Part 8

"Kaksi vuotta tein työtä pesutuvassa puolestatoista dollarista viikon. Ja ajatelkaa minua, joka olin kasvanut ylellisyydessä, suuressa ylellisyydessä, kuvitelkaa vanhoja kipeitä jalkojani, minun vanhaa vatsaani, joka muisti nuoruudenaikaiset herkut, minun vanhaa suutani, joka vielä tunsi maun eikä ollut kokonaan pilaantunut niistä kadotuksen keitoksista, joista nuorena olin oppinut pitämään -- niin, kuten sanottu, hovimestari, ajatelkaahan, että minä, joka aina olin ollut antelias, tuhlaavainen, nyt säästin kuin saituri noita puoltatoista dollariani koskemattomina, en milloinkaan pannut senttiäkään tupakkaan enkä milloinkaan koettanut lepyttää jotakin hyvää ostamalla vatsaparkaani, joka ei voinut sietää kurjaa, syötäväksi kelpaamatonta ruokaa. Minä kerjäsin tupakkaa, huonoa, halpaa tupakkaa, viheliäisiltä ikälopuilta raukoilta, jotka tuskin pysyivät jaloillaan. Ja kun tapasin Samuel Merrivalin eräänä aamuna kuolleena viereisestä kopista, anastin ensin hänen taskustaan tupakkatangonpuolikkaan, mikä oli koko hänen jälkeenjättämänsä omaisuus, ja ilmoitin sitten vasta kuolemantapauksen.

"Oi hovimestari, kuinka huolellisesti säilytinkään puoltatoista dollariani. Nähkääs, minä olin vanki, joka pienellä käsisahalla avasi itselleen tien vapauteen. Minä sahasin aukon vankilani seinään!" -- Vanhuksen ääni kohosi kimakaksi riemuitsevaksi vinkunaksi. -- "Hovimestari, minä sahasin aukon seinään!"

Dag Daughtry kohotti olutpulloaan virkkaen vakavana ja liikutettuna.

"Juon terveydeksenne, herra Greenleaf."

"Kiitos, hovimestari ... te ymmärrätte", vastasi Vanha Merikarhu teeskentelemättömän arvokkaasti ja kilisti lasiaan Daughtryn pulloa vasten katsoen häntä suoraan silmiin.

"Minulla olisi ollut satakuusikymmentä dollaria jättäessäni köyhäintalon", vanhus jatkoi. "Mutta kadotin kaksi viikkoa influenssan ja yhden viikon kirotun keuhkopussin tulehduksen vuoksi, joten minulla jättäessäni sen elävien vainajien olinpaikan oli vain sataviisikymmentäyksi dollaria ja viisi senttiä."

"Ymmärrän, herra Greenleaf", keskeytti Daughtry syvää ihailua tuntien. "Pienestä rahasta oli tullut murtokanki, ja sillä aioitte nyt raivata itsellenne tien takaisin elämään."

Charles Stough Greenleafin arpiset kasvot ja vetiset silmät säteilivät, kun hän kohotti lasinsa.

"Maljanne, hovimestari. Te ymmärrätte. Ja te olette ilmaissut sen hyvin. Lähdin murtautumaan jälleen sisälle elämän taloon. Se oli murtokanki, tuo mitättömän pieni rahasumma, jonka olin kerännyt kahden vuoden orjuudella. Muistakaa se! Entiseen aikaan, ennenkuin hopealusikka oli sulanut, olin heittänyt sellaisen summan huolettomasti panoksena korttipeliin. Mutta kuten sanoitte, palasin murtovarkaan tavoin murtautuakseni takaisin elämään ja tulin Bostoniin. Te käytätte taitavasti vertauksia, ja minä juon teidän maljanne."

Jälleen lasi ja pullo kilahtivat vastakkain, ja molemmat miehet joivat katsoen toisiaan silmästä silmään, ja molemmat tunsivat, että ne silmät, joihin he katsoivat, olivat rehelliset ja että ne ymmärsivät.

"Mutta murtokankeni oli kovin heikko, hovimestari. En tohtinut heittäytyä sen varaan koko painollani, tehdäkseni uhkayrityksen. Vuokrasin huoneen pienestä, mutta siististä hotellista ... se oli Bostonissa, kuten varmaan jo sanoinkin. Oi, kuinka säästelin kankeani! Söin juuri sen verran, että pysyin hengissä. Mutta tarjosin usein muille -- tarkoin valituille henkilöille -- ryypyt, tarjosin kuin olisin ollut varakas mies; sehän teki juttuni uskottavaksi. Ja ollen itsekin juopuvinani latelin satuani _Wide Awakesta_, isostaveneestä, salaisista luotauksista, ja aarteesta, joka oli hiekassa -- sylen syvällä hiekassa. Se oli kirjallinen, se oli sielullinen vaikutuskeino. Se viekoitteli suolaisen veden tuoksulla, rohkeilla retkillä ja rikkaalla aarteella.

"Olette kai huomannut tämän kultakimpaleen minun kellonperissäni. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut varaa sellaiseen, mutta sen sijaan minä puhuin kullasta, Kalifornian kullasta, lukemattomista kultakimpaleista. Se oli kirjallista. Se antoi paikallisväriä. Myöhemmin, tehtyäni ensimmäisen retkeni, kykenin hankkimaan kultakimpaleen. Se oli syötti, johon ihmiset tarttuivat kuin kalat onkeen. Nämä sormukset ovat myöskin syöttejä. Nykyään ette näe missään tällaisia sormuksia. Kun aloin rikastua, ostin ne. Katsokaa tätä kultakimpaletta. Puhellessani leikin sillä huolettomasti, kertoilen suuresta kulta-aarteesta, jonka me hautasimme hiekkaan. Kullan säihke herättää minussa uusia muistoja. Puhun isostaveneestä, nälästämme ja janostamme ja kolmannesta perämiehestä, vaaleasta nuorukaisesta, jonka poskea partaveitsi ei vielä ollut koskettanut, ja kerron, kuinka hän juuri käytti sitä painona onkiessamme kaloja.

"Mutta palatkaamme Bostoniin. Kun muka olin juonut itseni humalaan, kerroin lukemattomia merimiesjuttuja satunnaisille juomaveikoilleni -- noille yksinkertaisille naudoille, joita halveksin. Mutta huhu levisi, ja eräänä päivänä tuli nuori sanomalehtimies haastattelemaan minua aarteen ja _Wide Awaken johdosta_. Minä olin loukkaantuvinani, suuttuvinani. Tuskastelin, hyvä hovimestari, teeskentelin. Itse asiassa olin sydämestäni iloinen kieltäessäni haastattelun tuolta nuorukaiselta, sillä tiesin varmasti hänen saaneen juomaveikoiltani kuulla jo kyllin paljon yksityiskohtia.

"Aamulehdet sisälsivät kaksi tiheästi painettua palstaa minun seikkailuistani. Luonani alkoi käydä vieraita. Tutkin heitä tarkoin. Monellakaan, joka halusi olla mukana seikkailussa, ei ollut itsellään varoja. Ne minä pilaillen karkotin ja odotin edelleen ja itse söin entistä vähemmän pienen omaisuuteni hupenemistaan huvetessa.

"Vihdoin tuli hän, iloinen, nuori tohtorini, ja hän oli hyvin rikas. Sieluni lauloi ilosta, kun näin hänet. Viimeiset kaksikymmentäkahdeksan dollariani muistuttivat minulle, että pian uhkasi köyhäinhuone tai kuolema. Olin jo päättänyt valita kuoleman mieluummin kuin palata sen kurjan vankilan eläväin vainajain pariin. Mutta minun ei tarvinnut palata sinne eikä minun tarvinnut kuollakaan. Iloisen nuoren tohtorin veri lämpeni hänen ajatellessaan Etelämerta. Suitsutin hänen sieraimiinsa kaukaisten maitten kukkalemun kyllästyttämää ilmaa ja loihdin hänen silmiinsä ihastuttavina näkyinä pasaatipilvet ja monsuunitaivaan, palmusaaret ja koralliriutat.

"Hän oli iloinen vallaton koiranpentu, suurenmoisen antelias huolettomuudessaan, peloton kuin leijonanpenikka ja villi, hiukan hurjistunut ainaisten hullutusten ja päähänpistojen takoessa hänen ylen kekseliäässä päässään -- korvat auki nyt, hovimestari! Ennenkuin lähdimme matkalle _Cloucester_-kuunarilla, jonka hän oli ostanut ja varustanut kuntoon, hän kutsui minut kotiinsa antamaan neuvoja hänen omissa matkavarusteluissaan. Tarkastelimme juuri erästä vaatekomeroa, kun hän äkkiä sanoi: 'Tulee mieleeni, että mitähän tyttöseni sanoo pitkästä poissaolostani. Mitä sanotte? Ottaisinko hänet mukaani?'

"En ollut tiennyt, että hänellä oli vaimo tai 'tyttönen'. Ja ilmaisin hämmästykseni ja epäilyni.

"'Vain siksi, ettette usko minua, otan hänet mukaani matkalle', hän virkkoi vallattomasti nauraen hämmästykselleni. 'Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä hänet.'

"Hän vei minut suoraan makuuhuoneeseensa, sänkynsä viereen, kohotti peitettä ja näytti minulle hentojäsenisen egyptiläistytön muumion, joka näytti nukkuneen siinä tuhat vuotta.

"Tyttö seurasi meitä tuolle pitkälle, turhalle Etelämerenmatkalle, ja minäkin aivan rakastuin siihen suloiseen olentoon."

Vanha Merikarhu tuijotti uneksien lasiinsa, ja Dag Daughtry käytti hyväkseen hänen vaitioloaan kysyäkseen:

"Entä nuori tohtori? Miten hän suhtautui siihen, että ette löytäneetkään aarretta?"

Vanhan Merikarhun kasvoja kirkasti ilo.

"Hän nimitti minua ihastuttavaksi vanhaksi veijariksi kiertäen kätensä olkapäitteni ympäri sen sanoessaan. Oi, hovimestari, aloin pitää tuosta nuoresta miehestä kuin omasta kelpo pojasta. Ja käsi yhä minun olkapäälläni -- ja minä tiesin, ettei se ollut pelkästään vain kohteliaisuutta -- hän kertoi, että olimme tuskin päässeet River Plattelle, kun hän huomasi petokseni. Nauraen ja vähän väliä taputtaen minua olkapäähän, enemmän hyväillen kuin iloaan osoittaakseen, hän huomautti, että kertomuksessani oli ristiriitaisuuksia (ne korjasin sitten hänen avullaan ja hyvin korjasinkin), ja selitti, että matka oli ollut ihana ja saattanut hänet ainaiseen kiitollisuudenvelkaan minulle.

"Mitä voin tehdä? Kerroin hänelle vaiheeni ja seikkailuni. Hänelle sanoin myös oikean nimeni ja kerroin, mistä häpeästä olin sen pelastanut lakkaamalla sitä käyttämästä.

"Niin, hän laski kätensä olkapäälleni..."

Vanha Merikarhu vaikeni, ääni petti, ja pari kyyneltä vieri poskelle.

Dag Daughtry kilisti ääneti hänen kanssaan, ja otettuaan pari kulausta lasistaan vanhus voitti liikutuksensa.

"Hän pyysi, että muuttaisin hänen luokseen, ja vielä samana päivänä, kun saavuimme Bostoniin, hän vei minut suureen autioon taloonsa. Hän aikoi myös puhua lakimiestensä kanssa minun ottamisestani perheeseen -- se houkutteli hänen mielikuvitustaan. 'Otan teidät molemmat perheeseeni, teidät ja Istharin.' -- Isthar oli pienen muumiotytön nimi.

"Näin olin jälleen päässyt elämän taloon ja olin tulemaisillani kunnioitetun perheen lailliseksi jäseneksi. Mutta elämä pettää meitä yhtenään.

"Kahdeksantoista tuntia myöhemmin, aamulla, löysimme hänet kuolleena sängystään pienen muumiotytön vierestä. Sydänhalvausko vaiko verenvuoto aivoissa -- sitä en saanut milloinkaan tietää.

"Pyysin ja rukoilin, että heidät haudattaisiin yhdessä. Mutta hänen serkkunsa ja tätinsä olivat jäykkää ja kylmää uusenglantilaista väkeä, ja he lahjoittivat Istharin museoon, ja minua he kehottivat viikon kuluessa poistumaan talosta. Lähdin tieheni tunnin kuluttua, ja he tarkastivat vähät tavarani, ennenkuin antoivat minun mennä.

"Lähdin New Yorkiin. Siellä toistui sama juttu, minulla oli nyt vain enemmän rahaa ja voin hoitaa asiani kunnollisesti. Samoin kävi New Orleansissa ja Galvestonissa. Tulin Kaliforniaan. Tämä on viides matkani. Oli kova työ saada nuo kolme innostumaan asiaan, kulutin koko pienen omaisuuteni, ennenkuin he kirjoittivat sopimuksen alle. He olivat sanomattoman alhaisia. Antaa minulle rahoja etukäteen! Pelkkä ajatuskin siitä oli mahdottomuus. Mutta minä odotin aikani, hankin pitkän hotellilaskun, tilasin lopuksi runsaan varaston sikareja ja likööriä kuunarin omistajan maksettavaksi. Voi, mikä elämä siitä nousi! Kaikki kolme raivosivat ja repivät tukkaansa ... minunkin tukkaani. He sanoivat, ettei se käynyt päinsä. Silloin minä heti sairastuin. Sanoin, että he kiusasivat minun hermojani ja tekivät minut sairaaksi. Kuta enemmän he raivosivat, sitä sairaammaksi tulin. Silloin he myöntyivät. -- Ja tässä me nyt olemme ilman vettä ja ohjaamme todennäköisesti pian kulkumme Marquesas-saaria kohti täyttääksemme vesisäiliömme. Sitten he palaavat tänne ja yrittävät uudelleen."

"Luuletteko?"

"Kyllä heidät tunnen." Vanha Merikarhu hymyili. "He palaavat varmasti. He ovat pikkumaisia, ahnaita hulluja, jotka eivät koskaan saa kyllikseen kultaa."

"Hulluja! Hulluja kaikki tyynni! Hullujen laiva!" huudahti Dag Daughtry riemuissaan toistaen mitä äsken oli lastiruumassa sanonut, kun hän oli porannut viimeisen tynnyrin ja kuuli juomaveden solisten virtaavan pois sekä huomasi, että Vanha Merikarhu ja hän olivat samassa työssä.

14.

Varhain seuraavana aamuna aamuvahti, jonka tehtävänä oli tuoda päivän vesivarasto keittiöön ja kajuuttaan, huomasi, että tynnyrit olivat tyhjiä. Herra Jackson kävi tästä niin levottomaksi, että hän heti hälyytti kapteeni Doanen, eikä ollut kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin tämä oli herättänyt Grimshaw'n ja Nishikantan kertoakseen heille onnettomuudesta.

Aamiainen oli kovin jännittävä Vanhalle Merikarhulle ja Daughtrylle, sillä kolmikko raivosi ja vaikeroi. Etenkin kapteeni Doane oli suunniltaan harmista. Simon Nishikanta puhkesi synkkiin kirouksiin sitä konnaa kohtaan, joka oli tehnyt ilkityön, ja kuvaili, mitkä kamalat rangaistukset häntä odottaisivat. Grimshaw puristeli yhtä mittaa mahtavia lihanpunaisia nyrkkejään, aivan kuin hän olisi kiristänyt jotakin kurkusta.

"Muistanpa, kuinka vuonna '47 -- ei '48, niin '48", lörpötteli Vanha Merikarhu. "Silloin olin samanlaisessa ellen vieläkin pahemmassa pulassa. Meitä oli kuusitoista isossaveneessä. Ajauduimme Glisterin matalikolle. Sen nimen matalikko sai sen jälkeen kun meidän pieni, sievä laivamme löysi sen eräänä pimeänä yönä ja sai jättää sinne runkonsa. Matalikko on merkitty amiraliteetin karttoihin, kapteeni Doane voi sen todistaa..."

Ei kukaan muu kuunnellut kuin Dag Daughtry, joka tarjoili paahdettua leipää ja ihmetteli Vanhan Merikarhun mielenmalttia. Mutta Simon Nishikanta, joka sattui huomaamaan, että vanhus laverteli taas jotakin, ärjäisi vihaisesti:

"Vaiti. Suu kiinni. En jaksa kuulla teidän ainaista 'muistanpa'."

Vanha Merikarhu oli hämmästyvinään, aivan kuin olisi erehtynyt kertomuksessaan.

"Ei, vakuutan teille", hän jatkoi, "vanha kieleni lienee erehtynyt. Ei se ollut _Wide Awake_, se oli vain priki _Glister_. Sanoinko _Wide Awake? Glister_ se oli, pieni sievä priki, leikkilaiva melkein. Keula oli kuparia. Rakenteeltaan se oli siro kuin delfiini. Oikea aaltojenhalkoja ja myrskylintu se oli. Nopea liikkeissään. Kyllä oli vahdeilla työtä, kun se pääsi vauhtiin. Minä olin superkargöörinä. Lähdimme New Yorkista, ilmeisesti lounaisrannikkoa kohti, mutta suljetuin määräyksin..."

"Jumalan nimessä, vaietkaa, vaietkaa! Teette minut hulluksi loruillanne!" huusi Nishikanta todella suunniltaan. "Armahtakaa toki! Mitä minä välitän teidän _Glisteristänne_ ja salaisista määräyksistänne."

"Salaiset määräykset", jatkoi Vanha Merikarhu kasvot ilosta loistaen. "Niissä sanoissa on taikavoimaa." Lausuessaan hän ikäänkuin hyväili sanoja. "Niinä aikoina, hyvät herrat, laivat vielä purjehtivat toisinaan salaisin määräyksin. Ja superkargöörinä -- pieni pääomani sijoitettuna yritykseen, ja oikeutettuna voitto-osuuteen -- olin tärkeämpi henkilö kuin itse kapteeni. Salaiset määräykset eivät olleet hänellä, vaan minulla. Vakuutan, etten itsekään tiennyt, mitä ne sisälsivät. Vasta kun olimme sivuuttaneet Kap Hornin ja purjehtineet kappaleen matkaa Tyynellemerelle, mursin sinetin ja sain tietää, että meidät oli määrätty Van Diemenin maahan. Siihen aikaan sitä sanottiin Van Diemenin maaksi..."

Se oli oikea yllätysten päivä. Kapteeni Doane yllätti perämiehen varastamasta tietoja laivan asemasta väärällä avaimellaan hänen kirjoituspöytänsä laatikosta. Siitä tuli kohtaus, mutta ei mitään muuta, sillä suomalainen oli aivan liian kookas ja voimakas tappelutoveriksi, ja kapteeni Doane tyytyi ainoastaan haukuskelemaan hänen menettelyään lakkaamatta toistaen: "Niin, sir", "ei, sir" ja "Valitan kovin, sir".

Tärkein yllätys sattui varmaankin Dag Daughtrylle, vaikkei hän itse sitä silloin vielä ymmärtänyt. Kun laivan suunta oli muutettu ja kaikki purjeet nostettu ja Vanha Merikarhu oli ilmoittanut hänelle, että Taiohae Marquesas-saarilla oli nyt heidän päämääränsä, ryhtyi Dag Daughtry iloisena ajamaan partaansa. Yksi huoli hänellä vielä kuitenkin oli. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko niin kaukaisessa maailman kolkassa kuin Taiohaessa saatavana hyvää olutta.

Kun hän, suurin osa kasvoja saippuavaahdon peitossa, valmistautui ensimmäisen kerran vetäisemään partaveitsellä, hän huomasi tumman kohdan ihossaan, kulmakarvojen välillä, hiukan niiden yläpuolella. Saatuaan partansa ajetuksi hän kosketti tummaa pilkkua ja ihmetteli, kuinka juuri se kohta oli voinut ahavoitua. Mutta koskettaessaan sitä hän ei tuntenut mitään. Tumma kohta oli kuoleentunut.

"Kummallista", hän ajatteli, mutta sitten hän kuivasi kasvonsa ja unohti koko asian.

Yhtä vähän kuin hän tiesi, mitä kauhuja se tumma pilkku toi mukanaan, hän aavisti, että Ah Moyn vinot silmät olivat jo aikoja sitten sen keksineet ja tarkkasivat sitä päivä päivältä kasvavalla pelolla.

Luovien kaakkoispasaatia vastaan _Mary Turner_ aloitti pitkän matkansa Marquesas-saarille. Miehistö oli iloissaan. He olivat vain yksinkertaisia merimiehiä, mutta kumminkin he ottivat riemuiten vastaan uutisen, että purjehdittiin troopilliselle saarelle täyttämään vesisäiliöitä. Kolme toverusta kajuutassa oli huonolla tuulella, ja Nishikanta puhui suorastaan solvaten kapteeni Doanesta ja epäili, löytäisikö hän Marquesas-saaria. Välikannen kanssissa kaikki olivat iloisia -- Dag Daughtry siitä syystä, että tiesi pian saavansa palkkansa ja oli varma, että hankittaisiin uusi olutvarasto; Kwaque iloitsi, koska hänen herransakin oli iloinen, ja Ah Moy siksi, että toivoi pian voivansa paeta laivasta ja jättää molemmat spitaaliset, joiden kanssa oli joutunut asumaan.

Miksi otti osaa yleiseen iloon kanssissa ja teki ahkerasti työtä herransa kanssa oppiakseen ulkoa viidennen laulunsa. Se oli "Näytä tietä, kirkas pilvi". Laulussaan, joka lopuksikin oli vain koulittua ulvontaa, Miksi etsi jotain, tietämättä itsekään mitä. Itse asiassa se etsi _kadonneita tovereitaan_, esihistoriallisen ajan koiralaumoja, jolloin koirat eivät vielä olleet joutuneet elämään ihmisten tulilla, jolloin ihmiset eivät vielä osanneet tehdä tulta eivätkä vielä olleet ihmisiä.

Se oli tosin elänyt vain kaksi vuotta tässä maailmassa, joten sillä ei ollut omia kokemuksia kadonneista tovereista. Monen tuhannen sukupolven ajan sen esi-isät olivat eläneet laumasta erillään, mutta syvällä sen joka lihakseen ja hermoon juurtuneena eli muisto erämaa-ajoista, jolloin johtajat olivat juosseet lauman rinnalla kuin varjot, ponnistaen voimansa äärimmilleen ja saaden toiset ponnistelemaan. Miksin nukkuessa nämä alkuaikojen muistot väliin kohosivat sen tajuntaan. Nämä unet olivat todellisia kuin elämä, mutta herättyään Miksi muisti ne vain hämärästi, mikäli muisti niitä ollenkaan. Mutta kun se nukkui tai lauloi hovimestarin kanssa, se kaipasi kadonneita tovereitaan ja innostui etsimään kadonnutta tietä takaisin niiden luo.

Hereillä ollessaan Miksillä oli muita eläviä tovereita: oli hovimestari, Kwaque, Cocky ja Saul, ja se seurasi niiden kintereillä samoin kuin sen esi-isät olivat seuranneet heimolaisiaan yhteisillä retkillään. Nyt oli lauman alueena vain välikannen kanssi, ja sieltä se vaelsi ulos avaraan maailmaan, jona oli _Mary Turner_, levottomalla merellä keinuileva laiva.

Mutta kanssin asukkaat olivat Miksille muutakin kuin pelkkä toverilauma. Kanssi oli taivas, sillä Jumala asui siellä. -- Ihmiset keksivät varhain Jumalan, usein se oli kiveä tai savea tai tulta, ja ihmiset panivat sen asumaan puihin, vuorille tai tähtien joukkoon. Näin teki ihminen siksi, että hän huomasi olevansa katoavainen ja häviävänsä heimosta tai perheestä -- tai miten hän lie nimittänytkään ryhmäänsä, joka oli vain ihmislauma. Mielikuvituksessaan hän silloin loi uuden toverijoukon, johon hän voi kuolemansa jälkeen liittyä. Peläten pimeyttä, jonne hän näki kaikkien vaipuvan, hän rakensi pimeyden taakse valoisamman maailman, autuaamman metsästysmaan, kauniimman ja komeamman juhlasalin ja pitopaikan ja nimitti sen "taivaaksi".

Nykyajan alkeellisimpain alkuihmisten tavoin Miksi ei laatinut itselleen varjoa omasta varjostaan sitä Jumalana palvellakseen. Se ei palvellut varjoja. Se palvoi todellista, ilmielävää Jumalaa, ei oman nelijalkaisen, karvaisen muotonsa mukaista kuvaa, vaan elävää, kaksijalkaista, karvatonta, pystyssä kulkevaa olentoa hovimestarin hahmossa.

15.

Jos pasaatituuli ei olisi tyyntynyt jo toisena päivänä sen jälkeen kun laiva oli kääntynyt Marquesas-saaria kohti; jos kapteeni Doane ei olisi päivällispöydässä valitellut sitä, että hänellä oli ainoastaan yksi kronometri; jos Simon Nishikanta ei olisi raivostunut siitä ja mennyt kannelle rihlapyssyineen surmatakseen jonkun meren asukkaista, ja jos tämä meren asukas, joka sattui nousemaan pintaan aivan laivan vieressä, olisi ollut delfiini, pyöriäisvalas, makrilli tai joku muu kuin kahdeksankymmenen jalan pituinen naarasvalas poikasineen -- jos tästä tapauksien ketjusta olisi puuttunut jokin rengas, niin _Mary Turner_ olisi epäilemättä päässyt Marquesas-saarille, täyttänyt vesiastiansa ja lähtenyt jälleen aarretta etsimään, ja Miksin, Daughtryn, Kwaquen ja Cockyn kohtalot olisivat muodostuneet aivan toisenlaisiksi ja ehkä vähemmän kauheiksi.

Mutta nyt oli ketjussa kaikki renkaat. -- Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Kuunari keinuili mahtavilla, sileillä mainingeilla. Isossapurjeessa kuului hiljaista suhinaa ja köysistössä kajahteli, kun Simon Nishikanta ampui kuulan pienen valaanpoikasen ruumiiseen. Kuin ihmeen kautta kuula surmasi valaanpoikasen. Melkein yhtä helppoa olisi tappaa elefantti hernepyssyllä. Mutta poikanen ei kuollut heti. Se herkesi hyppelemästä ja makasi hetkisen väristen meren pinnalla. Emo oli samalla hetkellä, jona luoti sattui, sen vieressä, ja ne, jotka katselivat sitä laivankannelta, huomasivat selvästi, että se kävi hyvin levottomaksi. Se sysäsi poikasta mahtavalla ruumiillaan, kierteli sen ympärillä, asettui sitten sen viereen ja alkoi jälleen sysiä. Kaikki, jotka olivat _Mary Turnerissa_, sekä päällystö että miehistö seisoivat laidan luona ja tarkastelivat levottomina hirviötä, joka oli laivan pituinen.

"Ajatelkaa, jos meidän laivamme kävisi kuin Essexin", virkkoi Dag Daughtry Vanhalle Merikarhulle.

"Se olisi aivan oikein meille", tämä vastasi. "Oli tarpeetonta ampua -- ajattelematon ja julma teko."

Miksi, joka huomasi, että alhaalla vedessä tapahtui jotakin, mutta ei voinut nähdä sinne laidan yli, hyppäsi kajuutan katolle ja alkoi käheästi haukkua hirviön nähdessään. Kaikkien silmät suuntautuivat kauhistuneina koiraan ja hovimestari vaiensi sen kuiskauksella.

"Tämä on viimeinen kerta", mutisi Grimshaw kiukusta värisevällä äänellä Nishikantalle. "Jos vielä kerrankin tällä matkalla ammutte valasta, väännän niskanne nurin. Niin, katsokaa vain minua. Tarkoitan juuri sitä, mitä sanon. Puristan silmät päästänne, roisto."

Juutalainen hymyili väsyneesti ja vikisi: "Ei tässä mitään tapahdu. En usko, että _Essexiäkään_ valas upotti."

Emonsa yllytyksestä kuoleva poikanen ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen uimaan, mutta ei onnistunut, se vain huojui sinne tänne.

Poikasensa ympärillä kiertelevän valasemon kylki osui kerran _Mary Turnerin_ vasemman puolen alle. Laiva kallistui oikealle kyljelle perän kohotessa runsaan metrin. Eikä tämä ollut pelkkä sattuma. Valas vavahti koskettaessaan laivan runkoa ja huitaisi pyrstöllään. Isku sattui laitaan juuri etumaston etupuolelle, teki siihen reiän aivan kuin sikarilaatikkoon ja mursi etukannen.

Siinä kaikki. Laivallaolijat tuijottivat kauhistuneina merihirviötä, joka oli suunniltaan surusta kuolevan poikasensa tähden.

Noin tunnin ajan valaanpoikanen ponnisteli turhaan päästäkseen uimaan. Sillä välin kuunari ja molemmat valaat ajautuivat yhä kauemmaksi toisistaan. Sitten valaanpoikanen päästi valittavan äänen ja alkoi raivoisasti kieriskellä ja pieksää pyrstöllään.

"Se on kuolinkamppailua", virkkoi Vanha Merikarhu heltyneenä.

"Nyt se on kuollut", sanoi kapteeni Doane viiden minuutin kuluttua. "Kuka olisi uskonut? Kiväärin kuula! Toivon, että saisimme edes puoli tuntia kestävän tuulenpuuskan päästäksemme hiukan kauemmaksi noista vaarallisista naapureista."

"Tämä olisi voinut olla meidän tuhomme", sanoi Grimshaw.

Kapteeni Doane pudisti päätään, levottomana silmäillen löysiä purjeita ja tarkastellen, eikö näkyisi värähdystäkään meren pinnassa. Mutta kaikkialla oli liikkumattoman tyyntä ja isot mainingit kohoilivat loivien kukkulain tavoin, harmaina kuin elohopea.

"No, kaikki käy hyvin", Grimshaw virkkoi. "Se on jo menossa, ui suoraan poispäin meistä."

"Tietysti kaikki käy hyvin, kuka on muuta ajatellutkaan", rähisi Nishikanta kuivaten hikeä otsaltaan ja kaulaltaan ja toisten tavoin katsellen pois uivaa valasta. "Kyllä tekin olette hienoa joukkoa, kun säikähdätte kalaa."

"Näin kyllä, että olitte tavallista keltaisempi naamaltanne", Grimshaw ivasi. "Teillä oli sydän kurkussa."

Kapteeni Doane veti syvään henkeä. Hän tunsi mielensä niin keventyneeksi, ettei ollenkaan välittänyt tästä riidasta.