Part 10

"Tehän kuulutte olevan sairas", sanoi hän hetken päästä. -- "Niin olen", Katri vastasi, "puoleen vuoteen en ole päässyt kävelemään." -- "Olen ajatellut tulla rukoilemaan puolestanne", sanoi saarnamies. Katri vaikeni, ummisti silmänsä ja näytti sulkeutuvan erilleen muusta maailmasta. "Olette tainnut kuulla, Katri emäntä, että Jumala on antanut minulle lahjan parantaa sairaita."

Katri katsahti häneen epäilevin silmin. "Kiitoksia huolenpidostanne, mutta ei siitä taida olla mitään hyötyä, sillä uskoani minä en niin helposti muuta", hän sanoi. -- "Jumala voi kyllä auttaa teitä sittenkin", sanoi mies, "koska olette aina koettanut elää hurskaasti." -- "En ole päässyt niin Jumalan armoihin, että hän minua auttaisi."

Sitten oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Hellgum kysyi: "Oletteko, Katri emäntä, koskaan ajatellut, mistä syystä tämä koettelemus on teitä kohdannut?" -- "En ole", Katri vastasi, näyttäen taas sulkeutuvan itseensä. -- "Minä aavistelen, että Jumala on tehnyt sen sitä varten, että hänen nimensä tulisi vielä enemmän kunnioitetuksi", sanoi Hellgum.

Tämän kuullessaan Katri suuttui niin, että hänen poskilleen leimahti punaisia laikkoja. Hänestä oli julkeata Jumalan pilkkaa, että Hellgum luuli tämän taudin tulleen sen vuoksi, että hän pääsisi tekemään ihmetyön.

Saarnaaja nousi, meni Katrin luokse ja laski kätensä hänen päänsä päälle. "Tahdotko, että rukoilen puolestasi?" hän sanoi. Heti hänen lähestyessään tuntui Katrista kuin olisi terveyttä ja elämää pulpahtanut koko hänen ruumiinsa läpi, mutta hän oli niin loukkaantunut Hellgumin julkeudesta, että hän pudisti Hellgumin käden pois päälaeltaan ja ojensi kätensä ikään kuin lyödäkseen häntä. Mutta sanoja hän ei siinä hetkessä keksinyt.

Hellgum peräytyi hitaasti ovelle päin. "Jumalan lähettämää ei saa luotaan ajaa", hän sanoi. -- "Ei saakaan", Katri vastasi; "mikä Jumalasta on, se on kyllä otettava vastaan."

"Ja minä, minäpä sanon sinulle, että tänä päivänä on tälle huoneelle autuus tapahtuva", sanoi mies.

Katri ei vastannut mitään. "Muista minua parannuttuasi", Hellgum sanoi lähtiessään.

Katri istui suorana tuolillaan. Punaiset täplät hehkuivat vielä kauan hänen poskillaan.

Enkö saa enää rauhaa kotonanikaan, hän ajatteli. Ihme, miten monet pitävät itseään Jumalan lähettäminä.

Mutta äkkiä Katri näki pikku tyttärensä nousevan ja kiireesti juoksevan takan luo. Liedessä loimuava tuli oli pistänyt pienokaisen silmiin. Hän kirkui ilosta, ryömi ja juoksi voimainsa takaa sitä kohti.

Katri huusi häntä pois, mutta lapsi ei totellut. Se koetti nousta liedelle, kierähti alas pari kertaa, mutta pääsi viimein ylös takalle, missä tuli paloi.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, auta minua", Katri vaikeroi. Hän alkoi huutaa apua, vaikka tiesi, ettei ketään ollut kuulemassa.

Tyttö ojensi nauraen käsiään tulta kohti, ja yht'äkkiä palava kekäle vierähti takasta hänen keltaiselle koltilleen.

Samassa Katri kavahti pystyyn, juoksi takan luo ja painoi lapsen rinnalleen.

Pudistettuaan kipinät ja hiilet pois ja huomattuaan, ettei lapsi ollut vahingoittunut, hän vasta muisti mitä oli tapahtunut. Hän seisoi omilla jaloillaan, hän oli kävellyt ja käveli yhä vielä!

Katri ei ollut koskaan ennen tuntenut niin huumaavaa mielenliikutusta ja onnea yht'aikaa.

Hän tunsi olevansa Jumalan omassa suojeluksessa, tunsi että pyhä Jumalan mies oli käynyt hänen huoneessaan häntä auttamassa ja parantamassa.

* * * * *

Näinä päivinä Hellgum usein seisoi Vahvan-Ingmarin mökin pienellä kuistilla katsellen edessään aukenevaa syysmaisemaa. Tuo jokeen päin viettävä mäenrinne ja sen takainen tasanko kävi päivä päivältä yhä värikkäämmäksi. Kedot olivat kellastuneet, ja vaahterain ja haapain lehdet olivat kirkkaan punaisia ja heleän keltaisia. Siellä täällä edempänä huojuilivat kokonaiset lehdikköalueet kimmeltäen päivänpaisteessa kuin kultainen meri. Se meri näytti lainehtivan havupuukumpujen rantoihin ja lyövän tyrskeitään sinnekin, petäjäin sekaan.

Samoin kuin harmaantunut tölli tuleen syttyneenä hohtaa ja säteilee, leimahti tuo köyhä Ruotsin seutukin harvinaiseen loistoon. Eipä olisi luullut niin kultaista ja ihmeellisen hohtavaa tienoota tapaavansa muualla kuin auringon pinnalla.

Mutta tätä katsellessaan Hellgum ajatteli sen ajan koittoa, jolloin Jumala antaa tämän maan säteillä pyhyyden loisteessa ja jolloin hänen kesällä kylvämänsä sanat tuottavat vanhurskauden ihanan sadon.

Ja niinpä Timmin Halvor eräänä iltana tuli torppaan ja kutsui Hellgumia vaimoineen Ingmarilaan.

Heidän sinne saapuessaan oli avara pihamaa puhdistettu ja siistitty. Kuivat lehdet oli lakaistu koivujen alta, kaikki työkalut ja ajoneuvot, jotka muulloin täyttivät pihan, oli työnnetty syrjään. Täällä on varmaankin paljon vieraita, ajatteli Anna-Liisa. Samassa Halvor aukaisi väentuvan oven.

Tupa oli täynnä ihmisiä, kaikki istuivat pitkillä lavitsoilla juhlallisesti odottaen. Hellgum näki siellä pitäjän arvokkaimmat perheet.

Ensinnä hän näki Ljungo Björn Olavinpojan ja hänen vaimonsa Märtta Ingmarintyttären sekä Kolåsin Gunnarin vaimoineen. Sitten hän huomasi Krister Laurinpojan ja Israel Tuomaanpojan vaimoineen. He kuuluivat myös Ingmarien sukuun. Sitten Höökin Matti Erkinpojan ja hänen poikansa Gabrielin, lautamiehen Gunhildin ja joitakuita muita. Kaikkiaan lienee ollut noin parikymmentä henkeä.

Hellgumin ja Anna-Liisan kierrettyä kättelemässä kaikkia sanoi Timmin Halvor: "Meitä on kokoontunut tänne muutamia, jotka olemme miettineet, mitä Hellgum kesällä meille puhui. Useimmat meistä kuuluvat vanhaan sukuun, joka aina on mielellään tahtonut käydä Herran teitä, ja jos voitte, Hellgum, meitä tässä vaelluksessa auttaa, niin me seuraamme teitä."

Seuraavana päivänä huhuiltiin pitäjällä, että Ingmarilassa oli perustettu seurakunta, jonka jäsenet sanoivat oppiansa ainoaksi oikeaksi ja totiseksi kristinopiksi.

UUSI SUUNTA

Seuraavana keväänä heti lumien lähdettyä Ingmar ja Vahva-Ingmar palasivat kylään panemaan sahaa käyntiin. He olivat olleet koko talven salolla tukinhakkuussa ja sydenpoltossa, ja nyt tasangolle tultuaan Ingmarista tuntui ikään kuin hän olisi ollut karhu, joka äsken on noussut pesästään. Hän ei sietänyt kirkasta päivänvaloa, vaan kulki silmiään siristellen. Häntä vaivasi kosken pauhu ja ihmisäänetkin, ja talosta kuuluva melu oikein kiusasi hänen metsien äänettömyyteen tottuneita korviaan. Mutta kuitenkin hän siitä kaikesta sanomattomasti iloitsi. Sinä keväänä hän tunsi itsensä nuoreksi kuin äsken puhjennut koivun vesa, vaikk'ei hän nyt enempää kuin ennenkään tunteitaan muille näyttänyt.

Hänestä oli sanomattoman mieluista maata oikealla vuoteella ja syödä kelvollisesti valmistettua ruokaa.

Ja entä sitten kotona, jossa Katri hoiteli häntä hellemmin kuin äiti konsanaan! Hän oli teettänyt uuden puvun Ingmarille, ja joskus hän kesken kaiken pistäytyi keittiöstä tuomaan hänelle makupalan käteen kuin pikkupojalle.

Ja mitä ihmeitä täällä olikaan tapahtunut hänen metsässä möyriessään! Ingmar oli kuullut vain hämäriä huhuja Hellgumin opista. Mutta nyt oli oikein mieltä ylentävää kuulla Katrin ja Halvorin puheita onnestaan ja miten he tovereineen koettivat tukea toisiaan Herran tietä vaeltaessaan.

"Varmaan sinäkin vielä liityt meihin", virkkoi Katri. Ingmar sanoi olevansa melkein halukas, mutta tahtoi kuitenkin ensin miettiä asiaa tarkemmin. -- "Minä ikävöin kaiken talvea, että sinäkin pääsisit meidän autuutemme osallisuuteen", sanoi sisar, "sillä me emme elä enää tässä maailmassa, vaan uudessa, taivaasta tulleessa Jerusalemissa."

Siitäkin Ingmar iloitsi, että Hellgum vielä oli paikkakunnalla. Viime kesänä Hellgum kävi usein sahalla juttelemassa Ingmarin kanssa, ja heistä oli tullut hyvät ystävät. Ingmar ihaili Hellgumia miesten parhaana. Hän oli niin miehekäs ja puheissaan varma ja luotti lujasti itseensä.

Väliin kiireen aikana Hellgum oli heittänyt takin yltään ja auttanut heitä sahatöissä. Ingmaria se ihan hämmästytti, sillä niin rivakkaa työmiestä hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Hellgum oli juuri parin päivän matkalla, mutta hänen sanottiin pian palaavan.

"Kunhan vain joudut puheisiin Hellgumin kanssa, yhdyt sinä varmasti meihin", Katri toisteli tavan takaa. Ingmar ei sitä epäillytkään, mutta hän pelkäsi kuitenkin siinä tekevänsä sellaisen uskon muutoksen, jota isä ei ehkä olisi hyväksynyt. "Isähän meitä juuri opetti käymään Herran teitä", Katri sanoi. Kaikki tämä teki mielelle niin hyvää. Ingmar ei ollut aavistanutkaan, että ihmisten ilmoille palaaminen voisi tuntua niin suloiselta. Se vain teki joskus mielen apeaksi, ettei koskaan sattunut tulemaan puhetta koulumestarin väestä eikä Gertrudista. Se oli kovin ikävää, sillä Ingmar ei ollut tavannut Gertrudia kokonaiseen vuoteen. Viime kesänä hänestä sentään kuuli ehtimiseen, sillä aina oli jollakin joitakin uutisia Stormeista.

Epäilemättä tuo vaitiolo oli vain huomaamattomuutta. Mutta kovin saattaa mieltä painostaa, kun ei itse rohkene kysellä eikä kukaan itsestään ota puheeksi sitä, mistä mieluimmin tahtoisi kuulla.

Mutta Vahva-Ingmar ei ollut yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin Ingmar. Ukko olla jurotteli äänetönnä, eikä mikään ollut oikein hänen mielensä mukaista. -- "Sinulla taitaa olla ikävä metsään takaisin", sanoi Ingmar hänelle kerran, heidän istuessaan kumpikin tukillaan välipalaa syömässä. -- "Sepä se, sinne minä ikävöin", sanoi ukko. "Kunpa en sieltä olisi kotiin lähtenytkään."

"Onko sinulla kotonasi joitakin ikävyyksiä?" Ingmar kysyi. -- "Vieläkö sitä kysyt!" Vahva-Ingmar vastasi. "Luulin sinun itsesikin tienneen, miten Hellgum on täällä reistaillut." Ingmar vastasi päinvastoin kuulleensa, että Hellgumista oli tullut oikea suurmies. -- "Juuri niin, sellainen suurmies, joka kääntää koko pitäjän nurin."

Ingmarista alkoi tuntua kummalta tuo, että Vahva-Ingmar pysytteli omalle suvulleen kylmänä kuin vennon vieraille. Mutta Ingmarilan ja Ingmarien puolta hän piti kaikessa. Ihanhan nyt Ingmarin täytyi ottaa vävypoika turviinsa.

"Minusta hänen oppinsa on hyvä", Ingmar sanoi. -- "Vai niin, vai hyvä", ukko ärähti, katsoen häneen tuimasti. "Entä mitähän Suur-Ingmar olisi siitä sanonut?" -- Ingmar vastasi, että hänen isänsä kyllä olisi suostunut muiden uskonveljien kanssa viettämään hurskasta elämää. -- "Ettäkö siis Suur-Ingmar myös olisi haukkunut perkeleiksi ja antikristuksiksi kaikkia, jotka eivät heidän lahkoonsa kuulu, ja käskenyt eroamaan vanhoista ystävistä, jotka eivät ole uskostaan luopuneet?" -- "Eiväthän toki sellaiset kuin Hellgum ja Halvor ja Katri käyttäydy niin huonosti", Ingmar sanoi. -- "Koetahan kerran asettua heitä vastaan, niin kyllä kuulet kunniasi."

Ingmar viileskeli suuria viipaleita voileivästään ja ajoi niitä suunsa täyteen. Häntä harmitti Vahvan-Ingmarin paha tuuli.

"Niin maailma muuttuu", huokasi ukko hetken kuluttua. "Siinä sinäkin, Suur-Ingmarin poika istut, ja mierolle on joutunut sinun mahtisi. Mutta meidän Anna-Liisa ja hänen miehensä ne nyt ovat pitäjän isoisia. Parhaissakaan taloissa ei tiedetä, miten heitä kyllin hyvänä pidettäisiin ja he kiertelevät pidoista pitoihin."

Ingmar vain hienonsi leipäänsä, sillä tuohon hän ei osannut vastata.

Mutta Vahva-Ingmar ei jättänyt asiaa siihen. "Onhan se kaunis oppi, ja siksipä kai puolet pitäjää onkin liittynyt Hellgumiin. Ei kellään ole ennen ollut niin suurta valtaa tässä pitäjässä kuin Hellgumilla, ei edes Suur-Ingmarilla. Lapset jättävät vanhempansa, kun hän saarnaa, etteivät hänen uskolaisensa saa olla syntisten seurassa. Hellgumin viittauksesta veli eroaa veljestään, ystävä ystävästään ja ylkä morsiamestaan. Hänen toimestaan on joka talossa ollut riitaa ja eripuraisuutta koko talven. Mutta Suur-Ingmarhan kuulemma olisi tämän kaiken hyväksynyt. Tietysti hän olisi kaikessa patikoinut Hellgumin tahtiin. Niin, kuinkas muuten!"

Ingmar vilhuili vuoroin ylös-, vuoroin alaspäin, ja hänen olisi tehnyt mieli mennä tiehensä. Hän ymmärsi tosin, että Vahva-Ingmar liioitteli, mutta kiusallista sitä oli kumminkin kuulla.

"Vaikka enhän minä sitä kiellä", ukko jatkoi, "että Hellgum on saanut paljon eriskummallista aikaan: lahkonsa hän pitää hyvästi koossa, ja monista entisistä vihamiehistä hän on tehnyt ystävykset. Hän ottaa rikkaalta antaakseen köyhälle, ja uskonveljet hän saa valvomaan toinen toisensa elämää. Niitä minun vain tulee sääli, jotka hän julistaa perkeleen lapsiksi ja jotka jäävät noita toisten miekkosten iloja vaille. Mutta mitäs sinä heistä välittäisit!"

Ingmar piti Vahvan-Ingmarin puhetta Hellgumin parjaamisena, ja se tympäisi häntä.

"Niistä tämän pitäjän entisistä rauhanajoista", sanoi Vahva-Ingmar, "ei nyt ole merkkiäkään jäljellä. Suur-Ingmarin aikana ei koko Taalaissa ollut toista niin sopuisaa ja samanhenkistä pitäjää kuin tämä meidän. Mutta nyt tänne on rustattu raja-aita erottamaan enkeleitä perkeleistä ja lampaita vuohista."

Kun päästäisiin tästä panemaan saha käyntiin, ettei tuota tarvitsisi kauempaa kuunnella, ajatteli Ingmar.

"Kuinkahan kauan näitä meidänkään välejämme enää kestänee?" Vahva-Ingmar jatkoi. "Ei suinkaan minun maailmallinen seurani ole sinulle otollista, jos kerran noihin uskovaisiin yhdyt."

Silloin Ingmar kirosi ja ponnahti seisaalleen.

"Totisesti, niin voikin käydä, jollet lakkaa tuota tuollaista alati hokemasta", hän sanoi. "Mokomillakin tässä koetat yllyttää minua omaisiani ja Hellgumia vastaan, jonka veroista miestä saat hakemalla hakea."

Siihen ukolla ei enää ollut mitään sanomista. Vähän ajan kuluttua hän lähti kesken työstä. Hän sanoi menevänsä kirkonkylään ystävänsä Fält-korpraalin pakeille. Ei sanonut pitkiin aikoihin puhelleensa viisaitten ihmisten kanssa.

Ingmar oli iloinen päästessään ukosta. Kyllähän siinä on perää, että pitkän ajan jälkeen kotiin palattua ei tee mieli ensi työkseen kuunnella ikäviä uutisia, vaan pitäisi kaiken olla mieluista, kevyttä ja ilahduttavaa.

Seuraavana aamuna Ingmar tuli kello viiden aikaan sahalle. Vahva-Ingmar oli siellä jo ennen häntä.

"Tänään saat tavata Hellgumin", ukko sanoi. "Hän saapui Anna-Liisan kanssa myöhään eilen illalla kotiin. Varmaankin lähtivät kesken pitkiä pitoja joutuakseen sinua käännyttämään."

"No, joko sinä taas alat", Ingmar sanoi. Ukon sanat olivat kaikuneet koko yön hänen korvissaan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuka oli oikeassa. Mutta nyt hän ei enää tahtonut kuulla pahaa omaisistaan.

Hetken vaiti oltuaan Vahva-Ingmar alkoi naureskella. "Mikä sinua naurattaa?" kysyi Ingmar. Hän oli juuri aukaisemaisillaan vesitokeen luukkua pannakseen sahan käyntiin. -- "Koulumestarin Gertrudia tässä vain tulin ajatelleeksi." -- "Mitäs hänestä tiedät?" -- "Kerrottiin vain eilen kirkonkylässä, että häntä yksin Hellgum on totellut." -- "Mitä Gertrudilla on tekemistä Hellgumin kanssa?"

Ingmar jätti tokeen aukaisematta, sillä sahan päristessä hän ei olisi kuullut mitään. Ukko katsoa tiirotti tutkivasti häneen. -- "Äskenhän kielsit minua niistä asioista haastamasta." -- Ingmar hymähti. -- "Milläpä sinua estää, kun oikein tahdot tehdä oman pääsi mukaan", hän sanoi.

"Kylläpä oli hupsu tuo Gunhild, lautamies Lauri Klemetinpojan tytär." -- "Ei hän mikään hupsu ole", väitti Ingmar vastaan. -- "Oli hän sinusta mikä tahansa, mutta hän oli täällä Ingmarilassa silloin tuota lahkoa perustettaessa. Heti kotiin tultuaan hän kertoi vanhemmilleen kääntyneensä nyt ainoaan oikeaan oppiin ja aikovansa muuttaa heidän luotaan Ingmarilaan. Vanhemmat tietenkin tahtoivat kuulla syyn siihen. Ka, mitäs muuta kuin voidakseen viettää hurskasta elämää, tytär vastasi.

"Vanhemmat tuosta ihmettelemään, etteihän häntä siitä kotonaankaan estetä. -- Ei se kuulunut käyvän muuten kuin yhdessä toisten samanuskoisten kanssa. -- Muuttavatko he kaikki sitten Ingmarilaan? kysyi lautamies. -- Eivät muut, hän vain yksin. Niiden toisten kotona kuului olevan totisia kristityitä.

"Lautamies on niitä, jotka eivät vähästä tiuskahtele, ja sekä hän että hänen vaimonsa koettivat alussa hyvällä saada Gunhildia järkiinsä. Mutta tytön itsepäisyydestä hän viimein kiivastui niin, että sulki Gunhildin lukon taakse tuvan peräkamariin ja uhkasi pitää siellä, kunnes äly palaisi päähän."

"Mutta Gertrudistahan sinun piti puhua", Ingmar tokaisi väliin. -- "Jos maltat odottaa, niin vielä häneenkin ennätetään. Sanonpahan sitten, miten jupakka päättyi. Seuraavana päivänä istuivat Gertrud ja Stormin Stiina-muori keittiössään kehräämässä, kun lautamiehen emäntä astui sisään. He ihan pelästyivät hänet nähdessään. Lautamiehen aina niin iloinen emäntä oli nyt itkusta aivan näännyksissä. Mikä teidän on, mitä on tapahtunut, mistä olette niin suruissanne? Silloin lautamiehen emäntä vastasi: 'Eipä siinä juuri ilonkaan sijaa ole, kun kalleimpansa menettää'.

"Tekisi oikein mieleni lyödä heitä", ukko sanoi. -- "Keitä niin?" Ingmar kysyi. -- "Hellgumia ja Anna-Liisaa", sanoi Vahva-Ingmar, "he olivat yöllä käyneet lautamiehen talossa ja ryöstäneet Gunhildin." Ingmar huudahti hämmästyksestä. "Ihan totisesti, rosvon kanssa Anna-Liisa on joutunut naimisiin", ukko sanoi.

"Yösydännä he tulivat koputtamaan Gunhildin ikkunaan ja kysyivät, miks'ei hän ollut muuttanutkaan Ingmarilaan. Tyttö kertoi, että vanhemmat olivat panneet hänet telkien taakse. -- Siihen on perkele heidät riivannut, sanoi Hellgum silloin.

"Ja yövuoteilleen vanhemmat kuulivat tämän kaiken." -- "Kuulivatko?" -- "Kuulivat niinkin; he makasivat viereisessä huoneessa, ja ovi oli raollaan, niin että he kuulivat Hellgumin joka sanan." -- "Mutta olisivat sitten antaneet viekoittelijalle kyytiä." -- "Eivät tahtoneet, he näes antoivat tyttärelleen valintavallan; kuinka he saattoivat aavistaa, että hän jättäisi kotinsa, jossa häntä aina oli kohdeltu kuin silmäterää. He antoivat toisen puhua ja odottivat vain tyttärensä vastaavan, ettei hän ikipäivinä jätä iäkkäitä vanhempiaan." -- "Mutta lähtikö hän sitten?" -- "Lähti, sillä Hellgum ei muuten hellittänyt. Ja kuullessaan, ettei tytär itse osannut vastustaa häntä, lautamiehen vanhukset päästivät hänet menemään. Joillakuilla näes on sellainen luonto.

"Mutta aamulla äiti katui ja pyysi miestänsä noutamaan Gunhildin takaisin Ingmarilasta. -- 'En lähde', lautamies sanoi, 'en hae enkä silmieni eteen halua, jollei omin päinsä kotiin palaa.'

"Silloin lautamiehen emäntä kiirehti koululle ja pyysi Gertrudia lähtemään Gunhildin puheille." -- "Menikös Gertrud?" -- "Meni, mutta Gunhild ei ottanut hänen puheitaan kuuleviin korviinsa."

"Ei Gunhildia ole minun aikanani meillä näkynyt", sanoi Ingmar miettien. -- "Ei olekaan, sillä hän muutti sitten taas takaisin vanhempiensa luokse.

"Gertrud sattui nimittäin Gunhildin luota tullessaan tapaamaan Hellgumin. Tuossa se on koko pahennuksen aikaansaaja, hän ajatteli. Hän meni suoraa päätä Hellgumin luokse ja alkoi torua. Ei hän olisi arkaillut, vaikka olisi pitänyt käsiksi käydä." -- "Sillä Gertrudilla se on puhelahja!" sanoi Ingmar ihaillen.

"Hän sanoi Hellgumille, että ne ovat pakanallisten sotamiesten eikä kristinuskon opettajien tapoja tuommoiset. Mennä yösydännä ryöstämään nuori neito vanhempainsa kotoa!" -- "Mitäs Hellgum siihen sanoi?" -- "Ei hän ensin sanonut mitään, kuunteli vain vähän aikaa ja myönsi sitten sävyisästi, että Gertrud oli oikeassa ja että hän oli ollut liian innokas. Ja iltapäivällä hän vei Gunhildin takaisin vanhempien luokse ja sovitti kaikki."

Vahvan Ingmarin lopetettua Ingmar katsahti hymyillen häneen. "Onpa Gertrud oiva tyttö", hän sanoi, "ja Hellgum on suurmies hänkin, vaikka vähän liian kiivas." -- "Senkös käsityksen sinä siitä sait!" sanoi ukko. "Luulin sinun edes sitä ihmettelevän, miks'ei Hellgum sen enempää Gertrudia vastustellut." Ingmarilta loppuivat sanat suusta.

Vahva-Ingmarkin oli hetkisen ääneti, ennen kuin jatkoi. -- "Useat kirkonkyläläiset tiedustelivat sinua. He tahtoivat tietää, mille puolelle sinä aiot asettua." -- "Eihän se heihin koske, kuulunko minä puolelle vai toiselle."

"Kuule nyt sitten vielä yksi seikka", sanoi ukko. "Tämänpitäjäläiset ovat ammoisista ajoista tottuneet noudattamaan jonkun johtomiehen ohjausta ja esimerkkiä. Mutta Suur-Ingmaria ei nyt enää ole, ja koulumestarin valta on mennyttä, eikä kirkkoherrasta ole milloinkaan ollut ohjaksien pitelijäksi. Sen tähden niin moni seuraa Hellgumia, kun sinä pysyttelet syrjässä." Ingmarin kädet vaipuivat alas, hän näytti hervottomalta kuin uuvuksiin ajettu otus. -- "Mutta enhän minä tiedä, kuka on oikeassa!" -- "Sitä kai useimmat toivovat, että vapauttaisit heidät Hellgumista.

"Usko pois, että me ollessamme talvella poissa ihmisten ilmoilta pääsimme monesta ikävyydestä. Pahinta oli tietysti alussa, kun ihmisistä vielä oli outoa tuo niiden käännytyskiihko ja niiden nimittelyt perkeleiksi ja helvetinkoiriksi. Eikä sekään vielä mitään ollut verrattuna siihen, kun kääntyneet lapsetkin alkoivat saarnata."

"Vai saarnasivat lapsetkin", sanoi Ingmar uskomatta oikein, mitä kuuli. -- "Niin tekivät; Hellgum niitä oli kehoittanut heittämään leikkinsä ja palvelemaan Jumalaa, ja silloin näille tuli into käännyttää aikaihmisiä. Ne väijyivät maantiellä kulkijoita ja karkasivat kimppuun kuin kimalaisparvi. Ja sitten ladeltiin niin, että sai korviaan pidellä: 'Etkö jo sinäkin ala taistella perkelettä vastaan? Vieläkö jatkat syntistä elämääsi?'" Ingmar väitti vastaan aina kun vain taisi. Hän ei ottanut uskoakseen Vahvan-Ingmarin puhetta. -- "Fält varmaankin on syöttänyt tuon kaiken sinulle täytenä totena", hän sanoi.

"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa", sanoi Vahva-Ingmar. "Hullusti ovat Fältinkin asiat. Kun ajattelen, että kaikki tämä on saanut alkunsa Ingmarilasta, niin enpä toden totta tahdo iljetä katsoa ihmisiä silmiin!"

"Ovatko he tehneet Fältille vääryyttä?" Ingmar kysyi. -- "Nuo lapsethan ne; eräänä iltana niiden päähän pälkähti paremman puutteessa mennä Fältiä käännyttämään. Niille oli tietenkin selitetty, että Fält on maailman suurimpia syntisiä." -- "Mutta ennen aikaanhan lapset pelkäsivät Fältiä kuin peikkoa", Ingmar sanoi. -- "Niin nämäkin pelkäsivät, mutta varmaankin he olivat päättäneet tehdä oikein urotyön.

"Ne astuivat sitten miehissä hänen tölliinsä, Fältin parhaillaan keittäessä itselleen puuroa. Kun ne ovea raottaessaan näkivät takkuviiksisen, halkinenäisen Fältin istuvan sisällä ja tuijottavan ainoalla silmällään tuleen, pelästyivät ne kaikki tyynni, ja pari pienintä lähti käpälämäkeen. Mutta kymmenkunta vanhempaa astui sisään ja polvistui lattialle ukon ympärille alkaen laulaa ja rukoilla."

"Mutta eikö hän ajanut heitä ulos?" Ingmar kysyi. -- "Se niille olisi ollut parasta", sanoi Vahva-Ingmar, "mutta mikä kumma lie häntä siitä estänyt. Oli tainnut ukkoraiska parhaillaan mietiskellä vanhuutensa ilotonta yksinäisyyttä. Ehkä sekin vaikutti, että tulijat olivat lapsia. Saattoihan se käydä hänen sydämelleen, kun ne aina olivat kammonneet häntä. Ja nähdessään nuo kaikki kyynelistä kiiltävät silmät itseään kohti kohotettuina hän masentui kokonaan.

"Lapset odottivat vain, että hän olisi karannut pystyyn ja siepannut aseen käteensä. Ne lauloivat ja rukoilivat, mutta olivat valmiina pakoon heti, kun hän vain liikahtaisi.

"Silloin jotkut heistä huomasivat nykäyksiä Fältin kasvoissa. Nyt on parempi väistää kuin odottaa, ne ajattelivat ja nousivat paetakseen. Mutta ukko räpytti silmäänsä, ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Silloin lapset huusivat hallelujaa, ja niinkuin sanottu, nyt Fält on ihan kuin höperönä. Hän ei tee muuta kuin juoksee kokouksissa ja paastoaa ja rukoilee ja kuuntelee Jumalan ääntä."