Part 3

Hän joi pullon tyhjäksi, tarttui äkkiä Miksin poskiin, kumartui eteenpäin ja "hieroi nokkaa" sen kanssa. Kun hän sitten yhtä äkkiä päästi Miksin, katsoi tämä loistavin silmin jumalansa kasvoihin. Sielu, yksilöllisyys, jotakin henkistä loisti sen koiransilmissä, ja se oli jo täynnä uskollista rakkautta harmaatukkaista jumalaa kohtaan, jonka puhetta se ei ymmärtänyt, mutta jonka ääni niin käsittämättömän suloisesti vetosi sen sydämeen.

"Hei, Kwaque!"

Kwaque, joka istua kyyrötti lattialla jalat ristissä allaan, heitti hetkiseksi kilpikonnanluisen kamman kiilloittamisen ja katsoi herraansa valmiina kuulemaan käskyjä ja täyttämään ne.

"Kwaque, nyt sinä tiedät koiran nimen. Iske se nimi nyt päänuppiisi. Sinä sanot koiraa aina Kill'iksi. Ymmärrätkö? Jos sen unohdat, halkaisen kallosi. Kill --, kuuletko? Kill, Kill."

Sillä välin kun Kwaque veti häneltä kengät ja auttoi häntä riisuutumaan, katseli Dag Daughtry Miksiä unisin silmin.

"Nyt olen sen keksinyt, poikaseni", hän sanoi nousten ja kömpien makuulavitsansa luo. "Olen keksinyt nimen sinulle -- ja saanut selville sinun luonteesi: vilkas mutta taipuisa. Se sopii sinulle erinomaisesti..."

"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet", hän mutisi yhä Kwaquen auttaessa häntä vuoteeseen.

Kwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän kääntyi vihdoin hovimestariin päin:

"Massa, mikä nimi se koira?"

"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä", mutisi Daughtry unisella äänellä. "Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista."

"Ei, massa", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta herran ulottuvilla. "Kuusi pulloa jo juotu."

Hovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.

Musta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan -- sormet spitaalin jäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus -- saman taudin oire -- ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: "Kill ... Kill ... Kill..."

5.

Muutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja Kwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei tiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin selvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi voivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen maihin _Makambon_ tultua Sydneyhin.

Hovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli. Kerran syöttäessään Miksiä -- toimitus tapahtui aina mitä suurinta varovaisuutta noudattaen -- hovimestari sattui antamaan sille kananluun. Kaksi oppituntia vain -- mikäli niitä voinee niin nimittää, sillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta minuuttia kumpikin --, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa oli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen aina käskemättä ovinurkkaan.

Ja olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä käsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä, niin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala, joka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja "nokan antamisella". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä, ja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää kananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja jättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka iloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana seuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.

Kaikki vapaahetkensä -- milloin ei nukkunut -- Dag Daughtry vietti vangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja haukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry huomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten "Ei", "Kyllä", "Tule" ja "Pane maata", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille: "Mene ja pane maata makuulavalle", "Ryömi lavitsan alle", tai "Nouda kenkä", "Nouda kaksi kenkää". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan iltarukouksen, näyttelemään kuollutta, "kääntymään haudassaan", istumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen, jopa kävelemään niillä.

Sitten tuli leikki "Saat etkä saa". Daughtry asetti herkullisen ja houkuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin nenän eteen, ja sanoi pelkästään: "Sinä et saa." Silloin Miksi ei koskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: "Sinä saat." Kun "Sinä et saa" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa puoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän löysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta makuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija. Kerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut huoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä herkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän sai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.

Miksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin mielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä ollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti oppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina valkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina epäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti vartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista herraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli lähistöllä.

Miksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne., aluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään hoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää ajattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa, antoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen isännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut kaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä -- olihan isäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas Wilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa -- että hän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi Miksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä -- jokseenkin samalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa, kenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai kuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa varten.

Tosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi oli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta mustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta Miksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita turhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut Kwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä luonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet huolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen. Ja tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta ylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa taas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana alkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä kysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä älystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä silmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina viiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai esineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena kuin hovimestari sen lausui.

Opetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja paperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski Miksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen käteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun Daughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi ensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin ympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti neljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.

Samoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän pyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista tai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä, jotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin villin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja matemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag Daughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi _Makamboa_. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni Duncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja purjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti kapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä voi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta _Makambo_ oli.

Yhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli huuliharppu, ja kun hän väsyi _Makambon_ elämään ja orjan asemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon yksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä esiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan yläpuolelle, Miksi lauloi -- tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen ulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut ulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon ärsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat toisiinsa kemiallisessa kokeessa.

Niin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei saanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön kuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä -- johtuiko se sitten vain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan ennenkuin maailma luotiin -- Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja Daughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.

6.

Seikkailu, joka muutti Miksin koko tulevaisuuden, tapahtui, kun Miksi hyvin ilmeisellä tavalla ilmoitti kaikkien tiedoksi läsnäolonsa _Makambossa_. Se johtui suurimmaksi osaksi Kwaquen huolimattomuudesta, sillä hän poistui hytistä sulkematta huolellisesti ovea. _Makambon_ keinuessa ovi heilui edestakaisin, lennähti väliin aivan auki ja paiskautui taas kiinni, mutta ei niin kovasti, että olisi mennyt lukkoon.

Miksi astui matalan kynnyksen yli viattomassa aikomuksessa tutkistella vain kaikkein lähintä ympäristöä. Mutta tuskin se oli päässyt ulos, kun kaikkia entisiä kovempi heilahdus löi oven lukkoon. Miksi tahtoi palata heti takaisin. Tottelemisvaisto oli siinä voimakas, se halusi sydämestään täyttää herransa tahdon, ja näiden päivien arestista se ymmärsi tai aavisti tai arvasi, sen enempää ajattelematta, että hovimestari tahtoi sen pysyvän hytissä.

Se istui kauan suljetun oven takana, katsellen sitä odottavasti, mutta oli liian viisas haukkuakseen tai puhuakseen kuolleelle esineelle. Se oli varhaisimman penikkakasvatuksensa aikana oppinut, että ainoastaan eläviin olentoihin voi vaikuttaa rukouksilla tai uhkauksilla ja että jos jotkut odottamattomat esineet liikkuivat, kuten ovi äsken, ne eivät liikkuneet omasta voimastaan ja olivat kuuroja kaikille elämän äänille. -- Väliin se juoksi hytin edessä olevaan kapeaan eteiseen ja katseli pitkään käytävään, joka sieltä vei laivan perään.

Näin se teki ainakin tunnin ajan ja palasi aina jälleen ovelle, joka ei vain tahtonut aueta. Sitten se teki keksinnön. Koska ovi ei tahtonut aueta eikä hovimestaria eikä Kwaquea kuulunut palaavaksi, sen oli lähdettävä heitä etsimään. Päästyään tästä selville se lähti vähääkään empimättä juoksemaan pitkin pitkää käytävää. Kun se kääntyi kulmasta, missä käytävä päättyi, se tuli kapeiden portaitten suulle. Monien muiden hajujen joukosta se tunsi Kwaquen ja hovimestarin ja tiesi, että he olivat kulkeneet siitä.

Se juoksi ylös portaita välikannelle ja alkoi kohdata matkustajia. Koska ne olivat kaikki valkeita jumalia, ei sillä ollut mitään sitä vastaan, että ne puhuttelivat sitä, mutta se ei jäänyt sinne, vaan juoksi avoimelle kannelle, jossa useita parempiosaisia jumalia loikoili kansituoleissaan. Ei sielläkään ollut Kwaquea eikä hovimestaria. Se osui kapean, jyrkän portaan luo ja saapui yläkannelle. Siellä istui suuren aurinkoteltan alla paljon jumalia -- enemmän kuin se oli koko elämässään yhteensä nähnyt.

Yläkansi päättyi samassa tasossa olevaan komennussiltaan. Kun Miksi ravasi ohjaushytin ympäri varjon puolelle, se kohtasi kohtalonsa, sillä kapteeni Duncanilla oli paitsi kahta foxterrieriä laivalla mukanaan iso persialainen kissa, jolla oli kokonainen lauma poikasia. Kissa oli valinnut ohjaushytin asuinpaikakseen, ja kapteeni Duncan antoi sen olla siellä, antoipa sinne vielä laatikon poikasia varten ja uhkasi ruorimiehiä maailman kaikilla kamaluuksilla, jos he nykäisisivätkään pentuja.

Mutta Miksi ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Ja iso persialainen kissa huomasi sen tulon, ennenkuin Miksi tiesi, että kissaa oli olemassakaan. Se näki kissan ensimmäisen kerran, kun tämä syöksyi ohjaushytin avoimesta ovesta hyökätäkseen sen kimppuun. Samassa kun huomasi äkillisen vaaran, ehtimättä käsittää, mikä se oikeastaan oli, Miksi hyppäsi syrjään ja pelastui. Miksin kannalta katsoen hyökkäys oli aivan aiheeton. Miksi tuijotti hyökkääjään niskakarvat pystyssä ja huomasi, että se oli kissa, mutta samassa kissa jo hyökkäsi uudelleen, häntä paksuna kuin tukeva miehen käsivarsi ja koko otus pelkkinä kynsinä ja rätisevänä raivona.

Tämä oli jo liikaa itseään ainakin hiukan kunnioittavasta irlantilaisesta terrieristä. Miksin viha kuohahti samassa hetkessä kun kissa hyökkäsi uudelleen, ja se hypähti sivulle välttääkseen kissan kynsiä ja karkasi sitten sen kimppuun, iski hampaansa sen selkään, kun se vielä oli ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kissa makasi potkien kannella selkäranka taittuneena.

Mutta Miksille tämä oli vasta alkua. Se kuuli lähestyvien vihollisten kimeän haukunnan, mutta ei ennättänyt kyllin nopeasti pyörähtää sitä kohti. Sen kimppuun oli hyökännyt sivusta kaksi täysikasvuista foxterrieriä, ja se kierähti kannelle. Molemmat foxterrierit olivat, ohimennen sanoen, tulleet kauan sitten _Makambolle_ pieninä pentuina Dag Daughtryn takintaskuissa. -- Daughtry oli tapansa mukaan "omistanut" ne Sydneyn satamasta ja myynyt kapteeni Duncanille guineasta kappaleen.

Mutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen päälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan tahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan, ennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun Miksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat kalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja pienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja viiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein suonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan, jolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan, niin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan foxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi riekaleiksi.

Toinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri ympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä odottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka aivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa sattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja se lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat foxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen suoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten kyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri ulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista etujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.

Kahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä sitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään. Miksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin äkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli kapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin hampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.

Nyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli valkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista hyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea ja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille sitäpaitsi aivan vieras -- Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen nähnyt.

Alussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli vakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti jalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa taistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun sivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen taistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa Meringessä ja _Eugéniessä_, ja se oli milloin onnistunut milloin epäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen. Tämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua suulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui Miksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui kannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.

On epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa haukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen olkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin noustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen potkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri ja putosi selälleen kannelle.

Tähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän aikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi uuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan kurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan mustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.

Ei yksistään tämä hyökkäys ollut syynä siihen, että kapteeni Duncan herkesi hyökkäämästä ja alkoi puolustautuen perääntyä, vielä enemmän sen aiheutti Miksin äänettömyys. Se oli pahaatietävä kuin kuolema. Ei murinaa, ei uhkaavia kurkkuääniä. Koira katsoi suoraan eteensä ja tähtäsi rauhallisesti. Se ei haukkunut silloin, kun hyökkäsi, eikä silloin, kun se sai potkun. Se ei näyttänyt pelkäävän selkäsaunaa. Samaa Tom Haggin oli usein kerskunut Timistä ja Panusta; sama rotueläimen luonto ilmeni myös Jerissä ja Miksissä siinä, etteivät ne arkailleet lyöntejä eikä potkuja. Aina -- sellainen oli niiden luonne -- ne hyökkäsivät vastaan, suoraan sen kimppuun, joka löi. Niiden tapaista oli tehdä hyökkäyksensä kuolemanvakavan hiljaisuuden vallitessa.

Niin teki Miksi nytkin. Kun kapteeni vetäytyi takaperin, yhtämittaa potkien, se hyökkäili ja puri. Kapteeni Duncanin pelasti paikalle osunut merimies, jolla oli pitkävartinen kuurausharja kädessään. Hänen onnistui saada se Miksin suuhun ja työntää koira syrjään. Ensin Miksi iski vaistomaisesti hampaansa siihen. Mutta sylkäistyään sen suustaan se ei tahtonut sitä enää purra, sillä se tiesi nyt sen elottomaksi kappaleeksi, jota sen hampaat eivät olisi voineet vahingoittaa.

Merimiehestäkään se ei välittänyt, vaan koetti vältellä häntä. Sen hyökkäysten kohde oli kapteeni Duncan, joka nojasi laivan laitaan kovasti huohottaen ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Niin paljon aikaa kuin taistelun kuvaaminen -- persialaisen kissan onnettomuudesta siihen asti, jolloin kapteenin kaulaliina joutui Miksin kitaan -- onkin vienyt, kehittyivät itse tapahtumat niin nopeasti, että matkustajat, jotka olivat hypänneet kansituoleistaan ja kiiruhtaneet ottelupaikalle, tulivat sinne juuri silloin, kun Miksi väisti merimiehen harjanvarren taitavalla hypähdyksellä ja puri niin kovasti kapteeni Duncanin paksua pohjetta, että kapteeni sähisi kuuluville epäselviä kirouksia ja karjui kiukusta ja hämmästyksestä.

Hyvintähdätty potku lennätti Miksin pois ja antoi merimiehelle tilaisuuden vielä kerran sekaantua leikkiin harjoineen. Ja nyt ilmestyi myös Dag Daughtry näyttämölle ja näki kapteeninsa vaatteet revittyinä, verisenä ja hengästyneenä, Miksin, joka pelottavan äänettömänä puolustautui harjaa vastaan, ja ison persialaiskissan, joka vääntelehti selkä poikki purtuna.

"Kill!" huusi hovimestari käskevästi.

Niin raivoissaan kuin olikin, Miksi tunsi heti herransa äänen, ja se rauhoittui melkein silmänräpäyksessä; korvat luimistuivat, pörhistyneet niskakarvat silisivät, ja irvissä olevat ikenet verhoutuivat huuliin, kun se käänsi päätään osoittaakseen, että oli kuullut käskyn.

"Tule tänne, Kill."

Miksi totteli -- ei ryöminyt nöyränä, vaan juoksi iloisena hovimestarin luo.

"Pane maata, Kill."

Miksi pyörähti puoleksi ympäri heittäytyessään kannelle ja suuteli nopeasti hovimestarin jalkaa punaisella kielellään.

"Onko se teidän koiranne, hovimestari?" kysyi kapteeni saaden tuskin vihalta ja hengästykseltä ääntään kuuluviin.

"Kyllä, kapteeni. Se on minun koirani. Mitä on tapahtunut?"

Miksi oli ennättänyt tehdä niin monta rikosta, että kapteeni oli menehtymäisillään. Hän saattoi vain viitata kuolevaan kissaan, revittyihin vaatteisiinsa, vertavuotaviin haavoihinsa ja foxterriereihin, jotka puremiaan nuoleskellen ja uikuttaen makasivat hänen jaloissaan.

"Olipa se ikävää...", alkoi Daughtry.

"Ikävää, niin, helvetti, sen uskon", karjui kapteeni. "Venemies! Heitä koira mereen!"

"Mereen -- siis mereen ... kapteeni", toisti mies, mutta epäröi.

Dag Daughtryn kasvoilla kuvastui hänen itsensä tietämättään uhka ja osoitti hänen olevan omalla rauhallisella tavallaan valmis vaikka mihin, kunhan vain saisi tahtonsa läpi. Mutta hän vastasi kuitenkin kunnioittavasti, ja suurella ponnistuksella hän sai kasvoilleen tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä.

"Se on siivo koira, kapteeni, eikä se ole vihainen. En voi mitenkään ymmärtää, kuinka se on voinut näin raivota. Sillä on täytynyt olla jotakin syytä..."

"Kyllä sillä olikin", puuttui puheeseen eräs matkustajista, mikronesialainen kookosviljelyksen omistaja.

Hovimestari heitti häneen kiitollisen katseen ja jatkoi:

"Se on siivo koira, kapteeni, tavattoman tottelevainen koira -- ajatelkaahan, kuinka se heti totteli minua kesken taistelun ja tuli luokseni. Se on viisas kuin ihminen, tekee kaiken, mitä minä sanon. Nyt opetan sen olemaan hyvä ystävä toisten koirien kanssa. Saattepa nähdä..."

Daughtry meni kiihtyneiden foxterrierien luo ja huusi Miksin luokseen.

"Tämä on kiltti koira, ymmärrätkö, Kill, se on kiltti", hän puheli laskien toisen kätensä toisen foxterrierin, toisen Miksin päälaelle.

Foxterrieri vinkui ja painautui lujasti kapteeni Duncanin jalkaa vasten, mutta Miksi meni hitaasti sen luo häntäänsä heiluttaen ja korvat lerpallaan, katsoi hovimestariin ollakseen varma asiasta, nuuski sitten vihollistaan, jopa nuolaisi sen korvaa.

"Katsokaas, kapteeni, se ei ole pitkävihainen", Daughtry sanoi. "Se on ritarillinen, kelpo koira. -- Tänne, Kill! Toinen koira. Tämä on myös kiltti. Olkaa sovussa nyt. Kas niin."

Toinen foxterrieri, se jonka etujalka oli loukkaantunut, vastasi vain äreästi muristen Miksin nuuskimiseen, ja se, että Miksi yritti nuolaista sitä, oli jo liikaa haavoittuneen foxterrierin mielestä. Se tavoitti kiukuissaan Miksin kuonoa, mutta ei osunut.

"Se on kiltti koira, Kill, hyvin kiltti", ehätti hovimestari sanomaan.