Part 5

Lähtien oikeasta ohimosta kulki miehellä hirmuinen arpi yli poskipään, vajosi sitten poskikuoppaan, jatkui siitä suoraan yli leuan ja katosi kaulan kummallisiin nahkapoimuihin. Molemmissa kuihtuneissa korvalehdissä oli pienet renkaat kuin mustalaisella. Oikean käden luurangonsormissa oli kokonaista viisi sormusta -- ei miesten eikä naisten sormuksia, vaan oikeita narrin helyjä, jotka varmaan olivat maksaneet hyvin paljon, ajatteli Daughtry. Vasemmassa kädessä ei ollut yhtään sormusta, eikä siinä ollut sormeakaan, mihin panna niitä. Siinä oli vain peukalo, ja kämmenestäkin oli iso pala poissa, aivan kuin sen olisi siepannut sama säilä, joka oli halkaissut hänen naamansa ohimosta leukaan saakka ja Herra ties kuinka pitkälle tuota nahkapoimuista kaulaa.

Vanhan Merikarhun vetiset silmät näyttivät lävistävän Daughtryn katseillaan (siltä ainakin Daughtrysta tuntui) ja kiusasivat häntä niin, että hän astui pitkän askeleen taaksepäin. Tämä tuntui varsin luonnolliselta, koska hän oli paikan haussa. Nuo neljä näyttivät aivan kuin odottavan, että hän seisoisi heidän edessään kuin syytetty pahantekijä tuomariensa edessä. Vanhuksen katse kiusasi häntä yhä, kunnes hän ukkoa lähemmin tarkastettuaan huomasi, ettei se yltänytkään häneen saakka. Hänestä näytti, että nuo vetiset, vaaleat silmät olivat unien sumentamat ja että äly, joka asui tuon otsan takana, takertui kiinni unien verhoon pääsemättä pitemmälle.

"Paljonko vaaditte?" kysyi kapteeni. Daughtryn mielestä tämä kapteeni hyvin vähän näytti merimieheltä, pikemminkin hän oli vastaleivottu näppärä pikku-liikemies tai viimeisen muodin mukaan pukeutunut puotipalvelija.

"Hän ei saa osuutta", sanoi yksi neljästä, kookas, jykevä, keski-ikäinen mies, ja hänet Daughtry punaisiksi paahtuneista käsistä arvasi kalifornialaiseksi vehnäfarmariksi, josta eronnut hovimestari oli puhunut.

"Siitä riittää kaikille", sanoi Vanha Merikarhu hämmästyttäen Daughtryä kimeällä äänellään. "Sitä on hirmuiset määrät, hyvät herrat, tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa."

"Mitä sitten?" kysyi Daughtry, vaikka tiesi hyvin, mistä oli kysymys, sillä eronnut hovimestari oli sadatellut hänelle sitä päivää, jolloin hän lähti San Franciscosta sovittuaan epämääräisestä voitto-osuudesta varman palkan asemasta. "Tai, eipä sillä väliä", ehätti hän lisäämään. "Olin kerran kolme vuotta valaanpyyntilaivalla ja sain osuutta kokonaisen dollarin. Palkkaa pyydän kuusikymmentä dollaria kuussa, koska teitä on vain neljä."

"Ja perämies", lisäsi kapteeni.

"Ja perämies", toisti Daughtry. "Siis kuusikymmentä dollaria kullassa eikä mitään osinkoa."

"Entä mikä te sitten olette miehiänne?" puuttui puheeseen neljäs, jättiläinen, näköjään kuin rasvainen lihavuori -- Armenian juutalainen ja panttilainaaja, josta entinen hovimestari oli Daughtryä varoittanut. -- "Onko teillä papereita -- suosituksia, todistuksia?"

"Voisinpa kysyä, hyvät herrat, teidän omia papereitanne", mörähti Daughtry vastaan. "Eihän tämä ole mikään oikea lasti- tai matkustajalaiva, yhtä vähän kuin te hyvät herrat, olette oikeita laivanvarustajia, jotka tavalliseen tapaan toimistossaan hoitavat asioitaan. Kuinka minä voin tietää, onko teillä edes purjehdusoikeutta, tai eikö teidän rahtisopimuksenne ole vanhentunut jo aikoja sitten, tai eikö teitä vastaan nyt juuri panna maissa vireille oikeusjuttua, tai että te ette jossakin jätä minua maihin minun saamatta penniäkään sovitusta palkasta. Muutoin" -- hän lopetti nolattuaan näin juutalaisen, ennenkuin tämä ehti nolata hänet -- "minun paperini ovat tässä".

Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja heitti kajuutan pöydälle paksuna pinkkana ne leimoilla ja sineteillä varustetut paperit, jotka hän neljänkymmenenviiden vuoden aikana oli merillä kerännyt ja joista viimeinen oli päivätty viisi vuotta sitten.

"En kysy teidän papereitanne", Daughtry jatkoi. "Pyydän vain täyden käteisen maksun joka kuun ensimmäisenä päivänä, kuusikymmentä dollaria kullassa..."

"Kasoittain sitä on, kultaa, kultaa ja vielä parempaa kuin kulta, tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa", vakuutti Vanha Merikarhu hänelle hyväntahtoisesti hohottaen. "Kuninkaita, ruhtinaita, suurvaltoja ... sitä olemme kaikki tyynni, pienimmästä suurimpaan. Ja paljon enemmän vielä, herrani, paljon enemmän. Minä tunnen leveysasteen ja pituusasteen ja meidän salamerkkimme alhaalta matalikolta aina Leijonanpäähän saakka -- minä yksin ne tunnen. Minä ainoa, joka vielä olen elossa siitä komeasta, hurjasta ryövärijoukosta..."

"Tahdotteko allekirjoittaa sopimuksen näillä ehdoilla?" kysyi juutalainen keskeyttäen ukon loruilun.

"Mistä satamasta aloitatte matkan?" kysyi Daughtry.

"San Franciscosta."

"Silloin allekirjoitan San Franciscossa."

Juutalainen, kapteeni ja farmari nyökkäsivät.

"Mutta meidän täytyy ensin sopia vielä muutamista seikoista", Daughtry jatkoi. "Ensiksikin täytyy minun saada kuusi pulloani päivittäin. Olen tottunut siihen ja olen jo liian vanha muuttaakseni tapojani."

"Paloviinaa varmaankin", ivaili juutalainen.

"Ei, vaan olutta, hyvää englantilaista olutta. Meidän täytyy etukäteen sopia siitä, että riittävä varasto otetaan mukaan, miten pitkiä matkoja tehnemmekin."

"Eikö mitään muuta?" kysyi kapteeni.

"Kyllä, herra kapteeni", vastasi Daughtry, "minulla on koira, jonka täytyy päästä mukaan".

"Eikö muuta? -- Ehkä vaimo ja lapsetkin?" tiedusteli farmari.

"Ei vaimoa eikä lapsia, herra. Mutta minulla on mustaihoinen palvelija, erinomainen poika, ja hänet minun täytyy saada ottaa mukaani. Hän saa ottaa pestin kymmenellä dollarilla kuussa, jos hän kaiken aikansa tekee työtä teille. Mutta jos hän tekee työtä minullekin, annan hänen ottaa pestin kahdella ja puolella dollarilla."

"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä", alkoi Vanha Merikarhu hoilata Daughtryn hämmästykseksi. "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista päivää helvetin pätsissä."

"Tuhat tulimmaista", sanoi Daughtry. "Tuo vanha herra voi säikyttää ihmisen puolikuoliaaksi. Siinä tarvitaan paljon olutta."

"Kylläpä hovimestareilla on nykyään suuret vaatimukset", virkkoi vehnäfarmari ollenkaan välittämättä vanhuksesta, joka yhä puhui ison veneen kuumuudesta.

"Entä ellemme katso voivamme ottaa palvelukseen hovimestaria, jolla on sellaiset vaatimukset?" juutalainen kysyi kuivaten kauluksensa sisäpuolta kirjavalla silkkinenäliinalla.

"Silloin ette saa milloinkaan tietää, kuinka erinomaisen hovimestarin olette menettäneet, hyvät herrat", vastasi Daughtry huolettomasti.

"Luulenpa Sydneyn satamissa olevan tarjolla monta muutakin hovimestaria", pisti kapteeni väliin. "Ja muistan hyvin vielä ajan, jolloin pestasin niitä ruokapalkalla, niitä kun oli kuin hietaa meressä."

"Paljon kiitoksia, herra hovimestari, siitä, että olette kunnioittanut meitä käynnillänne", alkoi juutalainen ivailla. "Valitamme, ettemme voi täyttää toivomuksianne."

"Ja minä näin sen vajonneena hiekkaan, sylen syvälle hiekkaan tuntemattomalla korallisaarella, missä mangrovepuut ja kookospalmut kasvavat ja maa kohoaa merestä Leijonanpäätä kohti."

"Pitäkää suunne kiinni", kivahti vehnäfarmari kiukustuneena -- ei vanhukselle, vaan juutalaiselle ja kapteenille. "Kuka vastaa tästä retkestä? Eikö tässä minulla ole muka mitään sanottavaa? Eikö kukaan kysy minun mielipidettäni? Tämä hovimestari miellyttää minua. Minusta tuntuu, että hän on oikea mies. Onhan hän kohtelias merimiehen tapaan, ja luulen, että hän osaa totella vastaansanomatta. Tyhmä hän ei myöskään ole, kaukana siitä."

"Siinä se nikara juuri onkin, Grimshaw", vastasi juutalainen lepytellen. "Tässä epätavallisessa yrityksessämme meillä varmaankin olisi enemmän hyötyä tyhmemmästä hovimestarista. Ja sitten pyytäisin teitä olemaan niin erinomaisen hyväntahtoinen ja muistamaan, ettette ole tähän yritykseen käyttänyt penniäkään enempää kuin minä."

"Kuinka te kaikki kolme suoriutuisitte, ellei teillä olisi minua ja minun suurta meritottumustani", kapteeni kysyi harmistuneena. "Puhumattakaan kiinnityksestä minun talooni, sievimpään ja parhaiten tuottavaan vuokrataloon, mitä San Franciscossa on maanjäristyksestä saakka ollut."

"Mutta kuka tämän kaiken maksaa? Kysyn teiltä kaikilta." Vehnäfarmari kumartui eteenpäin kämmenet polvia vasten painettuina, niin että pitkät sormet ulottuivat puolisääreen -- siltä Daughtrysta ainakin näytti. -- "Te, kapteeni Doane, ette saa enää lainatuksi penniäkään kiinteimistöjänne vastaan. Mutta minun maani kasvaa yhä vehnää ja tuottaa käyttövaroja. Ja te, Simon Nishikanta, ette panisi penniäkään lisää tähän yritykseen, vaikka teidän koronkiskomisenne kukoistaa kuten ennenkin ja te saatte, Herra ties, kuinka monta prosenttia juopuneilta merimiehiltä. Te vain annatte koko retkikunnan istua tässä rotanreiässä ja odottaa, että minun taloudenhoitajani toimittaisi lisää vehnärahoja. No niin, minä ajattelen, että me otamme tämän hovimestarin ja annamme hänelle ne kuusikymmentä kuussa ja kaiken muun, mitä hän pyytää, tai minä jätän teidät tähän paikkaan ja matkustan ensimmäisessä höyrylaivassa San Franciscoon."

Hän ponnahti pystyyn koko pituuteensa, ja Daughtry katsahti vaistomaisesti, eikö miehen pää kolahtaisi kattoon.

"Olen kyllästynyt teihin, jokikiseen, totisesti olenkin", jatkoi vehnäfarmari. "Tarttukaa kiinni nyt! Niin, tarttukaamme kiinni nyt! Minun rahani ovat tulossa. Ne ovat täällä jo huomenna. Laittautukaamme lopultakin lähtökuntoon pestaamalla hovimestari, joka on todella hovimestari. Minusta on samantekevää, vaikka hänellä olisi kaksikin perhettä mukanaan."

"Olette ehkä oikeassa, Grimshaw", sanoi Simon Nishikanta tyynnytellen. "Tämä yritys saa pian meidät kaikki hermostumaan. Saatte antaa anteeksi, että pillastuin. Tietysti otamme tämän hovimestarin, jos te tahdotte. Luulin vain, että hän oli teistä liian koppava."

Hän kääntyi Daughtryyn.

"Tietysti on sitä parempi, kuta vähemmän meistä maissa puhutaan."

"Hyvä on, herrat. Voin kyllä pitää suuni kiinni, mutta voin myös sanoa teille, että teistä on jo liikkeellä perin kummallisia juttuja."

"Meidän retkemme tarkoituksestako?" kysäisi juutalainen.

Daughtry nyökkäsi.

"Ja senkö tähden te haluatte olla mukana?" oli seuraava yhtä nopea kysymys.

Daughtry pudisti päätään.

"Niin kauan kuin annatte minulle päivittäisen olutannokseni, en välitä teidän aarteenetsimestänne. Sitäpaitsi se ei ole uutta minulle. Etelämerellä aivan vilisee aarteen etsijöitä." Daughtry olisi melkein voinut vannoa, että Vanhan Merikarhun silmät välähtivät levottomasti univerhonsa takana. "Ja minun täytyy myöntää, hyvät herrat", hän jatkoi huolettomasti, sanoen nyt sellaista, mitä ei olisi suinkaan sanonut, ellei olisi ollut melkein varma siitä, että Vanha Merikarhu oli levoton, "että Etelämeri on täpö täynnä tuntemattomia aarteita. Siellä on kookospalmuja, miljoonien puntien arvoisia, vain odottamassa sitä onnenpoikaa, joka sattuu ne löytämään."

Nyt Daughtry olisi voinut vannoa nähneensä helpotuksen ilmeen vilahtavan Vanhan Merikarhun silmissä, jotka jälleen kävivät unista sameiksi.

"Mutta minua eivät aarteet ollenkaan huvita", Daughtry jatkoi. "Minua huvittaa vain olut. Minun puolestani saatte rauhassa metsästää aarteitanne vaikka tuomiopäivään asti, kunhan minä vain saan kuusi pulloani joka päivä. Mutta sen sanon teille etukäteen: jos olut rupeaa ehtymään, alkavat teidän yrityksenne minua huvittaa. Selvä peli, se on tunnussanani!"

"Onko tarkoituksenne, että annamme teille oluen kaupanpäällisiksi?" kysyi Simon Nishikanta.

Daughtry tuskin uskoi korviaan. Juuri nyt, kun juutalainen hieroi sovintoa vehnäfarmarin kanssa, jolta odotettiin rahoja, oli tilaisuutta käytettävä.

"Kyllä, hyvä herra, se kuuluu ehtoihini. Mihin aikaan voitte huomenna tulla laatimaan sopimusta merimiestaloon?"

"Tynnyreitä ja arkkuja, tynnyreitä ja arkkuja, hirmuiset joukot, sylen syvällä hiekassa", hoilasi Vanha Merikarhu.

"Te olette vähän löylynlyömiä kaikki", sanoi Daughtry irvistäen. "Mutta se ei liikuta minua, niin kauan kuin annatte minulle olueni, maksatte säännöllisesti joka kuukauden ensimmäisenä ja teette lopputilin San Franciscossa. Kunhan te vain täytätte sopimuksenne, matkustan teidän kanssanne vaikka helvettiin ja sieltä takaisin ja katselen kaikessa rauhassa, kuinka te hikoilette saadaksenne tynnyrit ja arkut ylös hiekasta. Lähden halusta teidän matkaanne, jos vain järjestätte asiat niin, että voin olla tyytyväinen."

Simon Nishikanta katsoi ympärilleen. Grimshaw ja kapteeni Doane nyökkäsivät.

"Kello kolme huomenna iltapäivällä merimiestalossa", sanoi juutalainen. "Milloin ryhdytte toimeenne?"

"Milloin lähdette, sir?" vastasi Daughtry kysymyksellä.

"Olemme valmiit varhain ylihuomisaamuna."

"Silloin tulen laivalle ja ryhdyn toimeeni jo huomisiltana."

Ja noustessaan kajuutan portaita Daughtry kuuli Vanhan Merikarhun hoilottavan: "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista päivää tulisessa helvetin pätsissä..."

10.

Miksi lähti _Makambosta_ samaa tietä kuin oli sinne tullutkin: ikkuna-aukon kautta. Sekin tapahtui öiseen aikaan, ja Kwaquen kädet olivat jälleen sitä vastaanottamassa. Välikannelta Daughtry oli laskenut spitaalisen palvelijansa odottavaan veneeseen.

Laskeutuessaan alas kannelta Daughtry kohtasi kapteeni Duncanin, joka katsoi parhaaksi varoittaa häntä:

"Ei mitään kieroilua Killiin nähden, hovimestari. Sen täytyy seurata meitä takaisin Tulagiin."

"Aivan niin, herra kapteeni", hovimestari vastasi, "minä olen sulkenut sen hyttiini ollakseni siitä varma. Tahtooko kapteeni nähdä sen?"

Kehoitus oli niin tahallisen suora ja avomielinen, että se herätti epäluuloja kapteenissa. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vanha koiravaras oli jo ehkä piilottanut Killin jonnekin maihin.

"Kyllä, käväisen sitä mielelläni katsomassa", kapteeni Duncan vastasi.

Hän hämmästyi kovin, kun hovimestarin hyttiin astuessaan näki Miksin nousevan lattialta, missä se oli nukkunut keräksi kiertyneenä. Mutta vielä enemmän hän olisi hämmästynyt, jos hän hytistä lähdettyään olisi voinut suljetun oven läpi nähdä, mitä siellä sisällä kohta tapahtui. Avoimesta ikkuna-aukosta Daughtry antoi keskeytymättömänä virtana valua alas kaiken, mitä huoneessa oli. Sinne katosivat kaikki hänen tavaransa, yksinpä kilpikonnankuoret ja valokuvat seiniltä. Miksi, jonka oli käsketty olla hiljaa, meni viimeisenä. Sitten oli jäljellä vain merimiehen arkku ja kaksi matkakoria, jotka eivät mahtuneet aukosta, mutta ne olivat tyhjiä.

Kun Daughtry hetkisen kuluttua kulki välikantta ja pysähtyi laskusillan luona juttelemaan tullivahtimestarin ja aliperämiehen kanssa, ei kapteeni Duncan voinut aavistaakaan näkevänsä hovimestariaan viimeistä kertaa. Kapteeni näki hänen menevän tyhjin käsin laivasta ja kävelevän pitkin rantasiltaa sähkölamppujen valossa, eikä hänellä ollut koiraa kintereillään.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun kapteeni Duncan oli viimeisen kerran nähnyt hovimestarinsa leveän selän, Daughtry istui soutuveneessä kaikkine tavaroineen matkalla Jackson-lahteen. Hän istui kumartuneena Miksin puoleen ja hyväili sitä, sillä välin kun Kwaque, joka hyrisi ilosta saadessaan näin seurata niitä, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa, pisti vielä kerran kätensä ohuen takkinsa sivutaskuun todetakseen, ettei ollut unohtanut rakasta huuliharppuaan.

Dag Daughtry sai maksaa kelpo hinnan Miksistä. Hän muun muassa ei ollut tahtonut herättää epäluuloja pyytämällä palkkaansa Burns Philp -yhtiöltä. Hän uhrasi ne kaksikymmentä puntaa, jotka hän oli saava, ja se oli juuri se summa, minkä hän Tulagista lähtöiltana oli arvioinut saavansa myydessään Miksin. Hän oli varastanut koiran myydäkseen sen. Nyt hän maksoi siitä juuri sen summan, mikä häntä oli viekoitellut.

Sillä totta on, että, kuten joku on sanonut, hevonen raa'istaa raa'an ja jalostaa jalon ihmisen. Samoin koira. Miksi oli saattanut Dag Daughtryn varastamaan pelkästä rahanhimosta. Miksin jalostava vaikutus oli saanut aikaan, että hän nyt luopui rahanhimosta kiintymyksensä tähden, jolle minkäänlainen hinta ei olisi ollut liian suuri. Ja veneen liukuessa tyynessä satamassa tähtien valossa Dag Daughtry olisi pannut vaikka henkensä alttiiksi saadakseen edelleen pitää koiran, jonka aluksi oli aikonut vaihtaa muutamaan olutpullotusinaan.

Pienen höyrylaivan kuljettamana _Mary Turner_ lähti merelle kohta päivän noustua, ja Daughtry, Kwaque ja Miksi sanoivat ainiaaksi hyvästi Sydneyn satamalle.

"Vielä kerran vanhat silmäni ovat saaneet nähdä tämän kauniin sataman", soperteli Vanha Merikarhu seisten ja katsellen heidän vieressään, eikä Daughtrylta jäänyt huomaamatta, että vehnäfarmari ja panttilainaaja heristivät korviaan ja vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. "Oli vuosi '52, juuri tällainen päivä kuin nyt, ja kaikki joivat ja lauloivat kannella, kun lähdimme Sydneystä _Wide Awakella_. Kaunis laiva, erittäin hieno ja kaunis laiva. Komea miehistö, kaikki nuoria, jokikinen meistä, keulassa ja perässä, ei kukaan ollut yli neljänkymmenen. Iloinen, hurja miehistö. Kapteeni oli vanhanpuoleinen herrasmies -- kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, kolmas perämies oli kahdeksantoista, poskillaan sametinpehmoista untuvaa, johon partaveitsi ei vielä ollut koskenut. Hänkin kuoli isossa veneessä. Ja kapteeni veti viimeisen henkäyksensä palmujen alla nimettömällä saarella ruskeiden tyttöjen itkiessä ympärillä ja leyhytellessä ilmaa hänen sairaisiin keuhkoihinsa."

Dag Daughtry ei kuullut enempää, sillä hän meni alas ryhtyäkseen hoitamaan uusia tehtäviään. Mutta pannessaan puhtaita lakanoita vuoteisiin ja valvoessaan Kwaquea, joka ponnisteli lattioiden kauan laiminlyödyssä puhdistustyössä, hän pudisti päätään ja mutisi itsekseen: "Ukko on ovela lurjus. Ovela lurjus. Eivät kaikki ole hulluja, jotka siltä näyttävät."

_Mary Turner_ oli siromuotoinen siksi, että se oli rakennettu hylkeenpyyntilaivaksi, ja samasta syystä se oli tilava. Perässä, missä oli tilaa kahdelletoista, nukkui vain kahdeksan skandinavialaista merimiestä. Viidessä kajuuttahytissä asuivat nuo kolme aarteenetsijää, Vanha Merikarhu ja perämies -- viimeksimainittu oli kookas, hyväntahtoinen suomalainen, ja häntä puhuteltiin herra Jacksoniksi, koska toverit eivät osanneet ääntää nimeä, minkä hän oli kirjoittanut laivakirjaan.

Sitten oli vielä välikannen kanssi, aivan kajuutan edessä, vahvalla laipiolla siitä erotettuna. Sinne johtivat portaat välikannelta. Tällä kannella, puolikannen ja kanssinportaiden välillä, oli laivakeittiö. Välikannen kanssissa, joka oli paljon tilavampi kuin kajuutta, oli kuusi isoa makuusijaa, joista jokainen oli kaksi kertaa niin leveä kuin perässä olevat makuusijat, aivan kanssin korkuinen ja esiripulla varustettu.

"Komea sänkykamari vai mitä, Kwaque?" Daughtry puheli seitsentoistavuotiaalle ruskeaihoiselle papualaiselleen, jonka kasvot olivat kuin satavuotiaan ukon, jalat kuin elävän luurangon ja vatsa kuin vanhan japanilaisen nyrkkeilijän. "No, Kwaque! Mitäs pidät tästä!"

Kwaque oli liian häikäistynyt voidakseen puhua ja mulkoili vain silmillään.

"Pitääkö te tästä kojusta?" kysyi kokki, pieni, vanha kiinalainen, hovimestarilta nöyrän innokkaasti tarjoten kädenelein omaa makuusijaansa valkoisen miehen käytettäväksi.

Daughtry pudisti päätään. Hän oli aikoja sitten oppinut, että oli edullista olla hyvissä väleissä laivakokkien kanssa, koska oli tunnettua, että nämä voivat äkkiä tulla hulluiksi ja vähimmästäkin syystä raadella ja lyödä teurastusveitsellä ja lihakirveellä. Sitäpaitsi kanssin toisella puolella oli yhtä hyvä makuusija. Vasemmalla laidalla olevan makuusijan, mikä oli kiinalaisen makuusijan vieressä, siitä perään päin, Daughtry antoi Kwaquelle.

Kaikki kolme oikealla puolella olevaa makuusijaa otti hän itseään ja Miksiä varten. Sen, mikä oli perän puolella lähinnä hänen omaansa, hän nimitti "Killin paikaksi" ja kehotti Kwaquea ja kokkia muistamaan sen. Daughtrysta tuntui, että kokki, jonka nimen hän kiireessä oli kuullut Ah Moyksi, ei ollut oikein tyytyväinen järjestelyyn, mutta se saattoi Daughtryn vain ohimennen ihmettelemään kiinalaista, joka voi pahastua siitä, että koiran annettiin nukkua samassa huoneessa kuin hän.

Kun Daughtry puolentoista tunnin kuluttua palasi saatuaan kajuutan kuntoon ja antoi Kwaquen avata olutpullon, hän huomasi, että Ah Moy oli muuttanut tavaransa ylähangan puolen kolmannelle makuusijalle. Näin hän tuli Daughtryn ja Miksin naapuriksi, Kwaquen saadessa yksin pitää puolen kanssia, Daughtryn uteliaisuus kasvoi.

"Mikä sillä kiinalaisella on?" hän kysyi Kwaquelta. "Kiinalainen ei näy pitävän siitä, että sinä olet samalla puolella kuin hän. Miksi? Tosiaankin, se kiinalainen harmittaa minua kovasti."

"Se kiinalainen luulla minu _kai-kai_ hän", laski Kwaque leikkiä, mikä oli hänelle hyvin harvinaista.

"Hyvä on. Otamme selvän tästä. Muuta minun makuusijalleni, minä muutan kiinalaisen sijalle."

Kun se oli tehty ja Kwaque ja Miksi ja Ah Moy olivat saaneet haltuunsa alahangan puolen ja Daughtry yksin ylähangan, Daughtry palasi kannelle hoitamaan tehtäviään. Uudelleen palattuaan hän huomasi Ah Moyn muuttaneen takaisin ylähangan puolelle, tällä kertaa perimmäiselle makuusijalle. "Se miekkonen näyttää rakastuneen minuun", hovimestari hymyili itsekseen.

Mutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut majailla samalla puolella kuin Kwaque.

"Minu muuttaa", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä. Hän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän mieliksi. "Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?"

Daughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot silmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli Kwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen silmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa ja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet niihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan näköiseksi -- "leijonanaamastahan" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.

Väliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry leikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti silloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei milloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli nukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque oli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen purjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa pitää ilmavan makuupaikkansa.

Daughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun omituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut milloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä ilmaisi seuraavalla tavalla: "Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin siistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja kaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla vedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja makuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran viikossa."

Hovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen kajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin suhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen. Sitten oli vielä saatava selko _Mary Turnerin_ suunnasta. Ei ole ainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan hänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.