Part 4

Heiluttaen häntäänsä merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja ilman vähintäkään kaunaa Miksi nosti käpälänsä ja löi foxterrieriä leikillään kaulalle, niin että se kaatui suulleen vihaisesti muristen. Mutta Miksi kääntyi aivan rauhallisena poispäin ja katsoi hovimestariin nähdäkseen, hyväksyikö tämä, mitä se oli tehnyt.

Matkustajat purskahtivat äänekkääseen nauruun nähdessään foxterrierin kuperkeikan ja Miksin arvokkaan hyväntuulisuuden. Mutta he eivät nauraneet yksistään koirille, sillä juuri kun foxterrieri lensi nenälleen, pääsi kapteenin ärtynyt hermostuneisuus valloilleen, hän säpsähti ja vapisi koko ruumiiltaan.

"Niin, kapteeni", jatkoi hovimestari rohkeampana, "lyön vetoa, että teistäkin ja koirasta on tullut hyvät ystävät jo huomenna näihin aikoihin..."

"Viiden minuutin päästä se näihin aikoihin on meressä", vastasi kapteeni. "Venemies! Koira mereen!"

Venemies astui kokeeksi askeleen eteenpäin, mutta silloin alkoi matkustajien joukosta kuulua paheksuvaa mutinaa.

"Katsokaa minun kissaani ja katsokaa minua itseäni", puolusteli kapteeni Duncan määräystään.

Venemies otti toisen askeleen, ja Dag Daughtry katsoi uhkaavasti häneen.

"Kiiruhda", kapteeni kehotti.

"Seis!" huudahti mikronesialainen plantaasinomistaja. "Teidän tulee olla oikeudenmukainen koiraa kohtaan. Se ei aloittanut meteliä. Kissa hyökkäsi ensin sen kimppuun. Se sai hyökätä kahdesti, ennenkuin koira alkoi puolustautua. Se olisi voinut repiä siltä silmät päästä. Sitten kävivät molemmat koirat sen kimppuun. Se ei ollut tehnyt niille mitään. Sitten puutuitte te asiaan. Teillekään se ei ollut tehnyt mitään. Ja sitten tuli merimies harjoineen. Ja nyt te tahdotte, että merimies heittää sen mereen. Te teette väärin koiralle. Sehän on vain puolustautunut. Mitä muuta koiran pitäisi tehdä, jos se kerran on koira? Pannako maata ja antaa jokaisen koiran ja kissan raastaa sitä? Olkaa nyt järkevä, hyvä kapteeni. Te annoitte sille muutamia aimo potkuja. Ja se vain puolustautui."

"Kyllä se totisesti puolustautui", sanoi kapteeni Duncan, ja äänessä soinnahti jo hiukan tavallista hyväntuulisuutta, samalla kun hän varovasti paineli kädellään vertavuotavaa olkapäätään ja katsoi haikeasti revittyjä housujaan.

"Olkoon menneeksi, hovimestari. Jos saatte sen viidessä minuutissa leppymään minulle, niin se saa jäädä laivaan. Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle uudet housut."

"Sen teen mielihyvällä, kapteeni", Daughtry huudahti. "Ja minä hankin teille myös uuden kissan. Tule tänne, Kill. Tämä herra on hyvin kiltti, usko pois."

Ja Miksi kuunteli. Se ei kuunnellut sellaisella hehkuvalla, kuohuvalla, hermostuneella kiihkolla, minkä vallassa foxterrierit vielä olivat, eikä vapisevin jäsenin ja kiihtynein hermoin, vaan kylmäverisesti ja rauhallisesti, aivan kuin taistelua ei olisi ollutkaan eikä sen ruumiissa olisi tuntunut raatelevien hampaiden ja voimakkaiden potkujen jälkiä.

Mutta se ei voinut kuitenkaan aluksi olla pörhistämättä niskakarvojaan nuuskiessaan housunlahjetta, jota sen hampaat olivat niin pahoin repineet.

"Pankaa kätenne sen päälaelle, kapteeni", pyysi Daughtry.

Ja kapteeni Duncan, joka jälleen oli sama sävyisä ihminen kuin tavallisesti, kumartui ja laski varmasti ja empimättä kätensä Miksin päälaelle. Niin, hyväilipä hän vielä sen korviakin ja raapi sitä korvanjuuresta. Ja ilomielinen Miksi, joka taisteli kuin leijona ja unohti ja antoi anteeksi kuin ihminen, laski alas niskakarvansa, heilutti häntätöpykkäänsä, hymyili silmillään, korvillaan ja suullaan ja suuteli kielellään kättä, jonka kanssa se hetkistä varhemmin oli ollut sodassa.

7.

Loppumatkalla Miksi sai vapaasti juoksennella laivalla. Se oli ystävällinen kaikille, säästi rakkautensa yksin hovimestarille ja antautui usein villiin ilonpitoon foxterrierien kanssa.

"Se on leikkisin koira, minkä koskaan olen nähnyt, eikä se kuitenkaan ole tyhmä", selitteli Dag Daughtry mikronesialaiselle plantaasinomistajalle, jolle juuri oli myynyt kilpikonnanluisen kamman. "Nähkääs, jotkut koirat pysyvät aina leikkisinä eivätkä koskaan kelpaa mihinkään muuhun. Mutta sellainen ei ole Kill. Hetkessä se on jälleen vakava. Saattepas nähdä ... näytän teille, että se osaa laskea viiteen ja ymmärtää langatonta sähköttämistä. Katsokaas nyt!"

Samassa hovimestari maiskutti huulillaan -- niin hiljaa, että hän sitä itse tuskin huomasi ja plantaasinomistaja vielä vähemmän. Miksi makasi noin kahdentoista jalan päässä selällään sääret ilmassa molempien foxterrierien mekastaessa sen ympärillä muka vihaisesti muristen. Ojentaen nopeasti kaikki neljä jalkaansa Miksi kierähti kyljelleen, katseli ympärilleen ja kuunteli silmät kysyvinä, korvat höröllään. Daughtry maiskautti uudelleen. Taaskaan mikronesialainen ei huomannut mitään, mutta Miksi ponnahti jaloilleen ja riensi herransa luo.

"On siinä koira", kehaisi hovimestari.

"Mutta kuinka se tiesi teidän tahtovan sitä luoksenne", plantaasinomistaja kysyi. "Tehän ette kutsunut sitä."

"Sielujen telepatiaa, sukulaissieluja, jotka ovat samassa vireessä ... vai kuinka sitä sanottaneen", hovimestari selitti salaperäisenä. "Nähkääs, Kill ja minä olemme luodut samanlaisesta savesta, vaikka eri muotoihin. Se voisi olla minun veljeni, tai minä sen veli, ellei olisi sattunut jotakin erehdystä meitä luotaessa. Mutta näytän teille, että se osaa hiukan laskentoakin."

Dag Daughtry otti taskustaan paperipalloja näyttäen matkustajien hämmästykseksi ja ihastukseksi, että Miksi osasi laskea viiteen.

"Niin", sanoi Daughtry lopuksi, "jos jossakin kahvilassa tilaisin neljä lasia olutta enkä hajamielisyydessä huomaisi, että tarjoilija tuokin vain kolme, niin Kill alkaisi heti elämöidä."

Kwaquen ei tarvinnut enää soittaa huuliharppua keittiön kuumuudessa, nyt kun Miksin laivallaolo oli paljastunut, ja hytissä hän teki salaa omia kokeitaan Miksillä. Kun huuliharpun raakalaissävelet alkoivat soida, oli Miksi mennyttä kalua. Sen täytyi pakostakin avata suunsa ja ulvoa. Mutta samoin kuin Jerillä se ei ollut pelkkää ulvontaa. Se oli paremminkin vienoa laulua, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Kwaque sai sen äänen taipumaan ylös ja alas määrätyn asteikon rajoissa, melkein virheettömässä tahdissa ja puhtaasti.

Miksi ei pitänyt ollenkaan näistä harjoituksista, sillä se halveksi Kwaquea ja siitä oli inhottavaa antaa tuon mustaihoisen millään tavoin vaikuttaa siihen. Mutta tämä kaikki muuttui pian, kun Dag Daughtry sattui yllättämään heidät tällaisella laulutunnilla. Hän otti esille hanurinsa, jolla hänen oli tapana ravintolassa istuessaan huvitella olutannoksien välillä. Helpointa oli saada Miksi laulamaan mollissa, sen hän huomasi kohta, ja kun koira oli kerran päässyt alkuun, se jatkoi laulamistaan niin kauan kuin soittoa kesti. Soittokoneen puutteessa Miksi lauloi hovimestarin rallatuksen säestämänä. Daughtry veti aluksi "Hoo, hoo, hoo" pitkään ja haikeasti ja siirtyi sitten johonkin vanhaan lauluun tai balladiin. Miksiä oli inhottanut Kwaquen kanssa laulaminen, mutta hovimestarin kanssa se oli hauskaa, silloinkin kun tämä vei sen kannelle esiintymään matkustajille, jotka olivat pakahtua naurusta. Kun matka alkoi loppua, oli hovimestarilla kaksi vakavaa keskustelua, toinen kapteeni Duncanin, toinen Miksin kanssa.

"Niin on nyt asianlaita, Kill", aloitti Daughtry kerran illalla, kun Miksi oli pannut päänsä hänen polvelleen ja katsoi ihaillen herraansa kasvoihin. Se ei ymmärtänyt hituistakaan siitä, mitä puhuttiin, mutta nautti äänen ystävällisestä soinnusta. "Varastin sinut saadakseni rahaa olueen, ja kun näin sinut rannalla silloin yöllä, tiesin, että sinä tuottaisit minulle kymmenen puntaa jollakin tavoin. Kymmenen puntaa on hirmuinen rahajoukko. Viisikymmentä dollaria jenkkien laskutavan mukaan ja sata meksiä kiinalaisten laskuissa.

"Viidelläkymmenellä dollarilla saa kamalan paljon olutta -- niin paljon, että hukkuisin siihen, jos pistäisin pääni siihen. Mutta tahdon kysyä sinulta jotakin. Luuletko, että voin vaihtaa sinut kymmeneen puntaan? No, laula mietteesi julki. Voitko ajatella sitä?"

Miksi rummutti häntätöpykällään lattiaa ja päästi kimeän haukunnan osoittaakseen täysin hyväksyvänsä, mitä oli puhuttu.

"Tai sanokaammepa kaksikymmentä puntaa. Se on hyvä tarjous. Suostuisinko siihen? Sano, suostuisinko? Ei tule kysymykseenkään. Mitä sanoisit viidestäkymmenestä punnasta. Se olisi jo houkuttelevaa, mutta sata puntaa olisi vieläkin houkuttelevampaa. Sadalla punnalla olutta ... hm -- silloin minun vanha ruhoni saisi tosiaankin uida oluessa vuosikaudet. Mutta kuka hullu antaisi minulle sata puntaa? Tahtoisin nähdä hänet -- edes yhden kerran. Tahdotko tietää minkä tähden? No, vain siksi, että käskisin hänen mennä helvettiin. Niinpä niin, Kill-poikaseni, aivan niin, mutta hyvin kohteliaasti tietenkin, ainoastaan vain osoittaakseni hänelle kaikessa ystävyydessä paikan, missä ei milloinkaan paleltaisi hänen jalkojaan."

Miksin rakkaus hovimestaria kohtaan oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli melkein mieletön. Millaisiksi hovimestarin tunteet Miksiä kohtaan olivat kehittymässä, käy parhaiten ilmi hänen keskustelustaan kapteeni Duncanin kanssa.

"Se on varmaankin seurannut jäljissäni laivaan", Daughtry lopetti valheellisen kertomuksensa. "En huomannut sitä ollenkaan. Viimeksi näin sen rannalla. Kun sen sitten taas näin, se nukkui hytissäni. Kuinka se oli päässyt sinne, kapteeni? Kuinka se osui juuri minun hyttiini? Sen saatte itse selittää. Minä väitän, että se on ihme, selvästi ihme."

"Laivamiehen seistessä vahdissa sillalla!" ivaili kapteeni Duncan. "Niinkuin en tuntisi teidän temppujanne, hovimestari. Se ei ole mikään ihme. Selvä varkaus se on. Sekö muka seurannut teitä laivaan? Se koira ei ole tullut laidan yli. Se tuli lastausaukosta, eikä se sitä tehnyt omasta halustaan. Lyön vetoa, että joku mustaihoinen saattoi teitä. Mutta älkäämme koettako kauemmin pettää toisiamme. Antakaa koira minulle, niin en hiisku sanaakaan asiasta."

"Jos puhutte tosissanne, voisitte joutua varastetun tavaran salaajaksi", Daughtry vastasi ja rypisti kulmiaan itsepintaisen näköisenä kuten aina, kun oli saanut jotakin päähänsä. "Minä olen vain hovimestari, eikä olisi suurikaan kolaus minulle, jos minut vangittaisiin varkaudesta, mutta te olette hienon laivan kapteeni, miltä se nyt näyttäisi? Ei, kyllä on viisaampaa, että minä pidän koiran, joka on seurannut minua laivaan."

"Annan teille kymmenen puntaa", ehdotti kapteeni.

"Ei, ei käy, ja tehän olette kapteeni", toisti hovimestari pudistaen synkän näköisenä päätään. "Muutoin tunnen erään, jolla on ihana angorakissa Sydneyssä. Omistaja on muuttanut maalle eikä tarvitse sitä enää. Olisi armeliaisuuden työ kissaa kohtaan, jos sille hankittaisiin hyvä ja kunnollinen koti täällä _Makambossa_."

8.

Toinen temppu, mikä Dag Daughtryn onnistui opettaa Miksille, kohotti sen arvoa niin paljon kapteeni Duncanin silmissä, että hän tarjosi siitä viisikymmentä puntaa ja lupasi "kokonaan unohtaa kissan". Daughtry harjoitti temppua ensin salaa ensimmäisen koneenkäyttäjän ja plantaasinomistajan kanssa. Vasta sitten kun hän oli täysin tyytyväinen tulokseen, hän näytti sen julkisesti.

"Olettakaa nyt, että olette poliisi tai etsivä", Daughtry sanoi ensimmäiselle ja kolmannelle perämiehelle. "Ja olettakaa, että minä olen tehnyt jonkun kauhean rikoksen. Olettakaa vielä, että Kill on ainoa johtolanka ja että se on teidän hallussanne. Kun se osoittaa tuntevansa isäntänsä, -- minut tietenkin -- olette saaneet minut kiinni. Kävelkää nyt kannella sen kanssa, taluttakaa sitä nuorassa. Sitten tulette tätä tietä takaisin sen kanssa ja oletatte, että tämä on katu, ja kun se tuntee minut, saatte vangita minut. Mutta ellei se minua tunne, ette voi vangita minua. Ymmärrättekö?"

Perämiehet veivät Miksin pois ja tulivat hetkisen kuluttua takaisin sen kanssa. Miksi riuhtoi köydessä ja ponnisteli päästäkseen etsimään hovimestaria.

"Mitä koira maksaa?" Daughtry kysyi, kun he lähenivät -- se oli tunnussana, joka oli Miksille opetettu.

Vetäen nuoran tiukalle Miksi kulki ohi katsomattakaan hovimestariin ja heiluttamatta häntäänsä. Perämiehet seisahtuivat Daughtryn eteen ja vetivät Miksin luokseen.

"Se on eksynyt koira", sanoi ensimmäinen perämies. "Etsimme omistajaa", täydensi kolmas perämies.

"Komea koira -- mitä se maksaa?" osteli Daughtry tarkastellen arvostelevasti koiraa. "Millainen se on luonteeltaan?"

"Koettakaa", vastattiin.

Hovimestari ojensi kätensä silittääkseen sen päätä, mutta veti sen samassa takaisin, kun Miksi pörhisti karvansa, murisi ja näytti vihaisena hampaitaan.

"Silittäkää vain, ei se tee teille pahaa", huusivat ihastuneet matkustajat.

Nyt Miksi oli vähällä purra hovimestaria käteen ja seurasi häntä vihaisena nuoran yltämän.

"Menkää matkoihinne sen kanssa!" kiljui Daughtry. "Senkin kavala peto! En ottaisi sitä lahjaksikaan."

Ja kun he läksivät sitä viemään, Miksi riuhtoi takaisin hurjassa raivossa ja teki lyhyitä tarmokkaita hyökkäyksiä hovimestaria kohti niin kauas kuin nuora ylti ja murisi aivan kuin mieletön.

"Hei! Luulisiko sen eläessään nähneen minua?" Daughtry kysyi riemastuneena. "Se on temppu, jota en ole itse koskaan nähnyt, mutta olen kuullut siitä puhuttavan. Englannin salametsästäjät opettivat sen ennen vanhaan koirilleen. Jos saatiin kiinni salametsästäjän koira, ei metsästysmaan omistaja tai poliisi voinut sen avulla päästä selville sen isännästä -- ei, totta vie, voinutkaan.

"Tiedättekö vielä mitä, Kill osaa yhtä ja toista, se poika. Se osaa englantia. Minun hyttini ovi on nyt auki, olen asettanut useita esineitä niin, että se voi saada ne, kengät, tohvelit, myssyn, pyyheliinan, hiusharjan ja tupakkakukkaron. Minkä esineen valitsette. Sanokaa, ja koira hakee sen."

Matkustajat vastasivat eri tavoin ja kaikki yhtä aikaa, joten kaikki esineet tuli mainituksi.

"Antakaa yhden käskeä", hovimestari neuvoi. "Valitkaa hänet äänestyksellä."

Kapteeni Duncan valittiin yleisellä äänestyksellä. "Tohvelit", hän komensi.

"Yksi vaiko molemmat?" Daughtry kysyi.

"Molemmat."

"Tänne, Kill", aloitti Daughtry kumartuen koiran yli, mutta hän peräytyi hyvin nopeasti, ja koiran hampaat loksahtivat yhteen aivan hänen nenänsä edessä.

"Se oli minun syyni", hän sanoi. "En sanonut sille, että toinen leikki oli lopussa. Kuunnelkaa nyt tarkoin, annanko sille jonkun salaisen merkin."

Kukaan ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta Miksi ryntäsi hovimestarin luo päästäen hurjan ilohaukunnan, sen suu nauroi ja ruumis kiemurteli, kun se nuoli hovimestarin käsiä ja nautti sanomattomasti noiden tuttujen käsien hyväilystä, joihin äsken olisi ollut valmis iskemään hampaansa. Sitten se yritti hyppäämällä päästä nuolemaan herransa kasvoja. Sillä äskeinen leikki oli ollut Miksille raskas ja kiusallinen ponnistus.

"Se ei aivan pian unohda tätä", selitti Daughtry koettaessaan rauhoittaa Miksiä.

"Kas niin, Kill. Mene hakemaan tohvelit. Odotas. Mene hakemaan tohveli. Mene hakemaan kaksi tohvelia."

Miksi katsoi ylös korviaan heristäen, kaikki äly keskitettynä kysyviin silmiin.

"Kaksi tohvelia! Mene heti hakemaan ne."

Miksi lensi nuolena tiehensä, jolloin sen takajalat lipesivät liukkailla kansilaudoilla kajuutan kulmauksessa.

Hetken kuluttua se palasi molemmat tohvelit suussaan ja laski ne hovimestarin eteen.

"Mitä enemmän opin koiria tuntemaan, sitä enemmän niitä ihmettelen", jutteli Dag Daughtry plantaasinomistajalle samana iltana ennen maatapanoa neljännen olutpullonsa tyhjennettyään. "Kill esimerkiksi. Se ei suorita pieniä temppujaan minulle koneellisesti vain siksi, että se on oppinut ne tekemään. Siinä on muutakin. Se tekee ne siksi, että pitää minusta. En voi sitä oikein selittää, mutta tunnen sen, tiedän sen.

"Ehkä se on näin. Kill ei voi puhua, niinkuin me puhumme, -- tarkoitan, eikä siis voi sanoa minulle, kuinka se minua rakastaa, mutta se on pelkkää rakkautta joka ainoaa karvaansa myöten. Ja koska teot puhuvat selvemmin kuin sanat, se vakuuttaa rakkauttaan minulle suorittamalla noita tehtäviä. Temppuja? Niin kyllä. Mutta ne ovat tuhat kertaa kaunopuheisempia kuin kaikki ihmisten korulauseet. Totisesti se on kaunopuheista. Koiran mykkää kieltä. Niin totta kuin elän ja olen köyhä syntinen ihminen, tiedän varmasti, että se on onnellinen, kun saa tehdä palveluksia minulle ... aivan kuten mies on iloinen voidessaan auttaa pulaan joutunutta ystäväänsä tai kuten rakastaja on iloinen saadessaan kietoa takkinsa rakastettunsa ympärille ja lämmittää häntä. Niin sanon teille, että..."

Tässä Dag Daughtry keskeytti voimatta ilmaista ajatuksia, joita risteili hänen oluen sumentamissa aivoissaan. Änkytettyään pari kertaa hän aloitti uudelleen:

"Tiedättehän, miten tärkeätä puhe on, eikä Kill voi puhua. Varmasti sillä on ajatuksia päässään -- näettehän niiden välkkyvän sen kauniissa ruskeissa silmissä -- mutta se ei voi ilmaista niitä minulle. Väliin näen sen niin ponnistelevan niiden kanssa, että se on vähällä räjähtää kappaleiksi. Sen ja minun välillä on syvä juopa, jonka yli ainoastaan puhuttu kieli voisi muodostaa sillan. Mutta sitä siltaa se ei voi kulkea kuilun yli, vaikkakin sillä on monenlaisia ajatuksia ja tunteita aivan kuin minulla.

"Mutta kaikkein lähimmäksi toisiamme me pääsemme silloin, kun minä soitan hanuria ja se ulvoo. Soitto on melkein kuin silta, sekin. Se on sanatonta laulua. Ja -- en voi selittää, miten se tapahtuu -- mutta kun olemme laulumme lopettaneet, tunnen, että olemme ilmaisseet toisillemme jotakin, mikä ei enää sanoja kaipaa.

"Niin, tiedättekö, kun näin soitan ja Kill laulaa, se on oikeata kaksinlaulua ja ylistysvirsi Jumalan kunniaksi, kuten hurskastelijat sanovat. Totisesti saan silloin uskontoa sieluuni ja pääsen oikein lähelle Herraamme. Ja tiedättekö, se on suurenmoista. Suurenmoista kuin maa ja meri ja taivas ja kaikki tähdet. Silloin luulen ymmärtäväni, että lopultakin olemme kaikki samaa ainetta -- te, minä ja Kill, vuoret, hieta, suolainen vesi, madot ja linnut, auringot ja tähdenlennot ja loistavat komeetat..."

Dag Daughtry keskeytti korkealentoisen puheensa; sanat loppuivat kesken. Hämilläoloaan peittääkseen hän alkoi uudelleen kehua Miksiä.

"Totta totisesti, sellaista koiraa ette vain joka perjantai tapaakaan. Minä olen sen varastanut. Se miellytti minua. Ja sen jälkeen kun olen oppinut sen tuntemaan, tekisin tuon tekosen uudelleen, vaikka siinä jalkani menettäisin. Sellainen koira se on."

9.

Samana aamuna, jona _Makambo_ laski Sydneyn satamaan, kapteeni Duncan koetti uudelleen saada Miksin haltuunsa. Satamalääkärin vene pysähtyi juuri laivan köysitikkaiden viereen, kun kapteeni nyökkäsi Daughtrylle, joka käveli kannella.

"Hovimestari, annan teille kaksikymmentä puntaa."

"Ei kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry. "En voi erota siitä."

"No, kaksikymmentäviisi puntaa sitten. Sen yli en voi mennä. Onhan sitäpaitsi muitakin irlantilaisia terrierejä maailmassa."

"Sitä minäkin olen ajatellut, kapteeni. Ja minä hankin teille sellaisen. Juuri täältä Sydneystä. Eikä se maksa teille penniäkään."

"Mutta minä tahdon Killin", penäsi kapteeni.

"Sen minäkin tahdon pitää, siinä pulma onkin. Sitäpaitsi, minä sen olen löytänyt."

"Kaksikymmentäviisi puntaa on suurenmoinen summa ... koirasta", kapteeni Duncan houkutteli.

"Ja Kill on suurenmoinen koira ... moisella hinnalla myytäväksi", hovimestari vastasi. "Jos jätämme kiintymykseni siihen kokonaan huomioonottamatta, ovat sen temput jo paljon arvokkaammat. Jo yksistään se, ettei se tunne minua silloin, kun en tahdo, korottaa sen hinnan viideksikymmeneksi punnaksi. Ja sitten vielä sen laskutaito ja laulu ja kaikki muut taidot lisäksi. Tulipa se miten tahansa minun haltuuni, niitä temppuja se ei silloin ainakaan osannut. Sen taidot ovat minun. Olen opettanut ne sille. Se ei ole enää sama koira kuin laivalle tullessaan. Siinä on suuri lisä minua itseäni nyt. Jos möisin sen, möisin samalla kappaleen itseäni."

"Kolmekymmentä puntaa", teki kapteeni Duncan viimeisen tarjouksensa.

"Ei, paljon kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry.

Ja kapteeni Duncanin täytyi nyt kääntyä tervehtimään satamalääkäriä, joka juuri nousi laivaan.

_Makambo_ oli tuskin läpäissyt tarkastuksen ja ohjannut satamaan laskeakseen laituriin, kun siro sotalaivan vene laski sen viereen ja siro luutnantti nousi _Makambon_ köysitikkaita. Hänen tehtävänsä oli pian suoritettu. _Albatross_, englantilainen toisen luokan risteilijä, jolla hän oli neljäntenä luutnanttina, oli käynyt Tulagissa viemässä virkakirjeitä Englannin hallituksen Etelämeren saarten edustajalta. Koska oli kulunut vain kaksitoista tuntia sen tulon ja _Makambon_ lähdön välillä, olivat Salomonin saarten hallituksen asiamies ja kapteeni Kellar arvelleet, että kadonnut koira oli viety pois _Makambo_-laivalla. -- Oliko koira, irlantilainen terrieri, nimeltä Miksi, laivassa?

Kapteeni Duncan myönsi, että oli, mutta asettui vasten parempaa tietoaan puolustamaan Daughtryä toistamalla tämän keksimän jutun koiran tulosta laivalle. -- Kuinka koira voitaisiin jättää takaisin kapteeni Kellarille? -- oli seuraava kysymys, sillä _Albatross_ oli matkalla Uuteen Seelantiin. Kapteeni Duncan ratkaisi pulman.

"_Makambo_ palaa Tulagiin kahden kuukauden kuluttua", hän sanoi luutnantille, "ja minä otan jättääkseni koiran takaisin sen omistajalle. Siihen mennessä hoidamme sitä hyvin. Meidän hovimestarimme on sen melkein omistanut itselleen, joten se on hyvissä käsissä."

"Ei kumpikaan meistä näy saavan koiraa", virkkoi Daughtry alistuvasti, kun kapteeni oli selittänyt hänelle tilanteen.

Mutta kun Daughtry kääntyi ja läksi kulkemaan poispäin pitkin kantta, olivat hänen kulmansa itsepäisesti rypyssä, ja plantaasinomistaja, joka sen huomasi, ihmetteli itsekseen, mitkähän torat hän oli kapteenilta saanut.

Huolimatta jokapäiväisestä olutannoksesta ja silloin tällöin sattuvista häikäilemättömistä tekosista Dag Daughtryssa oli rehellisyyttä. Hän voi kyllä varastaa koiran tai kissan tuntematta siitä omantunnonvaivoja, mutta hän ei voinut olla tekemättä työtä ruokansa edestä. Hän ei voinut ottaa vastaan hovimestarin palkkaa uskollisesti suorittamatta hovimestarin tehtäviä. Niinä päivinä, jolloin _Makambo_ oli Sydneyssä Burns Philp -laiturissa, hän otti tunnontarkasti osaa puhdistustöihin poistuneen matkustajajoukon jälkeen ja oli mukana kaikissa valmistuksissa uutta matkustajalaumaa varten, joka oli ostanut matkalippunsa aina korallimerille ja ihmissyöjien saarille saakka.

Kesken ahkeran aherruksensa Daughtry pyysi lomaa yhdeksi yöksi ja kahdeksi iltapäiväksi. Yön hän vietti merimiesten yömajassa, missä saa kuulla viimeiset laivoja ja merimiesmaailmaa koskevat uutiset. Tyhjentäessään siellä olutpullon toisensa jälkeen hän sai sellaisia tietoja, että hän vapaan iltapäivän saatuaan vuokrasi kymmenellä shillingillä veneen ja souti peremmäksi satamaan, Jackson-lahteen, missä siro, korkea kuunarilaiva _Mary Turner_ oli ankkuroituna.

Kun Daughtry tuli laivaan ja esitti asiansa, ohjattiin hänet alas kajuuttaan, missä syntyi molemminpuolinen haastattelu hänen ja neljän miehen kesken, joita hän mielessään nimitti "kummaksi joukoksi".

Daughtry oli keskustellut kauan laivan entisen hovimestarin kanssa ja saattoi nyt hyvin tuntea jokaisen noista neljästä. Tuossa oli varmaan "Vanha Merikarhu", joka istui hiukan syrjässä ja jonka vetiset silmät olivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät melkein valkoisilta. Pitkät, hopeanharmaat, kampaamattomat suortuvat kehystivät kasvoja kuin mikäkin sädekehä. Hän oli laiha ja luiseva, posket olivat kuopalla, ja iho riippui paksuina tyhjinä poimuina kaulalla peittäen lystikkäällä tavalla kurkunsolmun, niin että se vain silloin tällöin pilkisti esiin noista nahkaisista muumiokääreistään, kadotakseen kohta jälleen.

"Oikea vanha merikarhu", Daughtry ajatteli. "Hän voi olla seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta aivan yhtä hyvin sadanviiden vuoden tai vaikkapa sadan seitsemänkymmenenviiden."