Part 14

Ja Miksi kävi. Se tiesi joutuneensa tappiolle, mutta sittenkin se hyökkäsi hampaat paljaina kohti tuota kaksijalkaista olentoa, joka ei ollut lämmin kuin ihminen, vaan niin tunteeton ja kova, että se aivan yhtä hyvin olisi voinut iskeä hampaansa seinään, puunrunkoon tai kallion kylkeen. Sitä vastassa oli kokonainen kesytysjärjestelmä. Kävi kuten äskenkin. Sitä tartuttiin kurkkuun, peukalot estivät veren virtaamasta aivoihin, ja pimeys valtasi sen. Jos se olisi ollut enemmän kuin tavallinen rotukoira, se olisi hyökännyt järkkymätöntä vihollistaan vastaan, kunnes sen sydän olisi pakahtunut tai se olisi saanut kouristuksen. Mutta se oli tavallinen koira. Tässä oli jotakin järkkymätöntä, raudankovaa. Se ei voinut voittaa tuota miestä sen paremmin kuin kaupungin sementtistä katukäytävää. Tuo olento oli paholainen, se oli kylmä ja kova, ilkeä ja viekas kuin paholainen. Se oli yhtä paha kuin hovimestari oli hyvä. Molemmat olivat kaksijalkaisia. Molemmat olivat jumalia. Mutta tämä oli paha jumala.

Miksi ei ajatellut tätä kaikkea eikä vähääkään tästä. Mutta ihmisten kielellä kerrottuna kuvastuvat Miksin tunteet Del Maria kohtaan tällaisina. Jos Miksi olisi joutunut taistelemaan lämminverisen jumalan kanssa, se olisi raivonnut ja tapellut sokeasti, antanut ja saanut haavoja taistelun tuoksinassa, kuten sellainen lämmin jumalakin olisi antanut ja saanut haavoja, koska hänkin oli vain elävä olento lihasta ja verestä. Mutta tämä kaksijalkainen paholaisjumala ei raivonnut sokeasti, eikä hänessä ollut intohimoista kiihkoa. Hän oli aivan kuin taidokas, iso teräskoneisto, ja hän teki jotakin, mistä Miksillä ei ollut aavistustakaan -- mitä harvat ihmisetkään tekevät, mutta minkä kaikki eläintenkesyttäjät tekevät: _hänen ajatuksensa kulki koko ajan Miksin ajatuksen edellä_, ja siksi hän aina oli valmis _teolla_ vastustamaan Miksin seuraavaa tekoa. Tämän hän oli oppinut Harris Collinsin luona, joka, vaikkakin oli tunteikas ja hupsu aviomies ja isä, muuttui pääpiruksi, kun oli kysymys muista kuin ihmiseläimistä, ja hallitsi sitä eläinhelvettiä, jonka oli luonut ja kehittänyt hyvin tuottavaksi.

Miksi nousi maihin Seattlessa ja riuhtoi innokkaasti kaulanauhaansa, kunnes oli läkähtyä ja sai ryöpyn kylmiä sadatteluja niskaansa Del Marilta. Sillä Miksi luuli täällä tapaavansa hovimestarin ja etsi häntä ensimmäisestä kadunkulmauksesta ja jokaisesta seuraavasta kulmauksesta yhtä innokkaasti. Mutta tässä ihmisvilinässä ei näkynyt hovimestaria. Sen sijaan Miksin otti hotelli Washingtonin kellarikerroksessa, missä aina paloi sähkö, haltuunsa tavaravahti, joka kytki sen lujasti keskelle tavaravuoria, minne alinomaa kannettiin uusia matkalaukkuja, joita tarkastettiin, pinottiin, vedettiin esille, kannettiin pois ja tuotiin jälleen.

Kolme päivää kului näin kiusallisissa oloissa. Kantajat mieltyivät siihen pian ja toivat sille aivan suunnattomat määrät ruoantähteitä ruokasalista. Mutta Miksi oli liian pettynyt ja suruissaan hovimestarin tähden voidakseen iloita ruoasta, kun taas Del Mar hotellin isännän seuraamana piti hirmuisen metelin kantajille, kun nämä eivät olleet seuranneet hänen ruokintamääräyksiään.

"Tuo huitukka ei ole hyvä ihminen", sanoi ylikantaja apulaiselleen Del Marin mentyä. "Hän on rasvainen. En ole koskaan pitänyt rasvaisista ruskeatukkaisista. Minun vaimonikin on ruskeatukkainen, mutta rasvainen hän ei, jumala paratkoon, ole."

"Ei, tunnen minäkin tuollaisia", säesti apulainen. "Jos häntä pistää veitsellä, ei siitä tule verta. Hänestä valuu sulaa rasvaa."

Ja senjälkeen he molemmat kantoivat Miksin eteen entistä suuremmat määrät ruokaa, jota koira ei voinut syödä, koska se aivan liian kiihkeästi kaipasi hovimestaria.

Sillävälin Del Mar lähetti kaksi sähkösanomaa New Yorkiin, toisen Harris Collinsin eläintenkesytyskouluun, missä hänen koiransa olivat kesän ajan olleet täysihoidossa.

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, minkä arvoisia ne ovat ja mihin ne kykenevät. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää hinnasta pois hoitomaksu ja säilyttäkää jäännös, kunnes tulen. Olen saanut täällä hankituksi aivan erinomaisen koiran. Sen vertaista en vielä ole nähnyt. Siitä tulee loistava menestys. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Toinen sähkösanoma oli hänen mainosasiamiehelleen.

"Nyt iskekää. Pitäkää hiivatin melua minusta. Älkää säästelkö suuria sanoja. Minulla on jotakin tarjottavana. Koira, joka lyö kaikki muut laudalta. Aivan ennenkuulumaton. Korottakaa hinnat. Valmistakaa, valmistakaa yleisöä siihen, että minun koirani on paljon enemmän kuin tavallisen pääsymaksun arvoinen. Tunnette minut. Pidän, mitä olen luvannut. Tästä tulee suurin saavutus kaikkialla ja kaikkina aikoina."

23.

Niin tuli häkki. Miksin epäluulo heräsi heti, koska Del Mar toi sen tavarahuoneeseen. Del Mar kehotti Miksiä menemään häkkiin, mutta koira epäili. Kouristaen taitavasti kiinni niskanahasta Del Mar viskasi koiran häkkiin -- mutta ei saanutkaan sitä täydelleen sisään, sillä koiran oli onnistunut ponnistaa molemmat etukäpälänsä häkin reunaa vastaan. Kesyttäjä ei viivytellyt. Hän iskeä paukautti vapaalla nyrkillään Miksin käpäliä. Ja se koski niin, että Miksi heti hellitti otteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se paiskattiin sisään, ja se hyökkäili turhaan ristikkoa vastaan muristen kiukusta ja raivosta, kun Del Mar sulki lujan oven.

Sitten häkki kannettiin kuormavaunuun monien matkakorien joukkoon. Del Mar oli hävinnyt oven suljettuaan ja molemmat miehet, jotka tärisivät eteenpäin vierivissä vaunuissa, olivat tuntemattomia. Miksi voi hädin tuskin seisoa suorana häkissään. Sen pää kolahti kovasti kattoon joka kerralla, kun tien kuopat nytkäyttivät vaunuja.

Häkki oli hiukan lyhyempi kuin Miksi, joten sen täytyi seisoa kuono seinään painettuna. Eräs sivukadulta kiitävä auto pakotti vaunujen ajajan nopeasti jarruttamaan. Äkillisestä pysähdyksestä Miksi paiskautui eteenpäin. Ei ollut minkäänlaista jarrua sitä estämässä, ellei tahdo sanoa jarruksi sen kuonoa, sillä se tässä toimitti jarrun tehtävää.

Miksi koetti paneutua pitkälleen, ja sen oli nyt hiukan parempi olla, vaikkakin huulista vuoti verta, kun ne vaunujen seisahtuessa olivat niin kovasti pusertuneet hampaita vasten. Mutta pahin oli vielä jäljellä. Koiran toinen etukäpälä pisti ulos säleitten välitse ja lepäsi vaunujen pohjalla, missä matkakirstutkin olivat. Katukivityksessä oleva kuoppa sai yhden arkuista kohoamaan paikoiltaan ja alaspainuessaan se putosi Miksin käpälälle. Odottamaton, äkillinen tuska sai Miksin ulvomaan, ja samalla se koetti vaistomaisesti kaikin voimin kiskoa takaisin käpäläänsä. Siinä se nyrjäytti olkapäänsä ja vangitussa käpälässä tuska vain yltyi.

Nyt Miksin valtasi mieletön pelko, tuo kaikkien eläinten, vieläpä ihmisenkin myötäsyntynyt pelko -- _satimen pelko_. Se oli niin poissa suunniltaan, että sen ulvonta tyrehtyi, se vääntelehti hurjasti, se jännitti jalkansa kaikki lihakset, ja loukkaantunutta käpälää särki entistä kovemmin. Raivoissaan se iski hampaansa säleihin päästäkseen häkin ulkopuolella olevan hirviön kimppuun, joka oli tarttunut sen jalkaan eikä tahtonut sitä jättää. Onneksi sen pelasti uusi sysäys, joka sai arkun kohoamaan, niin että se sai käpälänsä irti.

Rautatieasemalla ei häkkiä käsitelty tosin tahallisen raa'asti, mutta niin huolimattomasti, että se oli keikahtaa kantajan käsistä ja se kallistui, mutta saatiin kiinni, ennenkuin ennätti kolahtaa asfalttiin. Mutta luisuessaan avuttomana häkin kallistuvaa pohjaa pitkin Miksi painui koko painollaan loukkaantuneen käpälän varaan.

"Kas", sanoi Del Mar hetkistä myöhemmin Miksille tullessaan junasillalle, minne häkkikin oli asetettu muiden lähtevien matkatavaroiden joukkoon, "oletpa saanut jalkasi mäsäksi. Se opettaa sinut vasta pitämään käpäläsi häkissä."

"Tuo kynsi lähtee irti", sanoi joku asemamiehistä, joka oli sattunut säleiden välitse katsomaan Miksiä.

Del Mar kumartui tarkastamaan käpälää.

"Niin, siitä lähtee irti koko varvas", hän virkkoi ottaen kynäveitsensä ja avaten sen terän. "Se käy silmänräpäyksessä, jos tahdotte auttaa minua."

Hän avasi häkin ja nosti Miksin ulos tarttuen tapansa mukaan kiinni niskanahasta. Koira potki ja vääntelehti, huitoi ilmaa sekä terveellä että loukkaantuneella etukäpälällään ja lisäsi siten vain tuskaansa.

"Pitäkää kiinni jalasta", Del Mar komensi. "Siihen ei mene sekuntiakaan."

Ja nopeasti se kävi. Kun Miksi, suunniltaan raivosta, oli jälleen häkissä, oli sillä yksi varvas vähemmän kuin maailmaan tullessaan. Verta vuoti runsaasti kovakouraisesti, mutta taitavasti suoritetun leikkauksen jälkeen. Ja koira makasi haavaa nuoleksien. Sitä vaivasivat aavistukset kauheasta kohtalosta, joka sitä odotti. Milloinkaan sitä ei ollut näin pahoin kohdeltu. Vankeus häkissä kävi pelottavammaksi, kun siihen liittyi uhkaavan satimen aavistus. Niin, se oli jo satimessa, se oli avuton, ja kaikkein pahimmin oli käynyt hovimestarin, jonka nähtävästi oli nielaissut _tyhjyys_, kuten Meringen, _Eugénien_, Salomonin saaret, _Makambon_, Australian ja Mary _Turnerin_.

Äkkiä kuului jostakin kaukaa hirmuista melua, mikä sai Miksin pörhistämään karvansa ja höristämään korviaan uutta onnettomuutta aavistaen. Se oli monien koirien sekavaa haukkumista, nalkutusta ja ulvontaa.

"Hyi hitto, nyt siellä ovat ne kirotut temppuilijakoirat. Pitäisi laissa kieltää näyttämästä koiratemppuja. Se on sopimatonta", sanoi eräs asemamies toverilleen.

"Se on Petersonin joukko", sanoi toinen. "Olin palvelusvuorolla, kun hän viime viikolla tuli. Yksi niistä oli kuollut, ja minusta näytti, että se oli piesty kuoliaaksi. Peterson oli varmaankin lähtöpaikassa antanut sille selkään, ja sitten se oli lähetetty matkaan muiden mukana ja sai kuolla tavaravaunuun."

Melu kasvoi, kun koirat kuormavaunuista siirrettiin työntökärryihin. Kun kärryt pysähtyivät Miksin kohdalle, se näki niissä korkean kasan koiranhäkkejä. Siinä oli kolmekymmentäviisi koiraa, useimmat sekarotuisia, ja kaikki osoittivat selvästi olevansa kaikkea muuta kuin iloisia. Jotkut ulvoivat, toiset vinkuivat, toiset murisivat ja näyttivät hampaitaan säleiden välitse, toiset pysyivät hiljaa tylsän epätoivoisina. Jotkut nuolivat ja hoitelivat kipeitä jalkojaan. Pienempiä siivoja koiria oli ahdettu kaksi ja kolmekin häkkiin, joka oli yhtä varten. Puoli tusinaa vinttikoiria oli hiukan isommassa häkissä, joka oli niille kuitenkin aivan liian pieni.

"Nuo koirat ovat niitä, jotka hyppäävät", sanoi ensimmäinen asemamies. "Katso, miten ne on ahdettu pieneen häkkiin. Peterson ei tahdo maksaa liian monesta kollista. Ne tarvitsisivat kaksi kertaa enemmän tilaa. Matkat kaupungista toiseen ovat niille ikuista helvettiä."

Mutta sitä asemamiehet eivät tienneet, että niitä odotti sama helvetti kaupungeissa, että koiria sielläkin pidettiin suljettuina samoihin liian ahtaisiin häkkeihin, että ne todella olivat elinkautisvankeja. Ne pääsivät harvoin häkeistään muuten kuin esiintymään. Ei kannattanut huolehtia niistä sen paremmin. Koska sekarotuiset koirat olivat halpoja, tuli huokeammaksi ostaa uusia kuin hoitaa niitä niin hyvin, että ne pysyivät hengissä.

Asemamiehet eivät myöskään tienneet, mutta Peterson tiesi hyvin, että näiden kolmenkymmenenviiden koiran joukossa ei ollut ainoatakaan niistä, jotka läksivät kiertueelle neljä vuotta sitten. Yhtään ei ollut myöskään hylätty. Ainoastaan kuolema voi ne vapauttaa joukosta ja häkistä. Eikä Miksi tiennyt mitään muuta, kuin että häkeissä vallitsi suru ja kärsimys ja että se itse näytti olevan määrätty samaan kohtaloon.

Kun koirat yhä pahemmin ulvoen ja haukkuen siirrettiin kuormavaunuihin, seurasi Miksinkin häkki mukana. Päivän ja melkein kaksi yötä se oli tässä koirahelvetissä matkalla itään. Sitten ne siirrettiin ulos junasta jossakin isossa kaupungissa, ja Miksin olo kävi hieman rauhallisemmaksi ja mukavammaksi, vaikka loukkaantunutta jalkaa yhä pakotti ja tuskat moninkertaistuivat aina, kun häkkiä kuljetettiin kuormavaunuissa.

Mitä varten tämä kaikki tapahtui, minkä tähden sitä pidettiin ahtaaseen häkkiin vangittuna, sitä Miksi ei itseltään kysellyt. Se alistui siihen kuin onnettomaan kohtaloon ja voi sitä yhtä vähän selittää kuin sitäkään, että sen jalka oli murskautunut. Sellaista sattuu. Elämä oli sellaista, elämä oli täynnä onnettomuuksia. Sen mieleen ei juolahtanut milloinkaan kysyä _minkä tähden_. Se tunsi asioita ja tiesi hiukan, minkälaisia ne _olivat_. Mikä oli olemassa, se _oli_. Vesi oli märkää, tuli kuumaa, rauta kovaa, liha hyvää. Se mukautui siihen kuten mukautui valon ja pimeyden ainaiseen ihmeeseen, jotka siitä olivat yhtä vähän ihmeellisiä kuin sen oma pörröinen turkki tai sykkivä sydän tai ajattelevat aivot.

Chicagossa Miksi pantiin työntökärryihin, kuljetettiin pitkin ison kaupungin meluisia katuja ja siirrettiin toiseen tavaravaunuun, joka heti lähti liikkeelle jälleen itää kohti. Uudet miehet käsittelivät nyt rahtitavaraa, samoin New Yorkissa, missä miksi siirrettiin rautatien tavarasuojasta pikajunaan yhä häkkiin suljettuna ja lähetettiin edelleen Harris Collinsille Long Islandiin.

Ja nyt tuli Harris Collins ja se koirahelvetti, jota hän hallitsi. Mutta eräs toinen seikka on ensin mainittava. Miksi ei nähnyt enää milloinkaan Harry Del Maria. Kuten ne muut miehet, jotka Miksi oli tuntenut, olivat kadonneet sen elämästä -- sellainen oli heidän tapansa! -- katosi Harry Del Markin Miksin näköpiiristä ja itse elämästäkin. Ja hän katosi elämästä aivan sananmukaisesti. Yhteentörmäys ilmaradalla ... henkiin jääneet ryntäävät pakokauhun vallassa kadun yli vieville sivusilloille, harha-askel, ja Harry Del Marin nielee _tyhjyys_, jota ihmiset sanovat kuolemaksi ja joka on häviämistä siinä mielessä, etteivät sen nielaisemat enää milloinkaan kulje elämän teitä.

24.

Harris Collins oli viisikymmentäkaksi vuotta vanha. Hän oli hento ja sievä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä oli aivan tyttömäisen herttainen ja lempeä. Häntä olisi luullut pyhäkoulun opettajaksi, tyttöopiston johtajaksi tai jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajaksi.

Hänen ihonsa oli heleä ja valkoinen, hänen kätensä olivat yhtä pehmeät kuin hänen tyttäriensäkin, ja hän painoi viisikymmentä kiloa. Sitten hän vielä pelkäsi vaimoaan, pelkäsi poliisia, pelkäsi ruumiillista tuskaa ja eli ainaisessa murtovarkaiden pelossa. Ainoa, mitä hän ei pelännyt, olivat villit eläimet, ja kaikkein verenhimoisimmat vielä: leijonat, tiikerit, leopardit ja jaguaarit. Hän osasi hillitä raivoisimmankin leijonan luudanvarrella -- ei ristikon takaa, vaan sisällä häkissä.

Hän osasi taidon, hän oli oppinut sen isältään, joka oli ollut vielä pienempi kuin hän ja vielä enemmän pelännyt kaikkea paitsi eläimiä. Hänen isänsä, Noel Collins, oli ollut etevä englantilainen eläintenkesyttäjä ennenkuin muutti Amerikkaan, ja Amerikassa hän oli toiminut jatkuvalla menestyksellä ja perustanut Cedarwildin eläinteatterin, jota hänen poikansa oli hänen jälkeensä yhä laajentanut. Harris Collins oli rakentanut niin taitavasti isänsä laskemalle perustukselle, että laitosta pidettiin mallikelpoisena terveydellisiin oloihin ja inhimillisyyteen nähden: Siellä kävi paljon vieraita, ja vieraat lähtivät aina ihastuneina siellä vallitsevaan valoisaan ja lempeään tunnelmaan. Mutta eläinten opetuksessa he eivät saaneet olla läsnä. Väliin annettiin näytäntöjä, ja ne yhä vahvistivat heidän koulusta saamaansa edullista käsitystä. Mutta jos he olisivat nähneet vastatulleiden eläinten opetusta, olisi kellossa varmasti ollut toinen ääni. Silloin olisi voinut herätä kiihkeä vastustus. Nykyisessä kunnossaan laitos oli jonkinlainen eläintieteellinen puutarha, jonne lisäksi oli vapaa pääsy. Paitsi niitä eläimiä, jotka Harris Collins omisti ja joita hän opetti, osti ja möi, oli laitoksessa hoidettavana kesytettyjä eläimiä ja kokonaisia eläintarhoja, joiden omistajat pitivät lomaa tai valmistivat parastaikaa kiertuetta. Hän voi tilauksesta hankkia kaikenlaisia eläimiä, hiiristä ja rotista aina kameleihin ja elefantteihin asti, vieläpä silloin tällöin sarvikuonon tai parin virtahepoja.

Kun Circling-veljesten iso sirkus eräänä kovana talvena joutui velkojien käsiin, otti Collins hevoset ja muut eläimet täysihoitoon ja ansaitsi viisitoistatuhatta dollaria viidessä kuukaudessa. Huutokaupan edellä hän panttasi kaikki, mitä omisti, lunasti opetetut hevoset ja ponit, kirahviperheen ja temppuja tekevät elefantit, ja kuuden kuukauden kuluttua hän oli myynyt ne kaikki tyynni -- paitsi pientä Repeater-nimistä ponia, joka teki kuperkeikkoja ilmassa -- voittaen jälleen viisitoistatuhatta dollaria. Repeaterin hän myi monta kuukautta myöhemmin saaden puhdasta voittoa kaksituhatta dollaria. Cirling-veljesten vararikko olikin Harris Collinsin taitavin liiketemppu, mutta hän sai lisäksi huomattavat vuositulot laitoksestaan ja antaessaan eläinten talvisin esiintyä Hippodromin näytännöissä hän jakoi tulot eläinten omistajien kanssa, ja vuokratessaan niitä elokuvateattereihin hän useimmiten pisti koko voiton omaan taskuunsa.

Koko maan eläintenkesyttäjät tunnustivat, että Collins ei ollut ainoastaan rikkain heidän ammatissaan, vaan suorastaan eläintenkesyttäjäin kuningas ja rohkein mies, mikä milloinkaan oli pedon häkkiin astunut. Ja ne, jotka olivat nähneet hänet työssä, olivat yksimielisiä siitä, ettei hänellä ollut sydäntä. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa ja läheisimmät tuttavansa ajattelivat toisin. Koska he eivät olleet nähneet häntä kesytystyössä, he uskoivat, ettei ollut olemassakaan toista niin helläsydämistä ja tunteikasta miestä. Hänen äänensä oli hillitty, hänen liikkeensä pehmeät, hänellä oli kovin lempeät mielipiteet maailmasta, uskonnosta ja politiikasta. Ystävällinen sana sai hänet sulamaan. Hän ei voinut kieltää, kun häneltä jotakin pyydettiin. Hän avusti kaikkia paikkakunnan hyväntekeväisyyslaitoksia ja oli kokonaisen viikon aivan masennuksissaan, kun "Titanic" upposi. Ja kuitenkin hänen virkaveljensä tunnustivat hänen olevan heistä kaikkein tarmokkain ja pelottomin. Mutta eniten hän pelkäsikin sitä, että hänen kookas ja jykevä vaimonsa lennättäisi päivällispöydässä kuuman liemilautasen vasten hänen kasvojaan. Se oli tapahtunut kahdesti heidän naimisissaolonsa aikana. Huolimatta siitä, että vaimo jälleen voisi sen tehdä, mies rakasti häntä todella, kuten hän rakasti seitsemää lastaan, joille hänen mielestään ei mikään ollut liian hyvää tai liian kallista.

Niin hellästi hän heitä rakasti, ettei hän alun pitäen antanut neljän poikansa nähdä isäänsä työssä, vaan antoi heidän valita vähemmän raa'at työalat itselleen. John, vanhin joukosta, joka oli opiskellut Yalen yliopistossa, oli antautunut kirjailijaksi, ajeli joutohetkinään omalla autolla ja vietti muutenkin rikkaan nuoren miehen elämää Newhavenissa. Harold ja Frederich olivat miljoonamiesten poikien korkeakoulussa Pennsylvaniassa, ja nuorin, Clarence, kävi vielä alkeiskoulua Massachusettsissa ja oli epätietoinen, rupeaisiko lääkäriksi vai lentäjäksi. Kolme tyttöä, joista kaksi oli kaksosia, kasvatettiin hienoiksi naisiksi. Elsien valmistautui juuri erotutkintoon Vassariopistosta, ja Mary ja Madeline opiskelivat hienonhienossa tyttökoulussa päästäkseen samaan oppilaitokseen. Tämä kaikki maksoi rahaa, jota Harris Collins ei säästellyt, mutta se pakotti hänet kiristämään yhä suurempia voittoja kesytyslaitoksestaan. Hänen täytyi tehdä työtä entistä kovemmin, vaikkei hänen vaimollaan ja neljällä pojallaan ja kolmella tyttärellään ollut aavistustakaan siitä, että hän ollenkaan työskenteli. He luulottelivat itselleen, että hän vain valvoi ja johti kaikkea, ja olisivat hämmästyneet hirmuisesti, jos olisivat saaneet nähdä hänen solmuruoskalla pieksävän yhteen menoon neljäkymmentä sekarotuista koiraa, jotka opetuksen aikana olivat käyneet villeiksi ja hillittömiksi.

Apulaiset tekivät suuren osan työstä, mutta Harris Collinsin oli aina opetettava, mitä heidän tuli tehdä ja kuinka heidän piti menetellä, ja aina kun tärkeimmät eläimet olivat kyseessä, hän suoritti itse työn. Hän otti apulaisensa melkein aina ojennuslaitoksista, ja hän valitsi ne varmalla ihmistuntemuksella. Itsehillintää, älyä ja kylmäverisyyttä hän heiltä vaati, ja niihin yhtyi luonnollisesti usein julmuus. Tulinen veri, jalot intohimot ja tunteikkuus olivat ominaisuuksia, jotka eivät sopineet hänen liikeyritykseensä, ja Cedarwildin kesytyslaitos oli liikeyritys alusta loppuun. Sanalla sanoen, Harris Collins oli tuottanut eläimille enemmän tuskaa kuin koko kristikunnan kaikki laboratoriot yhteensä.

Ja tähän eläinhelvettiin Miksi oli nyt laskeutunut -- vaikka hänen matkansa sinne oli käynyt aivan tasaista tietä, kolmetuhatta viisisataa mailia samassa häkissä, jonne hänet oli ajettu New Washington hotellissa Seattlessa. Koko matkalla se ei ollut kertaakaan päässyt ulos häkistä, ja se oli sekä likainen että alakuloinen. Sen vankan terveyden tähden käpälä parani. Mutta se oli kovin likainen ja täynnä kirppuja.

Cedarwild ei näyttänyt ollenkaan helvetiltä. Sametinpehmeitä ruohokenttiä, hiekoitettuja käytäviä ja ajoteitä ja kukkapenkereitä oli rakennusryhmän edessä. Rakennukset olivat pitkiä ja matalia, jotkut puusta, toiset sementistä. Mutta Miksiä ei ottanutkaan vastaan Harris Collins, joka sillä hetkellä istui yksityiskonttorissaan Harry Del Marin viimeinen sähkösanoma edessään pöydällä ja kirjoitti sihteerilleen määräystä, että hän tiedustelisi rautatiekonttorista, minne oli hävinnyt koira, jonka eräs Harry Del Mar niminen henkilö oli häkkiin suljettuna lähettänyt Seattlesta Cedarwildiin. -- Kahdeksantoistavuotias nuorukainen, jolla oli vaaleansiniset silmät, otti Miksin vastaan. Hän kirjoitti kuitin tuojille ja kantoi häkin sementtihuoneeseen, missä oli kalteva lattia ja missä tuoksui aivan kemiallisen puhtaalta.

Miksi katseli uteliaana ympäristöä, mutta ei pitänyt nuorukaisesta, joka kääri ylös hihansa ja sitoi ison vahakankaisen esiliinan eteensä, ennenkuin avasi häkin. Miksi juoksi ulos ja kulki horjuen jaloillaan, jotka eivät olleet kävelleet moneen päivään. Tuo kaksijalkainen jumala oli mielenkiintoinen. Hän oli yhtä kylmä kuin sementtilattia ja täsmällinen kuin kone. Juuri koneen tavoin hän menetteli, kun hän pesi, desinfioi ja hankasi Miksiä. Sillä Harris Collins oli äärimmäisen tieteellinen ja antiseptinen eläinten hoidossa, ja Miksi puhdistettiin tieteellisesti, ilman tahallista julmuutta, mutta myös ilman vähintäkään hellyyttä tai edes varovaisuutta.

Koira ei tietysti käsittänyt mitään. Kaiken sen perustalla, mitä se tähän mennessä oli saanut kokea, täytyi otaksua, että tämä kolkko sementtihuone ja rohdoksien haju tiesi elämän viimeistä kärsimystä ja että tuo nuori jumala syöksisi sen siihen pimeyteen, mikä oli niellyt kaiken sille tutun ja rakkaan. Sen Miksi ainakin varmasti tiesi, että tämä kaikki oli pahaenteistä ja hirvittävän kummallista. Se alistui siihen, että nuori jumala tarttui sen niskaan, sitten kun kaulanauha oli poistettu, mutta kun vesiruisku ohjattiin sitä kohti, tuntui siitä ilkeältä, ja se vastusteli. Nuorukainen, joka työskenteli vain saatujen ohjeiden mukaan, tarttui koiraa tanakasti niskanahkaan ja nosti sen koholle samalla ohjaten veden voimaa. Miksi harasi vastaan, mutta sai vain lisää vettä, kunnes läähätti avuttomana ja henkeään haukkoen.

Sitten se ei enää vastustellut, ja se pestiin ja huuhdottiin käyttäen suihkua, suurta kovaa harjaa ja runsaasti karbolisaippuaa, jonka vaahto tunkeutui pistäen silmiin ja kuonoon nostaen vedet silmiin ja pannen aivastelemaan. Peläten, että pahin voi sattua millä hetkellä tahansa, mutta nyt tuntien, ettei nuorukainen tahtonut tehdä sille pahaa eikä hyvää, Miksi alistui kaikkeen vastaanponnistelematta, kunnes se, puhtaana ja siistinä, viskattiin mukavaan ja hauskaan komeroon, minne se heti nukahti ja unohdettiin toistaiseksi. Rakennus oli sairashuone ja eristysosasto, ja siellä Miksi vietti viikon, jolla ajalla siinä ei ilmennyt mitään tarttuvia tauteja eikä sille tapahtunut mitään muuta, kuin että se sai hyvää ruokaa määräaikoina ja puhdasta juomavettä eikä tavannut ainoatakaan toista elävää olentoa kuin sen nuoren jumalan, joka hoiti sitä täsmällisesti kuin kone.