Part 2

Miksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry maiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi otti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan kastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle. Daughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja laski päänsä hovimestarin polvelle.

"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä seurasit minua omasta halustasi", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan. "Nopeasti, nopeasti", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena melansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta kulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti _Makambon_ olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja puhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti kärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.

Puolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi:

"Se koira olla suuren valkean herran kuunarilla. -- Te anta minu kymmenen lehti tupakka", hän lisäsi hetkisen kuluttua nähdäkseen, mitä hänen ilmoituksensa oli vaikuttanut.

"Annan sinulle melalla kalloon", vastasi Daughtry nauraen.

"Kuunarin valkoinen herra on minun hyvä ystäväni. Hän on juuri _Makambossa_. Vien koiran hänen luokseen _Makamboon_."

Ukko ei sanonut enää mitään, ja vaikka hän eli vielä monta vuotta, ei hän koskaan puhunut siitä keskiyöllä kulkijasta, joka vei Miksin. Nähdessään ja kuullessaan, mikä elämä nousi rannalla myöhemmin yöllä, kun kapteeni Kellar pani koko Tulagin ylösalaisin Miksiä etsiessään, yksijalkainen ukko pysyi visusti hiljaa. Mikä hän oli rakentaakseen riitaa vieraiden valkoisten herrojen kesken, jotka tulivat ja menivät, retkeilivät ja hallitsivat kaikkialla mielensä mukaan?

Tässä ukko ei ollenkaan poikennut muusta heimostaan, tummaihoisesta melanesialaisesta rodusta. Valkoiset toimivat outojen ja käsittämättömien tarkoitusperien mukaan. He muodostivat kokonaan toisen maailman, olivat ylempiä olentoja ja elivät elämänsä korkeammalla tasolla, missä ei tapahtunut mitään mustaihoisten mielestä todellista ja luonnollista, ja valkoiset herrat liikkuivat kuin unikuvat, kuin varjot maailmankaikkeuden suurella, salaperäisellä taustalla.

Koska laskusilta oli alahangan puolella, kiersi Dag Daughtry ylähangan puolelle ja pysäytti kanootin avoimen luukun kohdalle.

"Kwaque!" hän huusi hiljaa kerran, kahdesti.

Toisella kerralla aukkoon ilmestyi pää, joka kurkisti alas ja sanoi kimeällä äänellä:

"Minu otta vastaan, herra."

"Ota koira vastaan", hovimestari kuiskasi. "Sulje se hyttiin ja odota minua. Pidä varasi! Nyt!"

Hovimestari tarttui nopeasti Miksiin, nosti sen ylös, jätti sen käsiin, jotka ojentautuivat laivan rautaisesta kyljestä, ja souti sitten avonaiselle lastiaukolle. Hän pisti kätensä tupakkakukkaroonsa, ojensi kimpun irtonaisia lehtiä ukolle ja sysäsi kanootin menemään ollenkaan ajattelematta, pääsisikö sen avuton soutaja milloinkaan maihin.

Vanhus antoi melansa levätä eikä katsahtanutkaan mahtavaan höyrylaivaan kanootin liukuessa sen kylkeä pitkin takaisin pimeään. Hän oli kokonaan keskittynyt sen suuren tupakka-aarteen laskemiseen, mikä oli tipahtanut hänen syliinsä. Viisi oli äärimmäinen luku, minkä hän tunsi. Kun hän oli laskenut viiteen, hän alkoi alusta ja laski taas viiteen. Niitä oli kaikkiaan kolme viittä ja näiden lisäksi vielä kaksi lehteä, ja niin hän sai lopultakin yhtä varman käsityksen lehtien luvusta kuin valkea mies määrittelemällä ne yhdellä ainoalla luvulla _seitsemäksitoista_.

Se oli paljon enemmän kuin hän ahneudessaan oli toivonut. Mutta hän ei hämmästynyt. Valkoisten miesten teot eivät häntä hämmästyttäneet. Jos siinä olisi ollut kaksi nauhaa seitsemäntoista sijasta, ei hän olisi sitäkään ihmetellyt. Koska valkoisten miesten kaikki teot olivat hämmästyttäviä, ei mustaihoinen voinut niitä enää hämmästyä, paitsi ehkä silloin, kun hän joskus ihmeekseen pystyi jonkun teon käsittämään.

Meloen, ähkien, leväten, unohtaen valkoisten miesten varjomaailman, tajuamatta muuta todellisuutta kuin Tulagi-vuoren mustan harjanteen, joka piirtyi rauhallisesti välkkyvää tähtitaivasta vasten, meren ja kanootin, jota hän niin suurella vaivalla kuljetti, oman heikkenevän voimansa ja kuoleman, joka siitä viimein oli tekevä lopun, vanhus meloi hitaasti rantaan.

3.

Lyhyen ilmamatkansa jälkeen Miksi pysähtyi näkymättömiin käsiin; ne nostivat sen kapean metallikehyksen läpi valaistuun huoneeseen, missä se katseli ympärilleen Jeriä etsien. Mutta Jeri makasi sillä hetkellä Villa Kennanin vuoteen vieressä _Arielin_ keinuvalla kannella. Takanaan Melanesian saaret ja suoraan keulan edessä Uusi Guinea tämä hieno alus kiiti yksitoista solmuväliänsä pasaatituulen ajamana, ja laidan valurei'issä sihisi ja loiski, kun ne ryyppäsivät merivettä. -- Jerin sijaan, jonka se oli viimeksi nähnyt jossakin laivassa, Miksi näki nyt edessään Kwaquen.

Kwaquen? Niin, Kwaque oli Kwaque, olio, joka hyvin vähän oli muiden ihmisten kaltainen. Lieneekö elämänvirrassa koskaan ajelehtinut omituisempaa hylkyä. Ihmisten tavallisen laskutavan mukaan hän oli seitsentoistavuotias, mutta sadat vuodet olivat painaneet leimansa laihoihin kasvoihin, ryppyiselle otsalle, sisäänpainuneille poskille ja syvällä kiiluviin silmiin. Ohuet, hontelot jalat, joissa näytti olevan vain luut velton nahan peitossa eikä ollut lihaksista merkkiäkään, kannattivat paksua yläruumista. Suurta, esiintyöntyvää vatsaa tukivat tanakat lanteet, ja hartiat olivat leveät kuin Herkuleella. Mutta sivulta katsoen olkapäät ja rinta olivat aivan litteät. Tällä osalla pojan ruumista näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta. Käsivarret olivat yhtä ohuet kuin sääretkin, ja Miksistä näytti poika ensinäkemältä isomahaiselta mustalta hämähäkiltä.

Kwaque pukeutui nopeasti, veti päälleen purjekankaiset housut ja mekon, jotka olivat pitkäaikaisesta käytöstä sekä liassa että risoina. Kaksi vasemman käden sormea oli aina riepuun käärittyinä, ja ammattimies olisi tästä kohta tehnyt johtopäätöksen, että hän oli spitaalinen. Vaikka hän oli Dag Daughtryn omaisuutta yhtä varmasti, kuin jos tällä olisi ollut kuitti siitä, että oli ostanut pojan, ei omistaja kuitenkaan tietänyt, että tuossa omituisessa tylsähermoisessa oliossa ilmeni niin kamalan taudin oireita.

Daughtryn omistusoikeudella poikaan oli jokseenkin löyhät perusteet. Kuningas Wilhelmin maassa, joka kuuluu Amiraliteetti-saariin, Kwaque oli juossut suoraan Daughtryn syliin spitaaleineen kaikkineen. Kun hovimestari kuljeskeli alkuasukasten teitä ja polkuja viidakon reunassa lähellä rantaa -- hän teki usein niin nähdäkseen, eikö sattuisi eteen jotakin saalista -- hän oli tavannut Kwaquen. Ja hän sai viimeisellä hetkellä pojan käsiinsä.

Kahden hyvin nopeajalkaisen, tulessa karaistuilla keihäillä varustetun nuorukaisen ajamana Kwaque oli ravannut uskomattoman nopeasti hämähäkin jaloillaan, vaipunut aivan näännyksissä Daughtryn jalkoihin ja katsonut häneen rukoilevin silmin kuin metsän eläin, joka pakenee koiria. Daughtry oli sekaantunut asiaan jokseenkin väkivaltaisella tavalla, sillä hänellä oli terveellinen basillikauhu, ja kun nopeajalkaiset nuoret miehet uhkasivat lävistää hänet keihäillään, hän tarttui toisen keihääseen ja löi toisen tainnoksiin iskemällä häntä leukapieleen. Hetkistä myöhemmin makasi sekin, jonka keihäästä hän oli saanut otteen, pyörtyneenä.

Vanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen yhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen jalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia. Vaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien kaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan, jollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen kiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka korkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi Sydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset nenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä tehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä tahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta Port Moresbyssa. -- Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo säilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo nopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä kirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä, että astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti sentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan. Ja koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen katsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne tänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.

Laivassa -- se sattui olemaan _Cockspur_ -- Daughtry houkutteli kapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen shillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.

Koko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat veljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi Kwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan nähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan, ennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä sitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän rakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.

Hän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin jutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava sovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle hovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja ja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka taioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni, pääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.

Dag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin hänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä ihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.

Vakoilijat -- kertoi Kwaque -- ilmoittivat surevien sianomistajien olevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi puihin -- kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.

"Tosi sana", sanoi Kwaque, "minu ei teke se sika sairas".

"Varmasti", väitti Daughtry, "sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä näytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi. Sinä teet minutkin aivan sairaaksi."

Siitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla ennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen mieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan kertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia kerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi virnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.

Kwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet orjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen jollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque saisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut siihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin jossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä etsiä. Australian "aivan valkoinen" politiikka huolehti siitä. Ei ainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai polynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan punnan käteistä takuuta.

Eikä Kwaque halunnutkaan paeta, kun _Makambo_ poikkesi johonkin saareen. Kuningas Wilhelmin maa, ainoa maa, jota hänen jalkansa olivat astuneet, oli mittapuu, jonka mukaan hän arvosteli kaikkia muita saaria. Ja koska Kuningas Wilhelmin maassa syötiin ihmisiä, hän uskoi, että kaikkialla muuallakin käytettiin samaa ruokaa.

Mitä Kuningas Wilhelmin maahan tulee, oli _Makambon_ tapana poiketa sinne joka kymmenes viikko, kuten _Cockspur_ sitä ennen, ja kauhein uhkaus, millä Daughtry voi Kwaquea pelotella, oli maihinjättäminen sille paikalle, missä nopeajalkaiset nuoret miehet yhä surivat sikaansa. Ja nämä olivat todellakin ottaneet tavakseen _Makambon_ joka käynnillä soudella laivan ympärillä ja irvistellä kamalasti Kwaquelle, joka puolestaan irvisteli heille laivan laidan yli. Daughtry yllytti vain tätä kohteliaisuuksien vaihtoa säikyttääkseen pojan niin, ettei tämä milloinkaan toivoisikaan pääsevänsä takaisin syntymäkyläänsä.

Kwaque ei lisäksi ollenkaan halunnut jättää herraansa, joka oli aina sävyisä ja oikeudenmukainen eikä koskaan kohottanut kättään häntä vastaan. Kun oli selviytynyt meritaudista eikä sitten enää astunut jalallaan maalle, jottei saisi sitä uudelleen, Kwaque huomasi joutuneensa oikeaan paratiisiin. Hänen ei enää tarvinnut surra sitä, ettei kyennyt kiipeämään puuhun, koska häntä ei enää mikään vaara uhannut. Hän sai ruokaa säännöllisesti, ja millaista ruokaa sitten! Ei kukaan hänen kylässään olisi osannut uneksiakaan sellaisista herkuista, joita hän alinomaa sai syödä. Niinpä hän jokseenkin helposti selviytyi pienestä koti-ikävän kohtauksesta ja oli pian onnellisin ihminen, joka koskaan on meriä purjehtinut.

Kwaque se nosti Miksin lastiaukosta Dag Daughtryn hyttiin ja jäi odottamaan, että isäntä itse tulisi sisään alahangan puolelta. -- Tarkasteltuaan nopeasti huonetta ja nuuskittuaan makuupaikkaa ja sen alustaa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Jeri ollut siellä, Miksi alkoi tutkia Kwaquea.

Kwaque koetti olla ystävällinen. Hän päästi kurkustaan kaakottavan äänen osoittaakseen ystävyyttään, mutta Miksi vain murisi julkealle mustaihoiselle, joka oli uskaltanut koskea siihen -- Miksi oli oppinut, että sellainen oli loukkaus -- ja vieläpä uskalsi puhua sille, joka seurusteli ainoastaan valkoisten jumalien kanssa.

Kwaque vastasi koiran murinaan typerästi irvistelemällä ja läheni ovea ollakseen valmiina avaamaan sen herralleen. Mutta heti kun hän nosti jalkaansa, hyökkäsi Miksi hänen kimppuunsa. Kwaque laski heti jalkansa takaisin, ja Miksi rauhoittui, mutta vartioi häntä valppaana. Mitä se tiesi tuosta pojasta muuta, kuin että se oli musta, ja kaikkia mustia oli valkoisen herran poissaollessa vartioitava hyvin tarkoin. Kwaque koetti siirtää jalkaansa hitaasti pitkin lattiaa, mutta Miksi havaitsi juonen ja teki murinallaan siitä heti lopun.

Silloin tuli Daughtry, ja ihaillessaan Miksiä kirkkaassa sähkövalossa hän ymmärsi heti tilanteen.

"Kwaque, kulje kaksi kolme askelta", hän käski koettaakseen, oliko arvannut oikein.

Kauhistunut katse, jonka Kwaque suuntasi Miksiin, oli jo kyllin vakuuttava, mutta hovimestari piti itsepäisesti kiinni käskystään. Kwaque totteli vastahakoisesti, mutta oli kohottanut jalkaansa tuskin tuuman verran, kun Miksi oli hänen kimpussaan. Jalka pysähtyi kuin olisi siihen paikkaan kivettynyt, Miksin kulkiessa uhkaavaa puolikierrosta pojan edessä.

"Nyt olet totisesti naulattu kiinni lattiaan", Daughtry virnisteli. "Onpa se koira villienvartija."

"Hei, Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa jääkaapista", hän huusi sitten käskevästi.

Kwaque loi herraansa rukoilevan katseen eikä liikahtanut paikaltaan. Kun käsky toistettiin, vaikutti se yhtä vähän.

"Tuhat tulimmaista", karjui hovimestari, "ellet heti hae olutta, lyön sinut mäsäksi. Ellet heti hae olutta, ajan sinut maihin Kuningas Wilhelmin maassa."

"Ei minu voi", Kwaque mutisi arkana, "koiran silmä liika paljo katso minu päälle. Minu ei tahto se koira _kai-kai_ minu."

"Pelkäätkö sinä tuota koiraa?"

"Tosi sana, minu liika paljo pelkä se koira."

Dag Daughtry oli ihastunut. Mutta hän oli myös janoinen käytyään maissa eikä tahtonut enää jännittää tilannetta.

"Hei, ressu", hän sanoi Miksille. "Se on kiltti mies. Ymmärräthän? Hyvin kiltti."

Miksi heilautti häntäänsä ja luimisti korviaan osoittaakseen, että koetti ymmärtää. Kun hovimestari taputti poikaa olalle, meni Miksi nuuskimaan molempia jalkoja, joita se äsken oli pitänyt lattiaan naulittuina.

"Mene", käski Daughtry. "Mene hitaasti", hän varoitti, mutta neuvo oli tarpeeton.

Miksi pörhisti niskakarvansa, mutta salli pojan astua ensimmäisen varovan askeleen. Toisella askeleella Miksi jo katsahti Daughtryyn ollakseen varma asiasta.

"Hyvä on", oli rauhoittava vastaus. "Se on minun mieheni. Se on kiltti mies."

Miksi hymyili silmillään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja kääntyi, teeskennellen olevansa aivan välinpitämätön koko mustasta pojasta, tarkastelemaan lattialla olevaa avonaista laatikkoa, jossa oli kilpikonnan kilpiä, pyöräsahoja ja hiekkapaperia.

"Ja nyt", mutisi Dag Daughtry tärkeänä, nojautuen pullo kädessä taaksepäin tuolissaan, sillä välin kun Kwaque polvillaan lattialla avasi hänen kenkiään, "ja nyt on sinulle, herra Haukku, keksittävä nimi, josta on kunniaa sekä sinun hienolle rodullesi että minun keksimiskyvylleni".

4.

Täysikasvuiset irlantilaiset terrierit eivät ole ainoastaan erikoisen rohkeita, viisaita ja uskollisia, vaan myös hyvin kylmäverisiä ja hillittyjä. Ne eivät hevillä kadota tasapainoaan, ne tuntevat herransa äänen ja tottelevat sitä meluisimmankin tappelun telmeessä, eivätkä ne koskaan raivoa niin mielettömästi kuin esimerkiksi foxterrierit usein tekevät.

Miksi ei ollut ollenkaan hermostunut, vaikka se oli pikaisempi ja kiihkeämpi kuin Jeri-veljensä, ja sen isä ja äiti olivat vakava vanha pari siihen verrattuina. Täysikasvuisena Miksi oli paljon leikkisämpi ja meluisampi kuin Jeri. Sen kuuma luonne oli aina valmis kuohahtamaan vähimmästäkin yllykkeestä, ja myöhemmin se sai tilaisuuden osoittaa, kuinka se leikissä kykeni uuvuttamaan nuoren penikan. Sanalla sanoen, Miksi oli iloinen sielu.

Käytän vartavasten sanaa "sielu". Mitä ihmissielu lopultakin lienee -- havaintokykyä, mukautumista, yksilöllisyyttä, itsetietoisuutta -- tätä kaikkea vaikeasti määriteltävää oli Miksissä. Sen sielu erosi vain kehitykseltään ihmissieluista, mutta sillä oli kaikki ihmissielun ominaisuudet. Se kykeni rakkauteen, suruun, iloon, vihaan, ylpeyteen, itsetietoisuuteen, mielialan vaihteluihin. Ihmissielun kolme pääominaisuutta ovat muisti, tahto ja ymmärrys, ja muistia, tahtoa ja ymmärrystä oli Miksissäkin.

Kuten ihminen sekin oli viiden aistinsa avulla kosketuksissa ulkomaailman kanssa. Nämä kosketukset synnyttivät siinä kuten ihmisissäkin tajuntaa. Ja nämä tajutut ilmiöt aiheuttivat aivankuin ihmisellä sielunliikkeitä. Niinikään se osasi kuten ihminen ymmärtää, ja nämä havainnot synnyttivät siinä käsitteitä -- ei tietenkään niin laajakantoisia ja syvällisiä kuin ihmissielussa, mutta käsitteitä joka tapauksessa.

Hiukan rajoittaakseni tätä ihmiselle "nöyryyttävää" yhtäläisyyttä elämän korkeimpiin ilmauksiin nähden voin ehkä myöntää, ettei Miksin tajunta ollut yhtä selkeä kuin ihmisen, jos esimerkiksi vertaa neulanpistoa sen käpälään ja neulanpistoa ihmiskäteen. Myönnän myös, että ajatus, jonka tietoisuus sen sielussa synnytti, oli hämärämpi, muodottomampi kuin ihmisen ajatus. Vielä myönnän, ettei Miksi milloinkaan, vaikka olisi elänyt miljoonia elinkausia, olisi voinut todistaa yhtään Euklideen väitettä tai ratkaista neljännen asteen yhtälöä. Mutta se tiesi hetkeäkään epäilemättä, että kolme jalkaa oli enemmän kuin kaksi ja että kymmenen koiraa oli paljon pelottavampi vastustajajoukko kuin kaksi koiraa.

Mutta sitä en myönnä, ettei Miksi olisi voinut rakastaa yhtä hellästi, rajattomasti, epäitsekkäästi, mielettömästi ja uhrautuvaisesti kuin ihminen. Se rakasti niin -- ei sen tähden, että se oli Miksi, vaan siksi, että se oli koira.

Miksi oli rakastanut kapteeni Kellaria enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja kun aika kului ja se varmistui siitä, että kapteeni Kellar oli auttamattomasti kadonnut samoinkuin Meringe ja Salomonin saaret, se alkoi aivan yhtä rajattomasti rakastaa kuuden pullon hovimestaria, joka niin hyvin ymmärsi koiria ja osasi niin vastustamattomasti maiskuttaa. Kwaquen laita oli toisin, sillä Kwaque oli musta. Kwaque oli Miksistä vain tarvekalu, joka välttämättömästi kuului ympäristöön, Dag Daughtryn kotieläin.

Mutta Miksi ei tiennyt uutta jumalaansa Dag Daughtryksi. Kwaque nimitti häntä "massaksi", mutta Miksi oli kuullut mustaihoisten sillä tavoin nimittävän muitakin valkeita miehiä. Monet mustaihoiset olivat sanoneet kapteeni Kellaria "massaksi". Kapteeni Duncan nimitti Daughtryä "hovimestariksi". Miksi sattui kuulemaan hänen, alipäällystön ja matkustajien käyttävän samaa nimitystä; siis Miksille sen jumalan nimi oli "hovimestari"; sillä nimellä se aina tunsi hänet ja ajatteli häntä.

Sitten tuli kysymys sen omasta nimestä. Seuraavana iltana sen tulon jälkeen Dag Daughtry keskusteli sen kanssa tästä seikasta. Miksi istui hänen edessään kuono Daughtryn polvella. Sen silmät laajenivat ja loistivat innosta, se höristeli korviaan kuunnellakseen, ja häntätöpykkä pieksi innokkaasti lattiaa.

"Niin ovat nyt asiat, poikaseni", sanoi hovimestari. "Sinun isäsi ja äitisi olivat irlantilaisia. Älä kiellä sitä, lurjus..."

Iloisen ja ystävällisen äänen kiihottamana Miksi heilutti ihastuneena koko ruumistaan ja takoi hännällään lattiaa kahta innokkaammin. Se ei tietysti ymmärtänyt sanaakaan, mutta se vaistosi puheen takana olevan jotakin, ja se jokin antoi sanasarjalle sen salaperäisen viehätyksen, mikä oli kaikilla valkoisilla jumalilla.

"Et saa koskaan hävetä vanhempiasi. Ja muista, että meidän Herramme rakastaa irlantilaisia. -- Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa olutta jääkaapista! Ja sinun pitkästä kuonostasikin näkee, että olet irlantilainen. (Miksin häntä rummutti kuin iltahuutoon.) Älä koetakaan pyrkiä minun suosiooni. Onpa hyvä, että tunnen sinun nöyrän imartelevat tapasi. Minun sydämeni on voittamaton, se sinun tulee tietää. Se on aivan liian kauan uinut oluessa jokikinen päivä. Olen varastanut sinut myydäkseni sinut jälleen enkä suinkaan siksi, että mieltyisin sinuun. Olisin ehkä ennen maailmassa voinut sinusta pitää, mutta se oli ennenkuin oluesta ja minusta tuli tuttavat. Möisin sinut heti kahdellakymmenellä punnalla, jos sattuisi tilaisuus. Enkä minä aio mieltyä sinuun, tiedä se.

"Mitä minun pitikään äsken sanoa, kun sinä mielistelylläsi keskeytit minut..."

Hän keskeytti puheensa asettaakseen suulleen avatun pullon, jonka Kwaque ojensi hänelle. Hän huokasi, kuivasi huulensa käsiselällä ja jatkoi:

"On se hullua, poikaseni, tämä typerä oluenjuonti. Kwaque, tuo ikivanha apina, joka tuossa seisoo ja irvistelee, on minun orjani. Mutta minä itse olen oluen orja ... pulloröykkiöiden, pullovuorien, jotka pian hukuttavat koko laivan. Kadehdin tosiaan sinua, joka istut siinä niin tyytyväisenä ja jonka sisuksia alkoholi ei koskaan ole saastuttanut. Minä käsken sinua nyt, ja se, joka maksaa minulle kaksikymmentä puntaa, saa käskeä sinua sitten. Mutta sittenkin olet sinä, ressu rukka, vapaampi kuin minä."

Hän tyhjensi pullon, heitti sen Kwaquelle ja viittasi tätä avaamaan toisen.

"Sinulle on nyt annettava nimi, eikä se ole helppo asia. Irlantilainen sen tietenkin pitäisi olla, mutta mikä? Pai? Niin, pudista vain päätäsi, siinä teet oikein. Se ei kuulosta yhtään hienolta. Sinuahan voitaisiin luulla rakkikoiraksi. Beti menisi mukiin, mutta se on liian tyttömäinen, poikaseni. Ja poikahan sinä olet. Siinä se onkin. Aprikoidaanpa!"

Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja ojentautui ottamaan toista pulloa. Hän joi ja mietti, ja joi taasen.

"Nyt olen sen keksinyt", hän ilmoitti sitten juhlallisesti. "Kill on kaunis nimi, ja sinä saat olla Kill. Miellyttääkö se teidän ylhäisyyttänne? Komea se on, kilahtava kuin aatelisherran tai ... tai rikkaan oluenpanijan. Monta oluenpanijaa minä totisesti olenkin rikastuttanut."