herkesi hetkeksi puheestaan ja ajatteli ihmeissään, että tokko ne edes kuulivat mitä hän sanoi. "Minä ja vaimoni tahdomme kyllä sovittaa kaiken hyväksi jälleen", hän lopetti.

Tätä kuunnellessaan Ingmar tunsi suuren ilon lainehtivan läpi koko ruumiinsa. Briitta lähetetään Amerikkaan, hänen ei tarvitse mennä naimisiin tämän kanssa! Ingmarilassa ei tule murhaaja emännöimään! Hän oli vaiti sen vuoksi, ettei hänestä ollut säädyllistä heti näyttää tyytyväisyyttään, mutta nyt hänestä jo alkoi tuntua sopivalta sanoa ajatuksensa.

Valtiopäivämieskin istui nyt ääneti, hän tiesi että nämä vanhan kansan ihmiset tarvitsivat aikaa arvellakseen. Sitten Ingmarin äiti sanoikin: "Niin, nyt siis Briitta on rangaistusaikansa palvellut, ja nyt tulee meidän muiden vuoro." Martta emäntä tarkoitti sillä, että jos valtiopäivämies toivoi Ingmareilta jotakin apua palkkioksi siitä, mitä oli heidän avukseen tehnyt, eivät he suinkaan epäisi, mutta Ingmar käsitti hänen sanansa toisin, ja hän riuhtaisihe kuin unesta herätäkseen. Mitä isä tästä sanoisi, hän ajatteli. Jos minä nyt kerron tämän aikeen hänelle, niin mitä hän siitä sanoo? "Älä sinä usko, että voit pitää Jumalan vanhurskautta pilkkanasi", sanoo isä silloin. "Älä luule, että hän jättää sinut rankaisematta, jos heität koko syyn Briitan niskoille. Vaikka hänen oma isänsä tahtoisikin hylätä hänet, tehdäkseen sinun mieliksesi ja saadakseen vastedes lainata sinulta rahaa, niin ainakin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika, pitää käydä Jumalan teitä."

Nyt minä uskon, että isäukko valvoo, miten minä tässä asiassa menettelen, ajatteli Ingmar; hän varmaan nytkin lähetti tänne Briitan isän näyttääkseen minulle, kuinka häijyä on jättää koko syy tuon raukan kärsittäväksi. Ehkäpä hän on huomannut, etten minä näinä viime päivinä ole ollut oikein halukas lähtemään matkalle.

Ingmar nousi, kaatoi konjakkia kahviin ja kohotti kuppiaan. "Kiitoksia nyt valtiopäivämiehelle siitä, että tulitte tänään tänne", hän sanoi ja kilisti kuppia hänen kanssaan.

III

Ingmar oli koko aamupuolen puuhaillut porttikoivujen parissa. Ensin hän laittoi telineet, sitten hän koetti taivuttaa koivujen latvoja yhteen, niin että ne näyttäisivät holvikaarelta. Puut eivät tahtoneet pysyä niinkuin hän tahtoi, vaan ponnahtivat aina vähän päästä erilleen ja nousivat pystyyn kuin seipäät. "Mitä siitä tuosta tulee?" kysyi Martta emäntä. -- "Ajattelin vain, että saavat nyt kasvaa tällä lailla jonkin aikaa", sanoi Ingmar.

Päivälliskello soi, väki tuli ruoalle ja paneutui syötyään pihamaalle nukkumaan. Ingmar Ingmarinpoika nukkui myöskin, mutta hän makasi peräkamarin leveässä sängyssä. Emäntä yksinään oli valveilla, hän istui sukkaa kutoen tuvan penkillä.

Eteisen ovi aukeni vähin äänin ja sisään astui eukko, joka niskan yli käyvässä kannikkeessa kuljetti kahta suurta vasua. Hän sanoi hyvänpäivän perin hiljaisesti, istui ovensuupenkille ja raotti mitään puhumatta vasujen kansia. Toinen oli täynnä kuivattuja korppuja ja rinkeleitä, toinen vastaleivottuja, kiiltäviä vehnäleipiä. Martta emäntä tuli heti kauppoja tekemään. Kaikessa muussa hän kyllä oli tarkka, mutta ilman maukasta kahvileipää hän ei voinut olla.

Valikoidessaan vehnäsiä hän rupesi juttelemaan eukon kanssa, jolta puhe sujui helposti, niinkuin se sujuu useimmilta, jotka talosta taloon käydessään tulevat paljon tekemisiin ihmisten kanssa. -- "Te Kaisa olette viisas ihminen, ja teihin voi luottaa", sanoi vanhaemäntä. "Niin on oltavakin", toinen sanoi, "jollen minä älyäisi pitää salassa mitä kuulen, joutuisivat kyllä monet tukkanuottasille." -- "Mutta joskus te Kaisa salaatte ihan liian paljon." -- Eukko vilkaisi emäntään ja ymmärsi hänen tarkoituksensa. "Jumala minua armahtakoon", hän sanoi kyyneleet silmissä. "Minähän puhuin Bergskogin valtiopäivämiehen emännälle, kun olisi pitänyt tulla puhumaan teille." -- "Vai niin, että te puhuitte valtiopäivämiehen emännälle?" Martta sanoi tuon pitkän sanan äärettömän ylenkatseellisella äänellä.

Ingmar Ingmarinpoika kavahti unestaan, kun peräkamarin ovi hiukan narahtaen aukeni. Ei ketään tullut sisään, mutta ovi jäi raolleen. Hän ei tiennyt, oliko se auennut itsestään vai kävikö joku sitä aukaisemassa. Unimielisenä hän jäi vielä pitkäkseen ja kuuli silloin puhetta tuvasta.

"Kertokaa nyt minulle, Kaisa, mistä huomasitte, ettei Briitta pitänyt Ingmarista?" sanoi emäntä. -- "Jo alusta pitäenhän sen kuuli, kuinka pitäjällä kerrottiin vanhempien häntä pakottaneen", sanoi eukko vältellen. -- "Puhukaa nyt asia suoraan, Kaisa, sillä kun minä kysyn, ei teidän tarvitse totuutta kainostella. Kyllä minä luulen korvieni sietävän kuulla mitä teillä sanottavaa on." --

"Sen minä vain tiedän, että joka kerta kun siihen aikaan kävin Bergskogissa, hän oli minusta itkettyneen näköinen. Kerran, kun olimme kahden kesken Bergskogin keittiössä, sanoin hänelle: 'Sinä Briittahan kuulut menevän komeihin naimisiin!' -- Hän silmäsi minuun aivan kuin olisi luullut minun puhuneen piloillani. Ja sitten hän sanoi: 'Totta se on, Kaisa. Komeihin kylläkin.' Hän sanoi sen sillä lailla, että olin näkevinäni silmäini edessä Ingmar Ingmarinpojan, eikähän hän kaunis ole, vaikka en ollut sitä tullut ennen ajatelleeksi, kun minä aina olin pitänyt Ingmareja niin suuressa arvossa. Mutta nyt minä en voinut olla hiukan naurahtamatta. Silloin Briitta katsoi vielä kerran minuun ja sanoi: 'Niin, komeihin kylläkin', ja sitten hän yht'äkkiä ryntäsi minun luotani kamariin ja kuului sitten siellä itkeä nyyhkivän.

"Mutta poislähtiessäni minä ajattelin itsekseni: Kyllä siitä tulee hyvä sentään tuostakin; kaikkihan Ingmareille hyvin käy. Vanhempia minä en ihmetellyt; jos minulla olisi ollut tytär, jota Ingmar Ingmarinpoika olisi kosinut, en minä olisi suonut itselleni lepoa, ennen kuin hän olisi myöntynyt."

Ingmar makasi valveillaan ja kuunteli. "Tuon tekee äiti tahallaan", hän ajatteli. "Hän on alkanut kummastella minun huomista kaupunkimatkaani. Äiti luulee minun menevän noutamaan kotiin Briittaa eikä tiedä, että minä olen sellainen raukka etten voi."

"Kun sitten toisen kerran näin Briitan", eukko jatkoi, "oli hän jo muuttanut tänne Ingmarilaan. En voinut paikalla kysyä häneltä, mitenkä hän viihtyi, sillä tupa oli väkeä täynnä, mutta kun lähdin pois ja olin kulkenut hakapolkua kappaleen matkaa, tuli hän jäljessäni. -- 'Kaisa', hän sanoi, 'oletko käynyt nyt hiljan Bergskogissa?' -- 'Olin siellä toissapäivänä', minä sanoin. 'Herran tähden, toissapäivänäkö olit siellä, ja minusta kun tuntuu, että minä olen ollut jo vuosikausia kotoa poissa!' -- Siihen ei ollut helppo mitään vastata. Briitta ei näyttänyt voivan sietää mitään, hän oli valmis purskahtamaan itkuun, sanoipa hänelle mitä tahansa. -- 'Voithan joskus käydä katsomassa', minä sanoin. -- 'Ei, en minä taida käydä siellä enää milloinkaan.' -- 'No, ka miks'et, käy vain', sanoin minä siihen, 'siellä on kaunista tähän aikaan, koko metsä on marjoja täynnä, ahot aivan punaisinaan puoloja.' -- 'Kaisa kulta, mitä sanot', hän huudahti, ja hänen silmänsä suurenivat, 'ovatko puolukat jo kypsiä?' -- 'Ovat kyllä, ja pääsethän sinä täältä jonakin päivänä käymään kotonasi, niin että saat syödä kylliksesi marjoja.' -- 'En minä sittenkään taida lähteä', hän sanoi. 'Jos kävisin kotona, olisi vain sitä vaikeampi palata tänne.'

"'Minä olen aina kuullut, että Ingmarien kotona on hyvä olla', minä sanoin. 'He ovat kelpo väkeä.' -- 'Niin', hän vastasi, 'kyllä he ovat.' -- 'Se on paras suku koko pitäjässä', minä sanoin. 'Niin kelpo ihmisiä ei monesti tapaa.' -- 'Niin, eihän sitä vääränä pidetä, että väkipakolla ottaa itselleen vaimon.' -- 'Viisasta väkeä he ovat myöskin.' -- 'Voivat olla, mutta he kätkevät itseensä sen, minkä tietävät.' -- 'Eivätkö he koskaan puhele mitään?' -- 'Eivät enempää kuin mikä on aivan pakollista.'

"Nyt minun jo piti lähteä, mutta silloin tulin sanoneeksi: 'Pidetäänkö häät täällä vai sinun kotonasi?' -- 'Pidämme ne täällä, kun täällä on enemmän tilaa.' -- 'Pidä sitten sinä huoli siitä, etteivät lykkää niitä liian kauaksi', minä sanoin. -- 'Me menemme naimisiin kuukauden kuluttua', hän sanoi.

"Mutta juuri kun olin lähtemäisilläni Briitan luota, johtui mieleeni, että Ingmareille oli tullut huono viljavuosi, ja sanoin etten luullut heidän rupeavan häitä laittamaan sinä vuonna. -- 'Jolleivät laita, niin minä menen järveen', sanoi Briitta.

"Kuukauden kuluttua minä sitten kuulin, että häät oli lykätty tuonnemmaksi, ja kun minä jo silloin aavistin, ettei tästä hyvä seuraa, poikkesin Bergskogiin puhumaan valtiopäivämiehen emännän kanssa. 'Eiväthän ne vain tehne tyhmyyksiä siellä Ingmarilassa', minä sanoin. -- 'Kyllä meidän on oltava tyytyväisiä siihen, mitä he tekevät', hän sanoi. 'Jumalan kiitos, että saimme tyttäremme niin hyvään paikkaan.'"

Ei äidin tarvitsisi nähdä noin paljon vaivaa, ajatteli Ingmar Ingmarinpoika, sillä kukapa tästä talosta lähtisi Briittaa tapaamaan! Sitä juhlaporttia ei hänen tarvitse pelätä, sillä semmoisia laitellaan vain sitä varten, että voitaisiin Jumalalle osoittaa hyvää tahtoa. Näkeehän siitä, että aikeissa kyllä oltiin. Mutta toista on todenperästä ryhtyä toimeen.

"Viimeksi minä näin Briitan keskitalvella, syvän lumen aikana", Kaisa jatkoi. "Kävelin kapeata ajotietä keskellä saloa, ja siellä oli huonoa liikkuminen, sillä lumi oli suojailmalla käynyt sohjoksi ja livetti jalkaa. Silloin näin jonkun istuvan tiensyrjässä, ja likemmäksi tultuani huomasin, että se istuja olikin Briitta. -- 'Mitä sinä näin yksinäsi teet keskellä saloa?' kysyin häneltä. -- 'Kävelemässä minä vain olen.' Seisahduin katsomaan häntä, enkä ymmärtänyt mikä hänen oikein oli. -- 'Lähdin katselemaan, onko täällä missään jyrkkiä mäkiä', Briitta sanoi. -- 'Herranen aika, sitäkö varten, että heittäytyisit nurinniskoin alas?' minä sanoin, sillä hän näytti semmoiselta, joka on kyllästynyt elämäänsä.

"'Niin', hän sanoi, 'heittäytyisin kylläkin, kun vain löytäisin mäen, joka olisi oikein korkea ja jyrkkä.' -- 'Saisit jo hävetä, sinä, jolla ei pitäisi olla mitään puutetta.' -- 'Niin, pahahan minä olen, Kaisa.' -- 'Sen minä kyllä uskon.' -- 'Joka tapauksessa minä vielä teen jotakin pahaa, niin että parempi minun olisi kuolla.' -- 'Tuo on paljasta lasten lorua.' -- 'Siitä asti minä olen ollut ilkeä, kun sinne muutin!' Sitten hän astui aivan eteeni, ja silmät leimusivat, kun hän sanoi: -- 'Ne eivät ajattelekaan muuta kuin kiusata minua, ja minä ajattelen vain, kuinka kiusaisin puolestani heitä.' -- 'Älä turhia puhu, Briitta, he ovat hyviä ihmisiä.' -- 'Ei, he vain tahtovat saattaa minut häpeään.' -- 'Oletko puhunut heille itselleen tuosta?' -- 'Minä en puhu heidän kanssaan mitään. Enkä ajattele muuta kuin panna kiusan kiusaa vastaan.'

"'Olen ajatellut sytyttää tuleen hänen talonsa, sillä se on hänen paras tavaransa. Tai olen ajatellut syöttää myrkkyä hänen lehmilleen, ne ovat vanhoja ja rumia ja niillä on valkoiset renkaat silmien ympärillä, ihan kuin olisivat hänen sukuaan.' -- 'Ei haukkuva koira pure', minä sanoin. -- 'Jotakin minun täytyy hänelle tehdä, muuten en saa mielenrauhaa.' -- 'Sinä et tiedä mitä puhut', minä sanoin, 'tuolla laillahan sinä juuri mielenrauhasi hävität.'

"Silloin hän yht'äkkiä muuttui ja purskahti itkuun. Hän lauhtui kokonaan ja valitti, että hänen on niin paha olla, kun pahat ajatukset häntä vaivaavat. Minä saatoin hänet kotiin, ja erotessa hän lupasi olla tekemättä mitään pahaa, kun vain en puhuisi kenellekään.

"Kauan minä sitten mietin, kenelle tuosta kertoisin", sanoi Kaisa, "mutta oli niin vaikeata tulla puhumaan niin isoisten ihmisten kuin teidän kanssanne."

Ruokakello tallin päädyssä soi työhön, ja väki heräsi päivällisunestaan. Martta emännälle tuli kiire keskeyttämään Kaisan puheet. "Kuulkaas, Kaisa, luuletteko Ingmarin ja Briitan välien vielä voivan parantua?" -- "Mitenkä niin?" sanoi eukko aivan ällistyneenä. -- "Tarkoitan sitä, että jollei Briitta lähtisikään Amerikkaan, luulisitteko, että heistä vielä voisi tulla pari?" -- "En ikipäivänä minä sitä usko. Ei, siitä ei tule kerrassa mitään." -- "Briitta ei varmaan hänestä huolisi?" -- "Varmasti hän pysyy erossa."

Ingmar nousi istualleen sängynlaidalle. "Saitkos kylliksesi, Ingmar, jokos nyt lähdet huomenna matkalle?" hän sanoi ja iski nyrkillään sängynlaitaan. "Luuleeko äiti tosiaankin sillä saavansa minut jäämään kotiin, että näyttää minulle, kuinka Briitta minua vihaa." Hän iskeä jyhmi vähän väliä sängynlaitaan, aivan kuin olisi ajatuksissaan kaatanut jotakin, joka teki kovaa vastarintaa. "Nytpä minä otankin ja yritän uudestaan. Me Ingmarit emme jätä yhteen yritykseen, kun jokin käy hullusti. -- Miehinen mies ei semmoisen vuoksi jätä hankettaan kesken, että joku nainen häneen mielettömästi vihastuu."

Vasta nyt hänelle perin pohjin selvisi tappion koko suuruus, ja hänen mielensä paloi saamaan hyvitystä.

"Vielä minä, tuhannen tulimmaista, saan Briitan viihtymäänkin Ingmarilassa", hän sanoi.

Hän iskeä jysäytti vielä viimeisen kerran sängynlaitaan, ennen kuin nousi lähteäkseen työhön.

"Niin totta kuin minä uskon, että Suur-Ingmar Kaisan tänne lähetti, jotta minä saisin sisua tehdäkseni tuon kaupunkimatkan!"

IV

Ingmar Ingmarinpoika oli saapunut kaupunkiin ja nousi hitain askelin pitkin loivasti viettävää puistokujaa lääninvankilaan päin, joka sijaitsi kauniilla ja laajalle näkyvällä paikalla. Päätä kääntämättä ja silmäluomet puoliummessa hän kävellä laahusti tarmottomasti kuin vanhus. Hän oli päivän kunniaksi vaihtanut kauniin maalaispukunsa mustiin verkavaatteisiin ja tärkkipaitaan. Hänestä tuntui hyvin juhlalliselta, mutta yhä vielä hän arkaili ja kulki kuin vasten tahtoaan.

Ingmar astui vankilan edessä olevalle hiekoitetulle pihalle ja kysyi vartijalta, tänäänkö se Briitta Eerikintytär pääsee vapaaksi. -- "Taitavat ne laskea tänään yhden irti", vartija sanoi. -- "Se on muuan, joka on ollut kiinni lapsenmurhasta", selitti Ingmar. -- "Juuri se sama; hän pääsee vapaaksi nyt aamupäivällä."

Ingmar ei mennyt edemmäs, vaan jäi siihen odottamaan, nojaten selkäänsä puuta vasten ja kääntämättä katsettaan ovesta. "Onpa yksi ja toinenkin tainnut käydä tuosta ovesta sisään ilman suuria iloja", hän ajatteli. "En huoli liioitella", hän jatkoi, "mutta eiköhän moni siitä sisään mennessään liene ollut kevyemmällä mielellä kuin minä, vaikka seisonkin ulkopuolella.

"Olkoon vaikka niinkin, mutta nyt on Suur-Ingmar tuonut minut tänne noutamaan morsiantani vankilasta", hän sanoi sitten. "Mutta sitä en Pikku-Ingmarista voi sanoa, että hän olisi oikein hyvillänsä; mieluisempaa hänestä olisi, että morsian astuisi kunniaportista ja että hänen äitinsä seisoisi vieressä jättämässä hänet sulhaselle. Ja sitten he ajaisivat kirkkoon suuressa saatossa. Ja morsian istuisi koreassa morsiuspuvussa hänen rinnallaan ja hymyilisi hänelle kruununsa alta."

Ulko-ovi avautui useita kertoja, kerran siitä tuli pappi, toisen kerran vankilanjohtajan rouva ja neidit, jotka lähtivät kaupungille. Vihdoin tuli Briittakin. Kun ovi aukeni, tunsi Ingmar sydämensä vavahtavan. Nyt se on hän, hän ajatteli. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hän kävi aivan hervottomaksi eikä voinut liikahduttaa jäsentäkään. Kun hän viimein rohkaisihe ja nosti silmänsä, seisoi Briitta rappusilla oven ulkopuolella.

Ingmar näki, kuinka hän siihen hetkiseksi seisahti. Hän työnsi huivinsa otsaltaan ja katseli kirkkain, avoimin silmin edessään avautuvaa näköalaa. Vankilan paikka oli pienellä kummulla, siitä hän näki koko kaupungin ja metsäiset mäet aina kotiseudun siintäviin vuoriin asti.

Sitten Ingmar näki hänen vapisevan ja pään painuvan kuin näkymättömän voiman edessä. Hän peitti käsillään kasvonsa ja istui kivirapuille. Sinne asti, missä Ingmar seisoi, kuului hänen nyyhkytyksensä.

Ingmar astui nyt pihan poikki, jäi seisomaan lähelle häntä ja odotti. Briitta itki niin, ettei kuullut mitään, ja Ingmar sai odottaa kauan. -- "Älä nyt noin itke, Briitta", sanoi hän viimein. Briitta nosti silmänsä. -- "Taivaan Jumala, sinäkö olet täällä!" hän huudahti. Samassa hetkessä muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli Ingmarin kiusalla tehnyt ja kuinka raskasta tuon hänen tänne tulonsa oli täytynyt olla. Hän aivan huudahti ilosta, tuli ja kävi Ingmarin kaulaan ja purskahti uudelleen itkuun.

"Kun sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin sinua tänne!" hän sanoi. -- Ingmarin sydän alkoi sykkiä siitä ilosta, että Briitta oli niin riemastunut hänen tulostaan. -- "Mitä sanot, Briitta, tosiaanko ikävöit?" hän sanoi liikuttuneena. -- "Pitihän minun edes pyytää sinulta anteeksi."

Ingmar ojentui suoraksi ja kylmeni aivan kivipatsaaksi. -- "Siihen on vielä kyllin aikaa", hän sanoi, "mutta tässä me emme voi seista kauempaa." -- "Eihän tällaiseen paikkaan tee mieli jäädä", sanoi Briitta nöyrästi. -- "Minä jätin hevosen kauppias Löfbergille", sanoi Ingmar, kun he kävelivät puistotietä alaspäin. -- "Siellä on minunkin matka-arkkuni." -- "Kyllä minä sen näin", sanoi Ingmar, "mutta se on niin iso, ettei se mahdu näille rattaille; parasta on jättää se tänne, kunnes on vastedes asiaa." -- Briitta seisahtui ja katsoi kummastunein silmin Ingmariin. Nuo olivat hänen suustaan ensimmäiset sanat, jotka ilmaisivat, että hän aikoi viedä Briitan kotiinsa. -- "Sain tänään kotoa kirjeen, jossa isä sanoo, että sinunkin mielestäsi minun on paras lähteä Amerikkaan." -- "Ajattelin, että eihän ole haitaksi, kun on valitsemisen varaa. Ei ollut niin varmaa, että sinä minun mukaani lähtisit." Briitta kyllä huomasi, ettei hän sanonut sitä toivovansa, mutta saattoihan siihen olla syynä se, ettei Ingmar tahtonut nyt uudelleen väkisin houkutella häntä. Hän tunsi epäröivänsä. Ei kai ole hauska viedä hänenlaistaan emännäksi Ingmarilaan. "Sano hänelle, että lähdet Amerikkaan, se on ainoa hyvä työ, minkä voit hänelle tehdä", -- sanoi hän itselleen. "Sano se hänelle, sano se hänelle", yllytti hän itseään. Hänen parhaillaan sitä ajatellessaan kuuluivat hänen korviinsa kuin vieraan sanat: -- "Minua pelottaa se Amerikan matka. Siellä pitää kuulemma tehdä ylenmäärin työtä, ja minä olen niin heikko." -- "Niinhän sanotaan", vastasi Ingmar aivan hiljaa. Briittaa hävetti; hän muisti aamulla sanoneensa papille, että hän nyt lähtee maailmaan uutena, parempana ihmisenä. Hän paheksui itseään, astui kotvan aikaa mitään puhumatta ja mietti päänsä ympäri, kuinka saisi peruutetuksi sanansa. Mutta aina kun hän aikoi puhua siihen suuntaan, pidätti häntä ajatus, että jos Ingmar hänestä hyvinkin pitää, olisi pahinta kiittämättömyyttä nyt uudelleen työntää hänet luotaan. Voi voi, kun saisin selville hänen ajatuksensa, hän huokasi itsekseen.

Jonkin matkaa kuljettua Ingmar näki Briitan pysähtyvän ja jäävän nojaamaan seinää vasten. -- "Päätäni huimaa tämä melu ja ihmisvilinä." Ingmar ojensi hänelle kätensä, hän tarttui siihen, ja sitten he kävelivät käsitysten katua pitkin. Nyt me näytämme ihan kihlatuilta, ajatteli Ingmar, mutta samalla hänen mielessään pyöri se, minkälaiseksi elämä kotona muodostuu, kuinka hän saa tehdyksi selon äidille ja kaikille muille.

Tultuaan Löfbergin pihaan Ingmar sanoi, että hänen hevosensa oli levännyt tarpeeksi, niin että jollei Briitalla ollut estettä, he voisivat ajaa ensimmäiset kyytivälit jo samana päivänä. Nyt, Briitta ajatteli, sinun on sanottava, ettet tahdo. Sano nyt vain kiitokset kaikesta ja selitä, että et tahdo. Siinä seistessään hän oikein rukoili Jumalalta selvyyttä, oliko Ingmar tullut vain säälistä. Sillä välin Ingmar veti rattaat esille katoksen alta. Rattaat olivat vastamaalatut, nahkainen polvipeite kiilsi, ja istuintyynyissä oli uudet päälliset. Edessä olevaan likasuojukseen oli kiinnitetty kimppu puolikuihtuneita tienvarsikukkia. Briitta jäi mietteissään niitä katselemaan, ja sillä aikaa Ingmar ehti mennä talliin, panna valjaat hevosen selkään ja tuoda sen ulos. Briitta näki sen länkien päässä samanlaisen puolikuihtuneen kukkavihkon, rupesi uudelleen uskomaan, että Ingmar oli iloinnut häntä ajatellessaan, ja piti parhaana olla puhumatta. Muutoin Ingmar voisi ajatella, että hän on kiittämätön eikä ymmärrä hänen tarjouksensa suuruutta.

He lähtivät ajamaan. Briitta koetti saada aikaan keskustelua kyselemällä yhtä ja toista kotiseudun oloista. Jokaisesta hänen kysymyksestään muistui Ingmarin mieleen joku henkilö, jonka arvostelua hän pelkäsi. Kuinkahan se ja sekin ihmettelee, hän ajatteli, kuinkahan se ja sekin ilkkuu! Hän vastaili vain yksikantaan, ja vähän väliä leimahti Briitan mieleen, että hänen pitäisi pyytää kääntymään takaisin. Hän ei välitä minusta, minä en miellytä häntä ensinkään. Hän tekee tämän vain säälistä.

Pian hän jätti kyselynsä, ja he ajoivat peninkulmittain eteenpäin vaihtamatta sanaakaan. Mutta eräässä majatalossa oli heitä vartomassa vehnäskahvit, ja tarjottimella oli taas kukkia. Hän arvasi, että Ingmar eilen tästä ajaessaan oli käskenyt niin laittaa. Oliko hän senkin tehnyt vain hyvänhyvyyttään ja säälistä? Oliko hän eilen iloinen? Ja tänäänkö vasta hän uudelleen pahoittui, nähdessään hänen tulevan vankilasta? Huomiseksi hän varmaan lauhtuu, kun se ennättää haihtua hänen mielestään.

Briitta oli nyt hyvin katuvainen ja nöyrtynyt. Hän ei tahtonut tuottaa uutta surua. Kuka tiesi, eikö Ingmar sentään sittenkin -- --.

He olivat yötä eräässä majatalossa, mutta lähtivät jo hyvissä ajoin matkalle, niin että jo kello kymmenen aikaan ennättivät kotipitäjän kirkolle. Kun he nousivat kirkkomäkeä, oli tie väkeä täynnä ja kellot soivat. -- "Herra Jumala, nythän on sunnuntai", sanoi Briitta ja pani huomaamattaan kätensä ristiin. Kaikki muu unohtui häneltä sen ajatuksen tieltä, että nyt hän menee kirkkoon Jumalaa kiittämään. Hän tahtoi pyhittää tämän uuden elämänsä jumalanpalveluksella vanhassa kirkossa.

"Minä menisin mielelläni kirkkoon", hän sanoi Ingmarille. Hän ei sinä hetkenä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että Ingmarin saattoi olla vaikea näyttäytyä siellä hänen kanssaan, tunsi vain mielessään hartautta ja kiitollisuutta. -- Ingmar oli vähällä jyrkästi kieltää; hän ei luullut rohkenevansa kestää noita teräviä silmäyksiä ja kärkkäitä kieliä. Mutta kerran se sittenkin on tehtävä, hän ajatteli ja käänsi hevosen kirkkotielle. Samantekevä, milloin se tapahtuu.