Part 19

Tappelusta, joka sitten seurasi, on parasta puhua niin vähän kuin mahdollista. Miksi koetti turhaan puolustautua ja sai perusteellisen selkäsaunan. Pieksettynä ja vertavuotavana se sitten istuutui tuolilleen, ei ottanut osaa temppuihin ja vaipui yhä syvemmälle katkeraan surumielisyyteen. Mutta kun esirippu nousi, se ei tahtonut yhtyä toisten koirien villiin haukuntaan.

Väliin yksitellen, väliin parittain tai joukoissa koirat hyppivät käskettäessä alas tuoleillaan, kävelivät takajaloillaan, hyppivät, nilkuttivat, tanssivat valssia, heittivät kuperkeikkaa ja tekivät muita tavallisia temppuja. Wilton Davis oli koko harjoituksen ajan ärtyisä ja kovakourainen. Hidastelevien ja kovaoppisten koirien kimeät tuskanulvahdukset todistivat sitä.

Sinä ja seuraavana päivänä pidettiin kaikkiaan kolme harjoitusta. Miksi sai toistaiseksi olla rauhassa. Käskettäessä se hyppäsi vaiti tuolilleen ja istui sillä ääntä päästämättä.

"Siinä näet, kultaseni, mitä hyötyä kepistä on", Davis kerskui vaimolleen. Mutta kumpikaan heistä ei voinut aavistaa, minkä häpeän Miksi oli saava aikaan ensi esiintymisessä.

Esiripun takana oli kaikki kunnossa. Koirat istuivat kaikki tuoleillaan alakuloisina ja hiljaa, ja Davis ja hänen vaimonsa pakottivat ne uhkaavin elein pysymään vaiti, sillä välin kun Dick ja Daisy Bell esiripun edessä hurmasivat katsomon sirolla tanssillaan. Kaikki kävi hyvin, eikä kukaan katsojista olisi voinut aavistaa näyttämön olevan täynnä koiria, elleivät Dick ja Daisy olisi orkesterin säestyksellä alkaneet laulaa: "Aalto, vie minut Rioon."

Miksi ei mahtanut sille mitään. Kuten se ei ollut ennen voinut vastustaa Kwaquen huuliharppua, hovimestarin ystävällistä ääntä eikä Harry Del Marin harmonikkaa, se ei nyt voinut vastustaa orkesterin säveliä ja miehen ja naisen ääniä, jotka lauloivat tuota tuttua hovimestarin opettamaa laulua. Vastoin tahtoaan, alakuloisuudesta huolimatta sen täytyi yhtyä lauluun.

Esiripun toiselta puolen kuului lasten ja naisten naurua, joka kävi yhä äänekkäämmäksi ja esti lopulta Dickin ja Daisyn laulun kokonaan kuulumasta. Wilton Davis lasketteli kamalimmat kirouksensa rynnätessään Miksiä kohti. Mutta Miksi ulvoi vielä, kun keppi sattui siihen. Tuska sai sen vaikenemaan, ja se kiljaisi tahtomattaan.

"Pieksä se perin pohjin, kultaseni", neuvoi rouva Davis.

Silloin alkoi suuri tappelu. Davisin kovat iskut kuuluivat esiripun toiselle puolen, ja samoin kuului Miksin murina ja äkäinen haukunta. Yleisöstä kaikki oli niin hullunkurista, että se unohti kokonaan Dick ja Daisy Bellin. Heidän numeronsa oli pilattu. Davisin numeroa kiirehdittiin. Miksi oli "perusteellisesti pieksetty", ja yleisö oli ihastuksissaan.

Dick ja Daisy eivät voineet jatkaa. Yleisö tahtoi nähdä, mitä esiripun takan oli. Teatterin vahtimestari vei Miksin pois, ja esiripun noustessa oli näyttämöllä yhdeksäntoista tuolia, joilla kullakin istui koira, mutta kahdeskymmenes tuoli oli tyhjänä. Lapset huomasivat ensiksi, mitä yhteyttä oli tyhjällä tuolilla ja äskeisellä metelillä, ja alkoivat huutaa poissaolevaa koiraa. Koko yleisö yhtyi huutoon, koirat haukkuivat kuin hullut, ja viisi minuuttia kestävä yleinen naurunremakka viivytti numeroa. Kun esitys viimeinkin saattoi alkaa, olivat koirat hajamielisiä ja erehtyivät usein, ja Wilton Davis itse oli kovin kiukkuinen.

"Älä välitä siitä, kullanmuru", kuiskasi Wiltonin kylmäverinen vaimo. "Laitamme pois sen koiran ja hankimme toisen. Joka tapauksessa se oli hyvä kepponen Daisy Bellille. En ole kertonut sinulle, mitä hän oli viime viikolla sanonut minusta joillekin ystävättärilleni."

Hetkistä myöhemmin mies kuiskasi vaimolleen puuhaillessaan vielä näyttämöllä koirien kanssa: "Minä ajattelen sitä koiraa. Kyllä minä sen vielä kynin."

Kun esirippu oli laskenut ja koirat oli viety takaisin huoneeseensa, Wilton Davis meni etsimään Miksiä. Sen sijaan että olisi maannut jossakin nurkassa, Miksi seisoi vahtimestarin jalkojen välissä yhä vavisten pahoinpitelyn jälkeen ja valmiina taistelemaan yhtä äkäisesti kuin äskenkin, jos joku siihen kajoaisi. Davis tapasi laulaja- ja tanssiparin. Nainen itki kiukusta, mies oli katkera ja ivallinen.

"Kyllä te olette mainio koirataiteilija", hän sanoi ärsyttäen. "Mutta saatte te sen maksaakin."

"Älkää pistäkö nenäänne tänne, voitte saada selkäänne", vastasi Wilton Davis vihaisena ja heilautti rautatankoa kädessään. "Mutta jos välttämättä haluatte selkäänne, niin odottakaa, kunnes näytäntö on lopussa. Ensiksi minä kuitenkin pieksän tuon koiran. Tulkaa katsomaan. Saakelin rakki, miten minä olisin voinut aavistaa? Se on vastatullut. Kuinka minä tiesin, että se rupeaa ulisemaan, kun me esiripun takana järjestimme kohtausta?"

"Kylläpä te saitte aikaan helvetillisen melun", sanoi teatterinjohtaja Davisille, kun tämä Dick Bell kintereillään tuli Miksin luo, joka pörhisti niskakarvansa seisoessaan siinä vahtimestarin jalkojen välissä.

"Se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä nyt seuraa", sanoi Davis ja kohotti rautatankoa. "Aion lyödä sen kuoliaaksi, pieksää sen henkihieveriin. Odottakaa, niin saatte nähdä."

Miksi vastasi uhkaukseen murinalla, kyykistyi hypätäkseen eikä siirtänyt katsettaan rautatangosta.

"Sen te jätätte tekemättä", sanoi vahtimestari.

"Koira on minun", Davis selitti laillisen omistajan varmuudella.

"Mutta minulla on hieman tervettä järkeä", vastasi vahtimestari. "Lyökää sitä kertaakaan, niin näette, mitä saatte. Koirat ovat koiria, ja ihmiset ovat ihmisiä, mutta mikä te olette, sitä en, piru vie, osaa tarkalleen sanoa. Te ette saa lyödä tätä koiraa. Sehän on ensimmäisen kerran elämässään näyttämöllä oltuaan sitä ennen kaksi päivää nälissään ja janoissaan. -- Kyllä minä tiedän, herra johtaja..."

"Jos lyötte koiran kuoliaaksi, saatte maksaa dollarin puhtaanapitolaitoksen miehelle, joka korjaa ruumiin", johtaja huomautti.

"Sen minä maksan mielelläni", Davis sanoi ja kohotti uudelleen rautatankoaan. "Kunhan vain saan maksaa sille."

"Kyllä te eläintennäyttäjät olette inhottavia", huudahti vahtimestari. "Mutta sanonpa teille jotakin: jos kerrankaan lyötte sitä tuolla raudalla, niin pieksän teidät niin, että menetän paikkani ja te pääsette sairaalaan."

"Ei, kuulkaahan toki, Jackson..." sanoi johtaja varoittavalla äänellä.

"Älkää virkkako minulle mitään", oli vastaus. "Tiedän kyllä mitä teen. Jos tuo roisto sormellaankaan koskee koiraan, annan palttua paikalleni. Olen kylläkseni saanut nähdä, miten nuo pirut rääkkäävät eläimiään. Minua ellottaa jo moisia petoja nähdessänikin."

Johtaja katsahti Davisiin ja kohautti avuttomana olkapäitään.

"Älkää riidelkö", hän neuvoi. "En tahdo menettää Jacksonia, ja hän toimittaa teidät varmasti sairaalaan, kun oikein ärtyy. Lähettäkää koira takaisin. Teidän vaimonne on kertonut, mistä te olette sen saaneet. Pistäkää se häkkiin ja laittakaa matkalle rahtia maksamatta. Ei Collins siitä pahastu. Hän saa sen kyllä herkeämään laulamasta ja opettaa sille jotakin muuta."

Davis katsoi syrjäsilmällä verenhimoiseen Jacksoniin ja epäröi.

"Kuulkaahan", johtaja jatkoi yhä suostutteluaan, "Jackson huolehtii kyllä kaikesta, laittaa sen häkkiin ja vie asemalle -- teettehän sen, Jackson?"

Vahtimestari nyökkäsi synkän näköisenä, kumartui sitten ja silitteli Miksin turvonnutta selkää.

"No, olkoon menneeksi", sanoi Davis ja pyörähti kannoillaan, "ketä niin haluttaa, saa ruveta narriksi koiran tähden. Mutta ken vain on tehnyt tätä työtä niin kauan kuin minä..."

31.

Davisin lähettämä postikortti selitti Collinsille syyn Miksin paluuseen. "Se laulaa aivan liian paljon", Davis kirjoitti. Tämä antoi Collinsille vihjauksen siitä, mitä hän tähän saakka oli turhaan koettanut ymmärtää ja mitä hän ei vieläkään täysin käsittänyt. Hän sanoi Johnnylle:

"Ei ole kumma, että se ulvoo, sellainen joukko sillä on haavoja kaikkien selkäsaunojen jälkeen. Kovin hullusti menettelevät nuo eläintennäyttelijät. Eivät ymmärrä ollenkaan hoitaa omaisuuttaan. He pieksävät eläimiään säälimättä ja raivostuvat, elleivät nämä tottele kuin pienet enkelit. -- Pidä huolta siitä, Johnny. Pese se ja voitele haavat salvalla. En tahdo itse sitä pitää, vaan panen sen ensimmäiseen koirajoukkoon, minkä myyn."

Parin viikon kuluttua Harris Collins keksi aivan sattumalta, mihin Miksi kykeni. Eräänä joutohetkenä hän lähetti hakemaan Miksiä näyttääkseen sitä eräälle koirienkesyttäjälle, joka tarvitsi useita avustajakoiria. Miksi osasi käskettäessä nousta ylös ja panna maata, tulla luo ja mennä pois, muuta se ei ollut oppinut tekemään. Se ei ollut halunnut oppia kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, mitä esiintyvän koiran tulee osata, ja Collins jätti sen pian mennäkseen areenan toiselle puolelle, missä juuri jonkinlaisella korokkeella harjoitettiin apinaorkesteria. Apinat säikkyivät ja penäsivät vastaan, mutta yhtä kaikki niiden täytyi jatkaa ilveilyä, kiinnisidottuja kun olivat istuimiinsa ja soittokoneisiinsa; niiden ruumiisiin kiinnitetyt rautalangat vetivät ja raastoivat niitä sinne ja tänne. Orkesterin johtaja, pahanilkinen koirasapina, istui kääntötuolilla lujasti kiinniköytettynä. Kun sitä ärsytettiin pitkillä kepeillä, se joutui raivoihinsa. Samalla sen tuoli alkoi hurjasti pyöriä jonkinlaisen nuoralaitoksen vääntämänä. Yleisöstä tämä näytti siltä, että se oli raivoissaan toveriensa huonosta soitosta. Johtajan raivon piti näyttää hullunkuriselta. Collins sanoi:

"Apinaorkesteri on mainio tulolähde. Se herättää naurua, ja nauru tuo rahaa. Ihmiset nauravat apinoille siksi, että ne ovat niin heidän kaltaisiaan, mutta ihminen on kuitenkin etevämpi ja tuntee oman ylemmyytensä. Olettakaamme, että kuljemme yhdessä kadulla, te ja minä, ja te lankeatte. Tietysti minä silloin nauran. Siksi, että siinä tapauksessa olen paremmalla puolen. En langennut. Sama on asia, jos tuuli vie teiltä hatun. Minä nauran, kun te ajatte sitä takaa pitkin katua. Olen paremmassa asemassa. Minun hattuni on lujasti päässä. Samoin on apinaorkesterin laita. Kaikki sen typeryydet saavat meidät tuntemaan oman etevämmyytemme. Emme näe itseämme noin hulluina. Siksi me maksamme rahaa nähdäksemme apinoiden tekevän tyhmyyksiä."

Eipä siinä juuri apinoita harjoitettu. Pikemminkin koulittiin miehiä, jotka hoitivat salaista koneistoa, millä apinoiden liikkeet ohjattiin. Tätä Harris Collins piti ylen tärkeänä.

"Ei mikään estä teitä saamasta niitä soittamaan oikeaa säveltä. Se riippuu vain teistä ja tavasta, millä vedätte lankoja. Koettakaamme. Ottakaamme jotakin, jonka kaikki osaavat. Ja muistakaa, että oikea orkesteri auttaa. No, mitä te osaatte? Jotakin yksinkertaista, jonka koko yleisö myös osaa."

Hän innostui kovin tämän ajatuksen toteuttamiseen ja lainasi avukseen sirkusratsastajan, jonka suuri taidonnäyte oli soittaa viulua juoksevan hevosen selässä ja heittää kuperkeikkoja tällä epävarmalla alustalla yhtä mittaa viulua soittaen. Collins antoi miehen soittaa yksinkertaisia säveliä hitaassa tahdissa, niin että hänen apulaisensa voivat seurata mukana ja langoista nykien saada apinaorkesterissa syntymään oikean sävelen.

"Jos teette oikein pahan virheen", puhui Collins heille, "tulee teidän vetää kaikista langoista kuin hullut ja ärsyttää johtajaa ja panna se pyörimään ympäri. Se panee aina katsojat nauramaan. He luulevat, että johtajalla todellakin on musiikkikorvaa ja että se on raivoissaan, kun orkesteri soittaa huonosti."

Kun harjoitus oli parhaillaan käynnissä, tulivat siihen Johnny ja Miksi.

"Mies sanoo, ettei hän tahdo koiraa lahjaksikaan", Johnny ilmoitti herralleen.

"Hyvä on, hyvä on, pistä se takaisin koppiinsa", Collins sanoi kiirehtien heitä pois. "No, toverit, valmiina nyt! 'Koti, koti armas'. Alkakaa, Fischer!" Toiset seuraavat tarkasti. -- "Oikein hyvä. Antakaa sen liikuttaa käsiään ja päätään tahdin mukaan. -- Nopeammin, Simons. Tehän vedätte jäljessä koko ajan."

Silloin se tapahtui. Sen sijaan, että olisi heti totellut käskyä ja pistänyt Miksin takaisin koppiin, Johnny jäi areenalle toivoen näkevänsä orkesterin johtajan pyörivän tuolillaan ja riitelevän soittajille. Metrin päässä paikasta, missä Miksi istui, viulunsoittaja veteli "Koti, koti armas" hitaasti varmassa tahdissa ja voimakkaasti korostaen.

Eikä Miksi voinut tehdä muuta kuin mitä teki. Se olisi ollut sille yhtä mahdotonta kuin oli olla murisematta, kun sitä uhattiin kepillä, tai turmelematta Dickin ja Daisy Bellin numeroa, kun se kuuli soitettavan "Aalto, vie minut Rioon". Se voi nyt yhtä vähän vaieta kuin Jeri oli voinut _Arielin_ kannella silloin, kun Villa Kennan kiersi käsivartensa sen ympäri, kietoi sen ihanaan tukkaansa ja laulullaan loihti sen mieleen ammoin menneet ajat ja toverit suuressa koiralaumassa. Miksin kävi samoin kuin Jerin. Soitto oli taikakeino, joka synnytti unia. Miksikin muisti kadonneet toverit ja etsi niitä, etsi lumiaavikoita ja tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla pimeänä kylmänä yönä, kuuli hiljaisten ulvahdusten vastaavan omaan ulvontaansa kaukaa lumipeittoisten kukkulain takaa, sieltä, missä koiralauma kokoontui. Lauma oli hajonnut; jo tuhansia vuosi Miksin esi-isät olivat asuneet ihmisten tulilla, mutta se muisti yhä muinaiset toverit, aina kun sävelten taikavoima sai sen valtoihinsa ja täytti sen olemuksen näyillä ja aavistuksilla _jossakin muualla_ maailmasta, jota se itse ei ollut milloinkaan nähnyt. Tähän hereillä nähtyyn uneen liittyi hovimestarin muisto ja rakkaus tätä jumalaa kohtaan, joka oli opettanut sen laulamaan saman sävelen, mitä viuluasoittava sirkusratsastaja juuri nyt veteli. Ja Miksi avasi suunsa, sen kurkku tärisi, etukäpälät tekivät hermostuneita liikkeitä, aivankuin se todella olisi juossut, kuten se nyt mielikuvituksessaan juoksi, takaisin hovimestarin luo, takaisin ohi kaikkien vuosisatojen, kadonneen koiralauman luo ja sitten veljineen varjolaumassa yli lumiaavikoiden ja läpi metsäin temppeliholvien riistaa ajaen.

Kadonnut toverijoukko väikkyi aaveentapaisina kuvina sen mielessä, kun se siinä lauloi ja juoksi avosilmin nähdyssä unessa. Viulunsoittaja vaikeni hämmästyneenä, miehet sohivat kepeillä orkesterinjohtajaa ja pyörittivät sitä hurjaa kyytiä tuolilla, ja Johnny nauroi. Mutta Harris Collins teroitti korviaan. Hän oli kuullut, että Miksi seurasi tarkasti säveltä. Hän oli kuullut sen laulavan -- ei ainoastaan ulvovan, vaan _laulavan_.

Tuli hiljaisuus. Johtaja-apina herkesi pyörimästä ja torumasta. Nuorat ja kepit, joilla sitä oli hallittu, lepäsivät liikkumattomina miesten käsissä. Muut apinat odottivat vavisten, mitä oli tulossa. Viulunsoittaja töllisteli. Johnny nauroi yhä katketakseen. Mutta Harris Collins mietti, raapi tukkaansa ja mietiskeli.

"Ei kenenkään tarvitse sitä minulle sanoa", hän alkoi sitten hajamielisenä puhua. "Tiedän sen. Kuulinhan sen. Koira seurasi säveltä. Eikö totta? Vetoan teihin kaikkiin. Eikö se tehnyt niin? Se lauloi. Siitä panen vaikka pääni pantiksi. -- Lopettakaa, hyvät ystävät. Antakaa apinoiden levätä. Tästä täytyy ottaa selvä. Herra viuluniekka, soittakaa uudelleen tuo 'Koti, koti armas' ... antakaa mennä. Soittakaa ponnekkaasti, kovasti ja hitaasti. Kuulkaa nyt kaikki ja sanokaa minulle, olenko minä hullu vai laulaako tuo koira todella sävelen. -- Siinä kuulette. Mitä sanotte? Enkö ole oikeassa?"

Ei kukaan väittänyt vastaan. Miksi avasi suunsa ja alkoi hermostuneesti polkea etukäpälillään, kun joitakin tahteja oli soitettu. Harris Collins meni sen luo ja lauloi mukana.

"Harry Del Mar oli oikeassa sanoessaan koiraa ensiluokkaiseksi ja myydessään muut koiransa. Hän tiesi mitä teki. Koira on oikea Caruso. Ei ulvova kuorolaulaja, joita Kingman-kiertueilla oli kokonainen kuoro, vaan oikea solisti. Ei ole kumma, ettei se tahtonut oppia muita temppuja. Sillä oli oma erikoisuutensa. Ja ajatelkaa, että olin jo vähällä lahjoittaa sen sille koirantappajalle, Wilton Davisille! Mutta se tuli takaisin... Johnny, hoida sitä erikoisen hyvin vastedes. Tule minun asuntooni sen kanssa illalla. Tutkin sitä perusteellisesti. Tyttäreni soittaa viulua. Saamme nähdä, mitä se kykenee laulamaan hänen säestyksellään. Se on oikea kultakaivos, pane se mieleesi."

Niin Miksi keksittiin. Iltapäivällä koe onnistui osittain hyvin. Koetettuaan turhaan muutamia outoja kappaleita Collins huomasi, että se osasi ja tahtoi laulaa "Suojaa Herra kuningasta" ja "Suloinen sana Kohta". Kokeiluja jatkettiin monena päivänä, useita tunteja päivässä. Turhaan hän koetti opettaa Miksille uusia säveliä. Mutta niin pian kuin soitettiin joku kappale, jonka koira oli hovimestarilta oppinut, se oli mukana. Lopuksi Collins keksi viisi niistä kuudesta laulusta, jotka koira osasi: "Herra suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Näytä tietä, sulopilvi", "Koti, koti armas", "Aalto, vie minut Rioon". Miksi ei laulanut koskaan "Shenandoahia", koska Collins ja hänen tyttärensä eivät tunteneet tätä vanhaa merimieslaulua eivätkä siis voineet houkutella koiraa sitä laulamaan.

"Viisi laulua riittää", Collins sanoi. "Ne tekevät siitä vetonumeron kaikkialla. Se on oikea kultakaivos. Menisin totisesti itse kiertueelle sen kanssa, jos olisin nuori ja vapaa lähtemään."

32.

Miksi myytiin Jakob Henderson -nimiselle miehelle kahdestatuhannesta dollarista. "Saatte sen melkein ilmaiseksi", Collins sanoi. "Ellette kahden kuukauden kuluttua vaadi siitä vähintään viittätuhatta, en ymmärrä hituistakaan tällaisia asioita. Se saattaa varjoon teidän laskevan koiranne, ja lisäksi saatte olla vain katselijana koko esityksen ajan. Ja ellette vakuuta sitä viidestäkymmenestätuhannesta dollarista heti kun se tulee kuuluisaksi, olette aivan hölmö. En toivo muuta, kuin että olisin nuori ja vapaa ja voisin lähteä kiertueelle sen kanssa."

Henderson osoittautui aivan erilaiseksi kuin Miksin tähänastiset isännät. Hän oli jonkinlainen "puolueeton" olento. Hän ei ollut hyvä eikä paha. Hän ei juonut, tupakoinut eikä kiroillut, eikä hän myöskään käynyt kirkossa eikä kuulunut NMKY:een. Hän oli kasvissyöjä olematta teosofi, piti elokuvista, joiden tapahtumapaikkoina olivat vieraat maat, ja vietti suurimman osan joutoaikaansa Swedenborgia lukemalla. Hänellä ei ollut minkäänlaista luonnetta. Kukaan ei ollut vielä nähnyt hänen suuttuvan, ja kaikki sanoivat, että hänellä oli Jobin kärsivällisyys. Poliisit, kaupustelijat ja junailijat häntä ujostuttivat, mutta hän ei niitä silti pelännyt. Hän ei pelännyt mitään, yhtä vähän kuin hän ihaili mitään muuta kuin Swedenborgia. Hänen luonteensa oli yhtä väritön kuin ne vaatteet, joita hän käytti, tai kuin hänen vaaleanvärinen pystyynkammattu tukkansa tai silmät, joilla hän katseli maailmaa. Hän ei antanut elämälle mitään eikä pyytänyt siltä mitään, ja keskellä teatterin hälinää hän vietti erakon elämää.

Miksi ei pitänyt hänestä eikä vihannut häntä, se vain sieti häntä. He matkustivat yhdessä halki Yhdysvaltojen eivätkä kertaakaan joutuneet epäsopuun. Kertaakaan Henderson ei korottanut ääntään Miksille eikä koira kertaakaan murissut hänelle. He tyytyivät ilman muuta toisiinsa, koska elämä oli ohjannut heidän tiensä yhteen. Luonnollisesti heidän välillään ei ollut ystävyyttä. Henderson oli isäntä, Miksi oli Hendersonin kotieläin. Miksi oli hänelle kuin kuollut kappale, kuten hän itse oli kuollut kaikelle.

Mutta Jacob Henderson oli oikeudenmukainen ja täsmällinen kunnon mies. Kerran päivässä, elleivät he olleet loputtomilla matkoillaan, hän antoi Miksille perusteellisen kylvyn ja kuivasi sen sitten yhtä perusteellisesti. Hän ei ollut milloinkaan kovakourainen eikä vihainen sitä pestessään. Miksi ei tiennyt, pitikö siitä pesusta vai eikö. Se oli ainaista samaa, kuului sen kohtaloon tässä maailmassa, kuten Hendersonin kohtaloon kuului sen kylvettäminen niin usein.

Miksin työ oli jokseenkin helppoa, mutta yksitoikkoista. Lukuunottamatta ainaisia matkoja kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään, se esiintyi seitsemänä iltana viikossa sekä vielä kahdessa päivänäytöksessä. Esirippu nousi, ja se oli yksin lavalla, joka oli koristettu niin hienosti kuin sellainen ensiluokan taiteilija voi vaatia. Henderson seurasi esitystä kulissien takaa. Orkesteri soitti neljä niistä lauluista, jotka se oli hovimestarilta oppinut, ja Miksi lauloi ne. Sen hillitty ulvonta oli todellakin laulua. Se ei milloinkaan laulanut muuta kuin yhden laulun yli ohjelman, ja se oli "Koti, koti armas". Sitten kun yleisö taputti käsiään ja tömisteli ilmaistakseen ihastustaan koira-Carusoon, Jakob Henderson astui näyttämölle, kumarsi ja hymyili ilmeetöntä hymyään, pani oikean kätensä Miksin niskalle, ja sitten Henderson ja Miksi kumartelivat yhdessä, ennenkuin esirippu laski.

Ja kuitenkin Miksi oli vanki, elinkautisvanki. Hän sai hyvää ruokaa, ihania kylpyjä, kylliksi liikuntoa, mutta hetkeäkään se ei ollut vapaa. Kun he matkustivat, se vietti yönsä ja päivänsä häkissä, joka oli kuitenkin siksi tilava, että se voi seistä suorana ja kääntyä vaivatta. Väliin se sai maalaishotelleissa lähteä häkistä ja asua samassa huoneessa Hendersonin kanssa. Muulloin se sai vapaasti oleskella teatterin eläinhuoneessa.

Mutta hetkeäkään se ei saanut vapaana juoksennella, häkin tai huoneen neljän seinän estämättä. Kauniilla ilmalla Henderson otti sen usein kanssaan iltapäiväkävelylle. Mutta sitä kuljetettiin aina ketjussa. Ja melkein aina heidän tiensä kulki puistoon, missä Henderson kiinnitti ketjun penkkiin ja istuutui itse lukemaan Swedenborgia. Muita koiria juoksi ohitse, leikki keskenään tai tappeli. Jos ne lähestyivät Miksiä sitä nuuskiakseen ja tehdäkseen tuttavuutta, Henderson keskeytti heti lukunsa ja ajoi ne pois.

Miksi oli elottoman vartijan elinkautisvanki, ja koko sen elämä oli harmaata. Sen ärtyisyys kehittyi syvälle juurtuneeksi surumielisyydeksi. Elämä ja sen vapaus lakkasi sitä viehättämästä. Se ei katsellut enää ahnain silmin ympäröivää elämää. Elämästä erotettuna se kävi välinpitämättömäksi elämästä. Se alentui vapaaehtoiseksi orjaksi, joka söi, kylpi, matkusti häkissä, näytti taitoaan määräaikoina ja nukkui paljon.

Se oli täynnä ylpeyttä, jalorotuisen olennon ylpeyttä, kuten pohjoisamerikkalainen intiaani, joka on orjantyössä Länsi-Intian plantaaseilla ja kuolee murtumattomana ja valittamatta. Miksi alistui häkkiin ja rautaketjuun, koska sen lihakset ja hampaat eivät niille mitään voineet. Se teki orjantyönsä ja totteli Jakob Hendersonia, mutta se ei rakastanut eikä pelännyt herraansa. Se sulkeutui yhä enemmän itseensä. Se nukkui paljon, mietti paljon ja alistui nurkumatta yksinäisyyteensä. Jos Henderson olisi osoittanut sille hiukankaan hellyyttä, se varmaankin olisi heti vastannut, mutta Henderson ei välittänyt muusta kuin Swedenborgin aivokummituksista ja piti Miksiä vain raha-ansion välikappaleena.

Väliin sattui vaikeuksia. Miksi mukautui niihin. Talvella matkustaminen varsinkin oli vaikeata. Silloin se useinkin iltanäytöksen jälkeen sai maata tuntikausia häkissään työntövaunuilla odottamassa junaa, joka veisi sen seuraavaan kaupunkiin. Eräänä yönä Minnesotan asemalla kaksi koiraa paleltui kuoliaaksi työntövaunuissa, aivan Miksin vieressä. Miksikin oli aivan paleltumaisillaan, ja pakkanen iskeytyi kovasti lapaan, jota leopardi oli niin pahoin pidellyt. Mutta Miksi oli sitkeä ja hyvin hoidettu ja selvisi hengissä.

Miksiä kohdeltiin paremmin kuin opetettuja eläimiä yleensä. Eikä se ymmärtänyt, eikä edes aavistanut, mitä muut eläimet samassa seurueessa saivat kärsiä. Eräskin kiertue, jossa Miksi kolme kuukautta oli mukana, oli vihoviimeinen helvetti. Kaikkein karaistuneimmatkin taiteilijat olivat täynnä inhoa huolimatta siitä, että johtaja Duckworth saavutti kaikkialla suurenmoisen yleisömenestyksen opetetuilla kissoillaan ja rotillaan.

"Opetettuja kissoja!" matki pieni hieno polkupyöräilijä Pearl La Pearle. "Pehmitettyjä kissoja, sellaisia ne juuri ovat. Ne ovat kaikki niin menettäneet kissanluontonsa, että ne paremminkin muistuttavat rottia. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen."