Part 23

Vielä kahdesti hän torjui koiran hyökkäyksen taitavalla piiskaniskulla. Ja koira jatkoi yhtä varmana ja vaiteliaana. Pelko lannisti miehen, hän iski kenkiensä kannoilla hevosen vanhoja kylkiluita, löi sitä ratsupiiskalla päähän ja vatsan alle, kunnes se laukkasi, niinkuin ei ollut vuosikausiin laukannut. Pelko tarttui myös tuohon tylsään hevoseen. Se ei pelännyt koiraa, jonka se tiesi olevan vain tavallinen koira, vaan se pelkäsi ratsastajaa. Entiseen aikaan juopuneet, järjettömät ratsastajat olivat ainiaaksi pilanneet sen jalat ja jäykistäneet sen jäsenet. Ja tässä oli jälleen samanlainen juopunut, hullu ratsastaja -- hevonen tunsi miehen pelon -- joka kiusasi sen kylkiluita kannoillaan ja pieksi sitä armottomasti silmille, kuonoon ja korville.

Hevosen paraskaan vauhti ei ollut erikoisen kovaa eikä riittänyt jätättämään Miksiä, mutta se oli kyllin nopea, jotta koira sai erinomaisen tilaisuuden hyökätä miehen jalkoihin. Mutta jokainen hyökkäys torjuttiin yhä vielä piiskaniskulla, joka voimallaan pysäytti koiran ilmassa. Vaikka sen hampaat joka kerta loksahtivat yhteen niin vaarallisen lähellä miehen jalkaa, putosi koira maahan, mistä se toinnuttuaan syöksyi juoksuun, minkä ikinä jaksoi, saavuttaakseen pelonvaltaaman miehen hurjasti laukkaavan hevosen selässä.

Enrico Piccolomini näki ajojahdin ja otti itse osaa sen loppukohtaukseen, ja tämä ottelu, hänen elämänsä ainoa suuri seikkailu, antoi hänelle koko hänen loppuiäkseen sekä rikkautta että puheenaihetta yllin kyllin. Enrico Piccolomini oli puunhakkaaja Kennanin tilalla. Kukkulalta, josta näkyi tielle, hän oli ensin kuullut laukkaavan hevosen kavioiden kapseen ja ratsupiiskan vinkunan. Sitten hän näki hevosen, miehen ja koiran taistellen syöksyvän eteenpäin. Kun ne olivat aivan hänen allaan, tuskin kahdenkymmenen jalan päässä, hän näki koiran omituisella äänettömällä tavallaan hyppäävän suoraan ylös, vinkuvasta ratsupiiskasta välittämättä ja iskevän hampaansa miehen jalkaan. Hän näki, kuinka koira maahan pudotessaan oli vähällä vetää miehen mukanaan. Hän näki miehen heittäytyvän koko painollaan hevosen kaulaa vasten. Ja hän näki, kuinka hevonen nousi takajaloilleen, horjui ja oli kaatua, ja kuinka mies silloin kadotti tasapainonsa ja putosi koiran mukana maahan.

"Ja sitten ne tappelivat kuin kaksi koiraa, kaksi eläintä", oli Piccolominin tapana tästä jatkaa kertomustaan istuessaan viinilasin ääressä Glen Ellenissä pienessä ravintolassaan. "Koira hellitti hampaansa miehen jalasta ja iski ne hänen kurkkuunsa. Mies iskeytyi koiran kurkkuun. Hän puristi molemmin käsin -- juuri näin -- koiraa kurkusta. Eikä koira äännähdäkään. Se ei päästä ainoatakaan ääntä, ei silloin eikä myöhemmin. Koska miehen kourat salpaavat siltä hengen, se ei voi äännellä. Eikä se muutenkaan ole sitä lajia, joka meluaa. Se ei hauku milloinkaan. Ja hevonen seisoo, katsoo ja köhii. Se oli kovin kummallista.

"Ja mies on aivan hulluna. Vain mielipuoli voi tehdä sellaista. Näen miehen näyttävän hampaitaan kuin koira ja purevan koiraa käpälään, kuonoon, ruumiiseen. Ja kun hän puree koiraa kuonoon, puree koira häntä leukaan. Ja mies ja koira tappelevat kuin paholaiset, ja koira ojentaa takajalkansa kuin kissa. Ja aivan kuin kissa se repii kynsillään paidan miehen rinnalta ja kynsii nahkan hänen rinnastaan, kunnes mies on yltä päältä veressä. Ja mies karjuu ja ääntelee aivan kuin nuori vuorileijona. Ja yhä hän puree koiraa. Se oli helvetinmoinen tappelu.

"Koira on herra Kennanin, hienon herran, ja minä olen kaksi vuotta ollut työssä hänen luonaan. En sentähden tahdo seisoa siinä katsomassa, kuinka tuo mies, joka taistelee kuin vuorileijona, repii koiran palasiksi. Juoksen alas kukkulalta, mutta olen aivan pyörällä päästäni ja unohdan kirveeni. Juoksen alas kukkulalta, -- ehkä niin pitkälti kuin tästä ovesta tuohon oveen, kaksi- tai kolmekymmentä jalkaa. Ja silloin on koira melkein lopussa. Sen kieli riippuu pitkällä, ja sen silmät ovat aivan himmeät, mutta yhä vielä se raapii miehen rintaa takajaloillaan, ja mies karjuu kuin vuorileijona.

"Mitä voin tehdä? Olen unohtanut kirveen. Mies tappaa varmasti koiran. Katselen isoa kiveä. Siellä ei ollut yhtään. Etsin keppiä. En näe sellaistakaan. Ja mies on tuossa paikassa tappanut koiran. Nyt saatte kuulla, mitä minä tein. En ole tylsämielinen. Minä potkaisen miestä. Minun kenkäni olivat hyvin tukevat -- ei tällaiset kuin minulla nyt on. Ne olivat oikeat halonhakkaajan kengät, pohjat hyvin paksut ja nauloja täynnä. Potkaisen miestä korvan juureen. Potkaisen kerran vain, mutta kunnolla, ja se riitti. Tiedän oikean paikan -- juuri tuossa korvan alapuolella.

"Ja mies päästää koiran. Hän sulkee silmänsä ja aukaisee suunsa ja makaa sitten aivan hiljaa. Ja koira alkaa jälleen hengittää. Ja hengityksen mukana palaa siihen elämä, ja nyt se tahtoisi repiä miehen palasiksi. Mutta minä sanon sille: 'Ei', vaikka pelkään sitä kovin. Ja mies alkaa virota. Hän avaa silmänsä ja katsoo minua kuin vuorileijona. Ja minä alan pelätä häntä yhtä paljon kuin koiraa. Mitä minun on tehtävä? Olen unohtanut kirveeni. Nyt saatte kuulla mitä minä tein. Potkaisen miestä uudelleen korvan alle. Sitten otan vyön ja kaulaliinani ja sidon hänet. Ja vähänväliä sanon 'Ei' koiralle, jotta se antaisi miehen olla rauhassa. Ja koira katsoo vain. Se tietää, että minä olen sen ystävä ja että minä sidon miestä. Eikä se pure minua, vaikka minä pelkään niin kovasti. Koira on kamala otus. Sen minä ainakin tiedän. Olen nähnyt sen vetävän vahvan miehen alas satulasta, miehen, joka oli kuin vuorileijona.

"Ja sitten tuli ihmisiä paikalle. Kaikilla on aseet, lintupyssyjä, kiväärejä, revolvereja, pistooleja. Heti johtuu mieleeni, että oikeudenkäynti on Yhdysvalloissa usein hyvin mutkatonta. Olen juuri potkaissut miestä päähän, ja siihen tulee ihmisiä pyssyt käsissään ja ne tahtovat raahata minut vankilaan, koska olen potkaissut miestä päähän. Aluksi en käsittänyt mitään. Nuo ihmiset ovat minulle vihaisia. Ne haukkuvat minua ja sanovat rumia sanoja, mutta ne eivät vangitse minua. Silloin alan ymmärtää. Kuulen niiden puhuvan kolmestatuhannesta dollarista. Minä muka olen ottanut heiltä kolmetuhatta dollaria. Se ei ole totta, sanon minä. Minä sanon, etten ole keltään milloinkaan senttiäkään vienyt. Silloin ne nauravat. Ja minä rauhoitun ja alan ymmärtää asiaa. Ne kolmetuhatta dollaria on hallitus luvannut palkkioksi tuosta miehestä, jonka minä olen sitonut vyölläni ja kaulahuivillani. Ja kolmetuhatta dollaria on minun, koska olen potkaissut miestä päähän ja sitonut hänen kätensä ja jalkansa.

"En ole enää herra Kennanin työssä. Olen rikas mies. Hallituksen kolmetuhatta dollaria ovat minun, ja herra Kennan pitää huolen siitä, että hallitus maksaa ne minulle ja etteivät nuo pyssymiehet niitä minulta vie. Ainoastaan sen tähden, että potkaisin päähän miestä, joka oli kuin vuorileijona! Se on onnea. Se on amerikkalaista. Ja olen iloinen siitä, että olen lähtenyt Italiasta ja hakannut halkoja herra Kennanin maatilalla. Ja minä avasin tämän ravintolani niillä rahoilla. Tiedän, että sillä tavoin voi ansaita kovasti rahaa. Kun olin pieni poika, oli minun isälläni ravintola Napolissa. Nyt on minulla kaksi tytärtä korkeakoulussa. Ja autokin minulla on."

* * * * *

"Herra Jumala, koko talo on kuin sairashuone", huudahti Villa Kennan kaksi päivää myöhemmin tullessaan suurelle makuuverannalle, missä Harley ja Jeri makasivat, toisella jalka lastoissa, toisella kipsikääreissä. "Katso Miksiä", hän jatkoi. "Te ette ole ainoat, joilta on luita katkennut. Huomasin äsken, että sen nenäluu on melkein murskana, sellaisia iskuja se on saanut. Olen tunnin ajan pitänyt siinä lämmintä käärettä. Katso sitä!"

Miksi, joka oli Villan kehotuksesta seurannut häntä, oli kovin hullunkurisen näköinen turvonneine kuonoineen. Miksi nuuski Jeriä ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi Harleylle, joka puolestaan tervehti silitellen sen päätä ystävällisesti.

"Se on varmaan loukkaantunut tappelussa", Harley sanoi. "Piccolomini sanoo miehen lyöneen sitä monta kertaa ratsupiiskalla, ja tietenkin hän sivalsi sitä kuonolle, kun se hyppäsi häntä kohti."

"Piccolomini sanoo, ettei se kertaakaan huutanut, kun mies sitä löi, vaan ryntäsi yhä uudelleen miehen päälle", Villa puhui innoissaan. "Ajattele! Koira, joka ei ole Miksiä isompi, vetää murhaajan alas satulasta, rosvon, jota parikymmentä poliisia ei ole saanut kiinni!"

"Minä näin sen tekevän kummempaakin", Harley virkkoi rauhallisena. "Ellei Miksi olisi ollut apuna ja Jeri myös -- ellei niitä molempia olisi ollut, niin luulen, että se hullu olisi potkinut minut kuoliaaksi, kuten aikoi."

"Ja minä siunaan niitä molempia", huudahti Villa loistavin silmin; hän tarttui nopeasti miehensä käteen ja puristi sitä sydämestään kiitollisena. "Kukaan ei ole vielä sanonut viimeistä sanaa noista ihmeellisistä koirista", hän lisäsi koettaen voittaa liikutuksensa ja räpäytti nopeasti silmiään estääkseen niitä kostumasta.

"Viimeistä sanaa kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä koirissa on, ei sanota milloinkaan", lausui Harley vastaten hänen kädenpuristukseensa.

"Ja juuri siksi on meillä jotakin sanottavaa", hymyili Villa. "Jerillä, Miksillä ja minulla. Olemme harjoitelleet sen salaa yllättääksemme sinut. Makaa hiljaa ja kuuntele. Se on ylistyslaulu, hymni Jumalan kunniaksi. Älä naura. Se ei ole tarkoitettu pilaksi."

Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja veti Miksin luokseen, niin että koira istui hänen polviensa välissä; hän piteli molemmin käsin sen päätä, ja koiran kuono oli puoleksi peittyneenä hänen tukkaansa.

"Nyt, Jeri!" huusi Villa käskevästi kuin laulunjohtaja ainakin, ja Jeri käänsi huomaavaisena päätään, katsoi häneen, hymyili silmillään ja odotti.

Villa aloitti ylistyslaulun tahtia lyöden, ja koirat yhtyivät siihen pian pehmeällä ulvonnalla, mikäli niin puhdasta ja sointuvaa ääntä voi ulvonnaksi sanoa. Ja kaikki, mikä oli vajonnut tyhjyyteen, kohosi koirien mieleen niiden laulaessa. Ne lauloivat itsensä sen Tyhjyyden halki _jossakin muualla_ -maailmaan ja juoksivat siellä hajonneen laumansa kanssa, ja kuitenkaan ne eivät kokonaan kadottaneet tietoisuudestaan nykyisyyttä ja elävää ihmisjumalaa, jonka nimi oli Villa ja joka lauloi heidän kanssaan ja rakasti heitä.

"Miksi emme muodostaisi kvartettia", virkkoi Harley Kennan yhtyen lauluun.