Part 6

"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse", Daughtry päätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa kompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän saattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa ilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa lukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat pituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi. Mutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa huomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla kajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut olivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw riitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät kärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.

"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan", huomasi hovimestari pian, mutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Charles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai häneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti lukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.

"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä", ajatteli hovimestari eräänä päivänä. "Ja minä tiedän, että olen katsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä enemmän sitä ihailen."

Vanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä katseella, joka ei mitään nähnyt.

"_Wide Awakessa_ kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan poikasia", hän mutisi.

"Aivan niin, sir", Daughtry vastasi kohteliaasti, "päättäen kaikesta, mitä sanotte, _Wide Awake_ oli kaikkine poikineen erinomainen alus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta epäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin täällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan."

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen näköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. "Ei ainoakaan _Wide Awaken_ hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin minä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia siihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä ruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy."

"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan", jatkoi hän, juuri kun olisi luullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka aikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi _Mary Turnerin_ retken oikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. "Kohta kello lyö viisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne, ennenkuin menen syömään päivällistä."

Tämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa Merikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli vanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa oli aarteita haudattuna.

Kerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli vanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta arvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä ylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.

"Se oli veneessä", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului portaille saakka. "Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me, päällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua. Olimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi. Sillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista, tuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen alueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin tanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen perämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme kajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika, kunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta ylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun he imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen pälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.

"Mutta miehistö -- siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja eräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta sinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun alueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla, joka oli _minun_ paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä perälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä ja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä otaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.

"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa ähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin olisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.

"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni -- kerätäkseni siitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän tuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun kallisarvoisia kastepisaroitani -- löin. Jalkatuki sattui häntä keskelle nenää -- se oli puosmanni -- ja niin alkoi kapina. Puosun puukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies, tuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että yhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli laidan."

Kajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen kiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä messinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: "Onpa tuo äijä tosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin."

"Ei", jatkoi Vanha Merikarhu ohuella, kimakalla äänellään vastaukseksi johonkin kysymykseen. "En minä haavasta pyörtynyt. Sen teki rasittuminen tappelun aikana. Olin liian heikko. Ei, ruumiissani oli niin vähän nestettä, ettei vertakaan vuotanut paljoa. Ja hämmästyttävää oli niissä olosuhteissa haavain pikainen paraneminen. Toinen perämies ompeli minua seuraavana päivänä neulalla, jonka hän oli tehnyt norsunluisesta hammastikusta, ja langalla, joka oli purettu rikkinäisestä tervakankaasta."

"Saanko kysyä, herra Greenleaf, oliko noissa poikkileikatuissa sormissa sormuksia", kuuli Daughtry Simon Nishikantan kysyvän.

"Kyllä oli, ja yksi oikein kaunis. Löysin sen sitten veneen pohjalta ja lahjoitin santelipuukauppiaalle, joka pelasti meidät. Siinä oli iso timantti. Maksoin siitä satakahdeksankymmentä guineaa eräälle englantilaiselle merimiehelle Barbaroksessa. Hän oli varastanut sen, ja se oli luonnollisesti arvokkaampi. Se oli kaunis jalokivi. Santelipuukauppias ei saanut sitä vain siksi, että oli pelastanut minun henkeni. Hän pani ainakin sata puntaa minun vaatettamiseeni ja matkalipun ostoon Torstaisaarilta Shanghaihin."

"Ei voi olla katselematta hänen sormuksiaan", kuuli Daughtry Simon Nishikantan puhuvan Grimshaw'lle samana iltana pimeässä kajuutan kannella. "Sellaisia ei nykyään näe. Ne ovat vanhanaikaisia, todella vanhanaikaisia. Ne eivät ole tavallisia sormuksia, vaan entisaikaan niitä olisi sanottu kuninkaallisiksi sormuksiksi. Tarkoitan, että vain ylen ylhäiset henkilöt käyttivät sellaisia. Toivoisin, että ihmiset nykyään panttaisivat minulle sellaisia sormuksia. Niistä saisi paljon rahaa."

"Sanonpa sinulle, Kill-poikaseni, että ennen matkan loppua ehkä jo toivon, että olisin pestautunut voitto-osuutta vastaan varman palkan sijasta", jutteli Dag Daughtry Miksille samana iltana nukkumaan mennessään, kun Kwaque veti kenkiä hänen jaloistaan ja hän keskeytti kuudennen olutpullonsa juonnin. "Usko pois, Kill, että tuo vanha herra tietää, mitä puhuu, ja on ollut aikoinaan iso pomo. Ei sitä vain tyhjän vuoksi saada sormiaan poikki ja naamaansa halki -- eikä kuljeta sormuksissa, jotka panevat veden kihoamaan juutalaisen panttilainaajan kielelle."

11.

Ennenkuin _Mary Turnerin_ matka äkkiä katkesi, Dag Daughtry istui kerran lastiruumassa vesisäiliöiden välissä ja risti aluksen nauraen ja pilaillen "Hullujen laivaksi". Tämä sattui muutamia viikkoja hänen tulonsa jälkeen. Tänä aikana hän oli täyttänyt tehtävänsä niin, ettei edes kapteeni Doane voinut keksiä mitään valituksen syytä.

Daughtry oli erikoisen huomaavainen Vanhalle Merikarhulle, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea suurta ihailua, melkeinpä kiintymystä. Vanhus oli aivan toisenlainen kuin hänen kajuuttatoverinsa. He olivat rahanahneita, heidän pyrkimyksensä supistui pelkkien dollarien hankkimiseen. Daughtry, joka itsekin oli luonteeltaan huoleton ja antelias, ei voinut olla ihailematta suurisuuntaisuutta Vanhassa Merikarhussa, joka näytti aina eläneen kevyen huolettomasti ja oli nytkin valmis jakamaan aarteen, jota he etsivät.

"Te saatte osanne, hovimestari, vaikka se pitäisi ottaa minun osuudestani", hän vakuutti usein Daughtrylle, kun tämä oli ollut erikoisen ystävällinen. "Siellä on suunnattomat rikkaudet, ja kun minulla ei ole sukulaisia enkä enää kauan eläkään, en tarvitse niitä niin paljoa."

Niin purjehti "Hullujen laiva" edelleen, ja peräpuolessa käyttäytyi toinen toistaan hullummin, alkaen hyväntahtoisesta suomalaisesta perämiehestä, jolla oli niin viattomat silmät ja joka aarteenhajua vainuten tunkeutui väärällä avaimella kapteeni Doanen suljettuun laatikkoon ottaen selville laivan päivittäisen suunnan, aina Ah Moyhin, kokkiin, joka pysytteli itse erillään Kwaquesta, mutta ei sanallakaan varoittanut toisia siitä vaarasta, mihin nämä joutuivat ollessaan alituisesti kosketuksissa hirveää tautia sairastavan pojan kanssa.

Kwaque itse ei ollenkaan ajatellut sairauttaan eikä pelännyt sitä. Hän tiesi vain, että sellaista väliin sattui ihmisille. Se ei tuottanut hänelle juuri ollenkaan tuskia, eikä pörröpään mieleen pälkähtänyt, ettei hänen herransa siitä tiennyt. Samasta syystä hän ei koskaan arvannut, minkä tähden Ah Moy pysytteli niin erillään hänestä. Kwaquella ei ollut muitakaan huolia. Hän palvoi jumalaansa enemmän kuin kaikkia meren ja viidakon jumalia yhteensä, ja kun hän aina sai olla jumalansa läheisyydessä, hänellä oli paratiisi kaikkialla, missä hän oli jumalansa, hovimestarin, kanssa.

Entä Miksi? Suunnilleen samaan tapaan kuin Kwaque rakasti ja palvoi jumalaansa, sekin rakasti ja palvoi kuuden pullon miestä. Miksille jokapäiväinen ja jokahetkinen yhdessäolo Dag Daughtryn kanssa oli ainaista oleskelua Abrahamin helmassa. Herrojen Doanen, Nishikantan ja Grimshaw'n jumala oli metallista tehty jumala, nimeltään Kulta. Kwaquen ja Miksin jumala oli elävä jumala, jonka äänen voi aina kuulla, jonka syli oli aina lämmin ja jonka sydän aina sykki, jonka mieli ilmeni tuhansissa eleissä ja liikkeissä.

Miksin suurin ilo oli istua tuntikaudet hovimestarin vieressä ja laulaa hänen kanssaan kaikki laulut ja sävelet, jotka hän lauloi tai hyräili. Koska se oli paljon lahjakkaampi ja erikoisempi kuin Jeri, se oppi nopeammin, ja koska laulu oli sen kasvatuksen välineenä, se oppi laulamaan paremmin kuin Villa Kennan oli voinut opettaa Jerin.

Miksi osasi ulvoa, tai paremminkin laulaa (koska sen ulvonta oli niin pehmeää ja hillittyä) kaikki sävelet, jotka hovimestari lauloi sen kanssa ja jotka eivät menneet sen äänialan ulkopuolelle. Sitäpaitsi se osasi yksin aivan selvästi laulaa "Koti, koti armas", "Suojaa Herra kuningasta", "Suloista sanaa Kohta". Myöskin ollessaan yksin se voi pitkän matkan päässä seisovan hovimestarin kehotuksesta laulaa "Shenandoah" ja "Aalto, vie minut Rioon".

Kun hovimestari ei sattunut olemaan saapuvilla, Kwaque kiiruhti ottamaan esille huuliharppunsa ja houkutteli tälläkin yksinkertaisella soittokoneella Miksin laulamaan kanssaan Kuningas Wilhelmin maan villejä, synkkiä säveleitä. Myös eräs kolmas laulunopettaja sai Miksin valtoihinsa, ja siihen koira oli ihastunut. Sen nimi oli Cocky. Sen se sanoi Miksille heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan.

"Cocky", se sanoi reippaasti äänen ollenkaan värähtämättä, kun Miksi sen näki ja ryntäsi sitä kohti purrakseen sen kuoliaaksi. Ja ihmisääni, jumalanääni, joka tuli tuon pienen linnun kurkusta, sai Miksin pysähtymään ja silmin ja sieraimin etsimään kanssista ihmistä, joka oli puhunut. Mutta huoneessa ei ollut yhtään ihmistä, vaan ainoastaan pieni papukaija, joka sangen itsetietoisesti pani päänsä kallelleen ja toisti: "Cocky."

Miksi oli varhain lapsuudessaan Meringessä saanut oppia, että kanoja suojasi _tabu_. Kanat olivat herra Hagginin ja muiden valkoisten jumalien mielestä olentoja, joita koirien piti puolustaa ja joiden kimppuun ne eivät saaneet hyökätä. Mutta tuo elävä, joka selvästi ei ollut kana, vaan jonkinlainen siivekäs viidakkoeläin, jota mikä koira tahansa sai hätyyttää, se puhui nyt Miksille jumalan äänellä.

"Nouse ylös", lintu komensi niin itsevaltiaasti, niin ihmisten tapaan, että Miksi hämmentyi uudelleen ja alkoi katsella ympärilleen etsien sitä jumalankurkkua, joka oli lausunut sanat.

"Nouse ylös, tai muuten annan sinulle näpsäyksen", kuului pienen höyhenpukuisen olennon seuraava käsky.

Sitten tuli pitkä loru kiinankielellä, niin Ah Moyn tapaan, että Miksi taaskin, mutta nyt viimeisen kerran, katseli ympärilleen kanssissa.

Cocky päästi niin hurjan ja omituisen naurun, että Miksi korvat hörössä ja pää kallellaan kuunnellen tunsi tässä naurussa jälleen kaikki ne erilaiset ihmisäänet, jotka se äsken oli kuullut.

Ja Cockysta, joka painoi vain muutaman unssin, ei täyttä puolta naulaa, ja jossa oli vain pieni hento luuranko ja sen päällä kourallinen höyheniä, mutta sisällä sydän niin urhea kuin kenen muun tahansa _Mary Turnerilla_, tuli pian Miksin ystävä, toveri ja ojennusnuora. Aloitekykynsä ja rohkeutensa ansiosta Cocky voitti heti Miksin kunnioituksen. Ja Miksi, joka yhdellä ainoalla varomattomalla käpäläniskulla olisi voinut katkaista Cockyn hennon kaulan ja ainiaaksi sammuttaa sen silmien rohkean tulen, kohteli sitä hellästi ensimmäisestä hetkestä alkaen. Se soi sille tuhansia vapauksia, joita ei olisi suonut Kwaquelle.

Perintönä esi-isiltä, aina niiltä ajoin, jolloin ensimmäiset nelijalkaiset koirat ilmestyivät maan päälle, sillä oli vaisto _puolustaa ruokaansa_. Sitä ei tarvinnut ajatellakaan. Itsestään ja tahattomasti kuin sydämen sykintä tai hengitys Miksi puolusti ruokaansa, niin pian kuin se oli asettanut käpälänsä sen päälle ja iskenyt siihen hampaansa. Ainoastaan hovimestarin se voi, tahtoaan ja itsehillintäänsä ylenmäärin ponnistaen, sallia koskea ruokaan, sitten kun itse oli siihen kerran ryhtynyt. Kwaque, joka tavallisesti ruokki koiraa herransa määräysten mukaan, tiesi voivansa pelastaa sormensa vain siten, ettei enää kajonnut ruokaan sen jälkeen kun Miksi oli ottanut sen haltuunsa. Mutta Cocky, valkea untuvapallo, pieni välähdys valoa ja elämää, jolla oli jumalan kurkku, loukkasi röyhkeästi ja häikäilemättä Miksin _tabua_, kieltoa koskea sen ruokaan.

Istuen Miksin peltikupin reunalla tuo vähäpätöinen seikkailija, joka oli singahtanut pimeydestä elämän auringonpaisteeseen ja oli vain kipinä, atomi kahden pimeän äärettömyyden välillä, voi ainoastaan pörhistämällä lohenlihanväristä helttaansa ja avaamalla äkkiä mustat helmisilmänsä ja päästämällä käheän, käskevän huudon, aivan kuin sillä olis ollut kaikkien jumalien äänet kurkussaan, saada Miksin perääntymään ja sallimaan sen valita itselleen parhaat palat ruoasta.

Sillä Cockyllä oli omat keinonsa kohdella Miksiä. Se voi olla kuin terässäilä, kun sen käskevä tahto purkautui esiin, mutta se voi myös rähistä ja riidellä kuin pahin merikarhu ja tappelupukari tai liehakoida yhtä pirullisen vastustamattomasti kuin ensimmäinen nainen Eedenissä tai kuin hänen viimeisin jälkeläisensä. Kun Cocky hoippuen yhdellä jalalla, toinen jalka ilmassa ja kynnet iskettyinä lujasti Miksin niskakarvoihin, kumartui lavertelemaan Miksin korvaan, niin Miksi ei osannut muuta kuin suoristaa pörhistetyt niskakarvansa ja silmissään tyhmänautuas ilme alistua kaikkeen, mitä Cockyn tahto tai oikku määräsi.

Cocky kiintyi kiintymistään Miksiin, koska Ah Moy ei enää ollenkaan välittänyt linnusta. Ah Moy oli ostanut sen Sydneyssä eräältä merimieheltä kahdeksallatoista shillingillä ja käyttänyt kokonaisen tunnin tinkimiseen. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Cockyn istuvan lavertelemassa Kwaquen vasemman käden koukistuneilla sormilla, lintu kävi hänelle yhtäkkiä niin vastenmieliseksi, etteivät ne kahdeksantoista shillinkiäkään enää merkinneet hänelle mitään.

"Te pitää siitä. Te ottaa sen", hän ehdotti.

"Vaihtaa?" kysyi Kwaque, joka piti selvänä, että tässä oli kyseessä vaihtokauppa, ja arveli pikku kokin rakastuneen hänen kallisarvoiseen huuliharppuunsa.

"Ei vaihtaa, te ottaa se vaan, olkka hyve", vastasi Ah Moy.

"Mitä on 'olkka hyve'?" kysyi Kwaque, jonka Etelämeren englannissa ei ollut tätä sanayhtymää. "Jos minulla ei olla, mistä te pitää?"

"Ei vaihtaa", toisti Ah Moy. "Te ottaa, te pitää siitä, te ottaa se, olkka hyve."

Ja niin korea pieni höyhenpallo, jolla oli niin urhea sydän, vaihtoi omistajaa. Se itse ja ihmiset nimittivät sitä Cockyksi. Se oli syntynyt viidakossa Santo-saaressa, joka kuuluu Uusiin Hebrideihin. Siellä sen oli pyydystänyt verkkoonsa kaksijalkainen ihmissyöjä ja myynyt sen kuudesta tupakkatangosta ja vuoluveitsestä malariaa sairastavalle skotlantilaiselle kauppiaalle. Sitten se oli kulkenut kädestä käteen, se oli myyty neljästä shillingistä orjakauppiaalle, kilpikonnanluukammasta, jonka oli espanjalaisen mallin mukaan valmistanut englantilainen hiilenkantaja, kuudesta shillingistä kuudesta pencestä pokeripelissä lämmittäjien kanssissa ja sitten vanhasta hanurista, joka oli ainakin kahdenkymmenen shillingin arvoinen, ja vihdoin kahdeksantoista shillingin käteissummalla pienelle ryppyiselle kiinalaiselle. Nyt Cocky siirtyi Ah Moylta, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli Macaiossa lyönyt kuoliaaksi nuoren vaimonsa ja paennut merille, Kwaquelle, spitaaliselle papualaiselle, valkoisen miehen Dag Daughtryn orjalle, jonka isäntä vuorostaan palveli muita miehiä, joille hän nöyrästi sanoi: "Niin, sir" ja "Ei, sir" ja "Kiitän, sir".

Toisenkin toverin Miksi sai, mutta tässä ystävyydessä ei Cocky ollut mukana. Se oli Saul, kömpelö newfoundlandilaispenikka, joka ei ollut kenenkään oma, ellei kuunari _Mary Turnerin_. Sillä kukaan laivalla ei tunnustanut sitä omakseen eikä kukaan myöntänyt tuoneensa sitä laivalle. Se sai nimekseen Saul, ja koska se ei ollut kenenkään koira, se oli pian kaikkien -- siinä määrin, että herra Jackson uhkasi halkaista kallon Ah Moylta, ellei tämä antaisi pennulle kylliksi ruokaa, kun taas Sigurd Halvorsen kanssissa koetti parastaan halkaistakseen kallon Henrik Gjertseniltä, kun tämä oli potkaissut Saulia. Ja vielä enemmänkin. Kun Simon Nishikanta -- iso liikkuva lihavuori, joka aina maalaili vaaleita, hempeämielisiä, tyhjänpäiväisiä vesivärikuvia -- oli heittänyt Saulia telttatuolillaan, kun se oli, kömpelösti kyllä, sattunut kaatamaan hänen maalaustelineensä, niin hän sai sellaisen iskun olkapäähänsä Grimshaw'n tulipunaisesta nyrkistä, että oli vähällä kellahtaa kumoon kannelle, ja olkapää oli vielä monta päivää sen jälkeen täynnä helliä sinelmiä.

Vaikka Miksi olikin jo täysikasvuinen koira, se oli vielä siksi iloinen ja vallaton, että jaksoi väsymättä yhtä mittaa mellastaa Saulin kanssa. Niin voimakas oli vielä leikinhalu siinä ja niin vahva sen ruumis, että se leikki aina niin kauan, kunnes Saul oli väsymyksestä puolikuollut ja voi vain kannella maaten läähättää ja nauraa suupielet vaahdossa ja huitoa umpimähkään ilmaan raukeilla etukäpälillään vastustaakseen Miksin teeskennellyn raivokkaita hyökkäyksiä. Ja tämä huolimatta siitä, että Saul oli ainakin kolme kertaa Miksiä kookkaampi ja raskaampi ja yhtä huoleton ja tiedoton käpäliensä ja ruumiinsa painosta kuin nuori elefantti kukkatarhassa. Kun Saul oli hieman hengähtänyt, se oli valmis uuteen taisteluun, ja Miksi puolestaan oli valmis vastustamaan sen hyökkäystä. Tämä kaikki oli erinomaista harjoitusta Miksille ja piti sen ruumiillisessa huippukunnossa ja henkisesti virkeänä.

12.

"Hullujen laiva" purjehti purjehtimistaan. Miksi kisaili Saulin kanssa, kunnioitti Cockya, joka sitä komensi ja liehakoi, ja lauloi jumaloimansa hovimestarin kanssa. Daughtry tyhjensi kuusi olutpulloansa joka päivä, nosti palkkansa aina kuukauden ensimmäisenä päivänä ja ihaili Charles Stough Greenleafia laivan hienoimpana miehenä. Kwaque rakasti ja palveli herraansa, samalla kun edistyvä spitaali kehitti hänen otsansa poimut yhä paksummiksi ja tummemmiksi. Ah Moy karttoi mustaa papualaista kuin ruttoa, peseytyi vähän väliä ja keitti lakanansa kerran viikossa. Kapteeni Doane piti huolta suunnasta ja oli huolissaan talonkaupoistaan, Grimshaw istui punaiset kädet mahtavilla polvillaan ja näykki panttilainaajaa, joka ei antanut yhtä paljon yhteiseen yritykseen kuin hän antoi vehnäfarminsa tuloista. Simon Nishikanta kuivaili hikistä kaulaansa rasvaisella silkkinenäliinallaan ja maalasi ainaisia vesivärikuviaan. Perämies varasti väsymättä tietoja pituus- ja leveysasteista väärällä avaimellaan, ja Vanha Merikarhu joi virkistyksekseen ja poltti havannasikareja -- kolme dollarilla; ne laskettiin matkakuluihin -- ja lorusi yhtä mittaa isonveneen helvetistä ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.

Tuli sitten valtameritaival, joka Daughtrysta oli kaikkien muiden kaltainen. Maata ei näkynyt. Laiva oli maailman keskus ja taivaanranta sen muuttumaton, ikuinen ääri. Kompassin magneettineula oli se vipu, jonka varassa _Mary Turner_ liikkui. Aurinko nousi epäilemättä idästä ja laski varmasti länteen, tietenkin pienet deklinaatio-, deviaatio- ja variaatiopoikkeukset huomioon otettuina, ja tähtisarjat vaelsivat yöllistä kulkuaan taivaalla kuten aina muulloinkin.

Ja tällä valtameritaipaleella tähystäjä komennettiin mastonhuippuun aina päivän sarastaessa, ja hän sai istua siellä pimeän tuloon asti _Mary Turnerin_ jatkaessa yhä matkaansa läpi yön samaan suuntaan. Kun aika kului ja ilma, Vanhan Merikarhun vakuutuksen mukaan, kävi yhä kuumemmaksi, kaikki kolme aarteenetsijää kapusivat mastoihin tähystelemään. Grimshaw tyytyi seisomaan isonmaston puomilla. Kapteeni Doane kiipesi korkeammalle ja istuutui hajareisin etumaston märssytangolle. Ja Simon Nishikanta jätti iänikuiset vesivärinsä ja antoi kahden irvistelevän, hoikan merimiehen laahata hänet, niin paksu ja raskas kuin olikin, ylös mesaaniköysistöön, kunnes he saivat hänet köytetyksi lujasti kiinni poikkipuihin, ja siellä hän sitten istui ja tuijotti kullanjanoisin silmin auringonpaahteiselle merelle hienoimman kiikarin läpi, mikä oli milloinkaan jäänyt lunastamatta hänen panttilaitokseensa.

"Kummallista", mutisi Vanha Merikarhu, "kovin kummallista. Tämä on se paikka. Siitä ei ole epäilemistä. Saatoin aivan täydellisesti luottaa kolmanteen perämieheen. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias, mutta hän oli taitavampi purjehtija kuin kapteeni. Eikös hän löytänytkin koralliriuttaa, kun olimme kahdeksantoista päivää olleet isossa veneessä. Ei ollut standarttikompassia, ja tiedätte hyvin, mitä sekstantti hyödyttää pienessä veneessä kovassa aallokossa. Hän kuoli, mutta suunta, jonka hän viimeisellä hetkellään minulle ilmaisi, oli niin oikea, että saavuimme koralliriutalle jo seuraavana päivänä."

Kapteeni Doane kohautti olkapäitään ja kohtasi uhmaillen Armenian juutalaisen epäluuloisen katseen. "Eihän se ole voinut mereen vajota", virkkoi Vanha Merikarhu keskeyttääkseen sopivalla tavalla kiusallisen äänettömyyden. "Saari ei ollut mikään kari tai riutta. Leijonanpää oli 3855 jalkaa korkea. Näin kapteenin ja kolmannen perämiehen määräävän sen korkeuden."

"Olen etsinyt ja harannut koko meren, eivätkä minun harani piit ole niin harvassa, että neljäntuhannen jalan korkuinen vuorenhuippu olisi huomaamatta livahtanut läpi."

"Kummallista, kummallista", mutisi Vanha Merikarhu puoleksi itselleen, puoleksi aarteenetsijöille. Sitten hän virkkoi kasvot äkkiä kirkastuen: