Part 13

Walter Merrit Emory sai tahtonsa läpi Miksiin nähden, vei vaimonsa päivällisille hienoon ravintolaan ja sieltä varieteehen voittoaan juhlimaan; tuli kotiin yhden aikana yöllä, meni yöpuvussaan viimeisen kerran katsahtamaan Miksiä ja huomasi, että se oli -- poissa.

Kuten kaikki Amerikan tarttuvatautisten sairaalat San Francisconkin spitaalisairaala sijaitsi hyvin synkällä, autiolla ja arvottomalla alueella kaukana kaupungin ulkopuolella. Sillä ei ollut mitään suojaa Tyynellemerelle päin, ja kylmät tuulet ulvoivat ja sakeat sumupilvet kiirivät synkkinä hietakumpujen yllä. Huviretkeilijät eivät milloinkaan käyneet siellä, eivätkä pikkupojatkaan menneet sinne linnunpesiä etsimään tai leikkimään intiaanisotiaan. Ainoat vieraat, jotka sinne eksyivät, olivat itsemurhaajat, jotka elämäänsä väsyneinä etsivät kaikkein synkimmän seudun sanoakseen tälle maailmalle jäähyväiset. Ja sellaisten jäähyväisten jälkeen he eivät tietystikään uudistaneet vierailuaan.

Näköala ikkunoista ei ollut mieltä ilahduttava. Neljännesmailin matkalla molempiin suuntiin Dag Daughtry näki vain vartiokojuja korkeiden hietakumpujen välisessä alangossa ja aseistettuja vahteja, jotka mieluummin surmasivat pakenevan sairaan kuin kävivät häneen käsiksi eivätkä ainakaan ruvenneet houkuttelemaan häntä palaamaan takaisin sairaalaan.

Ruttotalon toisella puolen oli puita. Kuumepuita ne olivat, mutta eivät suinkaan niin kuninkaallisen komeita kuin niiden veljet luonnontilassa. Tahallisesti huonosti istutettuja ja tahallisesti huonosti hoidettuja ja lisäksi luonnon vihamielisten voimien tuivertamia ne olivat. Ne olivat kuin lauma kurjia raajarikkoja ja ojentelivat ryhmyisiä, kitukasvuisia oksiaan aivankuin olisivat vääntelehtineet kuolinkamppailussa. Ne olivat vain pensaan korkuisia ja käyttivät suurimman osan niukasta ravinnostaan juuriinsa, jotka laajensivat laajentamistaan lonkeroverkkoaan merenrannan hietikkoon pysyäkseen pystyssä ainaisessa myrskyssä.

Daughtry ja Kwaque eivät saaneet ulottaa kävelyretkiään edes vartiokojuille saakka. Rajaviiva oli sata metriä sisempänä. Sinne vartijat tulivat tuoden ruokatavaroita, lääkkeitä ja kirjoitettuja lääkärin ohjeita ja poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Siellä oli myös musta taulu, jolle Daughtryn oli käsketty liidulla kirjoittaa toiveensa ja tarpeensa niin isoin kirjaimin, että ne voi matkan päästä lukea. Ja tälle taululle hän kirjoitti monena päivänä -- ei oluenpyyntöjä, vaikka totutut kuusi litraa olivat äkkiä kuivuneet, vaan seuraavantapaisia lauseita:

_Missä minun koirani on_?

_Se on irlantilainen terrieri_.

_Se on karkeakarvainen_.

_Sen nimi on Kill_.

_Tahdon saada koirani_.

_Tahdon puhutella tohtori Emorya_.

_Pyytäkää tohtori Emorya kirjoittamaan minulle koirastani_.

Eräänä päivänä Daughtry kirjoitti:

_Ellen saa koiraani, tapan tohtori Emoryn_.

Sitten sanomalehdet kirjoittivat yleisölle, että spitaalisairaalan surullinen sairaustapaus oli kehittynyt traagilliseksi, koska valkea mies oli kadottanut järkensä. Yhteistä hyvää harrastavat kansalaiset kirjoittelivat sitten lehtiin pitäen suurta melua siitä, ettei tehty loppua sellaisesta yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta, vaativat että Yhdysvaltojen hallituksen oli rakennettava kansallinen spitaalisten koti jollekin kaukaiselle saarelle tai yksinäiselle vuorenhuipulle. Mutta tämä pieni mielenkiinnon aalto asettui jo seuraavana päivänä, ja reportteripoikaset koettivat vaihteeksi huvittaa yleisöä alaskalaisella susikoiralla, joka oli puoleksi karhu, tai kysymyksellä, oliko Crispi Angelotti tosiaankin leikellyt Giuseppe Bortholdin ruumiin pieniin palasiin ja heittänyt säkin kalastajasillalta mereen, tai Japanin Havaijia, Filippiinejä ja Tyynenmeren rannikkoa vastaan tähdätyillä suunnitelmilla.

Ei mitään mainittavaa sattunut Dag Daughtrylle ja Kwaquelle spitaalisairaalassa, ennenkuin eräänä iltana myöhään syksyllä. Myrsky oli tulossa ja tuuli yltyi. Eräästä hedelmäkorista, jonka rouva Footesin seminaarin nuorten neitosten sanottiin lähettäneen, Daughtry löysi omenan siemenkotaan taitavasti piilotetun kirjelippusen, jossa häntä pyydettiin asettamaan seuraavana perjantai-iltana palava kynttilä ikkunalleen. Ja viiden aikana aamulla hän sai vieraan.

Se oli Charles Stough Greenleaf, Vanha Merikarhu itse. Kahlattuaan kaksi tuntia kuumepuumetsikön pehmeässä hiekassa hän vaipui uupuneena spitaalitalon oven eteen. Kun Daughtry avasi oven, lennähti vanhus häntä vastaan kostean myrskynpuuskan mukana. Daughtry otti hänet syliinsä ja ohjasi nojatuoliin. Mutta samassa hän muisti sairautensa ja päästi vanhuksen niin äkkiä, että tämä putosi tuoliin.

"Olettepa ollut oikein koiran ilmassa", sanoi Daughtry. "Kuule, Kwaque. Tämä herra on läpimärkä. Riisu kengät hänen jaloistaan."

Mutta ennenkuin Kwaque, joka oli heti laskeutunut polvilleen, ennätti tarttua kengännauhoihin, Daughtry muisti, että hänkin oli saastainen, ja sysäsi hänet pois.

"En totisesti tiedä, mitä tehdä", mutisi Daughtry ja tuijotti avuttomana eteensä muistaen, että se oli spitaalitalo, että tuoli, missä vanhus istui, oli spitaalituoli, ja että lattia, millä hänen uupuneet jalkansa lepäsivät, oli spitaalilattia.

"Olen iloinen nähdessäni teidät, niin sydämestäni iloinen", huohotti Vanha Merikarhu ojentaen kätensä tervehdykseen.

Mutta Dag Daughtry ei tarttunut siihen.

"Kuinkas aarteenetsimisen on käynyt? Onko mitään toiveita?" kysyi Daughtry kuin ohimennen.

Vanha Merikarhu nyökkäsi, veti henkeä ja sanoi, aluksi kuiskaten:

"Olemme valmiit purjehtimaan heti nousuvedellä, nyt kello seitsemän aamulla. Laivamme on joella. Se on hauska pieni kuunari, _Betlehem_ nimeltään. Se on siro ja hyvin rakennettu, kajuutta tilava ja mukava. Se kulki ennen Tahitilla, kunnes höyrylaivat syrjäyttivät sen. Ruokavaroja on runsaasti. Kaikki on ensiluokkaista. Olen tarkastanut sen. En voi sanoa pitäväni kapteenista. Olen nähnyt ennenkin samanlaisia. Oikein kelpo merimies, mutta karhu käytökseltään. Synnynnäinen merirosvo, oikein ilkeä vanha ukko. Eikä yrityksen toimeenpanija ole vähääkään parempi. Hän on keski-ikäinen ja huonossa maineessa, eikä suinkaan ole hieno mies, mutta hänellä on paljon rahaa -- on ensin ansainnut kalifornialaisella öljyllä, varusti sitten kullankaivajan Brittiläiseen Columbiaan, petkutti sitten hänenkin osuutensa löydettyihin suuriin kultasuoniin ja kartutti oman omaisuutensa viisi-, kuusikertaiseksi. Kovin epämiellyttävä mies. Mutta hän luottaa onneensa ja aikoo voittaa viisikymmentä miljoonaa yrityksessä ja petkuttaa itselleen minunkin osuuteni. Hänessä on yhtä paljon merirosvoa kuin kapteenissakin."

"Onnittelen teitä, herra Greenleaf", virkkoi Daughtry. "Te saatte minut heltymään, sydämeni pohjasta heltymään, kun olette tullut tänne saakka tällaisena yönä ja antautunut niin suureen vaaraan vain voidaksenne sanoa hyvästit Dag Daughtry-raukalle, joka aina tarkoitti hyvää, mutta jolla oli huono onni."

Mutta puhellessaan näin Daughtry näki ihanana harhakuvana vapaan elämän Etelämerta purjehtivalla kuunarilla ja tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, että hänen osakseen jäisi vain spitaalitalo, hiekkakummut ja surulliset kuumepuut.

Vanha Merikarhu ojentautui suoraksi tuolissaan.

"Te loukkaatte minua. Te loukkaatte minua sydämeen saakka."

"Antakaa anteeksi, hyvä herra", änkytti Daughtry, vaikkei voinut käsittää, millä oli loukannut vanhusta.

"Te olette minun ystäväni", vanhus puhui vakavana ja nuhdellen. "Minä olen teidän ystävänne. Ja te annatte minun ymmärtää, että luulette minun tulleen tähän helvetin onkaloon sanomaan teille hyvästejä. Tulin tänne noutamaan teitä ja papualaistanne. Kuunari odottaa teitä. Kaikki on järjestetty. Teidät on merkitty laivan luetteloihin merimiestalossa. Molemmat. Se tehtiin eilen sijaisten avulla, jotka olin itse hankkinut. Toinen oli barbarossaarelainen mustaihoinen. Löysin hänet ja tuon toisen, valkean miehen merimieskodista Commercial Streetin varrelta, ja maksoin heille viisi dollaria siitä, että he tulivat merimiestaloon ja kirjoittivat nimensä."

"Mutta, hyvä jumala, tehän ette näy ollenkaan ymmärtävän, että me molemmat olemme spitaalisia."

Vanha Merikarhu ponnahti tuoliltaan kuin sähköiskun satuttamana, ja vanhat kasvot puhuivat jalon sydämen vihasta hänen sanoessaan:

"Mutta te ette näy käsittävän, että olette minun ystäväni ja että minä olen teidän ystävänne."

Kiihtyneenä hän ojensi kätensä.

"Hovimestari, Daughtry, herra Daughtry, ystävä, tai miksi teitä sanoisin, en tyrkytä teille nyt merimiesjuttuja tällä kertaa isosta veneestä, salaisista luotauksista ja aarteesta sylen syvällä hiekassa. Tämä on totta. Minullakin on sydän. Tässä, hyvä herra" -- hän heilutti kättään aivan Daughtryn kasvojen edessä -- "on minun käteni. On vain yksi seikka, mikä teidän täytyy tehdä, juuri nyt. Teidän täytyy ottaa tämä käsi omaanne ja puristaa sitä -- sydämestänne, niinkuin minäkin teen."

"Mutta ... mutta...", epäröi Daughtry.

"Ellette tee sitä, en lähde täältä. Jään tänne, kunnes kuolen. Tiedän, että teissä on spitaali. Ette voi kertoa minulle siitä enää mitään uutta. Tässä on käteni... Tahdotteko tarttua siihen? Minun sydämeni on sen ranteessa, valtimonlyönnissä, jokaisessa sormenpäässä. Ellette ota sitä, sanon teille etukäteen, että istuudun tähän tuoliin ja kuolen. Tahdon saada teidät ymmärtämään, että olen mies ja kelpo mies. Olen ystävä ja toveri. En ole pelkuri. Elän sydämessäni ja aivoissani enkä tässä raihnaisessa ruumiissa, joka on vain minun satunnainen verhoni. Ottakaa käteni. Sitten haluan puhua kanssanne."

Dag Daughtry ojensi empien kätensä, mutta Vanha Merikarhu tarttui siihen ja pusersi sitä vanhoilla luisilla sormillaan, niin että teki kipeää.

"No, nyt voimme puhua", hän virkkoi. "Olen suunnitellut kaiken tarkoin. Me matkustamme _Betlehemillä_. Kun ukonilkimys huomaa, ettei hän saa penniäkään minun satuaarteestani, me jätämme hänet oman onnensa nojaan. Hän on iloinen päästessään meistä erilleen. Me, te ja minä ja teidän papualaisenne nousemme maihin Marques-saarilla. Spitaaliset saavat olla siellä vapaina. Siellä ei ole mitään asetuksia. Olen ollut siellä. Saamme olla vapaina. Maa on paratiisi. Me rakennamme majan itsellemme. Olkikattoinen mökki riittää. Työ on pikkuseikka. Meillä on rannan ja meren ja vuorten vapaus. Te saatte purjehtia, uida, kalastaa ja metsästää. Siellä on vuorikauriita, villikanoja ja villihärkiä. Banaanit ja pisangit kypsyvät meidän päämme päällä, samoin alligaattoripäärynät ja villit omenat. Turkinpippuri kasvaa oven edessä, ja siellä on lintuja ja linnunmunia. Kwaque saa valmistaa ruoan. Ja te saatte olutta. Olen selvästi huomannut teidän janonne. Te saatte kuusi pulloa päivässä ja enemmänkin.

"Joutukaa. Meidän täytyy lähteä. Ikäväkseni minun täytyy kertoa teille, että olen turhaan etsinyt teidän koiraanne. Olen palkannut taitavia salapoliiseja ottamaan siitä selkoa. Tohtori Emory varasti Killin teiltä, mutta ei kulunut vuorokauttakaan, ennenkuin se varastettiin häneltä. Olen pannut maan ja taivaan nurin sen tähden, mutta Kill on kadonnut, kuten me nyt katoamme tästä inhottavasta luolasta.

"Minulla on auto odottamassa. Ajaja on saanut hyvän maksun. Ja olen luvannut tappaa hänet, jos hän pettää minut. Meidän on kuljettava kappaleen matkaa koillista kohti yli hietakummun tielle, joka on tuon kummallisen metsän takana ... kas niin. Nyt lähdemme. Myöhemmin saamme puhella. Katsokaas, alkaa jo sarastaa. Vahdit eivät saa nähdä meitä..."

He läksivät ulos myrskyyn. Kwaque viimeisenä, hulluna ilosta. Aluksi Daughtry koetti pysytellä etäämmällä, mutta ensimmäisen myrskynpuuskan sattuessa, joka oli viedä vanhuksen mukanaan, Daughtry tarttui hänen käsivarteensa ja tukien häntä ruumiillaan työnsi häntä edessään pehmeän hiekan läpi ylös kummulle.

"Kiitos, hovimestari, kiitos ystäväni", mutisi Vanha Merikarhu, kun myrsky hetkeksi hiljeni.

22.

Miksi läksi puoleksi mielellään Harry del Marin mukaan yön pimeyteen, vaikkei se hänestä pitänytkään. Mies tuli kuin murtovaras, hyvin hiljaa ja varovasti, tohtori Emoryn takapihalle, vajalle, mihin Miksi oli teljetty. Del Marilla oli kyllin näyttämötottumusta tietääkseen, ettei tällaisia kohtauksia suoriteta sähkölampun valossa, jos tahdotaan välttää surullista loppua. Hän kompuroi pimeässä vajan ovelle, avasi sen ja meni hiljaa sisälle, hapuillen koiran pörröistä ruumista.

Miksi, joka oli miehekäs koira, rohkea kuin leijona, pörhisti heti karvansa, mutta ei äännähtänytkään. Sen sijaan se nuuski tulokasta ja tunsi hänet. Vaikkei se pitänyt miehestä, se antoi kuitenkin sitoa nuoran kaulaansa, ja seurasi häntä hiljaa kadulle, lähimpään kulmaukseen ja odottavaan autoon.

Tämä Miksin teko perustui yksinkertaiseen päätelmäsarjaan -- vaikka väitetäänkin, ettei se osannut ajatella. Tämän miehen se oli tavannut usein hovimestarin seurassa. He olivat olleet ystäviä, sillä he olivat istuneet samassa pöydässä ja juoneet yhdessä. Hovimestari oli poissa. Miksi ei voinut häntä mistään löytää ja oli nyt itse vankina vieraan talon takapihalla. Mikä oli kerran tapahtunut, voi tapahtua toistekin. Oli tapahtunut usein, että hovimestari, Del Mar ja Miksi olivat istuneet saman pöydän ääressä. Oli hyvin todennäköistä, että nyt tapahtuisi samoin ja Miksi saisi jälleen istua tuolilla kirkkaasti valaistussa ravintolasalissa toisella puolellaan Del Mar ja toisella rakastettu hovimestari olutlasi edessään.

Autossa, joka kiisi eteenpäin pitkin San Franciscon sokkeloisia katuja, Miksi makasi Del Marin jaloissa valppaana tarkaten kaikkea; se ei mitenkään osoittanut ystävyyttä, mutta ei myöskään osoittanut vastenmielisyyttään tuota miestä kohtaan. Jo ensimmäisellä tapaamalla Miksi oli oivaltamat, että Harry Del Mar oli huono ihminen. Yhä huonommaksi hänet oli tehnyt rahanahne halu omistaa Miksi. Kun he ensimmäisen kerran tapasivat toisensa kahvilassa Barbary Coastissa, Miksi oli pörhistänyt hänelle niskakarvojaan ja jäykistänyt taistelunhaluisena koko ruumiinsa, kun hän laski kätensä sen päälaelle. Miksi ei ollut ollenkaan ajatellut miestä, vielä vähemmän se oli koettanut eritellä hänen luonnettaan. Tuon käden hyväilyssä oli ollut jotakin kieroa -- se oli koskettanut häntä välinpitämättömästi, mutta ystävyyttä teeskennellen. Katsojat tuo hyväily voi pettää, mutta Miksi _tunsi_, että se ei ollut oikea. Siinä ei ollut lämpöä, ei sydäntä, se ei tuonut aitoa hyväntahtoisuutta niistä ihmisaivoista, joiden välittävä sanansaattaja se oli. Vaikutus ei kaiken kaikkiaan ollut hyvä, ja Miksi oli pörhistänyt karvansa ja jäykistänyt ruumiinsa mitään ajattelematta, vain siksi, että se _tiesi_ -- ja se tieto oli sitä, mitä ihmiset sanovat intuitioksi.

Sähkölamppuja, vajojenreunustama rantasilta, vuorittain matka- ja rahtitavaraa, merimiehiä ja rantajätkiä, jotka meluten tekivät työtään, vipujen yhtämittaista kolinaa ja ketjujen kitinää, joukko valkotakkisia hovimestareita, jotka kantoivat matkatavaroita, aliperämies porraspuun juuressa, mikä jyrkkänä johti _Umatillan_ kävelykannelle, useita kultanauhaisia päällysmiehiä kannella porraspuun yläpäässä ja tiheä ihmisvilinä ahtaalla kannella -- tämä kaikki sai Miksin varmasti uskomaan tulleensa takaisin meren luo laivalle, missä se ensiksi oli tavannut hovimestarin, missä se hovimestarin kanssa oli aina ollut viimeistä painostavaa suurkaupunkiaikaa lukuunottamatta. Sen tietoisuudessa vilahtivat myös Kwaque ja Cocky nopeina välähdyksinä. Kärsimättömästi vinkuen se riuhtoi päästäkseen eteenpäin varomatta arkoja käpäliään häikäilemättömien, kiiruhtavien, nahkakenkäisten ihmisjalkojen tungoksessa. Se etsi ja vainusi Cockya ja Kwaquea, mutta ennen kaikkea hovimestaria.

Miksi hillitsi pettymyksensä, kun ei heitä heti tavannut, sillä niin pian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus koirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli oppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria, kun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja joi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan alla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun oven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka ihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka _Umatillassa_ huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista, viedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita ja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi aukenisi ja hovimestari astuisi sisään.

Sen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat -- sitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin ilmeni Del Marin valta. -- Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä hyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del Marin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin hovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. "Hovimestari ei ole täällä", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi, kun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua hovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä ihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän korviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili -- kaikki vain sovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi -- nuuski ilmaa vainuten hovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar puhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.

"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta", sanoi Del Mar kylmällä, soinnuttomalla äänellä. "Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa sinulle yhtä ja toista. Ensiksikin ... seh, tänne ... _tänne!_"

Miksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.

"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun", sanoi Del Mar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi. "Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt, ja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille."

Hän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa "Georgian marssia".

"Istu!" hän komensi.

Miksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se vavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen kurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti kiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti vain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.

"Vai olet sinä itsepäinen?" sähisi Del Mar. "Sinä olet rotukoira, siinä koko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa saavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin sekin narri. No, ala nyt."

Hän vaihtoi sävelen "Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa". Mutta Miksi oli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin "Vanha koti" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi kurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita tovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa se ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin ollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki koirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi hajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran elämää.

"Ha haa", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän peltiharpullaan herätti.

Kova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli tyytymätön heidän harjoituksiinsa.

"Riittää täksi kerraksi", hän virkahti terävästi ja otti harpun tuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. "Sainpa sinut viimeinkin tottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi kynsimässä ja häiritä minun untani."

Hän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle, vietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.

Seuraavina päivinä ja öinä _Umatillassa_ Miksi pääsi oikein perille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa oppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen vaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli Percival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet "tummaksi", pojat pilkanneet "mustalaiseksi". Miksi ei voinut aavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan ojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden kuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä -- ja loistavasti ansaksikin -- opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat esiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen oli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar Collinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi "nauttimaan".

Mutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän oli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin hovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla. Miksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan hovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli ympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten jakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä alistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän kiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita Del Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia ne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä, teräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä kosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.

Tällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella jalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa. Jalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa heittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli valheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on lämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli kylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman määrättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei _ajatellut_, se vain tunsi sen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.

Lopulta -- viimeisenä iltana laivassa -- Miksi kadotti ylhäisen mielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta Miksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja taisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli kahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä perääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan Etelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan tuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä Harris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan, tarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen ollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta lensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä. Seuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin kurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden puolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt virtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin voimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen. Maatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki miehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän valppaasti tarkkasi vastustajaansa.

"Käy päälle", usutti Del Mar. "Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et ota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa sinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!"