Part 22

Jerin seurassa Miksi oppi tuntemaan metsän ja niittyjen kirjavaa elämää. Ainoastaan juoksenteleminen Jerin kanssa näytti sitä huvittavan, sillä milloinkaan se ei leikkinyt. Se oli kadottanut leikkimishalun. Se ei ollut suorastaan pahantuulinen tai synkkämielinen taiteilijakoirana ja Harris Collinsin kidutuslaitoksessa viettämiensä vuosien jälkeen, mutta se oli käynyt vakavaksi ja hiljaiseksi. Kuten leopardi oli repinyt sen olkapään niin, että tuska siinä yhä tuntui kylmällä ja kostealla ilmalla, niin oli sen sieluunkin jäänyt jäljet kaikesta, mitä se oli kokenut. Mielen joustavuus ja välittömyys oli poissa. Se piti Jeristä, oli iloinen saadessaan olla sen seurassa ja juoksennella sen kanssa, mutta Jeri aina johti, oli aina kiihottamassa metsästysseikkaluihin tai haukkui kiukkuisen kiihkeänä oravaa, joka oli paennut puuhun, neljänkymmenen jalan korkeudelle maasta. Miksi katsoi ja kuunteli asiaan puuttumatta.

Samoin se vain katseli, kun Jeri kävi kauheita ja hullunkurisia taistelultaan Normania, kookasta percheronoritta vastaan. Se oli vain leikkiä, sillä Jeri ja Norman olivat uskollisia ystäviä, ja vaikka komea hevonen, korvat luimussa ja suu auki valmiina puremaan, seurasi Jeriä hurjasti ravaten ympäri hakaa, ei se tahtonut tehdä koiralle pahaa, vaan suoritti vain osaansa leikkitaistelussa. Mutta mitkään Jerin houkuttelut eivät saaneet Miksiä yhtymään leikkiin. Se tyytyi istumaan aitauksen takana ja katselemaan toisten iloa.

"Mitä varten minä leikkisin?" olisi Miksi voinut kysyä. Siltä oli viety kaikki leikkihalu.

Mutta tosityössä Miksi oli innokkaampi Jeriäkin. Eläintautien tähden Kennanin alue oli _tabu_ vieraille koirille. Miksi pääsi tästä pian selville, ja kulkukoiran huomatessaan se ei siekaillut. Ilman varoitushaukuntaa tai murinaa se hyökkäsi hiljaa hiipien sen kimppuun, puri sitä, kaatoi sen maahan ja ajoi pois. Se oli samanlaista kuin mustaihoisten kurittaminen, se oli palvelus, jonka se teki rakastamilleen jumalille.

Villaa ja Harleyta kohtaan Miksi ei tuntenut sellaista intohimoista rakkautta kuin se oli tuntenut hovimestaria kohtaan, mutta vähitellen se alkoi kiintyä heihin -- rauhallisesti, mutta sydämellisesti. Miksi ei tehnyt mitään vastoin luontoaan, se ei ruvennut kiertämään ja vääntelemään ruumistaan ja vinkumaan osoittaakseen kiintymystään. Sellainen sopi vain Jerille. Mutta se oli aina vilpittömän iloinen, kun sai olla Villan ja Harleyn seurassa ja sai melkein yhtä paljon hyväntahtoisuutta osakseen kuin Jerikin. Se vietti onnellisimmat hetkensä saadessaan istua takkatulen ääressä Villan tai Harleyn vieressä, panna päänsä jommankumman polvelle ja tuntea käden silloin tällöin silittävän sen päätä tai hyväilevän sen epämuodostunutta korvaa.

Jeri voi ryhtyä leikkimään lasten kanssa, joita joskus ilmestyi Kennanien kodin piiriin. Mutta Miksi sieti lapsia vain niin kauan kuin ne antoivat sen olla rauhassa. Jos ne kävivät tunkeileviksi, se varoitti niitä pörhistäen niskakarvansa ja muristen; sitten se nousi ja meni tiehensä.

"En voi ymmärtää sitä", sanoi Villa. "Sehän oli ennen niin leikkisä, sukkela ja vallaton. Se oli vielä lapsellisempi ja eloisampi kuin Jeri ja varmasti paljon meluisampi. Sillä olisi varmasti hirveitä kokemuksia kerrottavanaan, jos se vain osaisi, kaikesta, mitä sille on tapahtunut Tulagista lähdön ja sen illan välisenä aikana, jolloin tapasimme sen Orpheumissa."

"Tuo on ehkä pieni viittaus siitä", vastasi Harley osoittaen Miksin olkapäätä, jonka leopardi oli repinyt samana päivänä, jolloin Jack ja pieni vihreä Saara-apina olivat kuolleet.

"Se haukkui aina, tiedän että sillä oli tapana haukkua", jatkoi Villa. "Minkä tähden se ei enää hauku?"

Harley viittasi arpea ja sanoi: "Se johtuu ehkä tuosta ja mahdollisesti sadasta muusta seikasta, joista emme voi nähdä mitään jälkiä."

Mutta tuli päivä, jolloin he saivat kuulla sen jälleen haukkuvan -- ei vain kerran, vaan kahdesti. Ja molemmat kerrat olivat vain toisen, vakavamman tapauksen enne, jolloin se oli teoilla todistava -- joutumatta edes haukkumaan -- rakkautensa ja kunnioituksensa näitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet sen häkistä ja näyttämöltä Kuunlaakson vapauteen.

Loppumattomilla vaellusretkillään Jerin kanssa se oppi tuntemaan alueen kaikki tiet ja kaiken, mitä tilalla tapahtui kanatarhasta ja ankkalammikolta Sonoma-vuoren korkeimmille huipuille saakka. Se tiesi, missä villit hirvet asustivat eri vuodenaikoina; tiesi, milloin ne hävittivät luumuistutukset ja viinitarhat, milloin piiloutuivat syvimpiin rotkoihin ja vuorten salaisimpiin sokkeloihin, milloin tulivat aukeille kentille ja vuoritasangoille ja yltyivät tappelemaan, niin että sarvet kalisivat. Jerin johdolla, kulkien sen jäljessä kapeita polkuja, se oppi tuntemaan kettujen tiet ja tavat ja tutki pesukarhuja, kärppiä ja kettuilveksiä, jotka tuntuivat olevan kissan, pesukarhun ja kärpän sekasikiöitä. Se oppi tuntemaan linnut, jotka tekivät pesänsä maahan, ja osasi pian erottaa laaksossa asuvan metsäkanan, vuorella asuvan metsäkanan ja fasaanien tavat. Villikissojen olinpaikat ja pesät se keksi, kuten se myös sai selville vuorifarmien koirain laittomat rakkaussuhteet preeriasusien kanssa.

Se tiesi Mendocinan seuduilta laskeutuneen vuorileijonan tulon jo paljon ennenkuin ensimmäinen lyhytsarvinen vasikka oli saanut surmansa. Tästä kohtauksesta se palasi revittynä ja vertavuotavana, siten ilmoittaen mitä oli keksinyt. Sentähden Harley Kennan seuraavana päivänä otti pyssyn mukaansa lähtiessään ratsastamaan. Miksi sai nähdä myös sellaista, mitä Harley Kennan ei milloinkaan nähnyt ja mitä hän ei uskonut alueellaan olevankaan -- kiviraunion kaukana metsässä vuorenlaella, missä joukko kalkkarokäärmeitä oleskeli talvisin ja lämmitteli auringonpaisteessa.

36.

Talvi teki tuloaan Kuunlaaksoon miellyttävänä kuten aina. Viimeiset mariposaliljat kuihtuivat auringonpaahtamassa ruohikossa, kun Kalifornian jälkikesä tuli uneksuvan kauniina kylväen purppurasumuaan tyveneen ilmaan. Vasta leppeät sadekuurot särkivät lumouksen. Lunta satoi Sonoma-vuoren huipulle. Aamut olivat uudistalolla kirpeän kylmät, mutta keskipäivällä oli varjo jo tervetullut, ja ulkona ruusut kukkivat talviauringossa, ja appelsiinit, viinirypäleet ja sitruunat saivat kypsyyden kultaisen värin. Mutta tuhat jalkaa alempana, laakson pohjalla, aamut olivat huurteesta valkeita.

Ja Miksi haukkui kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran silloin, kun Harley Kennan tahtoi saada nuoren, kiihkeän oriinsa menemään kapean puron yli. Villa oli seisauttanut tammansa kukkulalle joen toisella puolen ja katseli sieltä alas pieneen laaksoon, odottaen varsahevosen ylituloa. Myös Miksi odotti, mutta lähempänä. Ensin se paneutui maata puron rantaan juoksusta läähättäen. Mutta se ei tuntenut hevosia, ja pian ajoi levottomuus Harley Kennanin tähden sen ylös.

Harley oli levollinen, houkutteleva ja kärsivällinen koettaessaan saada hevosta hyppäämään. Ääni ja ohjakset kehottivat lempeästi, mutta hevonen ei totellut, ja sen kuuma veri sai sen hikoilemaan ja purskuttamaan vaahtoa suustaan. Nuori nurmi tallautui sen kavioiden alla, ja hevonen pelkäsi vettä niin, että jäykistyi ja kavahti pystyyn jokakerta, kun sen piti hypätä. Tämä oli liikaa Miksille. Se hyppäsi hevosen päätä kohti, kun hevonen sai jälleen etujalkansa maahan, ja hyppäystä seurasi haukunta. Tässä haukunnassa oli moitetta ja uhkausta, ja kun hevonen uudelleen nousi takajaloilleen, se hyppäsi jäljessä ja sen hampaat loksahtivat yhteen aivan varsan turvan edessä.

Villa ratsasti takaisin alas rinnettä vastakkaiselle rannalle.

"Herra Jumala, kuule sitä!" hän huusi. "Sehän haukkuu."

"Se luulee, että hevosella on paha mielessä minua kohtaan", sanoi Harley. "Se sitä kiihdyttää. Se ei ole unohtanut haukkumista. Se lukee lakia hevoselle."

"Jos se puree varsaa turpaan, voi käydä hullusti", varoitti Villa. "Ole varuillasi, Harley, pian se sen tekee."

"No, Miksi, pane maata ja ole hiljaa", käski Harley. "Ei ole mitään vaaraa, kuuletko. Kaikki on hyvin. Pane maata nyt!"

Miksi totteli, vaikka vastahakoisesti, eikä siirtänyt silmiään hevosesta. Se jännitti kaikki lihaksensa ollakseen valmis hyppäämään, jos hevonen jälleen uhkaisi tehdä pahaa Harleylle.

"En voi antaa myöten hevoselle, muutoin en saa sitä milloinkaan hyppäämään", sanoi Harley vaimolleen ja käänsi samassa hevosensa ja ratsasti kappaleen matkaa takaisinpäin. "Joko minä saan sen pakotetuksi hyppäämään yli tai se heittää minut selästään."

Hän tuli takaisin täyttä ravia, ja varsa, joka ei ennättänyt seisahtua, hyppäsi tahtomattaan pelätyn puron yli suoriutuen siitä niin hyvin, että lennähti runsaasti kaksi metriä yli vesirajan toisella rannalla.

Seuraavan kerran Miksi haukkui, kun Harley ratsastaen samalla tulisella hevosella koetti sulkea veräjää jyrkällä vuoritiellä. Miksi katsoi jännittyneenä vaarassa olevaa jumalaansa ja hyppäsi sitten hevosen päätä kohti raivokkaasti haukkuen.

"Sen haukkuminen auttoi joka tapauksessa", sanoi Harley, kun hänen onnistui sulkea veräjä. "Miksi lienee uhannut antaa sitä turvalle, ellei se käyttäydy siivosti."

"Ei sillä näy ainakaan suusalpaa olevan", nauroi Villa, "vaikkei se kovin puheliaskaan ole".

Miksin puheliaisuus loppuikin siihen. Kukaan ei kuullut sen haukkuvan muulloin kuin näissä kahdessa tilanteessa, jolloin sen jumala näytti olevan vaarassa. Se ei haukkunut milloinkaan kuuta tai kaikua vuoristossa tai liikkuvaa tuntematonta. Sensijaan sai päärakennuksessa kuuluva kajahtelu Jerin tuulettamaan keuhkojaan. Jerin haukkuessa Miksi laskeutui perin kyllästyneenä maata ja odotti, että laulu loppuisi. Miksi ei haukkunut silloinkaan, kun se hätyytti kartanon alueelle tulleita vieraita koiria. "Sehän tappelee kuin vanha sotilas", huomautti Harley nähtyään kerran sellaisen tappelun. "Se on kylmäverinen, ei kiihdy ollenkaan."

"Se on liian aikaisin vanhentunut", sanoi Villa. "Sitä ei haluta enää leikkiä, eikä se tahdo haukkua. Mutta tiedän kuitenkin, että se pitää sinusta ja minusta..."

"Vaikkei se näytäkään sitä sanoin tai elein", keskeytti hänen miehensä. "Voit nähdä rakkauden loistavan sen silmistä."

"Se muistuttaa minulle erästä luutnantti Greeleyn retkikunnan jäsentä, jonka tunsin", sanoi Harley. "Hän oli sotilaana yhtynyt retkeen ja oli yksi niistä harvoista, jotka jäivät eloon. Hän oli saanut kärsiä niin paljon, että hän oli yhtä hiljainen ja vaitelias kuin Miksi. Hän sai useimmat ihmiset ikävystymään; he eivät voineet ymmärtää häntä. He tiesivät niin vähän elämästä, jonka hän oli tutkinut juuria myöten. Hänestä sai tuskin sanaakaan irti. Ei siksi, että hän olisi unohtanut, miten tuli puhua; hänestä vain ei kannattanut puhua, kun kukaan ei ymmärtänyt. Liian kovat kokemukset olivat tehneet hänet äreäksi. Ja tuo pelottava jäykkyys johtui siitä, että hän oli käynyt läpi tuhannet helvetin tuskat. Hänen silmissään oli sama rauha kuin Miksinkin. Ja sama viisaus. Antaisin mitä tahansa saadakseni tietää, kuinka se on saanut tuon haavan olkapäähänsä. Se on varmasti ollut leijona tai tiikeri."

* * * * *

Kuten vuorileijona, jonka Miksi oli tavannut vuorilla, niin mieskin oli tullut Mendocinan erämaista, pysytellyt vaikeapääsyisillä harjanteilla ja öisin kulkenut yli viljeltyjen laaksojen, missä oli ihmisiä ja siis vaarallista näyttäytyä. Kuten vuorileijona mieskin oli ihmisten vihollinen, ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan ja uhkasivat hänen elämäänsä, jonka hän itse oli turmellut paljon pahemmin kuin leijona, joka oli repinyt vain vasikoita nälkänsä sammukkeeksi.

Mies oli murhaaja kuten vuorileijona. Mutta hänen tunnusmerkkinsä ja kertomus hänen teoistaan oli ollut kaikissa sanomalehdissä, ja ihmisten mieliä hän kiihdytti paljon enemmän kuin vuorileijona. Leijona oli tappanut nuorta karjaa vuorilaitumilla. Mutta mies oli surmannut kokonaisen perheen -- postimestarin, hänen vaimonsa ja heidän kolme lastaan postitalon yläkerrassa Chisholmin vuorikylässä.

Kaksi viikkoa oli miestä turhaan etsitty. Viimeisen kerran hän oli ollut asutulla seudulla, kun hän Russian-virran rantavuoristosta kulki hyvin viljellyn Santa Rosa laakson poikki Sonoma-vuorelle. Kaksi päivää hän oli maannut siellä piilopaikassaan ja nukkunut paljon Kennanin uudistilan kaikkein autioimmassa ja luoksepääsemättömimmässä kolkassa. Hänellä oli kahvia, jonka hän oli ottanut viimeksi ryöstämästään talosta. Yksi Harley Kennanin angoravuohista oli varustanut hänet lihalla. Hän oli nukkunut uupumuksesta kaksi vuorokautta, herännyt silloin tällöin ja ahminut vuohenlihaa kuin eläin ja juonut suuret määrät kahvia kylmänä tai lämpimänä, vaipuakseen jälleen raskaaseen uneen.

Sillävälin sivistys käytännöllisine järjestöineen ja monimutkaisine keksintöineen hiipi aivan hänen kantapäillään. Sähkö oli saanut hänet kierrokseen. Puhuttu sana oli eristänyt Sonoma-vuoren, missä hän piileskeli, ja ympäröinyt vuoren juuren aseistetuilla poliisi- ja farmarijoukoilla. Heille oli seudulla kiertelevä murhamies vuorileijonaakin vaarallisempi. Kennanin talossa, kuten kaikissa muissakin taloissa Sonoma-vuoren seutuvilla, puhelin oli usein soinut välittäen tärkeitä keskusteluja.

Kun poliisiosastot alkoivat tunkeutua ylös vuorelle ja miehen täytyi keskellä kirkasta päivää suunnata kulkunsa Kuunlaaksoon pyrkiäkseen toisella puolen oleville vuorille, sattui niin, että Harley Kennan oli juuri ratsastamassa tulisella varsallaan. Hän ei ollut lähtenyt ottamaan kiinni Chisholmin postimestarin ja hänen perheensä murhaajaa. Hän tiesi, että vuori vilisi ihmismetsästäjiä, sillä parikymmentä oli ollut yötä hänenkin talossaan. Harley Kennanin ja tuon miehen tapaaminen oli yhtä tahaton kuin kohtalokas.

Jo aikaisemmin sinä päivänä mies oli kohdannut ihmisiä. Edellisenä yönä hän oli nähnyt monen poliisivartioston leiritulet. Aamuhämärissä koettaessaan hiipiä vuoren lounaista rinnettä alas Petalumaan hän oli tavannut viisi kertaa meijerimiehiä, jotka kaikki olivat kivääreillä aseistettuja. Kun hän kääntyi takaisin etsiäkseen piilopaikkaa vainoojat aivan kintereillänsä, hän oli juossut suoraan Glen Ellenistä Calientesta lähteneen nuorisojoukon keskeen. Heidän orava- ja karhupyssyjensä laukaukset olivat lentäneet ohi, mutta selkää olivat haulit monesta kohdin raapaisseet, ja ne olivat pysähtyneet aivan ihon alle ja tuottivat hirveitä tuskia. Kun hän piilopaikastaan juoksi alas vuorenrinnettä, hän oli joutunut härkälauman keskeen. Härät olivat pelästyneet enemmän kuin mies, paetessaan ne olivat kaataneet hänet maahan, tallanneet häntä kiihkoissaan ja särkeneet sorkillaan hänen pyssynsä. Aseettomana, epätoivoisena, ampuma- ja ruhjevammojensa kiusaamana hän oli kulkenut karjapolkuja ulos metsästä, hiipinyt kahden laaksopainanteen yli ja lähtenyt kulkemaan ratsastustietä, jolle osui kolmannessa laaksossa.

Laskeutuessaan alas tätä tietä pitkin hän kohtasi sanomalehtimiehen, joka matkasi samaa tietä ylöspäin. Tämä oli -- aivan aito kaupunkilainen ja sanomalehtimies, joka oli kulkenut vain kaupungin katuja eikä ollut milloinkaan ennen ollut mukana ihmismetsästyksessä. Hevonen, jonka hän oli vuokrannut alhaalta laaksosta, oli pattijalka, raihnainen ja laiska koni, joka seisoi aivan rauhassa sillävälin kun hurjapäinen mies, joka tuli vastaan tien mutkassa, kiskoi alas ratsastajan sen selästä. Sanomalehtimies huitaisi hyökkääjää ratsupiiskallaan. Sitten hän sai sellaisen selkäsaunan, jollaista hän oli usein kuvannut kertoessaan merimiesten tappeluista ja kapakkamellastuksista, mutta johon hän nyt omakohtaisesti sai vasta ensimmäisen kerran tutustua.

Ihmeekseen ja harmikseen mies huomasi, ettei sanomalehtimiehellä ollut muita varusteita kuin lyijykynä ja muistikirja. Tästä kiukustuneena hän pieksi reportterin uudelleen ja jätti hänet sitten sanajalkojen keskeen makaamaan ja valittelemaan. Itse hän nousi hevosen selkään, antoi sille vauhtia sanomalehtimiehen ratsupiiskalla ja läksi ravaten alas rinnettä.

Jeri, joka metsään lähdettäessä aina oli innokkain, oli ennättänyt kappaleen matkaa edelle Miksistä, sillä molemmat koirat seurasivat Harley Kennania hänen varhaisella aamuratsastuksellaan. Kulkien aivan herransa takana Miksi ei nähnyt tai ei heti käsittänyt, mitä tapahtui. Eikä Harley Kennankaan ollut siitä selvillä. Siinä, missä jyrkkä, kahdeksan jalan korkuinen kallioseinämä kohosi aivan tien vieressä, Harley ja hänen tulinen varsansa säikähtivät kuullessaan taittuvien oksien rätinää manzanitapensaista ylhäältä kalliolta. Kun hän katsoi ylös, hän näki vastahakoisen hevosen hurjistunut ratsastaja selässään laukkaavan suoraan kohti. Koettaessaan suitsia ja kannuksia käyttäen saada hevosensa hyppäämään syrjään Harley näki vilahdukselta miehen veriset naarmut ja revityt vaatteet ja silmät, jotka paloivat hurjina harmaankalpeissa, tuuhean parran reunustamissa kasvoissa.

Vuokrattu hevonen oli hyvällä syyllä haluton hyppäämään alas rinteeltä. Tietäen hyvin, miltä sellainen loikkaus tuntuisi sen pattijaloissa ja luuvalon vaivaamissa jäsenissä, se kaivoi kavionsa jyrkän rinteen sammaleeseen ja hyppäsi vain välttyäkseen kaatumasta. Mutta kuitenkin se iski lapansa alhaalla äksyilevään hevoseen ja kaatoi sen. Harley Kennanilta taittui jalka, joka jäi hevosen ruumiin alle, ja varsalta, joka heittelehti ja potki kaatuessaan, katkesi selkä.

Mies, jota suuri aseistettu miesjoukko ajoi takaa, huomasi harmikseen, että myös Harley Kennan, hänen viimeinen uhrinsa, oli aseeton. Hän laskeutui hevosen selästä ja kiukuissaan potkaisi avutonta miestä kylkeen. Hän oli vetänyt jalkansa takaisin potkaistakseen uudelleen, kun Miksi puuttui asiaan ja iski hampaansa jalkaan, joka oli juuri potkaisemaisillaan.

Kiroten mies nykäisi jalkansa irti, jolloin Miksin hampaisiin jäi palanen sekä jalasta että housuista.

"Hyvä, Miksi!" huusi Harley maaten yhä avuttomana hevosen alla. "Hei, Miksi!" hän huusi ja jatkoi sitten Etelämeren englanniksi: "Aja tuo valkea massa helvettiin, hyvin pian!"

"Ensin minä potkin teidät hengiltä", sähisi mies hampaittensa välistä.

Mutta vaikka sanat ja eleet olivatkin näin hurjia, oli mies itse itkuun purskahtamaisillaan. Pitkällinen takaa-ajo, jolloin hän oli kaikkien ihmisten vihollinen ja kaikki ihmiset hänen vihollisiaan, oli lannistanut hänen tarmonsa. Pojatkin olivat lähteneet matkaan ja kylväneet hauleja hänen selkäänsä, ja eläimet olivat tallanneet hänet jalkoihinsa ja särkeneet hänen pyssynsä. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Ja nyt oli koira raadellut hänen jalkansa. Hän oli viimeisellä retkellään. Milloinkaan hän ei ollut sitä vielä niin selvästi tuntenut. Kaikki oli häntä vastaan. Hänet valtasi hermostunut itkunhalu, ja epätoivoisen miehen hermostuneisuus ilmenee usein hirvittävän hurjana. Tahtomattaan ja ajattelemattaan hän oli valmis toteuttamaan uhkauksensa ja potkimaan Harley Kennanin kuoliaaksi. Kennan ei tosin ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän itse oli, päinvastoin, hypännyt Kennanin päälle ja kaatanut hänet tielle niin, että toinen oli taittanut jalkansa. Mutta Harley Kennan oli ihminen ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan, ja hänellä oli hämärä tietoisuus siitä, että jos hän nyt tappaisi Kennanin, niin hän olisi kostanut -- ainakin osaksi -- ihmiskunnalle. Koska häntä itseään odotti kuolema, hän tahtoi viedä niin monta kuin voi mukanaan tuhoon.

Mutta ennenkuin hän ennätti potkaista maassa makaavaa miestä, oli Miksi jälleen hänen kimpussaan. Nyt revittiin toinen pohje ja toinen housunlahje. Mutta sitten hän tavoitti Miksin, kun tämä juuri hyppäsi, ja potkaisi sitä rintaan niin, että se kieri alas rinnettä. Onnettomuudeksi se ei päässyt maahan asti. Se putosi manzanitapensaaseen, mutta tarttui sen oksiin ja jäi roikkumaan metrin korkeudelle maasta.

"Nyt", mies virkkoi synkkänä Harleylle, "teen, mitä aioin. Potkin henkiherjan teistä."

"Enhän ole tehnyt teille mitään pahaa", alkoi Harley neuvotella. "Minulla ei ole kovinkaan paljon sitä vastaan, että murhaatte minut, mutta minä tahtoisin mielelläni vain tietää, miksi sen teette."

"Te ajatte minua tappaaksenne minut", sähisi mies astuen askeleen lähemmäksi. "Minä tunnen teidät kyllä. Te olette kaikki tyynni lyöttäytyneet minua vastaan, ja ainoa, minkä voin tehdä, on nitistää teidät hengiltä. Minä kostan teille kaikkien synnit."

Kennan käsitti hyvin vaaran suuruuden. Hän oli itse aivan avuton, ja mielipuoli murhamies aikoi surmata hänet ja vielä niin kamalalla tavalla. Miksi, joka oli takertunut manzanitapensaaseen, riippui pää alaspäin, takajalat kiinni oksanhaarassa ja sätkytteli siinä turhaan pääsemättä herransa avuksi.

Miehen seuraavalta, kasvoihin tähdätyltä potkulta Harley suojautui käsivarrellaan, ja ennenkuin mies ennätti potkaista uudelleen, ilmestyi Jeri näyttämölle. Se ei odottanut kehotusta, vaan hyökkäsi miehen kimppuun, iski siekailematta hampaansa häneen hiukan vyötärön yläpuolelle, ja oli vähällä vetää hänet kumoon painollaan.

Mies kääntyi Jeriä vastaan yhä kasvavalla raivolla. Koko maailma oli todellakin häntä vastaan. Itse luonto antoi sataa koiria hänen päälleen. Mutta ylhäältä Sonoma-vuoren rinteiltä kuuluivat takaa-ajajien huudot ja merkinannot hänen korviinsa ja saivat hänet toisiin ajatuksiin. Kuoleman ajojahti siellä lähestyi, ja sitä hänen täytyi paeta. Potkaistuaan Jerin loitommaksi hän heittäytyi sanomalehtimiehen hevosen selkään, joka yhä vielä seisoi liikkumattomana ja tylsänä samassa paikassa, mihin hän oli sen jättänyt.

Hevonen aloitti vastahakoisen ja jäykän laukan, ja Jeri seurasi äkäisesti muristen, melkeinpä ulvoen.

"Rauhoitu, Miksi", Harley lohdutteli. "Ole vain levollinen. Älä loukkaa itseäsi. Vaara on jo ohi. Pian tulee ihmisiä meitä auttamaan."

Mutta samassa katkesi ohuempi Miksiä kannattavista oksista, ja koira putosi maahan. Se kävi niin nopeasti, että koira hämmennyksissään tuli pää edellä maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä ja ryntäsi tietä pitkin alaspäin siihen suuntaan, mistä Jerin ulvonta kuului. Mutta ulina päättyi äkkiä kimeään tuskanhuutoon, mikä yhä vain kiihdytti Miksin juoksua. Miksi syöksyi tiellä avuttomana viruvan Jerin ohi. Vuokrahevonen oli kompastunut jäykillä jaloillaan ollen vähällä kaatua ja silloin sattunut potkaisemaan Jeriä murskaten sen etukäpälän.

Mies katsoi taakseen, ja nähdessään Miksin niin lähellä hän luuli, että kolmas koira oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hän ei säikkynyt koiria. Vain ihmiset haulikkoineen ja kivääreineen saattoivat tuhota hänet. Ja Jerin ja Miksin puremat pakottavat haavat kiihdyttivät hänen vihaansa koiria kohtaan.

"Yhä lisää koiria", hän ajatteli katkerana, kun hän kumartui satulasta ja sivalsi koiraa ratsupiiskalla silmille.

Hänen ihmeekseen ei koira ollut tietävinäänkään lyönnistä. Se ei haukkunut eikä vinkunut tuskasta. Se ei edes murissut. Se vain lisäsi vauhtia, aivan kuin ei lyönti olisi siihen sattunutkaan eikä ratsupiiska yhä vingahdellut sen korvissa. Kun Miksi tähtäsi hänen oikeaan jalkaansa, hän iski sitä uudelleen, tällä kertaa juuri kuonon ja silmien keskiväliin. Lyönnin pysäyttämänä Miksi kaatui, mutta jatkoi sitten juoksuaan pitkin loikkauksin valmiina hyökkäämään uudelleen.

Mutta mies oli huomannut vielä yhden seikan. Koira oli ollut niin lähellä, että hän näki sen silmää räpäyttämättä ottavan iskun vastaan. Se tuntui kamalalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt koiran tekevän niin. Miksi uudisti hyökkäyksensä, mies torjui sen piiskallaan, ja tuo pelottava näky toistui jälleen. Koira ei räpäyttänyt silmiään eikä edes vavahtanut, kun isku sattui siihen.

Ja uusi pelko valtasi miehen. Tulisiko sittenkin loppu kaikkien kärsimysten jälkeen? Tuoko pörröinen koira, joka oli vaiti kuin kuolema, oli määrätty tuhoamaan hänet, kun ihmiset eivät siihen pystyneet? Hän ei ollut enää edes varma siitä, että se oli oikea koirakaan. Voihan se yhtä hyvin olla salatusta maasta tämän elämän tuolta puolen lähetetty kauhea kostaja, jonka tuli tehdä loppu hänestä tällä retkellä, mikä aivan varmasti oli hänen kuolinretkensä. Koira ei ollut oikea koira. Se ei voinut olla. Eihän ollut sellaista koiraa, joka ei piiskaniskusta räpäyttäisi silmiään tai vavahtaisi.