Part 21

Ei vielä ensimmäisenä päivänä eikä toisena tai kolmantenakaan Ben murtunut. Mutta kahden viikon kuluttua se oli voitettu.

Tuli päivä, jona Mulcachy löi piiskallaan tuoliin, apulainen pisteli ristikon takaa rautahaarukallaan Ben-parkaa kylkeen ja kuningastiikeri, hyvin vähän kuninkaallisena, hiipien kuin piesty kissa, hurjan pelon vallassa, tassutteli tuolin luo ja istuutui sille kuin ihminen. Nyt se oli "kesytetty" tiikeri. Tuo surullinen ja kamala ihmisen liikkeiden matkiminen on yleisöstä ollut -- ja on yhä vieläkin -- kovin "opettavaista".

Toinen tapaus -- Elias oli vaikeampi ja yksi niitä harvoja kokeita, joissa Mulcachy epäonnistui, mutta kaikki myönsivät, ettei toisin olisi voinut käydä. Elias oli mahtava alaskalainen karhuhirviö, joka oli hyväntuulinen ja omalla tavallaan lystikäskin. Mutta sillä oli oma tahtonsa, ja se tahto oli yhtä jykevä kuin se ruumis. Se voitiin houkutella tekemään kaikenlaisia pikku kujeita, mutta se ei antanut pakottaa itseään mihinkään. Eikä eläinnäytännöissä, joissa kaiken täytyy käydä kellon tarkkuudella, ole aikaa houkutteluihin. Eläimen täytyy tehdä temppunsa ja tehdä se heti. Yleisöllä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, kun kesyttäjä koettaa suostutella hidasta tai vastahakoista eläintä tekemään sen, minkä näkemisestä yleisö on maksanut.

Eliasta alettiin siis harjoittaa väkivallalla. Mutta ensimmäinen opetustunti jäi viimeiseksi, eikä karhu ennättänyt päästä edes areenalle, sillä opetus aloitettiin sen omassa häkissä.

Se sidottiin kuten pedot tavallisesti, kaikki neljä jalkaa vedettiin ristikon läpi ja pää kiskottiin "kurenauhalla" alas lattiaan, ja sitten se sai "käsihoitoa". Kaikki isot kynnet leikattiin lihaa myöten. Sen tekivät miehet häkin ulkopuolella. Sitten Mulcachy pani häkissä renkaan sen kuonoon. Ja se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mulcachy pisti jonkin kojeen ison karhun toiseen sieraimeen ja leikkasi nenän väliseinämästä pyöreän lihapalan. Mulcachy oli tottunut käsittelemään karhuja. Saadakseen villin karhun tottelemaan tuli iskeä johonkin hyvin arkaan kohtaan sen ruumiissa. Silmät, kuono ja korvat ovat helpoimmin saavutettavat arat kohdat, ja kun silmistä ei voi olla puhetta, ovat kuono ja korvat ainoat, mihin voi tarttua.

Reikään Mulcachy pisti heti metallirenkaan. Tähän renkaaseen hän kiinnitti köyden. Nyt oli karhun kohtalo määrätty. Niin kauan kuin se eläisi, se olisi kuonorenkaansa orja.

Elias päästettiin silmukoista ja laskettiin irralleen häkissä, jotta se saisi totuttautua renkaaseen. Se kohosi takajaloilleen, murisi ja alkoi voimakkaalla etukäpälällään tutkia rengasta. Se ei ollut leikkikalu. Se poltti kuin tuli sen kuonoa. Ja karhu iski sitä etukäpälillään, aivan niin kuin se olisi iskenyt pistäviä mehiläisiä niiden pesän ryöstettyään. Se nykäisi pois renkaan, repi sen irti kuonon seinämästä ja muutti pyöreän reiän kihelmöiväksi, ammottavaksi haavaksi.

Mulcachy kirosi. "Nyt se saa tuntea, mitä helvetti on!" Silmukat tulivat jälleen käytäntöön. Taas Elias makasi avuttomana ristikon luona ja sai uuden reiän kuonoonsa. Nyt se iskettiin toiseen sieraimeen. Ja sitten se sai tuntea, millainen helvetti on. Kuten äsken, se repi nytkin renkaan pois heti, kun pääsi irti.

Mulcachy oli hyvin loukkaantunut. "Ei, kuulehan nyt, tule toki järkiisi", hän sanoi. Ja "järkiinsä" hän koetti saada karhun pistämällä renkaan molempien sieraimien läpi, ylempää, väliruston läpi. Mutta Elias oli mahdoton. Sillä ei ollut, kuten Benillä, sielussaan mitään, mikä olisi ollut kyllin heikkoa tai arkaa tai ylpeää murtuakseen. Samassa kun se pääsi vapaaksi, se kiskasi renkaan, niin että puolet kuonoa seurasi mukana. Mulcachy pisti renkaan Eliaan oikean korvan läpi. Elias repi korvan siekaleiksi. Mulcachy lävisti sen vasemman korvan. Karhu repi senkin. Silloin Mulcachy hellitti. Hänen täytyi. Ja hän puheli valitellen: "Olemme voitetut. Siinä ei ole enää mitään mihin tarttua."

Kun Elias sitten oli tuomittu "häkkieläimeksi" koko iäkseen, murisi Mulcachy:

"En ole milloinkaan nähnyt noin hillitöntä eläintä. En päässyt kerrassaan mihinkään sen kanssa. En saanut sitä edes nuoraan."

34.

Tämä sattui Orpheum-teatterissa Oaklandissa, Kaliforniassa. Harley Kennan etsi hattuaan tuolin alta, kun hänen vaimonsa sanoi:

"Ei vielä ole väliaika. Yksi numero on jäljellä."

"Opetettuja koiria", Kennan vastasi, ja se riitti selitykseksi, sillä hänellä oli tapana poistua katsomosta, kun opetetut eläimet esiintyivät.

Villa Kennan silmäsi ohjelmaansa.

"Niin", hän sanoi, mutta lisäsi sitten: "Se on laulava koira. Ja huomautetaan erikoisesti, että koira on lavalla yksin. Jääkäämme tämän kerran, että näemme, onko se Jerin veroinen."

"Eläinparka, joka rääkätään ulvomaan", murisi Harley.

"Mutta sehän on aivan yksin lavalla", Villa väitti. "Jos se on kiusallista, voimme lähteä. Minä tulen mukaan. Tahtoisin vain kuulla, kuinka paljon paremmin Jeri laulaa kuin se. Tämäkin kuuluu olevan irlantilainen terrieri."

Harley Kennan jäi siis paikoilleen. Hullunkurisesti irvistelevät ilveilijät suorittavat numeronsa ja kolme ylimääräistä numeroa, ja esirippu nousi heidän takanaan paljastaen tyhjän näyttämön. Pörröinen irlantilainen terrieri tuli aivan siivosti esille, meni siivosti rampin luo ja katsoi orkesterin johtajaan. Kuten ohjelmassa oli ilmoitettu, se oli yksin lavalla.

Orkesteri soitti alkusoiton lauluun "Suloinen sana Kohta". Koira haukotteli ja istahti. Mutta orkesteri oli tottunut soittamaan alkutahteja uudelleen, kunnes koira aloitti laulunsa. Kolmannella kerralla koira avasi suunsa ja aloitti. Se ei ollut pelkästään ulvontaa. Se oli niin sulavaa, että sitä tuskin voi ulvomiseksi sanoakaan. Se ei myöskään ollut pelkkää tahdin seuraamista. Koira lauloi sävelen, oikein ja puhtaasti.

Mutta Villa Kennan malttoi tuskin kuunnella.

"Se laulaa kymmenen kertaa paremmin kuin Jeri", sanoi Harley Kennan hänelle.

"Sano", kuiskasi Villa kiihkeästi, "oletko ennen nähnyt tuota koiraa?"

Harley pudisti päätään.

"Sinä olet sen varmaan nähnyt", väitti Villa. "Katso sen pahoinpideltyä korvaa. Koeta muistella."

Mutta mies pudisti vain päätään.

"Ajattele Salomonin saaria", vaimo yllytti yhä. "Ajattele _Arielia_. Etkö muista, että kun palasimme Malaitasta, mistä otimme Jerin Tulagiin, oli sillä veli siellä, villienvartijana eräässä kuunarissa."

"Ja sen nimi oli Miksi -- jatkahan."

"Sillä oli juuri tuollainen epämuotoinen korva", Villa jatkoi. "Ja se oli noin takkuinen. Se oli Jerin täysiveli. Niiden vanhemmat olivat Panu ja Timi Meringestä. Ja Jeri on nyt meidän 'hupsu laulajamme'. Ja tuo koira laulaa, sillä on epämuodostunut korva, ja sen nimi on Miksi."

"Mahdotonta", Harley sanoi

"Juuri se, että mahdoton käy mahdolliseksi, tekee elämän elämisen arvoiseksi", vastasi Villa. "Ja tässä on sellainen sattuma, siitä olen varma."

Yhä vielä mies uskoi, että se oli mahdotonta, ja yhä uudelleen nainen väitti, että tässä mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Koira lauloi lavalla: "Herra suojaa kuningasta".

"Sinä kuulet, että olen oikeassa", vakuutti Villa. "Ei yksikään amerikkalainen opettaisi koiralleen tuota laulua. Joku englantilainen on omistanut sen ja opettanut sen laulamaan. Salomonin saaret ovat Englannin."

"Sinne on pitkä matka", mies hymyili. "Mutta tuo korva minua kummastuttaa. Muistan sen nyt. Muistan sen päivän, jolloin laskimme maihin Tulagissa Jeri mukanamme ja sen veli tuotiin maihin _Eugéniestä_ pelastusveneessä. Ja sillä veljellä oli aivan samanlainen epämuodostunut, käpertynyt korva."

"Vielä yksi seikka", Villa sanoi. "Kuinka monta laulavaa koiraa olemme tunteneet? Yhden ainoan -- Jerin. Samat vanhemmat varmaankin voisivat helpommin siittää samanlaisen kuin muut vanhemmat. Panu ja Timi ovat Jerin vanhemmat, ja tämä on Miksi."

"Se oli karkeakarvainen, ja sillä oli käpertynyt korva", Harley virkkoi miettiväisenä. "Näen sen selvästi sellaisena kuin se istui pelastusveneen perässä ja juoksenteli rannalla kylki kyljessä Jerin kanssa."

"Jos se huomenna jälleen juoksisi kylki kyljessä Jerin kanssa, olisitko silloin varma?" kysyi Villa.

"Se oli niiden tapa, ja Panun ja Timin tapa niitä ennen", mies myönteli. "Mutta on pitkä matka Salomonin saarilta Yhdysvaltoihin."

"Jeri on matkustanut sen matkan", vastasi vaimo. "Ja jos Jeri kerran on tullut Salomonin saarilta Kaliforniaan, onko silloin ihmeellisempää, että Miksi on tehnyt saman matkan? -- Oh, kuulehan!"

Koira lauloi lavalla ylimääräisen laulun "Koti, koti armas". Kun se oli lopussa, tuli Jakob Henderson suosionosoitusten raikuessa esille kulissien välistä, meni koiran luo ja kumarsi. Villa ja Harley istuivat hetkisen ääneti. Sitten Villa sanoi: "Olen istunut tässä ja ollut kovin kiitollinen eräästä seikasta."

Harley odotti.

"Siitä, että olemme niin inhottavan rikkaita", jatkoi Villa.

"Ja se merkitsee, että sinä tahdot koiran, että sinun täytyy se saada ja että sinä sen saat, koska minulla on varaa hankkia se sinulle", kiusoitteli mies.

"Koska sinulla ei ole varaa olla sitä tekemättä", vastasi vaimo. "Täytyyhän sinun uskoa, että se on Jerin veli. Ainakin sinun täytyy epäillä sitä..."

"Minä epäilen", nyökkäsi mies. "Väliin tapahtuu mahdottomia, ja voihan tämä olla sellainen sattuma. Tietysti se ei ole Miksi, mutta minkäpä vuoksi se toisekseen ei voisi olla Miksi. Mennään sisään ja otetaan selko asiasta."

"Taas eläinsuojeluyhdistyksen lähettejä", ajatteli Jakob Henderson, kun mies ja nainen, teatterinjohtajan saattamina, ilmestyivät hänen pieneen pukuhuoneeseensa. Miksi torkkui tuolilla eikä näyttänyt välittävän tulijoista. Harleyn puhellessa Hendersonin kanssa Villa Kennan tarkasti Miksiä. Tämä raotti hiukan silmiään ja sulki ne samassa. Miksi oli katkeroitunut koko maailmalle, se oli synkkä ja alakuloinen eikä ollenkaan kohtelias, kuten oli ennen ollut. Se ei välittänyt ihmisistä, jotka sattumalta tunkeutuivat sen luo silittääkseen sen päätä ja lörpötelläkseen joutavia ja katosivat sitten ainiaaksi.

Tylystä vastaanotosta pettyneenä Villa Kennan jätti sanottavansa toistaiseksi ja kuunteli, mitä Jacob Hendersonilla oli koirasta kerrottavana. Harry Del Mar, eläintenkesyttäjä, oli saanut koiran jostakin Tyynenmeren rannalta, luultavasti San Franciscosta, mutta matkustettuaan sen kanssa itävaltoihin Harry Del Mar oli kuollut rautatieonnettomuudessa New Yorkissa, ennättämättä antaa mitään tietoja koirasta. Siinä kaikki. Ja sitten Henderson oli ostanut sen kahdellatuhannella dollarilla eräältä Harris Collinsilta ja huomannut, ettei ollut vielä milloinkaan ennen sijoittanut rahojaan niin hyvin.

Villa palasi koiran luo.

"Miksi", hän sanoi hyväilevällä äänellä, melkein kuiskaten. Miksi raotti hiukan silmiään, lihakset korvanjuuressa jännittyivät ja koko sen ruumis vavahti.

"Miksi", toisti Villa.

Nyt Miksi nosti päänsä, silmät avoinna ja korvat pystyssä ja katsoi häneen. Se oli kuullut tuon nimen viimeksi Tulagin rannassa. Sana tuli sen luo kuin viesti menneisyydestä vuosien ja merten takaa. Se vaikutti kuin sähköisku. Samassa silmänräpäyksessä Miksi-muistot tulvahtivat sen mieleen. Se näki kapteeni Kellarin, joka oli viimeksi nimittänyt sitä Miksiksi, ja herra Hagginin ja Derbyn ja Bobin Meringen plantaasilla ja Timin ja Panun ja -- kaikkein selvimpänä näiden menneisyyden varjojen joukossa -- veljensä Jerin.

Mutta oliko menneisyys todellakin hävinnyt? Nimi, joka oli ollut poissa vuosikausia, oli tullut takaisin. Se oli tullut huoneeseen yhdessä tuon miehen ja naisen kanssa. Tätä kaikkea Miksi ei _ajatellut_, mutta se toimi selvästi, niinkuin se olisi näin ajatellut.

Se hyppäsi tuolilta ja juoksi naisen luo. Se nuuski naisen kättä ja vaatteita, kun nainen taputti sitä. Ja kun se tunsi hänet, se nousi raivoon. Se ryntäsi naisen luo ja haukkui ja vinkui kiihkeästi, kun nainen koetti sitä hyväillä. Samassa se oli jo poissa, juoksi ympäri huonetta, nuuski pesukaapin alta ja tutki joka nurkan. Sitten se hyökkäsi taas takaisin ja juoksi huoneen ympäri yhtä mittaa vinkuen.

Jacob Henderson katseli menoa hieman paheksuvan näköisenä.

"Se ei milloinkaan mellasta noin", hän sanoi. "Se on hyvin hiljainen koira. Se saa ehkä raivokohtauksen, mutta sitä se ei ole milloinkaan vielä saanut."

Kukaan ei ymmärtänyt, ei edes Villa Kennan. Mutta Miksi ymmärsi. Se etsi kadonnutta maailmaa, joka oli tullut jälleen sen luo, kun se kuuli tuon nimen. Koska tuo nimi oli voinut palata takaisin Tyhjyydestä kuten tuo nainenkin, jonka Miksi oli kerran nähnyt kulkevan Tulagin rannalla, niin voi kaikki muukin tulla takaisin Tulagista ja Tyhjyydestä. Kuten tuo nainen nyt seisoi ilmielävänä sen edessä ja lausui sen nimen, niin kapteeni Kellar ja herra Haggin ja Jerikin voivat olla läsnä, jossakin huoneessa tai oven takana.

Se juoksi ovelle, vinkui ja raapi sitä.

"Se luulee ehkä, että joku on ulkona", sanoi Jacob Henderson ja avasi oven.

Ja niin Miksi luulikin. Se odotti, että avatusta ovesta tulvisi sisään Etelämeri kantaen aalloillaan kuunareita ja laivoja, saaria ja luotoja ja kaikki ne ihmiset, eläimet ja esineet, jotka kerran oli tuntenut ja vieläkin muisti.

Mutta menneisyys ei tulvinutkaan sisään ovesta. Siitä aukeni vanha tavallinen näky. Koira palasi nolona naisen luo, joka yhä silitteli sitä ja sanoi sitä Miksiksi. Hän ainakin oli siinä. Sitten Miksi nuuski miestä ja yhdisti muistonsa hänestä muistoihinsa Tulagin rannasta ja _Arielin_ kannelta, ja silloin se taas kiihtyi.

"Harley, tiedän varmasti, että se on Miksi!" huudahti Villa. "Etkö voi panna sitä koetukselle?"

"Mutta millä tavalla?" Harley mietti. "Se näyttää tuntevan nimensä. Nimi saa sen kiihtymään. Ja vaikkei se ole meitä sen paremmin tuntenut, se näyttää muistavan meidät ja kiihtyvän myös meidän läsnäolostamme. Jospa se vain voisi puhua..."

"Voi, puhu! Puhu!" sanoi Villa Miksille tarttuen molemmin käsin sen päähän ja keinuttaen sitä edestakaisin.

"Olkaa varovainen, hyvä rouva", varoitti Jacob Henderson. "Se on hyvin ärtyisä, eikä se anna ihmisten ottaa tuollaisia vapauksia."

"Minulle se ei tee mitään", Villa vastasi hermostuneesti naurahtaen, "sillä minut se tuntee. -- Harley!" hän huudahti samassa. "Nyt minä tiedän kokeen. Muistathan, että Jeri oli villienvahti, ennenkuin saimme sen. Ja Miksi oli myös villienvahti. Puhu sille villien englantia. Ole suuttuvinasi jollekin neekeripojalle, niin saamme nähdä, mitä se tekee."

"Ei ole niinkään helppoa muistaa villien murretta", Harley vastasi, mutta nyökkäsi samalla merkiksi, että hyväksyi ehdotuksen.

"Sillä välin minä panen sen ajattelemaan muuta", sanoi Villa.

Hän istuutui ja kumartui Miksin yli sen pää sylissään ja keinutti sitä edestakaisin ja jokelteli laulaen, kuten hänellä oli tapana laulaa Jerille. Miksi ei siitä suuttunut, alkoipa vielä hyräilläkin mukana. Villa iski silmää Harleylle.

"Tuhat tulimainen", aloitti Harley vihaisella äänellä. "Mitä sinu musta roisto teke tämä paikka? Minu hyvin vihainen sinulle!"

Nämä sanat kuullessaan Miksi pörhisti niskakarvansa, veti päänsä pois naisen sylistä ja kääntyi muristen nähdäkseen villin, jonka oli aivan äsken täytynyt tulla huoneeseen ja saada tuo valkea jumala suuttumaan. Mutta Miksi ei nähnyt mustaihoista. Niskakarvat yhä pystyssä se tuijotti oveen. Harley suuntasi myös katseensa oveen, ja nyt Miksi oli aivan varma siitä, että joku Salomonin saarten villi seisoi oven takana.

"Hei, Miksi!" huusi Harley. "Aja villi yli laidan!"

Hurjasti haukkuen Miksi hyökkäsi ovelle. Se paiskautui sellaisella vauhdilla sitä vastaan, että ovi lennähti auki. Nähdessään vain tyhjän oviaukon siinä, missä oli odottanut näkevänsä mustaihoisen, Miksi joutui aivan hämmennyksiin. Se peräytyi pää pyörällä tuon pettävän, kummitusmaisen menneisyyden tähden, jota se ei unohtanut.

"Ja nyt", sanoi Harley Jacob Hendersonille, "keskustelemme kaupasta..."

35.

Kun juna seisahtui Glen Ellenin asemalle Kuunlaaksossa, Harley Kennan itse otti vastaan Miksin tavaravaunun sivuovella ja nosti sen maahan. Ensimmäisen kerran Miksi oli tehnyt rautatiematkan olematta häkissä. Se oli matkustanut Oaklandista ainoastaan kaulanauha ja ketju kaulassaan. Autossa sitä odotti Villa Kennan, ja kun ketju oli otettu pois, Miksi istutettiin Villan viereen, hänen ja Harleyn väliin. Auton vieriessä pitkin kahden mailin pituista tietä, joka kiemurteli Sonoma-vuoren rinteitä, Miksi tuskin huomasi metsän puita ja ohivilahtelevia aukeita. Se oli ollut kolme vuotta Yhdysvalloissa koko ajan kovassa vankeudessa. Häkit ja ketjut, ahtaat komerot, tavaravaunut ja junasillat olivat olleet sen osana. Hiukan luontoa se oli nähnyt vain istuessaan puistossa penkkiin kiinnikytkettynä, sillä välin kun Jacob Henderson tutki Swedenborgia. Puut, pensaat ja nurmikot eivät sanoneet sille mitään. Ne olivat yhtä saavuttamattomia kuin sininen taivas tai kiitävät pilvet. Sellainen oli Miksin suhtautuminen puihin ja vuoriin ja nurmikkoihin, jos täydellistä välinpitämättömyyttä voi suhtautumiseksi sanoa.

"Sinä et näytä olevan ihastunut maaseutuun, Miksi", sanoi Harley.

Miksi nosti päätään kuullessaan vanhan nimensä ja vastasi luimistamalla hiukan korviaan ja koskettamatta Harleyn olkapäätä kuonollaan.

"Ei se näytä myöskään kovin halukkaalta hyväilemään", arveli Villa. "Ei ainakaan niinkuin Jeri."

"Odotahan, kunnes ne tapaavat toisensa", hymyili Harley vastaan. "Silloin Jeri ainakin riehuu kahden edestä."

"Jos ne niin pitkästä ajasta muistavat toisiaan", sanoi Villa.

"Tunsivathan ne toisensa Tulagissakin", vastasi Harley. "Ja silloin ne olivat täysikasvuisia ja olivat nähneet toisensa viimeksi penikkoina. Muistathan, miten ne haukkuivat ja juoksivat edestakaisin rannalla. Miksi oli niistä villimpi. Ainakin se melusi kaksi kertaa kovemmin kuin Jeri."

"Mutta nyt se näyttää hirmuisesti vanhentuneelta ja alakuloiselta."

"Kolme vuotta on saanut sen talttumaan", Harley sanoi.

Mutta Villa pudisti päätään.

Kun auto pysähtyi talon eteen ja Kennan astui ensiksi ulos, Miksi kuuli iloisen tervehdyshaukunnan, joka tuntui tutulta. Iloinen haukunta vaihtui epäileväksi ja kateelliseksi murinaksi, kun Jeri oli Harleyn hyväilevässä kädessä tuntenut toisen koiran hajun. Samassa Jeri oli huomannut, että hajun aiheuttaja oli autossa, ja hyppäsi siihen. Muristen Miksi kohtasi sen puolitiessä, mutta lennähti samassa auton pohjalle pitkäkseen.

Irlantilainen terrieri tottelee herraansa kaikissa tilanteissa, minkä vain harvat koirat tekevät, ja sitä myös todisti myös Jerin ja Miksin menettely, kun ne kuulivat Harley Kennanin äänen. Ne erosivat, ja vaikka ne yhä murisivat, ne eivät hyökänneet toistensa kimppuun maahan tultuaan. Tämä pieni välikohtaus oli kestänyt vain niin harvoja sekunteja tai ehkä ainoastaan joitakin sekunnin murto-osia, etteivät ne vielä olleet ennättäneet tuntea toisiaan, ennenkuin ne olivat hypänneet autosta. Ja ne olivat yhä hullunkurisen jäykkäjalkaisia ja niskakarvat pörhöllään, kun ne alkoivat kaukaa nuuskia toisiaan.

"Ne tuntevat toisensa!" huudahti Villa. "Odotetaan ja katsotaan, mitä ne tekevät."

Miksi puolestaan ei ollenkaan hämmästynyt huomatessaan, että Jeri oli tullut takaisin Tyhjyydestä. Sellaista oli alkanut tapahtua niin tiheään, etteivät itse tapahtumat sitä paljonkaan liikuttaneet enää. Sensijaan päätelmät, joita se tapahtumista teki, saivat sen sydämen lyömään kiihkeämmin. Jos mies ja nainen ja samoin Jeri olivat palanneet Tyhjyydestä, niin voi ja täytyi myös rakastetun hovimestarin palata millä hetkellä hyvänsä.

Jeristä sen enempää välittämättä Miksi katseli ympärilleen etsien hovimestaria. Jeri purki ensimmäisen ilonsa tapaamisesta villiin juoksuun. Se haukkui kehottavasti, hypähti viisi, kuusi kertaa sivulle päin, palasi jälleen ja antaakseen ilonsa osoitukselle enemmän pontta, se löi Miksiä leikkisästi käpälällään, ennenkuin taas lähti laukkaamaan.

Siitä oli kulunut jo niin monta vuotta, kun Miksi oli viimeksi juossut toisen koiran kanssa, että se alussa pysyi aivan kylmänä Jerin houkutteluille. Mutta sellainen kilpajuoksu on koirien yleinen tapa osoittaa iloa ja ystävyyttä, ja Miksi oli tavattoman suuressa määrin perinyt tämän taipumuksen Panulta ja Timiltä, tuolta rakastavalta parilta, joka juoksi kilpaa Salomoninsaarilla.

Kun Jeri seuraavan kerran löi sitä käpälällään, haukkui ja läksi sitten kiitämään houkuttelevaa kaarta, Miksi seurasi tahtomattaan hitaasti jäljessä. Mutta Miksi ei haukkunut, ja loikattuaan viisi, kuusi kertaa se pysähtyi äkkiä ja katsoi Villaan ja Harleyhin aivan kuin lupaa pyytäen.

"Mene vain, Miksi", huusi Harley iloisesti ja kääntyi tahallaan poispäin auttamaan Villaa vaunuista.

Miksi läksi uudelleen juoksemaan. Se alkoi hämärästi aavistella entisiä iloja, kun se painoi olkapäänsä Jeriä vasten ja juoksi kylki kyljessä sen kanssa. Mutta Jeri oli nyt enemmän iloissaan, ja se haukkui, mutta sitä ei Miksi tehnyt.

"Ennen se haukkui", huomautti Villa.

"Paljon enemmän kuin Jeri", lisäsi Harley.

"Ne ovat vieneet siltä haukkumishalun", sanoi Villa. "Se on varmasti kärsinyt hirveästi, kun se ei voi enää haukkuakaan."

Kalifornian vihreä kevät ennätti vaihtua kullanruskeaan kesään, ennenkuin alati samoileva Jeri oli näyttänyt Miksille kaikki etäisimmät ja korkeimmat kolkat Kennanin maatilalla Kuunlaaksossa. Villien kukkien loisto katosi, kunnes päivänpaahtamilla rinteillä oli vain kullanpunaisia unikoita, jotka vaalenivat himmeän kullan värisiksi, ja tuulen pieksämiä mariposaliljoja, jotka keinuessaan ohuiden varsien päissä kuivuneessa ruohikossa muistuttivat koreanvärisiä perhosia: oli kuin perhoset olisivat laskeutuneet hetkiseksi levähtämään, ennenkuin jatkoivat liihotteluaan.

Miksi, joka aina seurasi sinne, minne vallaton Jeri sen vei, etsi alinomaa jotakin, mitä ei koskaan voinut löytää. Ja aika kului, ja vuodenajat vaihtuivat.

"Se etsii jotakin", sanoi Harley Villalle. "Sitä ei ole. Ei täällä ainakaan. Mitähän se etsii?"

Hovimestaria, eikä Miksi löytänyt häntä milloinkaan. Tyhjyys oli niellyt hänet eikä tahtonut antaa takaisin. Mutta jos Miksi olisi voinut tehdä kymmenen päivän laivamatkan eteläiselle Tyynellemerelle, Marquesas saarille, niin se olisi tavannut hovimestarin ja Kwaquen ja Vanhan Merikarhun, jotka kaikki elivät "lotuksensyöjinä" paratiisillisella Taiohae-saarella. Heidän olkikattoisista majoistaan ja niiden ympäriltä, korkeiden arocatopuiden alta se olisi löytänyt muita hyviä ystäviä: kissoja ja kissanpoikasia, porsaita, aaseja ja poneja, pari papukaijaa ja vallattoman apinan, mutta ei yhtään koiraa tai kakadupapukaijaa. Sillä Dag Daughtry oli ankarasti kieltänyt tuomasta koiraa sinne. Hän selitti, ettei hän Killin kadotettuaan tahtonut toista koiraa. Ja mitään selittelemättä Kwaque oli päättäväisesti hylännyt kaikki valkoiset kakadut, joita ohikulkevien laivojen merimiehet sinne toivat.

Mutta kesti kauan, ennenkuin Miksi herkesi etsimästä hovimestaria. Kun se juoksi vuoripolkuja tai väliin kiipesi, väliin liukui alas laakson rinnettä, se odotti aina hovimestarin tulevan siellä vastaan, ja se oli aina valmiina vainuamaan tuttua hajua, joka johtaisi sen takaisin rakastetun herran luo.

"Se etsii jotakin, se etsii varmasti jotakin", puheli Harley Kennan usein ihmetellen, kun hän Villan rinnalla katseli Miksin alituista etsimistä. "Jeri vainuaa kaniineja ja ketun jälkiä, mutta Miksiä ei näytä sekään huvittavan. Se käyttäytyy aivan kuin olisi kadottanut kalliin aarteen eikä tietäisi, minne sen on kadottanut ja mistä sitä etsiä."