Part 12

"Ajatelkaamme vaikka tohtori Hadleyn potilasta. En ole pelastanut häntä ainoastaan vaarallisesta leikkauksesta, vaan myös sairaalamaksuista. En ota häneltä mitään maksua siitä, mitä olen tehnyt. Hadleyn lasku ei myöskään voi olla kovin suuri. Tohtori Granville tulee hoitamaan hänen pyorrhénsa emetiinilla vaivaisen viidenkymmenen dollarin maksusta. Siis paitsi kuolemanvaarasta olen pelastanut tuon miehen maksamasta ainakin tuhat dollaria kirurgille, sairaalaan ja hoitajille."

Hänen näin jutellessaan ja pitäessään koko ajan Daughtryn katseen itseensä kiinnitettynä huoneessa alkoi tuntua palaneen lihan käryä. Tohtori Emory veti käryä halukkaasti sieraimiinsa. Neiti Judson tunsi sen myös, mutta häntä oli varoitettu, eikä hän ollut mitään huomaavinaan. Ei hänen myöskään tarvinnut katsoa, olivatko sikari ja sormi vielä kosketuksissa, hänen nenänsä sanoi, että niin oli.

"Mikä täällä palaa?" Daughtry kysäisi äkkiä silmäillen ympärilleen ja vetäen käryä nenäänsä.

"Väärennetty sikari", tohtori Emory virkkoi, joka viimeinkin oli loitontanut sikarinsa Kwaquen sormesta ja tutki sitä nyt tyytymättömän näköisenä. Hän lähensi sitä nenäänsä ja irvisti. "En tahdo väittää, että se on suorastaan kaalinlehteä. Sanon vain, että se on jotakin, mitä en tunne ja mistä en liioin välitä ottaa selkoa. Se on inhottavaa. Noin ne lähettävät kauppaan uuden ja hyvän sikarilajin ja valmistavat sen aluksi parhaasta tupakasta, mutta kun sitten sen maine yleisön kesken on vakiintunut, alkavatkin valmistaa sitä huonommasta tupakasta luottaen sen varmaan menekkiin. Mutta minua ne eivät enää petä. Valitsen toisen sikarilajin jo tänään."

Hän heitti sikarin sylkilaatikkoon. Ja Kwaque, joka istui kummallisimmassa tuolissa, missä koskaan oli istunut, eikä huomannut, että hänen sormenpäähänsä oli palanut syvä reikä, ihmetteli vain, milloin tohtori lakkaisi juttelemasta ja katsoisi paisetta, jota niin pakotti kainalossa.

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Dag Daughtry joutui petetyksi. Se oli auttamaton häviö. Vapaa elämä lainehtivalla merellä ja keinuvalla laivankannella pasaatituulien tanterilla, huoleton kulku satamasta toiseen päättyi häneltä Walter Merrit Emoryn vastaanottohuoneeseen neiti Judsonin ihmetellen katsellessa, kuinka ihmisen liha voi palaa ja hiiltyä uhrin itsensä siitä mitään tietämättä.

Tohtori Emory jatkoi yhä juttelemistaan koettaen uutta sikaria. Välittämättä vähääkään siitä, että odotushuone oli täynnä potilaita, hän piti hyvin pitkän, vilkkaan ja mielenkiintoisen esitelmän sikareista ja tupakkakasvista, sen viljelyksestä ja jalostuksesta niissä onnellisissa maissa, missä tupakka kasvaa.

"Mitä tuohon paiseeseen tulee", hän sanoi lopultakin ryhtyen ohimennen tutkimaan Kwaquen sairautta, "voin jo kohta sairaan ulkonäöstä päättää, että se ei ole syöpä eikä edes paise. Tahtoisin sanoa..."

Naputus eteisen yksityisovelle sai hänet hypähtämään pystyyn innolla, jota hän ei koettanutkaan salata. Sisään astui kaksi poliisia, poliisiupseeri ja siviilipukuinen, poskipartainen herrasmies, jolla oli neilikka napinlävessä.

"Hyvää huomenta, tohtori Masters", tervehti Emory siviilipukuista; toisille hän sanoi: "Päivää, komisario... Päivää Tim... Päivää, Johnson. -- Milloin teidät on siirretty kiinalaiskorttelista?"

Sitten hän lopetti keskeytetyn lauseensa tarkkaavasti katsellen Kwaquen sormea:

"Tahtoisin sanoa, että se on kaunein bacillus lepraen aiheuttama mätähaava, mitä lääkärillä milloinkaan on ollut kunnia näyttää San Franciscon terveydenhoitolautakunnan esimiehelle."

"Spitaali!" huudahti tohtori Masters.

Kaikki säpsähtivät kuullessaan tämän sanan. Komisario ja molemmat poliisit vetäytyivät kauemmas Kwaquesta, neiti Judson painoi, huutoaan pidättäen, kätensä sydäntään vasten, ja Dag Daughtry kysyi järkyttyneenä, mutta yhä epäillen:

"Mitä te nyt uskottelette meille, tohtori?"

"Seisokaa hiljaa paikoillanne. Älkää liikkuko", sanoi Walter Merrit Emory käskevästi Daughtrylle. "Olkaa hyvä ja katsokaa tänne", hän sanoi sitten muille painaen palavan sikarinsa Daughtryn otsassa olevaan tummaan pilkkuun. "Älkää liikkuko", hän sanoi Daughtrylle. "Odottakaa hetkinen. En ole vielä valmis."

Ja Daughtryn odottaessa hämmästyneenä, levottomana ja ihmetellen, miksei tohtori jatkanut, hehkuva sikarinkärki poltti hänen nahkaansa ja lihaansa, kunnes kaikki huomasivat sekä käryn että savun.

Päästäen äänekkään riemunaurun tohtori Emory peräytyi askeleen taaksepäin.

"No tehkää nyt mitä aioitte", mumisi Daughtry, sillä tapausten vyöry oli ollut liian nopea ja liian salaperäinen, jotta hän olisi siitä mitään käsittänyt. "Ja kun olette lopettanut, pyydän teitä selittämään, mitä sanoitte spitaalista ja tuosta pojasta. Hän on minun palvelijani, ettekä te voi uskotella mitään sellaista hänelle ... tai minulle."

"Hyvät herrat, olette nähneet kylliksi", lausui tohtori Emory. "Kaksi aivan varmaa tapausta, isäntä ja palvelija, palvelijan sairaus pitemmälle kehittynyt, taudin molemmat ilmiöt selvästi esiintyvinä, isännällä ainoastaan kuoleentumisilmiö huomattavissa -- hänellä on sairas kohta myös pikkusormessaan. -- Viekää pois heidät! Mutta kehotan teitä, tohtori Masters, heidän jäljestään perusteellisesti puhdistuttamaan sairasvaunut."

"Mutta kuulkaahan nyt...", aloitti Daughtry kiihtyneenä.

Tohtori Emory katsahti varoittavasti tohtori Mastersiin, ja tohtori Masters katsoi arvokkaasti komisarioon, joka vuorostaan katsoi käskevästi molempiin poliiseihinsa. Mutta nämä eivät käyneet Daughtryn kimppuun. Sensijaan he vetäytyivät yhä kauemmaksi hänestä, vetivät esiin pamppunsa ja tuijottivat häneen äreän näköisinä. Poliisien menettely vaikutti Daughtryyn vakuuttavammin kuin mitkään todistelut. Aivan selvästi näitä pelotti koskea häneen. Kun hän astui askeleen eteenpäin, he ojensivat patukkansa häntä kohti pysyttääkseen hänet kauempana itsestään.

"Älkää tulko lähemmäksi", varoitti toinen miehistä heiluttaen patukkaansa aivan kuin olisi tahtonut halkaista hänen kallonsa. "Pysykää paikoillanne, kunnes määrätään, mitä teidän on tehtävä."

"Vetäkää paita päällenne ja asettukaa tuonne isäntänne viereen", komensi tohtori Emory Kwaquea ponnautettuaan tuolin istuimen pystyyn niin nopeasti, että poika lensi suin päin lattialle.

"Mutta mitä ihmettä tämä oikeastaan on...?" aloitti Daughtry. Hänen entinen ystävänsä ei ollut kuulevinaan, vaan jutteli sensijaan tohtori Mastersille:

"Spitaalisairaala on ollut tyhjänä siitä saakka kun se japanilainen kuoli. Tiedän hyvin, kuinka pelkureita kaikki teidän apulaisenne ovat, ja neuvoisin teitä sen vuoksi nukuttamaan molemmat, jotta huoneet saadaan rauhassa desinfioida, ennenkuin heidät lasketaan sisään."

"Jumalan tähden", pyyteli Daughtry. Hän oli kadottanut kaiken vastustushalunsa; ajatus että oli joutunut tuon kamalan taudin uhriksi oli hänet kokonaan lamauttanut. Hän kosketti etusormellaan tunnotonta otsaansa, haistoi sormea ja tunsi palaneen lihan käryn. -- "Älkää pitäkö sellaista kiirettä, Jumalan tähden... Jos olen saanut sairauden, ei sille tietenkään mitään mahda. Mutta voinen kuitenkin vaatia, että minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin. Antakaa minulle kaksi tuntia aikaa lähteäkseni kaupungista. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa olen jo maasta. Menen merille."

"Ja olette vaarana yleiselle turvallisuudelle, missä sitten lienettekin", keskeytti hänet tohtori Masters, joka oli jo näkevinään edessään paksulla painetun palstan iltalehdessä, missä hänet oli kuvattu San Franciscon Pyhäksi Yrjöksi, joka miekka kädessä seisoi kansan ja spitaalin lohikäärmeen välillä.

"Viekää heidät pois", sanoi Walter Merrit Emory karttaen Daughtryn katsetta.

"Valmiit! Mars!..." komensi komisario.

Poliisit lähenivät Daughtrya ja Kwaquea patukat pystyssä.

"Pysykää loitompana ja alkakaa kävellä siitä...", murisi toinen poliiseista. "Ja tehkää niinkuin käsketään tai halkaisemme teiltä kallot. Ulos paikalla. Ulos ovesta. Käskekää tuon neekerin pysyä vieressänne."

"Tohtori, ettekö voi kuunnella minua hetkisen?" rukoili Daughtry Emorya.

"Nyt ei ole aikaa puhella", oli vastaus. "Nyt täytyy saada teidät pois täältä mahdollisimman pian. -- Tohtori Masters, älkää unohtako puhdistuttaa sairasvaunuja näiden jäljestä."

Kulkue läksi liikkeelle, terveydenhoitotohtori ja poliisikomisario etunenässä ja molemmat poliisit kohotettuine patukkoineen jälkijoukkona.

Ovessa Daughtry vielä kääntyi, vaikka oli vaarassa saada patukasta päähänsä.

"Tohtori, minun koirani, tiedättehän."

"Se lähetetään teille", vastasi tohtori Emory nopeasti. "Mikä on osoitteenne?"

"Huone 87, Cloy Street, Bowheadin matkustajakoti, tunnette paikan, käynti kulmasta, Bowheadin kahvilan vierestä. -- Lähettäkää koira minulle, mitä sitten minulle tehnettekin -- teettehän sen?"

"Totta kai", sanoi tohtori Emory. "Teillä on myös papukaija?"

"Onhan se -- Cocky! Lähettäkää molemmat, olkaa hyvä."

"Kyllä se tohtori Emory on taitava", jutteli neiti Judson syödessään samana iltana päivällistä Pyhän Joosefin sairaalan nuoren alilääkärin kanssa. "Ei ole kumma, että hän ansaitsee niin hyvin! Ajattele! Kaksi inhottavaa spitaalitautista tänään vastaanotolla! Toinen oli mustaihoinen. Ja tohtori huomasi heti, mikä heitä vaivasi. Hän vasta on taitava. Tietäisitpä, mitä hän teki sikarillaan. Kuinka ovela hän osasi olla. Ensin hän antoi merkin minulle. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä. Hän otti sikarinsa ja..."

20.

Koira samoin kuin hevonenkin tekee pahan ihmisen entistä pahemmaksi. Walter Merrit Emory ei ollut hyvä ihminen, ja toivo saada Miksi haltuunsa pahensi häntä. Ellei Miksiä olisi ollut, hän olisi menetellyt aivan toisin. Hän olisi kohdellut Daughtrya kuin valkoista ainakin -- kuten Daughtry sanoi. Hän olisi ilmaissut sairauden Daughtrylle ja auttanut häntä sitten matkustamaan Etelämerelle tai Japaniin tai johonkin muuhun maahan, missä spitaalisia ei eristetä. Tämä ei olisi ollut väärin niitä maita kohtaan, koska niiden tavat kerran ovat sellaiset, ja Daughtry ja Kwaque olisivat pelastuneet joutumasta San Franciscon helvetilliseen spitaalisairaalaan, jonne hän nyt pahuudessaan tuomitsi heidät koko iäkseen.

Jos vielä ottaa huomioon, mitä tulivat maksamaan aseistetut vahdit, jotka öin päivin, vuodet läpeensä vartioivat spitaalisairaalaa, niin ymmärtää, että Walter Merrit Emory olisi voinut säästää San Franciscon veroamaksavilta kansalaisilta monen tuhannen dollarin menot. Ja niillä dollareilla olisi voitu laajentaa ylen ahtaita kouluhuoneistoja, hankkia köyhille lapsille maitoa tai puistoja perustamalla saada raittiimpaa ilmaa köyhien tukahduttaviin kortteleihin. Mutta jos Walter Merrit Emory olisi ajatellut näin epäitsekkäästi, eivät ainoastaan Daughtry ja Kwaque olisi matkustaneet kauas merten taa, vaan myös Miksi olisi seurannut heitä.

Milloinkaan lääkäri ei liene nopeammin tarkastanut sellaista joukkoa odottavia potilaita kuin tohtori Emory, kun ovi oli sulkeutunut poliisien jälkeen, jotka kulkivat jälkijoukkona Daughtrya vietäessä. Ja ennenkuin meni nauttimaan myöhäistä välipalaansa, tohtori Emory ajoi autollaan Barbary Coastiin ja Bowheadin matkustajakotiin. Matkalla hänen oli onnistunut saada eräs etsivä mukaansa. Se olikin välttämätöntä, sillä emäntä ei vähällä suostunut luovuttamaan asukkaansa koiraa. Mutta hän tunsi liian hyvin herra Millikenin, ja hän alistui lakiin, jota etsivät edusti ja jota herkkäuskoinen emäntä ei ollenkaan tuntenut.

Kun Miksi talutusköydessä lähti huoneesta, kuului valittava ääni ikkunalaudalta, missä pieni lumivalkea papukaija istui.

"Cocky", se huusi. "Cocky."

Walter Merrit Emory katsoi taakseen ja epäröi vain hetkisen. "Lähetämme jonkun myöhemmin noutamaan linnun", hän sanoi emännälle, joka yhä heikosti vastusteli saattaessaan heitä alas portaita eikä huomannut, että etsivä oli huolimattomuudessaan unohtanut sulkea Daughtryn huoneen oven.

Mutta Walter Merrit Emory ei ollut ainoa huono ihminen, jonka halu omistaa Miksi teki entistään huonommaksi. Istuen Indoch Yacht klubissa syvässä nahkaisessa nojatuolissa, jalat toisessa syvässä nahkaisessa nojatuolissa, Harry del Mar sulatti unisena välipalaansa, joka samalla oli ollut aamiainen, ja silmäili ensimmäisiä iltalehtiä. Hänen katseensa pysähtyi viiden rivin pituisen uutisen yläpuolella olevaan lihavaan otsakekirjoitukseen. Jalat lennähtivät hetkessä alas tuolilta, hän hypähti pystyyn. Sitten hän jälleen yhtäkkiä istuutui, painoi sähkökelloa ja klubin tarjoilijaa odotellessaan luki uudelleen otsakkeen ja nuo viisi riviä.

Kiitäessään autolla Barbary Coastiin Harry del Mar näki kultaisia näkyjä. Hän näki keltaisia kahdenkymmenen dollarin kolikoita, keltaisia seteleitä Yhdysvaltojen setelipainosta, pankkikirjoja ja komeita kuponkeja, jotka tarvitsi vain leikata irti -- ja tämän kaiken takana väikkyi pörröinen irlantilainen terrieri istuen kabarettilavalla kirkkaan sähkölamppukehän keskellä, suu avoinna, kuono katsomoa kohden suunnattuna ja lauloi, lauloi yhtämittaa niinkuin ei ainoakaan koira vielä ole laulanut.

Cocky huomasi ensimmäisenä, että ovi oli raollaan; se katsoi sitä ja mietti -- mikäli voi käyttää sanaa "mietti" linnun sielun liikkeistä. Salaperäisellä tavalla sen tajunta ottaa vastaan uuden vaikutteen, ja se valmistautuu toimimaan tai on toimimatta, riippuen siitä, mihin suuntaan uusi vaikute sitä johtaa... Ihmiset tekevät aivan samoin, ja toiset sanovat sitä "tahdon vapaudeksi". -- Tuijottaen avoimeen oveen Cocky oli juuri ratkaisemaisillaan, pitikö sen vai eikö pitänyt lähemmin tarkastaa tuota suureen avaraan maailmaan johtavaa rakoa. Tämä tarkastelu sitten ratkaisi, uskaltaisiko se yrittää ulos tuosta raosta vai eikö. Mutta ennen ratkaisua sen silmät kohtasivat parin toisia silmiä, jotka katsoivat sisään.

Ne silmät olivat julmat, vihreänkeltaiset, ja silmäterät vuoroin laajenivat, vuoroin äkkiä supistuivat siirtyessään valosta varjoon huonetta tarkastellen. Cocky käsitti ensimmäisessä silmänräpäyksessä vaaran, joka uhkasi väkivaltaisella kuolemalla. Mutta Cocky ei tehnyt mitään. Pelko ei ahdistanut sen sydäntä. Liikkumattomana se istui tuijottaen toisella silmällään laihaa villikissaa, jonka pää oli tullut oven aukkoon äkkiä kuin ilmestys.

Silmät harhailivat valppaina ympäri huonetta, sysimustat poikittaiset silmäterät noiden kummallisten, vihreänkeltaisten opaalien keskellä laajenivat ja supistuivat nopeasti ja varovaisesti. Ne pysähtyivät Cockyyn. Samassa silmänräpäyksessä näkyi, miten kissa jännitti ruumiinsa, ja jäykistyi siihen asentoon. Melkein huomaamatta silmiin tuli vaaniva ilme, joka muistutti sfinksin jäykkää tuijotusta yli polttavan kuuman, ikuisen erämaahiekan. Oli aivan kuin silmät olisivat tuijottaneet siten vuosisatoja ja vuosituhansia.

Cocky jähmettyi myös. Se ei vetänyt kalvoa silmän eteen, joka oli näkyvissä sen sivulle kääntyneessä päässä, eikä se hillitön pelko, joka sen oli vallannut, saanut ainoaakaan höyhentä vavahtamaan. Molemmat olennot tuijottivat kivettyneinä toisiinsa, kuten tuijottavat toisiinsa metsästäjä ja saalis, ryöväri ja uhri.

Tuijottamista kesti monta pitkää minuuttia, kunnes pää äkkiä katosi oven raosta. Jos lintu osaisi huoata, olisi Cocky huokaissut. Mutta se ei hievahtanutkaan, se kuunteli, kuinka hitaat, laahustavat ihmisen askeleet kulkivat ohi ja häipyivät eteiseen.

Kului useita minuutteja, ja näky ilmestyi jälleen yhtä odottamattomana -- mutta ei enää vain pää, vaan koko kulmikas ruumis, joka solui huoneeseen ja asettui lepäämään keskelle lattiaa. Silmät tuijottivat Cockyyn, ja koko muu ruumis oli hiljaa, paitsi pitkä häntä, joka liikehti puolelta toiselle nykivin, vihaisin, yksitoikkoisin ottein.

Siirtämättä katsettaan Cockysta kissa lähestyi hitaasti, kunnes pysähtyi vajaan kuuden jalan päähän. Häntä heilui edestakaisin, silmät loistivat kuin jalokivet voimakkaassa päivänvalossa, joka tuli sisään vastassa olevasta ikkunasta, ja poikittaiset silmäterät supistuivat tuskin näkyviksi mustiksi viiruiksi.

Ja Cocky, joka ei voinut käsittää kuolemaa yhtä selvästi kuin ihminen, oli kuitenkin tietoinen siitä, että kaiken loppu oli kauhistavan lähellä. Nähdessään kissan kyyristyvän hyppäämään tuo pieni rohkea olento ilmaisi luonnollisen pelkonsa.

"Cocky, Cocky", se huusi valittaen sokeille ja kuuroille seinille.

Se oli sen hätähuuto koko maailmalle, sen kaikille voimille ja esineille ja kaksijalkaisille ihmisolennoille, mutta erikoisesti hovimestarille ja Kwaquelle ja Miksille. Huudon sisällys oli: "Täällä on Cocky. Minä olen hyvin pieni ja hyvin hento, ja tuo peto tahtoo hävittää minut, mutta minä rakastan valoisaa, iloista maailmaa, ja minä tahdon elää ja jatkaa elämääni valossa ja ilossa, ja minä olen niin kovin pieni, minä olen pieni, hyvä olento, jolla on hyvä pieni sydän, en kykene taistelemaan tuon ison, pörröisen, nälkäisen olennon kanssa, joka tahtoo syödä minut, ja minä tahdon apua, apua, apua. Minä olen Cocky. Jokainen minut tuntee. Minä olen Cocky."

Tämä ja paljon muuta sisältyi huutoon: "Cocky, Cocky!"

Mutta vastausta ei tullut, ei sokeilta seiniltä, ei eteisestä eikä koko maailmasta, ja kun tämä kauhun hetki oli ohi, oli Cocky jälleen sama urhea pieni olento kuin ennenkin. Se istui liikkumattomana ikkunalaudalla pää sivulle käännettynä ja katseli toisella silmällään koko sukunsa ikuista vihollista, joka oli siinä lattialla, niin pelottavan lähellä.

Äänen ihmisääntä muistuttava sointu oli saanut villikissan hämmästymään, se viivytti hyppäystään, luimisti korviaan ja painautui lähemmäksi lattiaa.

Seuraavan hiljaisuuden aikana sininen kärpänen piti kovaäänistä pörinäänsä viereisen ikkunan ruudulla. Silloin tällöin kuului heikko helähdys lasista ilmaisten, että kärpästäkin runteli kohtalon kovuus: se puski turhaan tuohon petolliseen lasiseinään päästäkseen valoisaan maailmaan, joka loisteli niin lähellä.

Villikissakin oli saanut kokea elämän kovuutta. Sitä kalvoi nälkä, ja nälkä kuivatti sen laihat nisät, joiden olisi pitänyt täyttyä seitsemälle pienelle marisevalle olennolle, jotka olivat täydelleen sen omia kuvia, paitsi että silmät eivät vielä olleet auki ja että ne olivat niin hullunkurisen honteloita yrittäessään seista rennoilla, ohuilla jaloillaan. Kipu nisissä ja vaiston ääni sai kissan muistamaan penikoitaan; se näki ne kuin näyssä, sen aivojen hieno koneisto loihti ne esiin, se oli näkevinään ne rikkinäisen kellarinluukun läpi, pimeässä roskaloukossa portaitten alla, jonne se oli ryöminyt ja synnyttänyt penikkansa.

Tämä näky ja jäytävä nälkä kiihottivat sitä uudelleen, se jännitti ruumiinsa ja mittasi välimatkan hyökätäkseen. Mutta Cocky oli jälleen oma itsensä.

"Piru vieköön! Piru vieköön!" se kirkui niin kimeästi ja sotaisesti kuin vain osasi vimmoissaan pörhistellen alhaalla olevalle villikissalle, niin että tämä hämmästyneenä perääntyi ja painautui lattiaan luimistaen korviaan ja pieksäen hännällään. Se käänteli päätään joka suunnalle, sen katse tunkeutui pimeimpiinkin soppiin keksiäkseen ihmisen, jonka ääni oli noin huutanut.

Villikissa teki näin, vaikka sen aistit sanoivatkin sille, että ääni oli tullut pienestä linnusta, joka istui ikkunalaudalla.

Kärpänen kopsahteli jälleen vankilansa näkymätöntä seinää vasten. Villikissa valmistautui, teki äkkiä päätöksensä ja hyppäsi -- siihen missä Cocky oli istunut silmänräpäystä varhemmin. Cocky oli nopeasti väistynyt syrjään. Mutta juuri kun lintu väisti ja kissa hyppäsi ikkunalle, lennähti kissan käpälä hiukan sivulle, Cocky kimposi ilmaan ja räpytteli siipiään, jotka olivat niin tottumattomat lentämään. Villikissa nousi takajaloilleen ja tähtäsi etukäpälällään iskun ylöspäin niinkuin lapsi tavoittelee lakkiinsa perhosta. Mutta kissan käpälässä oli voimaa, ja sen kynnet kaartuivat kuin koukut.

Isku sattui, pienen lentokoneen koneisto häiriintyi ja särkyi. Cocky putosi lattialle, valkeita höyheniä satoi sen päälle, ne putoilivat hitaasti kuin lumihiukkaset. Villikissa lensi kuin nuoli sen kimppuun. Joitakin valkeita höytyviä sattui sen selkään, niin että se vavahti, mutta se painoi kyntensä vielä syvempään samalla nopeasti silmäten ympäri huonetta todetakseen, ettei minkäänlaista vaaraa ollut uhkaamassa.

21.

Harry del Mar löysi ainoastaan muutamia valkeita höyheniä Dag Daughtryn huoneen lattialta, ja emännältä hän sai kuulla, miten Miksin oli käynyt. Harry del Mar palasi nopeasti autoonsa, otti selon tohtori Emoryn asunnosta ja totesi, että Miksi oli teljetty erääseen vajaan takapihalle. Sitten hän osti matkalipun höyrylaiva _Umatillaan_, jonka piti päivän koitteessa lähteä Seattleen ja Puget Soundiin. Sitten hän sääli kokoon tavaransa ja maksoi laskunsa.

Sillävälin sattui seuraava keskustelu Walter Merrit Emoryn vastaanottohuoneessa.

"Mies huutaa itsensä kuoliaaksi", intti tohtori Masters. "Poliisien täytyi lyödä häntä patukoillaan ambulanssivaunussa. Hän raivosi. Hän tahtoi saada koiransa. Tämä ei käy päinsä. Tämä on liian raakaa. Ette voi noin vain varastaa hänen koiraansa. Hän nostaa hirveän melun sanomalehdissä."

"Huh", vastasi Walter Merrit Emory, "haluaisin nähdä sen sanomalehtimiehen, jolla on kyllin otsaa mennä puhuttelemaan miestä spitaalisairaalaan. Ja tahtoisin nähdä sen toimittajan, joka ei anna heti polttaa spitaalisairaalasta tullutta kirjettä (jos se nyt vahdeista huolimatta olisi saatu lähetetyksi) heti, kun hän huomaa, mistä se on lähetetty. Olkaa rauhassa, tohtori. Sanomalehdet eivät hiisku tästä asiasta mitään."

"Mutta spitaali! Yleinen turvallisuus! Onhan koira ollut herransa luona! Se voi levittää tartuntaa."

"Siirtyminen on tässä parempi ja tieteellisempi sana, tohtori", virkkoi Walter Merrit Emory rikkiviisaan näköisenä.

"No vaikkapa siirtyminen sitten", keskeytti tohtori Masters. "Yleisöä täytyy ajatella. Yleisö ei saa joutua tartunnan vaaraan."

"Puhumme tästä siirtymisestä", oikaisi toinen rauhallisesti.

"Sanokaa sitä miksi tahdotte. Yleisö --"

"Lorua", virkkoi Walter Merrit Emory. "Siitä, mitä ette tiedä spitaalista ja mitä koko terveydenhoitolautakunta ei siitä tiedä, voitaisiin kirjoittaa useampia kirjoja kuin erikoistutkijat jo ovat sairaudesta kirjoittaneet. He ovat yrittäneet istuttaa eläimiin ihmisspitaalia, ja niitä yrityksiä he saavat jatkaa ikuisesti. Hevosilla, kaniineilla, rotilla, aaseilla, apinoilla, hiirillä ja koirilla he ovat kokeilleet -- he ovat uudistaneet kokeensa kymmenentuhatta kertaa ja satatuhatta kertaa -- eivätkä ole milloinkaan onnistuneet. Heidän ei ole vielä kertaakaan onnistunut siirtää sitä ihmisestä eläimeen. Kas ... sallikaa minun näyttää teille."

Ja Walter Merrit Emory alkoi poimia esiin mestareitaan kirjahyllyltä.

"Merkillistä, kovin mielenkiintoista", virkahti tohtori Masters silloin tällöin selaillessaan kirjoja toisen taitavasti ohjatessa. "En voinut aavistaakaan ... on hämmästyttävää, kuinka paljon työtä he ovat tehneet..."

"Mutta", hän sanoi lopuksi, "on aivan turhaa koettaa saada maallikoita uskomaan sitä, mitä teidän hyllyillänne on. En -- minä en voi saada ympäristöäni siitä vakuutetuksi. En tahdo sitä edes koettaa. Lisäksi mies on jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen spitaalisairaalassa. Te tiedätte, miten kurja paikka se on. Hän pitää koirasta. Hän on suunniltaan ikävästä. Antakaa se hänelle takaisin. Sanon teille vielä kerran, että tekonne on halpamainen, väärä ja julma, enkä minä mene siitä vastuuseen."

"Kyllä te sen teette", vakuutti Walter Merrit Emory kylmästi. "Ja sanonpa teille, minkä tähden."

Hän sanoi sen. Hän sanoi asioita, joita ei lääkärin milloinkaan pitäisi sanoa toiselle, mutta joita politiikko vallan hyvin voi sanoa ja on usein sanonutkin toiselle poliitikolle -- asioita, joista täytyy vaieta, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että ne ovat aivan liian nöyryyttäviä tavalliselle amerikkalaiselle porvarille: kulissientakaisia salaisuuksia, kunnanvaltuustojen salaisia suhteita, joita tavallinen amerikkalainen porvari niin mielellään luulottelee hallitsevansa kuninkaallisen rajattomalla äänioikeudellaan; asioita, jotka väliin, hyvin harvoin, vilahtavat esiin valiokuntien lausunnoissa samassa taas kadotakseen.