Part 18

"Minun täytyy sittenkin myydä se", puheli Collins Johnnylle. "Uskon, että Del Mar oli oikeassa sanoessaan sitä aivan ensiluokkaiseksi, mutta minä en voi keksiä sen erikoisalaa."

Tämä sanottiin Miksin ja Collinsin kovan yhteenoton jälkeen. Miksi oli tavallista äreämpi, olipa ruvennut käymään päällekin, ja oli melkein syyttä hyökännyt vihaamansa miehen kimppuun. Mutta tavallisuuden mukaan se ei ollut onnistunut purra, vaan se oli saanut kaksi aimo potkua leukaansa ja lentänyt syrjään.

"Senhän pitäisi olla oikea kultakaivos", virkkoi Collins miettien, "mutta en voi, piru vieköön, purra tätä pähkinää, ja se käy päivä päivältä yhä vihaisemmaksi. Mitä varten se nytkin hyökkäsi minun kimppuuni? Minä en tehnyt sille mitään. Se käy pian niin häijyksi, ettei se siedä itseäänkään."

Hetkistä myöhemmin tuli eräs liiketuttava, pitkätukkainen nuori mies, joka harjoitti kolmea leopardia, ja pyysi Collinsilta lainaksi airedalekoiraa.

"Minulla on nyt vain yksi", hän selitti, "ja tarvitsen välttämättä kaksi".

"Minne toinen on joutunut?" eläintenkesyttäjä kysyi.

"Alphonso -- iso koirasleopardi -- suuttui aamulla ja teki siitä viilokkia. Minun piti mennä hätään. Se oli yhtä kurjassa kunnossa kuin hevonen härkätaistelun jälkeen. Mutta minut se kuitenkin pelasti. Ellei sitä olisi ollut, olisin saanut surmaniskun. Alphonso saa sellaisia kohtauksia nykyään aika usein. Se oli jo toinen koira, jonka se minulta repi."

Collins pudisti päätään.

"Minulla ei ole yhtään airedalekoiraa", hän sanoi, mutta silloin hänen silmänsä osuivat Miksiin. "Koettakaa tuota irlantilaista terrieriä", hän ehdotti. "Niillä on sama luonto kuin airedalekoirillakin. Ne ovatkin lähisukulaisia."

"Pidän eniten airedalekoirista leijonakoirina", leopardimies väitti.

"Irlantilaiset terrierit ovat myös leijonakoiria. Ottakaa tuo. Katsokaa, miten iso ja raskas se on. Ja se on kuin tuli tappuroissa, voitte uskoa. Se ei pelkää mitään. Koettakaa sitä. Lainaan sen teille. Jos se kelpaa, myyn sen halvalla. Irlantilainen terrieri leopardikoirana on jotakin uutta."

"Jos se joutuu niiden kissojen kynsiin, on loppu käsissä", sanoi Johnny Collinsille, kun leopardimies kuljetti pois Miksiä.

"Silloin taidemaailma ehkä kadottaa tähden", Collins vastasi olkapäitään kohauttaen. "Mutta minä tahdon päästä siitä erilleni. Kun koira elää noin alituisessa vihassa, se on mennyttä kalua. En saa koskaan sellaisen kanssa mitään aikaan. Sen tiedän, vanhasta kokemuksesta."

Miksi tutustui nyt Jackiin, eloonjääneeseen airedalekoiraan, ja harjoitteli päivittäin yhdessä leopardien kanssa. Se tunsi nuo isot täplikkäät kissat perivihollisikseen, ja jo ennenkuin se työnnettiin häkkiin, sen niskakarvat nousivat pystyyn. Aina kun uusi koira laskettiin häkkiin, olivat kaikki läsnäolijat kovassa jännityksessä. Pellavatukkainen leopardinkesyttäjä, jonka nimi on Raoul Castlemon ja jota lähimmät tuttavat nimittivät Ralphiksi, oli jo häkissä. Airedalekoira oli siellä myös, ja ulkopuolella oli useita rautakangilla ja pitkillä teräshaarukoilla aseistettuja miehiä. Säleiden lomitse pelotettiin näillä aseilla leopardeja, jotka aiottiin vastoin tahtoaan pakottaa näyttämään, mihin ne kelpasivat.

Ne suuttuivat heti Miksin tulosta, sähisivät, pieksivät pitkillä hännillään ja kyyristivät maahan hypätäkseen. Samassa kuului kesyttäjän ääni terävän käskevänä, ja piiska kohosi; samalla pistivät ulkonaolevat miehet uhkaavat aseensa häkkiin. Rautakankien epämieluisa tuntu vielä hyvässä muistossa leopardit jäivät paikoilleen, mutta sähisivät yhä ja huitoivat vihaisesti hännällään.

Miksi ei ollut pelkuri. Se ei hiipinyt miehen taa suojaa hakemaan. Mutta se oli myös siksi viisas, ettei hyökännyt niin hirmuisten olentojen kimppuun. Niskakarvat pörhöllään ja jäykin jaloin se kulki suoraan häkin poikki silmät kohti vaaraa ja peräytyi sitten takaperin yhtä jäykkäjalkaisena pysähtyen Jackin viereen, joka hyvänsuovasti nuuski sitä, tuttavuutta rakentaen.

"Se on hyvä", mutisi kesyttäjä äänessä jännittynyt odotus. "Sille ne eivät anna selkään."

Tilanne oli kovin jännittävä, ja Ralph antoi sen hiljalleen kehittyä, vältti äkillisiä liikkeitä ja tarkkasi vain valppain silmin koiria, leopardeja ja miehiä, jotka seisoivat ulkona tankoineen. Hän pakotti villikissat nousemaan ylös ja kulkemaan erilleen toisistaan. Hänen komennuksestaan Jack meni niiden joukkoon. Miksi seurasi omasta aloitteestaan. Ja kuten Jack sekin kulki varovasti ja oli joka hetki varuillaan.

Yksi leopardeista, Alphonso, sähisi äkkiä sille. Koira ei vavahtanut, mutta sen harja kohosi, se näytti hampaitaan ja murisi hiljaa. Samassa lensi häkin rautatanko kohti Alphonsoa, joka siirsi keltaiset silmänsä Miksistä tankoon ja taas takaisin koiraan pidättäen iskuaan.

Ensimmäinen päivä oli pahin. Sitten leopardit tottuivat näkemään Miksin, kuten ne olivat alistuneet Jackinkin läsnäoloon. Ystävyyttä ei ollut kummallakaan puolen, eivätkä eläimet lähestyneet toisiaan. Miksi käsitti pian, että miehet ja koirat olivat tässä leopardeja vastassa ja että miesten ja koirien täytyi pitää yhtä. Se oli joka päivä tunnin pari häkissä ja seurasi harjoitusta, missä sillä ja Jackilla ei ollut muuta tehtävää kuin olla valppaasti varuillaan. Väliin, kun leopardit näyttivät olevan tavallista paremmalla tuulella, Ralph viittasi koiria paneutumaan pitkälleen. Mutta vaikeina päivinä hän piti huolen siitä, että ne olivat valmiina heittäytymään hänen ja petojen väliin.

Muun ajan Miksi oleskeli tilavassa häkissä Jackin kanssa. Niitä hoidettiin hyvin, kuten kaikkia eläimiä Cedarwildissä, pestiin usein ja pidettiin puhtaina syöpäläisistä. Jack oli kovin rauhallinen ollakseen vasta kolmivuotias. Mahdollisesti se ei ollut milloinkaan oppinut leikkimään, tai sitten se oli jo ennättänyt unohtaa leikkitaidon. Se oli tasainen ja hyväntuulinen eikä pannut pahakseen Miksin ensimmäistä vihanpurkausta. Miksin ärtyisyys loppui pian ja sitä alkoi miellyttää tämä rauhallinen toveruus. Siinä ei ollut vilkkaita ystävyydenosoituksia. Ne tyytyivät makaamaan tuntikausia valveilla ja nauttimaan toistensa läsnäolosta. Väliin Miksi kuuli Saaran meluavan jossakin kauempana ja päästävän ilmoille huutoja, joiden Miksi tiesi tarkoittavan häntä. Kerran se karkasi hoitajaltaan ja tapasi Miksin, jota tuotiin leopardien luota. Päästäen kimeän riemuhuudon apina heittäytyi Miksin selkään, takertui siihen ja aloitti hysteerisen vaikerointinsa kaikista kärsimyksistä, joita oli saanut eron jälkeen kokea. Leopardimiehet katselivat kohtausta aivan suopeina ja jättivät apinan rauhaan. Sen oma hoitaja vei sen lopulta pois, vaikka se takertui kiinni Miksiin kaikin voimin ja kirkui kuin vanha noita-akka. Kun sen vihdoin täytyi hellittää otteensa, se karkasi kuin mieletön miehen kimppuun, ja ennenkuin mies sai sen pakotetuksi tottelemaan, se ennätti purra häntä peukaloon ja ranteeseen. Tämä herätti äänekästä iloa katsojissa, samalla kun apinan ulvonta ja kirkuna ärsytti leopardit sähisten syljeskelemään ja heittäytymään rautatankoja vasten. Poisvietäessä Saara nyyhkytti hiljaa kuin lapsi, jolla on paha mieli.

Vaikka Miksi kunnostautui hyvin, ei Raoul Castlemon kuitenkaan ostanut sitä Collinsilta. Kerran aamupäivällä, monta päivää myöhemmin, kuului yli koko areenan hirmuinen melu petojen häkeiltä päin. Meteli, joka alkoi revolverinlaukauksella, levisi kaikkialle. Leijonat päästivät pelottavan karjunnan, ja kaikki koirat haukkuivat kuin mielettömät. Kaikki harjoitukset keskeytyivät, sillä eläimet kävivät levottomiksi eivätkä voineet jatkaa. Monet miehistä, Collins niiden joukossa, juoksivat petojen häkeille. Saaran hoitaja heitti ketjun kädestään seuratakseen muita.

"Se on Alphonso, lyön vetoa siitä", huusi Collins eräälle apulaiselleen, joka juoksi hänen vieressään. "Nyt se pehmittää Ralphin."

Taistelu oli jo lopussaan, kun Collins ennätti perille. Castlemon oli juuri kannettu ulos, ja kun Collins tuli juosten paikalle, hän näki miesten laskevan hänet maahan saadakseen häkin oven suljetuksi. Sisälle häkkiin olivat suljettuina Alphonso, Jack ja Miksi, hurjasti riuhtoilevana ja sätkivänä sekamelskana, josta oli vaikea erottaa taistelevia. Miehet juoksivat ulkopuolella, pistelivät rautatangoillaan ja koettivat erottaa niitä. Kauimpana häkissä makasivat molemmat muut leopardit ja nuolivat haavojaan sähisten ja tavoitellen rautakankia, jotka estivät niitä ottamasta osaa taisteluun.

Saaran saapumiseen ja sitä seuraaviin tapahtumiin meni vain muutama silmänräpäys. Vetäen ketjua perässään tuli tuo pieni vihreä apina, hännällinen naaras, joka tunsi rakkauden ja hysterian ja oli kaukaista sukua naiselle. Se hyökkäsi häkin rautaristikkoa vastaan ja tunkeutui läpi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Miksi lensi sellaisella vauhdilla seinään, että oli ruhjoutua, putosi lattialle, koetti hypätä pystyyn, mutta vaipui takaisin veren virratessa oikeassa lavassa olevasta ammottavasta haavasta. Saara juoksi sen luo, kietoi käsivartensa sen ympärille ja painoi sitä äidillisen hellästi litteätä karvaista rintaansa vasten. Apina huusi säikähdyksissään, ja kun Miksi koetti nousta pahoin haavoittuneen etujalkansa varaan, se torui sitä hellän levottomana ja koetti syleillen estää sitä palaamasta taisteluun. Samalla se silmät raivoa hehkuen, linkosi kimeitä kirouksia Alphonsolle.

Rautakanki sattui ison leopardin kylkeen ja kiihdytti sen raivoa. Se tavoitteli rautaa käpälällään, ja kun kanki uudelleen suunnattiin sitä kohti, se heittäytyi sitä vastaan ja iski hampaansa rautaan. Yhdellä hyppäyksellä se oli ristikon luona ja vetäisi kynsillään kankea pitävän miehen käsivarren halki kyynärpäähän saakka. Kanki putosi maahan, ja mies pakeni. Alphonso hyökkäsi jälleen Jackin luo, joka oli jo kovin surkea vastustaja maatessaan ähkien ja kieriskellen verilätäkössä.

Miksi oli päässyt seisaalleen kolmen jalan varassa ja koetti irtautua Saarasta. Raivoava leopardi aikoi hyökätä niiden päälle, kun uusi rautakangen isku esti sen. Tällä kertaa se hyökkäsi suoraan miestä vastaan ja iski häkin rautaristikkoon sellaisella voimalla, että koko häkki tärisi. Toiset miehet suuntasivat rautakankensa sitä kohti, mutta Alphonso ei ollut enää hillittävissä. Saara näki sen tulevan ja otti sen vastaan hurjalla huudolla. Collins sieppasi revolverin eräältä mieheltä.

"Älkää tappako sitä!" Castlemon huusi tarttuen Collinsin käsivarteen.

Leopardimies oli itsekin kurjassa kunnossa. Toinen käsivarsi roikkui hervottomana pitkin kylkeä, ja voidakseen nähdä hän hieroi ylikesyttäjän olkapäätä vasten silmiään, jotka tulvahtelivat verta täyteen päässä olevasta haavasta.

"Se on minun", hän kielteli, "ja se on arvokkaampi kuin sata sairasta apinaa ja vihaista terrieriä. Kyllä me saamme ne asettumaan. Antakaa minun toimia rauhassa. Pyyhkikää minun silmäni. En voi nähdä. Olen ampunut kaikki tyhjät panokseni. Onko jollakin tyhjiä patruunia?"

Kerran Saara oli jo heittäytymäisillään Miksin ja leopardin väliin. Seuraavana hetkenä se oli sinkauttanut uhkauksensa petoa kohti, ikäänkuin sillä olisi voinut säikyttää sen pysymään loitommalla.

Mutta Miksi veti sen mukaansa, muristen ja karvat pörhöllään se hoippui kolmella jalalla, mutta vaipui tuskan uuvuttamana jälleen maahan. Ja nyt Saara teki suuren tekonsa. Päästäen viimeisen villin raivonhuudon se hyppäsi jättiläiskissan päälaelle, repi ja riuhtoi käsin ja jaloin ja iski hampaansa sen toisen korvan juureen. Hämmästynyt leopardi nousi pystyyn ja tavoitteli käpälillään pientä paholaista, joka ei tahtonut hellittää otettaan.

Pienellä vihreällä apinalla oli kymmenisen sekuntia aikaa elääkseen ja taistellakseen. Mutta sillä välin Collins ennätti raottaa ovea ja nopeasti tarttumalla Miksiä takajalkoihin temmata sen häkistä.

30.

Cedarwildissä ei noudatettu Del Marin alkuperäistä ja siekailematonta puoskaritaitoa, muutoin Miksi ei olisi jäänyt henkiin. Oikea eläinlääkäri, taitava ja rohkea, leikkeli sen melkein palasiksi perinpohjin paikkaillessaan revittyä olkapäätä ja uskalsi paljon sellaista, mitä ei olisi uskaltanut tehdä ihmiselle, mutta mikä osoittautui otolliseksi Miksille.

"Se tulee aina nilkuttamaan", puheli eläinlääkäri käsiään kuivatessaan ja katsoi Miksiä, joka makasi liikkumattomana, suuri osa ruumiista kipsikääreissä. "Haava -- ja se ei ole aivan pieni -- täytyy estää märkimästä. Jos koira saa kuumetta, täytyy meidän vapauttaa se kärsimyksistään. Minkä arvoinen se on?"

"Se ei osaa mitään", Collins vastasi. "Ehkä sen arvo on viisikymmentä dollaria, ehkä ei aivan sitäkään enää. Nilkulle koiralle ei kannata opettaa temppuja."

Aika näytti vielä, että molemmat herrat erehtyivät. Miksi ei jäänyt parantumattomasti nilkuksi, vaikka se aina arastelikin lapaansa ja sen sadeilmalla täytyi keventää käyntiään hiukan ontumalla. Ja lisäksi kohtalo oli määrännyt sen kohoamaan korkeaan arvoon ja saavuttamaan suurenmoisen menestyksen, kuten Harry Del Mar oli ennustanut. Mutta sitä ennen se sai maata kipsikääreissä monta väsyttävää päivää, ja sitä varjeltiin kuumeelta. Sitä hoidettiin huolellisesti. Mutta ei rakkaudesta eikä kiintymyksestä. Kaikki kuului vain Cedarwildin järjestelmään, joka teki laitoksen niin suosituksi. Kun kipsikääreet poistettiin, kiellettiin siltä vielä se vaistomainen nautinto, mitä kaikki koirat tuntevat haavojaan nuoleskellessaan, se kiedottiin uusiin taitavasti asetettuihin kääreisiin. Ja kun ne lopultakin otettiin pois, ei ollut enää haavaa, mutta syvällä olkapäässä säilyi kipu, joka ei paennut moneen kuukauteen.

Harris Collins ei enää kiusannut sitä harjoituksillaan, ja eräänä päivänä hän lainasi sen miehelle ja vaimolle, jolta oli kuollut kolme koiraa keuhkokuumeeseen.

"Jos se johonkin kelpaa, saatte pitää sen kahdellakymmenellä dollarilla."

"Ja ellei se kelpaa?" Davis kysyi.

Collins kohautti olkapäitään.

"En aio istua öisin sitä suremassa. Sille on mahdotonta mitään opettaa."

Ja kun Miksi jätti Cedarwildin suljettuna häkkiin, joka asetettiin tavaravaunuun, oli hyvin todennäköistä, ettei se milloinkaan sinne palaisi, sillä Wilton Davis oli eläintenkesyttäjien kesken tunnettu julmuudestaan koiria kohtaan. Hän voi tosin hiukan varoa hienoja koiria, jotka osasivat tuottavia temppuja, mutta tusinakoirien kanssa hänen mielestään ei tarvinnut arkailla. Nehän maksoivat vain kolme, korkeintaan viisi dollaria kappale. Ja mikä pahinta! Miksi ei ollut maksanut kerrassaan mitään. Jos se kuoli, ei se merkinnyt Davisille mitään muuta kuin että hänen täytyi vaivautua hankkimaan itselleen uusi koira.

Seikkailun ensimmäinen jakso ei tuonut Miksille mitään outoja kärsimyksiä, vaikka häkki oli niin ahdas, ettei se voinut seisoa suorassa, ja häkin heilahtelut aiheuttivat yhtä mittaa kovia tuskia lavassa. Matka päättyi jo Brooklynissa, missä Miksi jätettiin toisen luokan teatteriin, sillä Wilton Davis oli niin selvästi toisen luokan eläintenkesyttäjä, ettei hänen milloinkaan onnistunut päästä suureen kiertueeseen.

Vankilan ahtaus alkoi tuntua vasta sitten, kun Miksi oli viety isoon näyttämön päällä olevaan huoneeseen, missä ennestään oli vähintään kaksikymmentä koiraa häkkeihinsä teljettyinä. Ne olivat surkeaa joukkoa, useimmat huonoa rotua, alakuloisia ja viheliäisiä. Monella oli pahoja haavoja päässä Davisin pahoinpitelyn jälkeen. Kukaan ei hoitanut näitä haavoja, eivätkä ne parantuneet puuterista, jota siroteltiin niiden peitteeksi, kun koirien piti esiintyä. Jotkut ulvoivat surkeasti silloin tällöin, ja vähän väliä ne kaikki haukkuivat yhdessä, kun eivät voineet mitään muutakaan keksiä ahtaissa kopeissaan.

Miksi oli ainoa, joka ei yhtynyt tähän kuoroon. Alakuloisuuden yhä kasvaessa se oli jo aikoja sitten herjennyt haukkumasta. Se oli käynyt liian epäseuralliseksi ottaakseen osaa tuollaisiin mielenosoituksiin, eikä se myöskään seurannut niiden äkäpussien esimerkkiä, jotka aina haukkua luskuttivat häkkinsä säleiden takaa. Miksi oli liian synkkämielinen viitsiäkseen riidellä. Se halusi vain saada olla rauhassa, ja sitä se saikin aivan ylenpalttisesti kahden ensimmäisen vuorokauden kuluessa.

Wilton Davis oli kerännyt pienen seurueensa koolle ennen aikojaan, ja ohjelman vaihdokseen oli vielä monta päivää. Hän käytti tilaisuutta ja matkusti tervehtimään vaimonsa vanhempia New Jerseyhin ja palkkasi erään apulaisensa antamaan koirille sillävälin ruokaa ja vettä. Sen tämä olisi tehnytkin, ellei olisi sattunut joutumaan riitaan kahvilanomistajan kanssa, mistä seurasi reikä kalloon ja retki sairaalaan. Kaiken päälliseksi teatteri suljettiin kolmeksi päiväksi, jotta pantaisiin toimeen joitakin palomestarin vaatimia parannuksia.

Ketään ei saapunut huoneeseen, ja Miksi alkoi tuntea nälkää ja janoa. Aika kului, ja ruoan halun vaimensi sietämätön jano. Hämärän tultua koirien haukunta ei hetkeksikään tauonnut, ja yön pitkien tuntien kuluessa se muuttui ulinaksi ja valitukseksi. Miksi yksin ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kärsi hiljaa.

Päivä valkeni ja tunnit kuluivat loputtoman pitkinä kohti uutta iltaa, ja toisen yön pimeys verhosi kulissien takaisen näytelmän, joka oli kyllin sydäntäsärkevä riittääkseen julistamaan tuomion kaikille eläinnäytelmille maailman kaikissa teattereissa ja eläintarhoissa. En tiedä, untako Miksi näki, vai hourailiko se, mutta kuinka olikaan, se eli uudelleen koko menneen elämänsä. Se leikki jälleen penikkana herra Hagginin bungalon kuistilla Meringessä tai juoksi Jerin kanssa viidakon reunaa pitkin joen rantaa ja tähysti krokotiileja tai oppi herra Hagginilta ja Bobilta -- kuten Timi ja Panu -- pitämään mustia ihmisiä halpoina ja alhaisina jumalina, jotka aina oli pidettävä kovassa kurissa.

Kuunari _Eugéniellä_ se purjehti toisen isäntänsä kapteeni Kellarin kanssa, ja Tulagin rannassa se ihastui taikasormiseen hovimestariin ja purjehti hänen ja Kwaquen kanssa höyrylaiva _Makambolla_. Hovimestari näyttäytyi sen näyissä useimmiten sumuista taustaa vasten, josta häämötti laivoja ja ihmisolentoja, kuten Vanha Merikarhu, Simon Nishikanta, Grimshaw, kapteeni Doane ja pieni kiinalaisukko Ah Moy. Usein ilmestyivät myös Saul ja Cocky, tuo rohkea, pieni, eloisa höyhenpallo, joka niin urhokkaasti eli lyhyen satunsa auringonvalossa. Ja Miksistä tuntui, että Cocky takertui siihen toiselta puolen ja lorusi siansaksaansa sen korvaan, samalla kun Saara toisella puolen lörpötteli loputtomia, käsittämättömiä juttujaan. Ja sitten se oli tuntevinaan hovimestarin hyväilevät taikasormet korvansa juuressa.

"Aina pitääkin minulla olla huono onni", murisi Wilton Davis katsellen koiriaan, ilman yhä vavistessa kirouksista, mitkä hän ensimmäisessä suuttumuksessaan oli singonnut.

"Niin se käy, kun luottaa juoppoon teatteriapulaiseen", sanoi hänen vaimonsa rauhallisesti. "Enpä ihmettelisi ollenkaan, jos puolet niistä kuolee."

"Ei tässä auta haastella", sanoi Davis ja otti takin päältään. "Käyhän työhön, ystäväiseni, arkailematta. Vettä ne ensiksi tarvitsevat. Ammennan niiden kylpyammeen täyteen."

Hän laski sangon toisensa jälkeen vesijohdosta ja täytti ison sinkkiammeen. Kuullessaan juoksevan veden lorinan koirat alkoivat vikistä, ähkiä ja valittaa. Jotkut koettivat nuolla hänen käsiään turvonneilla kielillään, kun hän kovakouraisesti veti ne ulos häkeistä. Heikoimmat ryömivät vatsallaan ammeen luo, mutta voimakkaimmat tallasivat ne pian maahan. Kaikille ei ollut tilaa, ja voimakkaat joivat ensin riidellen ja tapellen. Miksikin oli temmellyksessä, se puri muita ja sitä purtiin, mutta joitakin hätäisiä siemauksia sen onnistui saada tuosta elämännesteestä. Davis hyppeli niiden joukossa jaellen potkuja oikeaan ja vasempaan, jotta kaikki pääsisivät ammeen luo. Hänen vaimonsa auttoi huitoen ympärilleen kuurausrievulla. Siinä oli hirveä meteli, sillä kun koirien kuivuneet kurkut alkoivat hieman vertyä, ne saattoivat ulvoa ilmoille kaiken tuskansa ja hätänsä.

Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet laahautua veden ääreen; sitä vietiin silloin niille ja kaadettiin suoraan kurkkuun. Niiden jano ei näyttänyt millään asettuvan. Niitä makasi tainnoksissa ympäri huonetta, mutta vähän väliä joku laahautui ammeen luo ja koettu juoda lisää. Sillä välin Davis oli tehnyt tulen ja täytti kattilan perunoilla.

"Täällä haisee kuin ketunluolassa", huomautti rouva Davis ennätettyään hipaista nenänpäätään puuterihuiskulla. "Meidän täytyy pestä ne, rakkaani."

"Aivan niin kultaseni", mies vastasi. "Ja mitä pikemmin, sitä parempi. Sen voimmekin tehdä sillä välin kun perunat kiehuvat ja jäähtyvät. Minä harjaan ne, jos sinä kuivaat. Muista keuhkokuumetta, ja tee se hyvin."

Siitä tuli nopea ja kovakourainen pesu. Davis sieppasi lähinnä olevat koirat ja heitti ne vuoronperään ammeeseen, josta ne juuri olivat juoneet. Jos ne pelkäsivät tai vastustelivat, hän iski niitä päähän harjalla tai keltaisella saippuatangolla, joka oli paksussa vaahdossa. Kaikki koirat pesaistiin muutamassa minuutissa.

"Juo, piru vie, juo -- pidä hyvänäsi", sanoi mies ja painoi niiden pään likaiseen saippuaveteen.

Hän tuntui syyttävän niitä niiden kurjasta tilasta ja ottavan niiden likaisuuden henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.

Miksillä ei ollut mitään sitä vastaan, että se heitettiin ammeeseen. Se tiesi, että kylvyt olivat välttämättömiä. Tosin ne Cedarwildissä oli suoritettu paljon paremmin, ja Kwaque ja hovimestari olivat kylvystä tehneet jonkunlaisen rakkaudenpalveluksen. Se koetti siis parhaansa mukaan kestää harjauksen ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Davis olisi painanut sen päätä veden alle. Miksi kohotti päänsä varoittavasti muristen. Davis keskeytti puolitiehen aiotun harjaniskun ja vihelsi hämmästyksissään.

"Vai niin", hän sanoi, "tiedätkö, tyttöseni, mikä tämä on? Se ei kelpaa mihinkään, sanoi Collins. Täyterojua vain. Ylös, koira!" hän komensi. "Säästyt tällä kertaa selkäsaunasta, mutta pane mieleesi, että ensi kerralla saat sellaisen löylyn, että tähdet tanssivat silmissäsi."

Sillä aikaa kun perunat jäähtyivät, rouva Davis piti vihaisilla huudoillaan nälkäisiä koiria loitolla. Miksi paneutui pahoilla mielin nurkkaan maata eikä rynnännyt muiden mukana ruokakaukalon luo, kun siihen annettiin lupa. Jälleen Davis hyppeli koirien keskellä ja potki pois voimakkaimpia ja hätäisimpiä.

"Jos ne kaiken tämän päälle alkavat tapella, niin potkaise niitä kylkeen, tyttöseni", hän sanoi vaimolleen.

"Vai sinä -- tuosta saat!" hän ärjyi isolle mustalle koiralle ja potkaisi vimmoissaan sitä kylkeen. Eläin pakeni tuskasta ulvoen ja katseli kauempaa surkean näköisenä höyryävää ruokaa.

"No, tämän jälkeen eivät ainakaan voi sanoa, etten minä koskaan pese koiriani", Davis huomautti vesijohdon luota, missä huuhtoi käsiään. "Tätä voi jo sanoa päivätyöksi, rakkaani." Rouva Davis nyökkäsi samanmielisesti. "Voimme harjoitella niiden kanssa huomenna ja ylihuomenna. Meillä on hyvää aikaa. Pistäydyn tänne illalla ja keitän niille vähän puuroa. Ne tarvitsevat kyllä ylimääräisen aterian paastottuaan kaksi päivää."

Kun perunat oli syöty, suljettiin koirat vielä vuorokaudeksi häkkeihinsä. Niiden juoma-astioihin pantiin vettä, ja illalla ne saivat runsaasti puuroa ja koiranleipää. Se oli Miksille ensimmäinen ateria paaston jälkeen, sillä perunoihin se ei ollut katsonutkaan.

Harjoitus tapahtui näyttämöllä, ja Miksille sattui ikävyyksiä kohta alussa. Esiripun noustessa olisi kahdenkymmenen koiran pitänyt istua tuoleilla puoliympyrässä. Koska edellinen numero esitettiin esiripun edessä, sillä välin kun koirat asettuivat paikoilleen, oli niiden välttämättömästi oltava hiljaa. Kun esirippu nousi, tuli koirien yhtaikaa haukkua.

Miksi oli vain täyterojua, eikä sillä ollut muuta tehtävää kuin istua tuolillaan. Mutta ensin sen tuli hypätä tuolilleen, ja antaessaan käskyn siihen Davis sivalsi sitä samalla korvalle. Miksi murisi.

"Mitä nyt?" mies sähisi. "Uusi koira tahtoo hieroa riitaa. Sen saat nyt jättää, niin -- saat vastedes olla kiltti koira. -- Pidä, kultaseni, niitä muita kurissa, sillä aikaa kun minä annan uudelle koiralle ensimmäisen ojennuksen."