Part 7

"Mutta tietenkin variaatiopoikkeus on muuttunut, kapteeni Doane. Oletteko ottanut huomioon sen muuttumisen puolen vuosisadan kuluessa? Siitä tulee jo suuri ero. Minun luullakseni ei variaatio siihen aikaan ollut niin määrätty ja tarkoin tunnettu kuin nykyään."

"Leveysaste on aina leveysaste ja pituusaste on pituusaste", vastasi kapteeni. "Variaatio ja deviaatio otetaan huomioon ainoastaan määrättäessä suuntaa puhtaasti matemaattisin keinoin."

Tämä oli silkkaa hepreaa Simon Nishikantalle, joka kuitenkin asettui heti Vanhan Merikarhun puolelle.

Mutta Vanha Merikarhu oli tasapuolinen, äsken puolustettuaan juutalaista hän asettui seuraavalla hetkellä kapteenin puolelle.

"On synti, että teillä on vain yksi kronometri. Vika onkin ehkä juuri siinä. Miksi otitte vain yhden matkaan?"

"Minä äänestin kahta", puolustautui juutalainen. "Sen muistatte kyllä, Grimshaw?"

Vehnäfarmari nyökkäsi vastahakoisesti, ja kapteeni ärjäisi:

"Mutta ette äänestänyt kolmea."

"Mutta ellei kaksi ole parempi kuin yksi, kuten itse sanoitte -- ja Grimshaw voi sen todistaa -- niin ei myöskään kolme ole parempi kuin kaksi, paitsi hintaan nähden."

"Mutta, jos nyt on vain kaksi kronometriä, niin kuka silloin voi sanoa, kumpi niistä käy väärin?" kysyi kapteeni Doane.

"Niin, sanokaapas se", matki panttilainaaja olkapäitään kohauttaen. "Ellei voi sanoa, kumpi kahdesta käy väärin, niin kuinka sitten voisi tietää, mikä käy väärin kahdesta tusinasta? Jos niitä on vain kaksi, voi ainakin virheen panna kahtia."

"Mutta ettekö käsitä..."

"Käsitän vallan hyvin, että kaikki tuo loruilu suunnasta on pelkkää pötyä. Minulla on ollut liikkeessäni nelitoistavuotiaita apulaisia, jotka ovat ymmärtäneet purjehtimisesta yhtä paljon kuin tekin. Kysykää niiltä: Ellei kaksi kronometriä ole parempi kuin yksi, niin kuinka voi silloin kaksituhatta olla parempi kuin yksi? Ja he vastaisivat empimättä, että ellei kaksi dollaria ole parempi kuin yksi, niin ei kaksituhattakaan dollaria ole parempi kuin yksi. Sanoohan sen jo terve järki."

"Juuri niin, ja sittenkin te olette aivan väärässä", pisti Grimshaw väliin. "Minähän sanoin silloin, että ainoa syy, minkä tähden otimme kapteeni Doanen osalliseksi yritykseemme, oli se, että me tarvitsimme purjehdustaitoista henkilöä, koska meistä ei kukaan niitä asioita ymmärrä. Te sanoitte silloin: Aivan niin, ja kuitenkin uskoitte tietävänne enemmän kuin hän, koskette suostunut kolmen kronometrin ottoon. Teitä peloittivat kustannukset. Se onkin ainoa asia, mikä teidän aivoihinne mahtuu. Te tahdotte kaivaa maasta kymmenen miljoonaa dollaria lapiolla, jonka olette romukauppiaalta tinkinyt kuudellakymmenelläkahdeksalla sentillä."

Dag Daughtry ei voinut olla kuulematta näitä keskusteluja, joista sukeutui pikemmin riitoja kuin neuvotteluja. Simon Nishikantalle ne aina päättyivät "meri-ikävään", kuten merimiehet sanovat. Tuntikausiin tuo suuttunut juutalainen ei puhunut sanaakaan eikä ollut kuulevinaan, kun häntä puhuteltiin. Hän yritti maalata, mutta joutui äkkiä villin raivon valtaan, repi harjoitelmansa, heitti ne kannelle, otti sitten isoreikäisen rihlapyssynsä, istuutui perään ja ammuskeli jokaista pyöriäisvalasta, maneettia ja delfiiniä, joka sukelsi esiin aalloista. Hänelle näytti tuottavan suurta riemua se, että sai lähettää kuulia jonkin ohivilahtavan koreanvärisen kalan ruumiiseen, siten ainiaaksi lopettaa sen salamannopeat liikkeet ja kellauttaa sen kyljelleen, minkä jälkeen se hitaasti vajosi meren syvyyteen.

Väliin, kun parvi isoja, mustia valaita ui ohitse, Simon Nishikanta joutui aivan haltioihinsa tuskantuottamisen riemusta. Hänen onnistui osua ehkä kymmenkuntaan mahtavaan valaaseen. Hänen kuulansa sattuivat niihin kuin piiskaniskut. Ne hypähtivät ilmaan kuin iskun saaneet nuoret hevoset tai pyrstöllään iskien sukelsivat veden pinnan alle uidakseen sitten hurjaa vauhtia kauas merelle, jonne katosivat kohiseviin kuohuihin.

Vanha Merikarhu pudisti surullisena päätään, ja Daughtry, josta myös oli tuskallista nähdä viattomia eläimiä kiusattavan, tuli sääli vanhusta, ja hän kiiruhti pyytämättä noutamaan kalliita sikareja -- kolme dollarilla. -- Grimshaw irvisteli harmissaan ja mutisi itsekseen: "Sellainen lurjus! Sellainen haiseva elukka! Ei kukaan kunnon mies pura kiukkuaan viattomiin eläimiin. Mutta hän on sellainen, että ellei hän jostakin pidä tai jos joku sattuu arvostelemaan hänen ääntämistään tai laskutaitoaan, niin hän voi kostoksi potkaista sen miehen koiraa ... tai myrkyttää sen. Vanhaan hyvään aikaan oli meillä Colusassa tapana hirttää tuollaiset vain puhdistaaksemme ilman, jota hengitimme."

Mutta kapteeni Doane ilmaisi suoraan vastenmielisyytensä:

"Kuulkaahan, Nishikanta", hän sanoi kalpeana, huulet kiukusta väristen, "tuo on raakaa, ja ainoa, minkä sillä saatte aikaan, on se, että teitä itseänne kohdellaan raa'asti. Minä tiedän mitä sanon. Teillä ei ole oikeutta saattaa meitä kaikkia hengenvaaraan turhan tähden. Eikö luotsilaiva _Annie Minea_ upottanut valas Golden Gate salmessa? Nuorena ollessani purjehdin toisena perämiehenä _Berncastle_-prikillä Hakodataan, ja sain silloin pumputa kaksi vahtivuoroa, kun alus oli uppoamaisillaan vain siksi, että valas oli sitä pyrstöllään huitaissut. Ja valaanpyytäjäfregatti _Essex_ upposi Etelä-Amerikan länsirannikolla kahdensadan meripenikulman päässä maasta, minkä matkan pelastusveneet sitten saivat soutaa, ja tämä sattui vain sen tähden, että iso naarasvalas löi sen säpäleiksi."

Mutta Simon Nishikanta oli niin pahalla päällä, ettei viitsinyt edes vastata, vaan ammuskeli edelleen jokaista valasta, minkä huomasi.

"Muistan hyvin _Essexin_", virkkoi Vanha Merikarhu Dag Daughtrylle. "Siitä teki lopun naarasvalas, jolla oli poikanen. Laiva oli täydessä lastissa ja upposi vajaassa tunnissa. Yksi pelastusveneistä hävisi tietymättömiin."

"Eikö yksi veneistä tullut Havaijiin?" kysyi Dag Daughtry kunnioittavasti. "Ainakin minä tapasin kolmekymmentä vuotta sitten Honolulussa erään vanhan miehen, joka väitti olleensa harppuunamiehenä valaanpyytäjälaivalla, jonka valas oli upottanut Etelä-Amerikan rannikolla. En ole sittemmin kuullut siitä puhuttavan, ennenkuin te nyt mainitsitte sen, sir... Se on varmaan ollut sama laiva, vai mitä arvelette?"

"Elleivät valaat ole upottaneet kahtakin laivaa Amerikan länsirannikolla", vastasi Vanha Merikarhu. "Ei ole epäilystä siitä, että ainakin _Essexin_ niin kävi. Onhan mahdollista, että mies, josta puhuitte, oli ollut _Essexissä_."

13.

Kapteeni Doane ahersi uupumatta. Hän seurasi auringon päivittäistä kulkua taivaalla, laski deklinaatioerotuksen, joka johtui maan kääntymisestä akselinsa ympäri, ja laati lukemattomia olettamuksia ja laski, kunnes hänen päänsä oli aivan pyörällä.

Simon Nishikanta teki kaikkien kuullen pilaa kapteenin puutteellisista meritiedoista, kuten hän sanoi, ja maalaili vesivärikuvia hyvällä tuulella ollessaan ja ammuskeli haikaloja, merilintuja ja kaikkia mahdollisia merieläimiä, kun alakuloisuus ja meri-ikävä alkoi vaivata eikä vieläkään näkynyt Leijonanpäätä, vanhan Merikarhun aarresaaren korkeinta huippua.

"Näytän teille, etten ole kitupiikki", lausui Nishikanta kerran oltuaan kovassa auringonpaahteessa viisi tuntia maston huipussa merelle tähyämässä. "Kapteeni Doane, millä hinnalla luulisitte San Franciscosta saavan ostaa kronometrejä -- käytettyjä, mutta hyviä, tarkoitan?"

"Sanokaamme sadalla dollarilla", kapteeni vastasi.

"Hyvä. Tämä ei ole kitupiikin ehdotus. Kustannukset sellaisen kronometrin hankkimisesta olisi jaettu meidän kolmen kesken. Minä otan nyt yksin maksaakseni koko hinnan. Sanokaa miehistölle, että minä, Simon Nishikanta, maksan sata dollaria sille, joka ensiksi huomaa maan herra Greenleafin ilmoittamalla leveys- ja pituusasteella."

Mutta merimiehet, joita kohta oli parvittain mastojen huipuissa, pettyivät pahasti, sillä he saivat vain kaksi päivää jatkaa tähystelyään. Tämä ei ollut yksistään Dag Daughtryn syytä, vaikka kyllä sekin kepponen, mihin hän ryhtyi, olisi jo riittänyt tekemään lopun heidän tähystelystään.

Dag Daughtry oli varastohuoneessa kajuutan lattian alla katsastamassa olutlaatikoita, jotka oli otettu matkaan erikoisesti häntä varten. Hän laski laatikot, epäili tulosta, jonka sai, sytytti tulitikun toisensa jälkeen, laski uudelleen ja etsi sitten kaikkialta varastohuoneesta toivoen löytävänsä jostakin lisää laatikoita.

Hän istuutui kajuutan lattiassa olevan luukun alle ja mietti pitkän aikaa. -- Tässä on taas juutalainen pelissä -- hän ajatteli -- tuo sama juutalainen, joka oli suostunut ottamaan _Mary Turnerille_ kaksi kronometriä, mutta ei millään ehdolla kolmea. Sama juutalainen oli sitoutunut hankkimaan riittävän olutvaraston, jotta Daughtry saisi kuusi pulloansa joka päivä. -- Hovimestari laski varmuuden vuoksi laatikot vielä kerran. Niitä oli kolme. Ja koska joka laatikossa oli kaksi tusinaa pulloja ja hänen päivittäinen annoksensa oli puoli tusinaa, niin oli selvää, että varasto, joka hänellä oli edessään, kestäisi ainoastaan kaksitoista päivää. Eikä kahdessatoista päivässä mitenkään ennättäisi purjehtia lähimpään satamaan, mistä saisi ostaa olutta.

Kun hovimestari oli päässyt selville asiasta, hän ei hukannut hetkeäkään. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän kapusi ylös varastohuoneesta, painoi luukun kiinni ja kiiruhti kattamaan pöytää. Hän palveli kohteliaana seuruetta päivällisen aikana, vaikka hän vaivoin voi hillitä itsensä kaatamasta suurta liemimaljaa hernekeittoineen Simon Nishikantan päähän. Itse asiassa häntä pidätti vain ajatus siitä teosta, minkä hän äsken varastohuoneessa istuessaan oli päättänyt suorittaa vielä saman päivän iltapuolella lastiruumassa, missä vesitynnyreitä säilytettiin.

Kello kolme, kun Vanha Merikarhu luultavastikin torkkui hytissään ja kapteeni Doane, Grimshaw sekä puolet laivan miehistöstä riippui mastojen huipuissa koettaen manata Leijonanpäätä esiin kirkkaansinisestä merestä, Dag Daughtry laskeutui alas portaita, jotka avonaiselta aukolta johtivat lastiruumaan. Täällä olivat vesitynnyrit monessa pitkässä rivissä, kapeat käytävät välillä.

Hovimestari veti povestaan poranvarren ja asetti siihen puolen tuuman pituisen terän, minkä kaivoi esille housuntaskustaan. Hän laskeutui polvilleen ja porasi ensimmäisen tynnyrin alareunaa, kunnes vesi pursui esiin ja virtasi solisten ruumaan. Hän työskenteli nopeasti, poraten tynnyrin toisensa jälkeen ja eteni yhä kauemmas lastiruuman pimeimpään perukkaan. Kun hän tuli ensimmäisen rivin päähän, hän pysähtyi kuuntelemaan monien puolentuuman levyisten purojen solinaa. Ja hänen tarkka korvansa oli kuulevinaan samanlaista solinaa oikealta, siltä taholta, missä seuraava tynnyrien välinen käytävä oli. Tarkkaavasti kuunneltuaan hän erotti aivan selvästi kovaan puuhun uppoavan poran kitinän.

Hetkistä myöhemmin Daughtry oli huolellisesti piilottanut poran varren ja terän ja laski kätensä miehen olkapäälle, miehen, jota hän ei hämärässä tuntenut, mutta joka oli polvillaan tynnyrin vieressä ja porasi huohottaen reikää sen kylkeen. Rikollinen ei yrittänytkään paeta, ja kun Daughtry sytytti tulitikun, hän näki edessään Vanhan Merikarhun säikähtyneet kasvot.

"No, kaikkea sitä sattuu...!" mutisi hovimestari hämmästyneenä. "Miksi helvetissä laskette veden pois?"

Hän tunsi vanhuksen ruumiin vapisevan pelosta, ja hänen mielensä heltyi.

"Samapa se", hän kuiskasi. "Älkää pelätkö minua. Kuinka monta tynnyriä olette jo porannut."

"Kaikki tässä rivissä", kuiskasi vanhus vastaan. "Ettehän mene kertomaan ... noille toisille?"

"Kertomaan toisille?" Daughtry naurahti. "Voinpa sanoa teille, että olen täällä samalla asialla, vaikka en voi käsittää, miksi te sitä teette. Olen juuri saanut poratuksi kaikki tynnyrit ylähangan puolella. Mutta sen sanon teille, herra Greenleaf, menkää täältä heti kaikessa hiljaisuudessa, kun se vielä käy päinsä. Kaikki ovat ylhäällä tähystämässä, eikä kukaan huomaa teitä. Minä suoritan loppuun tämän tekosen ... ja jätän ainoastaan sen verran vettä, että se riittää ... sanokaamme, kahdeksitoista päiväksi."

"Tahtoisin puhella kanssanne ... selittää asian", kuiskasi Vanha Merikarhu.

"Aivan niin, herra Greenleaf, en kiellä olevani hiton utelias kuulemaan sitä selitystä. Tulen luoksenne kajuuttaan kymmenen minuutin kuluttua, niin että saamme jutella rauhassa. Mutta mitä tarkoituksia teillä sitten lieneekin, olen teidän puolellanne. Minullekin sattuu sopimaan parhaiten, että pääsemme pian satamaan, ja sitäpaitsi tunnen teitä kohtaan suurta kiintymystä ja kunnioitusta, herra Greenleaf. Menkää nyt. Tulen kymmenen minuutin kuluttua."

"Pidän teistä paljon, hovimestari", kuiskasi vanhus vapisevalla äänellä.

"Ja minä pidän teistä, herra Greenleaf -- niin hiton paljon enemmän kuin noista kullankalastajista. Mutta puhukaamme tästä toiste. Menkäähän nyt. Minä lasken maahan loput vedestä."

Neljännestunnin kuluttua, kun kolme kullankalastajaa kieppui vielä mastonhuipuissa, Charles Stough Greenleaf istui kajuutassa totilasin ääressä, ja Dag Daughtry seisoi pöydän toisella puolen ja joi suoraan olutpullosta.

"Ette ehkä ole osannut sitä arvata", aloitti Vanha Merikarhu kertomuksensa, "mutta tämä on jo minun neljäs aarteenetsintäretkeni".

"Te tarkoitatte...?" sanoi Daughtry.

"Niin, aivan niin. Aarretta ei ole olemassakaan. Eikä ole koskaan ollutkaan sen enempää kuin on ollut Leijonanpäätä, isoa venettä ja salaisia merkkejä."

Daughtry repi hämmästyneenä tuuheata harmaata tukkaansa ja sanoi:

"Olette pettänyt minut täydelleen, herra Greenleaf. Olette saanut minut uskomaan tuohon aarteeseen."

"Tunnustan, että tuo on erittäin hauska kuulla. Se osoittaa, etten ole kovinkaan tyhmä, kun voin petkuttaa teidänkaltaistanne miestä. On helppo pettää ihmisiä, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin rahaa. Mutta te olette toisenlainen. Ette elä yksistään rahan tähden. Olen tarkannut, miten suhtaudutte koiraanne, mustaan poikaanne, olueen. Ja juuri siksi, ettei teidän sydämenne riipu kiinni suuressa kätketyssä aarteessa, on teitä vaikeampi pettää. Niitä, jotka intohimoisesti haluavat jotakin, on hämmästyttävän helppo pettää. He ovat alhaisia mieleltään. Jos heitä houkuttelee sadan dollarin voitolla, niin he iskevät kuin kalat onkeen. Jos heille tarjoaa tuhat dollaria tai kymmenentuhatta, niin he kadottavat viimeisenkin järkensä. Olen vanha mies, hyvin vanha. Tahdon mielelläni elää, kunnes kuolen -- tarkoitan elää kunniallisesti, mukavasti."

"Ja te pidätte pitkistä merimatkoista. Alan ymmärtää. Juuri kun he ovat lähellä sitä paikkaa, missä -- aarretta ei ole, pakottaa jokin pieni onnettomuus, kuten vesivaraston loppuminen, heidät palaamaan satamaan, ja sitten he lähtevät uudelleen etsimään."

Vanha Merikarhu nyökkäsi, ja hänen auringon vaalentamat silmänsä loistivat.

"_Emma Louisa_ esimerkiksi! Pidin sitä matkoilla yli puolitoista vuotta vedenpuutteella ja muilla pienillä onnettomuuksilla. Sitäpaitsi he maksoivat minun edestäni yhteen New Orleansin hienoimmista hotelleista yli neljän kuukauden ajan ennen matkan alkua ja antoivat minulle runsaat etumaksut, niin, oikein runsaat."

"Mutta kertokaa enemmän, herra Greenleaf, olen kovin utelias", Dag Daughtry sanoi ja ryyppäsi viimeisen oluen pullostaan. "Se on kerrassaan mainio kepponen. Tahtoisin oppia sen vanhojen päivien varalle, mutta lupaan kunniasanallani, herra Greenleaf, etten rupea kilpailemaan kanssanne. Aloitan sitten vasta, kun te olette poissa."

"Ensiksikin täytyy valita ihmisiä, joilla on rahaa -- paljon rahaa, niin ettei tee mitään, jos he hiukan menettävätkin yrityksessä. Ja sellaiset on myös helpompi saada innostumaan asiaan."

"Koska he ovat ahneempia", pisti hovimestari väliin. "Mitä enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he tahtovat."

"Aivan niin. Ja saavathan he korvauksen rahoistaan. Sellaiset merimatkat ovat heille erittäin terveellisiä. Lopultakaan en tee heille mitään vahinkoa, vaan pelkästään hyvää."

"Mutta entä nuo arvet sitten -- haava teidän kasvoissanne ja puuttuvat sormet? Te ette saanutkaan niitä isossa veneessä, kun merimies iski puukkonsa teihin. Miten hitossa te olette ne saanut? -- Odottakaa hetkinen, herra Greenleaf. Antakaa minun ensin täyttää lasinne."

Ja täytetyn lasin ääressä Charles Stough Greenleaf kertoi arpiensa tarinan.

"Ensiksikin teidän tulee tietää, hovimestari, että minä olen ... no niin, herrasmies. Minun nimeni esiintyy Yhdysvaltojen historiassa jo aikoja ennen kuin ne olivat muodostuneet Yhdysvalloiksi. Olin toisena luokallani korkeakoulussa, jonka nimeä en halua mainita. Muutoin ei se nimi, jota käytän, ole omani. Olen itse tekaissut sen. Minulla on ollut huono onni elämässä. Laivan kantta aloin polkea jo nuorena miehenä, mutta _Wide Awaken_ kannella en ole milloinkaan ollut. Se laiva on vain satua ja minun elinkeinoni nyt vanhoilla päivillä.

"Te kysyitte, kuinka sain tämän arven ja kadotin sormeni. Näin se kävi. Oli aamu, juuri ylösnousun aika makuuvaunussa, kun se tapahtui. Koska vaunu oli aivan täynnä, olin saanut tyytyä ylävuoteeseen. Siitä ei ole vielä kovin kauan, muutamia vuosia vain. Olin silloin jo vanha mies. Olimme matkalla Floridasta. Sattui junien yhteentörmäys korkealla sillalla. Vaunut syöksyivät päällekkäin yhteen kasaan ja jotkut putosivat yhdeksänkymmenen jalan korkeudelta kuivuneen joen uomaan. Se oli kuiva, pohjalla oli vain vesirapakko, joka oli kymmenen jalkaa läpimitaten ja kahdeksantoista tuumaa syvä. Sen ympärillä oli kiviröykkiöitä. Minä osuin putoamaan rapakkoon.

"Se tapahtui näin. Olin juuri saanut kengät jalkaani, paidan ja housut päälleni ja olin aikeissa laskeutua alas makuupaikaltani. Siinä istuin juuri penkin reunalla jalat riipuksissa, kun veturit törmäsivät yhteen. Vastaisen puolen vuoteet junailija oli jo korjannut.

"Siinä istuin siis jalat riipuksissa, enkä ollenkaan tiennyt, missä olimme, rautatiesillallako vai tasaisella maalla, kun onnettomuus sattui. Minä viskauduin tietenkin paikaltani, lensin lintuna yli käytävän, sukelsin pää edellä vastakkaisen ikkunan läpi, heitin ilmassa useampia kuperkeikkoja kuin haluan ajatellakaan ja olin, kumma kyllä, melkein vaakasuorassa asennossa pudotessani tuohon vesilätäkköön. Se oli ainoastaan kahdeksantoista tuuman syvyinen. Ajoin siitä pudotessani kaiken veden pois ja sain sen sitten peitteeksi ylleni. Olin vaunussani ainoa, joka pelastui. Vaunu sortui neljänkymmenen jalan päähän minusta, ja siitä poimittiin ainoastaan ruumiita. En ollut edes pyörtynyt, kun minut nostettiin lätäköstä. Ja kun lääkärit olivat minua kylliksi puoskaroineet, olivat sormeni poissa ja minulla oli tuo arpi kasvoissa ja -- sitä te ette voi nähdä -- olin kadottanut kolme kylkiluuta.

"Oh, minulla ei ollut valittamisen syytä. Ajatelkaa toisia, jotka olivat olleet samassa vaunuosastossa -- kaikki olivat kuolleet. Pahaksi onneksi satuin matkustamaan jäniksenpassilla enkä voinut vaatia korvausta rautatieyhtiöltä. Mutta tässä olen nyt, varmaankin ainoa ihminen, joka on tehnyt yhdeksänkymmenen jalan ilmamatkan, pudonnut kahdeksantoista tuumaa syvään vesilätäkköön ja jäänyt sittenkin henkiin. -- Hovimestari, olkaa hyvä ja täyttäkää lasini..."

Dag Daughtry täytti pyynnön ja avasi kuulemastaan innostuneena uuden olutpullon itselleen.

"Jatkakaa, herra Greenleaf, jatkakaa", hän kuiskasi pyyhkien huuliaan. "Entä aarteenetsijäjuttu. Aivan kuolen uteliaisuudesta. Terveydeksenne, herra Greenleaf."

"Voinpa sanoa", jatkoi Vanha Merikarhu, "että synnyin hopealusikka kädessäni, mutta se suli ja minusta tuli tuhlaajapoika. Vielä sain syntyessäni ylpeyden, joka ei koskaan ole sulanut pois. Perheeni hylkäsi minut -- ei tuon surkean rautatieonnettomuuden vuoksi, vaan monien muiden seikkojen tähden, joita oli sattunut sekä ennen että jälkeen. Ja minä -- minä annoin heidän elää rauhassa. Välitin viisi heistä. Ei ollut muuten perheeni syy, että se minut hylkäsi. En koskaan pyytänyt omaisteni apua. En antanut heille tietoja itsestäni. Annoin hopealusikkani viimeisenkin tähteen sulaa -- se oli Etelän pumpulia -- ymmärrättekö -- Tengon kaakaota, Yacatanin kumia ja mahonkia! Ja lopulta sain nukkua köyhien yömajoissa ja syödä hylkiöitten viheliäisissä ruokapaikoissa. Monen monta kertaa seisoin puoliyön aikana leipäjonossa ja aprikoin, kestäisinkö pyörtymättä, kunnes saisin jotakin suuhuni."

"Ettekö koskaan valittanut perheellenne?" virkkoi Dag Daughtry ihmetellen, kun vanhus vaikeni.

Vanha Merikarhu suoristautui, heitti päänsä taaksepäin ja painoi sen jälleen alas sekä toisti sitten: "En, en valittanut milloinkaan. Jouduin köyhäinhuoneelle eli kunnantaloon, kuten sitä nimitetään. Elin surkeaa elämää. Elin kuin eläin. Kuusi kuukautta olin siellä kuin eläin, mutta sitten keksin keinon. Aloin rakentaa tulevaisuutta itselleni.

"Rakensin _Wide Awaken_. Panin sen kokoon lankku lankulta, laudoitin sen, valitsin mastopuut, jopa jokaisen rakennusparrunkin yksitellen ja pestasin itse koko miehistön, sekä merimiehet että päällystön, annoin juutalaisen maksaa kulut ja purjehdin sitten Etelämerellä, missä oli aarre haudattuna sylen syvyyteen saaren hiekkaan.

"Katsokaas", hän selitti, "kaiken tämän tein mielikuvituksessani sinä aikana, jolloin olin hoidokkina, haaksirikkoutuneiden miesten köyhäintalossa."

Vanhan Merikarhun kasvot synkkenivät, ja hän tarttui oikealla kädellään Daughtryn ranteeseen sulkien sen laihojen rautasormiensa väliin.

"Vasta pitkäaikaisella vaivalloisella työllä pääsin köyhäintalosta ja sain toteutetuksi pienen, surullisen seikkailuni _Wide Awakella_. Kuulkaahan, tein kaksi vuotta työtä köyhäinhuoneen pesulaitoksessa puolentoista dollarin viikkopalkalla. Ainoalla terveellä kädelläni, toinen hiukkasen apuna, lajittelin likaisia vaatteita ja laskin lakanoita ja tyynynpäällisiä, kunnes vanha selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan ja rintaa pakotti, juuri siltä kohdalta missä poisotettujen kylkiluiden olisi pitänyt olla. -- Te olette vielä nuori mies..."

Daughtry irvisti tahtoen väittää vastaan ja pudisteli sakeata harmaata tukkaansa.

"Te olette vielä nuori mies, hovimestari", penäsi vanhus hiukan ärtyisästi. "Ette ole vielä koskaan ollut elämän ulkopuolelle suljettuna. Köyhäinhuoneessa ihminen on elämän ulkopuolella. Köyhäinhuoneessa ei ole mitään kunnioitusta vanhuutta tai edes ihmisen elämää kohtaan. Kuinka sen sanoisinkaan? Siellä ei ole kuollut. Mutta ei eläkään. Siellä on jotakin, joka kerran on elänyt ja nyt tekee kuolemaa. Spitaalisia kohdellaan sillä tavoin. Samoin hulluja. Tiedän sen. Kun olin nuori mies ja purjehdin merillä, tuli eräs toverini hulluksi. Väliin hän raivosi, ja silloin me painiskelimme hänen kanssaan, me väänsimme hänen kätensä melkein sijoiltaan, pieksimme häntä, sidoimme hänet niin, ettei hän voinut liikahtaakaan, istuimme hänen päälleen, ettei hän voisi vahingoittaa itseään tai laivaa. Ja vaikka hän vielä eli, hän oli meille kuollut. Ymmärrättekö? Hän ei ollut enää yksi meistä, meidän kaltaisemme. Hän oli jotakin muuta. Siinä se on -- _jotakin muuta_. Samoin oli köyhäinhuoneessa. Me hoidokit, me olimme _jotakin muuta_. Olettehan kuullut minun juttelevan isonveneen helvetistä. Se on vain hauska seikkailu verrattuna köyhäinhuoneeseen. Sen ruoka, lika, solvaukset, raaka kohtelu -- sen kaikki eläimellisyys!