Part 11

"Tämä on mainiota", ajatteli Daughtry mielessään. "Maailma on hullunkurinen. Äsken minun oli jano ja nyt olen hukkumaisillani olueen."

Monet tahtoivat ostaa Miksin ja tarjosivat siitä naurettavia summia, viisitoista, kaksikymmentä dollaria.

"Sanonpa teille jotain", Jörgensen kuiskasi Daughtrylle vedettyään hänet syrjään. "Jos annatte minulle tuon koiran, löylytän heti Hansonin ja te saatte paikan -- saatte huomenna tulla työhön."

"Juntan" omistaja veti Daughtryn mukanaan toiseen nurkkaan ja kuiskasi hänelle:

"Tulkaa joka ilta tänne koiranne kanssa. Se vetää ihmisiä. Annan teille ilmaiseksi olutta ja viisikymmentä senttiä illassa."

Tämä ehdotus herätti rohkean suunnitelman Daughtryn mielessä, ja Kwaquen avatessa kotona hänen kenkiään hän puheli Miksille:

"Niin on nyt asiat, Kill. Jos sinä sille kapakan isännälle olet oluen ja viidenkymmenen sentin arvoinen illalta, olet sinä sen arvoinen minullekin ... ja enemmän, poikaseni, paljon enemmän. Sillä hän haluaa tietysti ansaita. Sitä varten hän myy olutta, sen sijaan että ostaisi sitä. Ja sinä, Kill, tahdot mielelläsi työskennellä minun hyväkseni, sen tiedän. Me tarvitsemme rahaa. Meillä on Kwaque ja herra Greenleaf ja Cocky, sinusta ja minusta puhumattakaan, ja me syömme aivan kauhean paljon. Vuokra on tiukassa ja ansion saaminen vieläkin tiukemmassa. Mitäs sanot siitä, että lähdemme yhdessä ulos huomisiltana ja koettelemme, kuinka paljon rahaa voimme saada kokoon."

Ja Miksi, joka istui hovimestarin polvilla, silmä silmää ja nenä nenää vasten, isännän kädet poskillaan, väänteli ihastuksissaan, lipoi kielellään ja heilutti häntätöpykkäänsä. Mitä se lieneekin kuullut, hyvää se oli, sillä hovimestari oli puhunut.

18.

Harmaatukkainen hovimestari ja pörröinen irlantilainen terrieri olivat pian hyvin tunnettuja Barbary Coastin yöelämässä. Daughtry laajensi laskutemppua ottamalla Cockyn mukaan. Kun tarjoilija ei tuonut kyllin monta lasia, pysytteli Miksi aivan hiljaa, kunnes Cocky, saatuaan merkin hovimestarilta, asettui yhdelle jalalle, pani toisen jalkansa Miksin niskaan ja oli kuiskaavinaan jotakin sen korvaan. Sitten Miksi katsahti pöydälle asetettuihin laseihin ja alkoi haukkua tarjoilijaa.

Mutta vasta kun Daughtry ja Miksi yhdessä lauloivat "Aalto, vie minut Rioon", he saivat suuren voittonsa. Se tapahtui merimiesten tanssisalissa Pacific-kadun varrella. Tanssi taukosi, ja kaikki halusivat kuulla enemmän laulua. Isännälle tämä ei tuottanut tappiota, ja yleisö kasvoi kasvamistaan, kun Miksi lauloi koko ohjelmansa: "Herra suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Johda mua, kaunis pilvi", "Koti, koti armas" ja "Shenandoah".

Se tuotti jo enemmän kuin ilmaisen oluen Daughtrylle. Kun hän nousi lähteäkseen, ravintolan isäntä pisti kolme hopeadollaria hänen käteensä ja pyysi häntä tulemaan koirineen jälleen seuraavana iltana.

"Tälläkö palkalla?" Daughtry kysyi silmäten halveksivasti rahoja.

Isäntä lisäsi heti kaksi dollaria, ja Daughtry lupasi tulla.

"Kuulepas, Kill-poikaseni", hän puheli Miksille maata pannessaan. "Luulenpa, että me yhdessä voimme ansaita enemmän kuin viisi dollaria illasta. Katsos, ei kukaan ole nähnyt sinunlaistasi koiraa. Oikea laulajakoira sinä olet, voit laulaa minun kanssani minkä sävelen tahansa ja itseksesi puolisen tusinaa laulua. Väitetään Caruson saavan tuhat dollaria illassa. No, sinä et ole Caruso, mutta ainoa laulaja-koira sinä olet koko maailmassa. Minä rupean konserttien järjestäjäksi, poikaseni. Ellemme voi täällä ansaita kahtakymmentä dollaria illassa, siirrymme hienoimpaan kaupunginosaan. Ja vanha herra saa muuttaa hotellissaan kadunpuoleiseen huoneeseen. Ja Kwaque saa uuden puvun. Kill-poikaseni, meistä tulee pian rikkaita. Ja ellei vanhus saa ketään muuta petkutettavakseen, varustamme hänelle kuunarin ja annamme hänen purjehtia sillä aarteita etsimään. Hän saa petkuttaa sitten meitä, sinua ja minua, ja meille se on suuri ilo."

San Franciscon Barbary Coast, joka oli ollut vanhanaikainen merimieskortteli jo silloin, kun kaupunki mainittiin rannikon kaikkein vaikeapääsyisimmäksi satamaksi, oli paljon muuttunut ja kehittynyt kaupungin kasvaessa. Nyt se sai ainakin puolet tuloistaan rikkailta kaupunkilaisilta, jotka tekivät sinne huviretkiä kylväen rahaa ympärilleen. Hienoimmissa piireissä oli tapana -- etenkin, jos oli kaukaisia vieraita -- viettää päivällisen jälkeen tunti tai pari ajelemalla siellä tanssipaikasta tai halvasta kabaretista toiseen. Sanalla sanoen, Coast oli yhtä suuri nähtävyys kuin kiinalaiskaupunki tai Cliff House.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Dag Daughtry ansaitsi kaksikymmentä dollaria illassa kahdesta kaksikymmentä minuuttia kestävästä esityksestä, ja hänelle tarjottiin enemmän olutta kuin mitä kokonainen tusina yhtä janoisia miehiä kuin hän olisi jaksanut juoda. Daughtryllä ei ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa käytettävänään. Miksistä tämä meno oli sanomattoman hauskaa. Se iloitsi etenkin hovimestarin vuoksi. Se sai palvella hovimestaria, ja palveleminen oli sen hartain halu.

Miksi elätti nyt koko perheen, ja kaikilla heillä oli hyvä olla. Kwaque keikaili ruskeissa kengissä, derbyhatussa ja harmaassa puvussa, housut aina moitteettomasti silitettyinä. Hän alkoi myös käydä elokuvissa, tuhlasi siihen pari-kolmekymmentä senttiä illassa ja istui aina itsepintaisesti paikoillaan, kun ohjelma toistui. Talouspuuhiin ei kulunut paljon aikaa, sillä Daughtry oli alkanut syödä ravintolassa. Vanha Merikarhu oli muuttanut kalliimpaan kadunpuoleiseen huoneeseen Bronx-hotellissa, ja Daughtry tyrkytti itsepintaisesti hänelle runsaasti taskurahoja, jotta hän voisi tilaisuuden sattuessa kutsua lupaavan tuttavan teatteriin tai konserttiin ja saattaa hänet autolla kotiin.

"Tätä ei voi kestää iän kaiken, Kill", hovimestari puheli Miksille. "Juuri niin kauan, että vanha herra saa käsiinsä uuden joukon rikkaita ja urheiluintoisia aarteenetsijöitä, mutta ei kauemmin. Sitten lähdetään taas siniselle valtamerelle, poikaseni, missä tukeva laivankansi keinuu jalkojen alla, kostea suihku lyö yli laidan ja aalto pärskähtää silloin tällöin sisään valurei'istä.

"Yhtä hyvin veimme mennä Rioon kuin laulaa sitä tuolle roskajoukolle. Saavat pitää itse tämän kaupunkipahansa. Meri -- se on meidän elämämme -- sinun ja minun, Kill-poikaseni, ja vanhan herran ja Kwaquen ja Cockyn, meidän kaikkien. Emme ole luodut kaupungissa elämään. Se ei ole terveellistä. Et ehkä usko minua, poikaseni, mutta minä luulen rupeavani jäykistymään. Vieterit höltyvät. Käyn aivan veltoksi, kun ei ole päivisin muuta tehtävää kuin istua ja vetelehtiä. Tulen aivan sairaaksi, kun ajattelen, miltä tuntuisi kuulla vielä kerran vanhan herran, sanovan: 'Luulenpa, hovimestari, että hyvä cocktail ennen päivällistä maistuisi erinomaisesti.' Ensi matkalle otamme mukaamme pienen jäähdytyskoneen ja annamme hänelle parasta, mitä voi saada.

"Ja katsohan Kwaquea, poikaseni. Tämä ilmanala ei sovi hänelle. Hän kuihtuu kuihtumistaan. Jos hän istua kököttää kauemmin elokuvissa, hän saa vielä basillitartunnan. Hänen ja minun ja sinun ja meidän kaikkien terveyden tähden meidän täytyy pian nostaa ankkuri ja lähteä pasaatituulten valtakuntaan ja niiden suudelmista imeä itseemme meren suolaa ja raitista elämää."

Kwaque ei milloinkaan valittanut, mutta kuihtui silmin nähden. Oikeaan kainalokuoppaan ilmestyi hitaasti kasvava paise, jota alussa tuskin huomasi. Mutta sitten sitä alkoi yhtä mittaa hiljakseen jäytää. Poika ei voinut enää nukkua yhtään yötä monta kertaa heräämättä. Ellei siirtolaisvaltuuskunta olisi jo aikoja sitten lähettänyt Ah Moyta takaisin Kiinaan, tämä olisi voinut sanoa, mitä paise merkitsi. Samoin hän olisi voinut Dag Daughtrylle selittää, mitä tiesi yhä laajeneva kuoleentuma hovimestarin silmien välissä, missä ohuet poikittaiset vaot kävivät yhä selvemmiksi. Hän olisi myös voinut sanoa, mikä Daughtryn vasemman käden pikkusormea vaivasi. Daughtry oli ensin luullut, että siinä oli jänne niukahtanut. Sitten hän päätteli sen olevan San Franciscon kostean ja sumuisen ilman aiheuttamaa pitkäaikaista luuvaloa. Tämä oli yhtenä syynä hänen toivoonsa päästä jälleen merille, missä troopillinen aurinko kyllä paahtaisi luuvalon pois hänen ruumiistaan.

Hovimestarina Dag Daughtry oli tullut kosketuksiin myös yläluokkien miesten ja naisten kanssa. Mutta ensimmäisen kerran elämässään hän kohtasi täällä San Franciscon alamaailmassa sellaisia henkilöitä täysin tasa-arvoisina. Vieläpä jotkut heistä halusivat innokkaasti tavata häntä. He aivan etsivät häntä. He imartelivat häntä saadakseen istua hänen pöydässään ja tarjota hänelle olutta. He olisivat tarjonneet hänelle myös huikean kalliita viinejä, ellei hän olisi itsepintaisesti pysynyt oluessaan. Jotkut kutsuivat häntä kotiinsa -- "ja ottakaa tuo ihmeellinen koira mukaanne hiukan laulamaan" -- mutta Daughtry, joka oli mielessään ylpeä siitä, että Miksi aiheutti tällaisia kutsuja, selitti, että taiteilijaelämä oli niin rasittavaa, etteivät sellaiset huvit voineet tulla kysymykseen. Mutta Miksille hän sanoi: "Luvatkoot meille viisikymmentä dollaria, niin menemme kyllä molemmat ja aivan heti."

Niiden monien tuttavien joukossa, jotka he kabarettielämänsä aikana saivat, oli kaksi, jotka pian tulivat ratkaisevasti vaikuttamaan Daughtryn ja Miksin elämään. Toinen oli poliitikko ja lääkäri, nimeltään Emory -- Walter Merrit Emory. Hän istui usein Daughtryn pöydässä Miksin istuessa tavallisesti tuolillaan heidän vieressään. Muun muassa tohtori Emory antoi pääsylipun vastaanottoihinsa ja lupasi ilmaiseksi hoitaa sekä herran että koiran, jos he sattuisivat sairastumaan. Daughtryn mielestä tohtori Emory oli älykäs mies, epäilemättä taitava ammatissaan, mutta häikäilemättömän itsekäs kuin nälkäinen tiikeri. Daughtry virkkoi kerran tohtorille niin arastelemattoman avomielisesti kuin voi näissä muuttuneissa olosuhteissa: "Te olette kummallinen tohtori. Sen näkee jo puolella silmällä. Mitä tahdotte saada, sen otatte. Teitä ei estäisi mikään muu kuin..."

"Kuin mikä?"

"No, että se, että mielitekonne esine olisi kiinninaulittu tai lukon takana tai poliisi seisoisi sitä vahtimassa. Enpä tosiaan tahtoisi omistaa mitään, mitä teidän mielenne tekisi."

"Mutta sellainen teillä on", sanoi tohtori Emory katsahtaen Miksiin, joka istui tuolilla heidän välissään.

"Huh!" Daughtry värisi. "Te saatte kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni. Jos uskoisin, että todella tarkoitatte sitä, en viipyisi San Franciscossa kahta minuuttia." Hän tuijotti hetkisen miettiväisenä olutlasiinsa, mutta naurahti sitten rauhoittuen. "Ei kukaan voi ottaa koiraa minulta. Ennen tapan sen, joka sitä yrittää. Sanoisin sen hänelle suoraan, kuten sanon sen nyt teille. Tiedätte, että tarkoitan totta. Samoin ymmärtäisi hänkin minun tarkoittavan mitä sanon. Oh, tuo koira..."

Voimatta ilmaista syvää tunnettaan Dag Daughtry keskeytti lauseensa ja hukutti liikutuksensa olutlasiin.

Toinen kohtalokas henkilö oli aivan toisenlainen. Harry Del Mariksi hän nimitti itseään; tämä nimi oli ohjelmissa hänen esiintyessään Orpheum-teatterissa. Hän oli ammatiltaan eläintenkesyttäjä, mutta sitä Dag Daughtry ei tiennyt, sillä mies oli nyt lomalla. Hänkin halusi kestitä Daughtryä. Hän oli nuori, tuskin yli kolmenkymmenen, ja tumma. Suurissa, pitkien ripsien varjostamissa silmissään hän uskoi olevan sähköistä voimaa. Suu ja kasvojen piirteet olivat enkelimäisen hienot. Mutta hänen kylmästi harkitseva, liikemiesmäinen ajatustapansa ei ollut ollenkaan sopusoinnussa hänen ulkonäkönsä kanssa.

"Mutta ei teidän rahanne riitä sitä ostamaan", vastasi Daughtry, kun toinen oli kohottanut tarjouksensa viidestäsadasta tuhanteen dollariin.

"Minulla on tuhat dollaria, jos sitä tarkoitatte."

"En", pudisti Daughtry päätään. "Tarkoitan, etten myy sitä millään hinnalla. Ja mitä te sillä tekisittekään?"

"Minä pidän siitä", vastasi Del Mar. "Minkä tähden minä käyn täällä? Ja mitä varten käyvät muut täällä? Miksi ihmiset ostavat viiniä, pitävät kilpa-ajohevosia, pitävät yllä näyttelijättäriä, rupeavat papeiksi tai kirjatoukiksi? -- Siksi, että he siitä pitävät. Siinä on selitys. Kaikki teemme sellaista, mikä meitä miellyttää, jos vain voimme. Me koetamme saada haltuumme esineen, mistä pidämme. Nyt minä olen mieltynyt teidän koiraanne. Ja minä tahdon saada sen, vaikka se maksaisi tuhat dollaria. Katsokaa timanttia tuon naisen sormessa tuolla. Hän luultavasti ihastui siihen ja osti sen hintaa ajattelematta. Timantti merkitsi hänelle enemmän kuin sen hinta. Teidän koiranne..."

"Se ei näytä pitävän teistä", keskeytti Dag Daughtry hänet. "Se on omituista. Sillä se pitää yleensä kaikista ihmisistä erotuksetta. Mutta teille se on alun pitäen murissut. Eikä kukaan tahtone omakseen koiraa, joka ei pidä hänestä."

"Se ei kuulu tähän", Del Mar selitti rauhallisena. "Minä pidän siitä. Minun asiani on, pitääkö se minusta vai eikö. Ja luulenpa siitä selviytyväni."

Daughtry luuli toisen muuttumattoman enkelinilmeen takana huomaavansa heltymätöntä julmuutta, joka oli suorastaan helvetillistä, koska se oli tietoista ja hillittyä. -- Daughtry ei näin eritellyt havaintoaan. Se oli hänessä vain tunne, eivätkä tunteet tarvitse sanoja ilmetäkseen ja vaikuttaakseen.

"Tässä lähellä on pankki, joka on auki koko yön", toinen jatkoi. "Voimme mennä sinne, minä kirjoitan maksuosoituksen, ja puolen tunnin kuluttua teillä on rahat käsissänne."

Daughtry pudisti päätään.

"Sitä ei kannata ajatella edes liikevoiton vuoksi", hän sanoi. "Kuulkaahan. Tuo koira ansaitsee kaksikymmentä dollaria illassa. Sanokaamme, että se työskentelee kaksikymmentäviisi päivää kuukaudessa. Se tekee viisisataa kuukaudessa ja kuusituhatta vuodessa. Jos nyt puhumme viidestä prosentista, koska se on helppo laskea, se on sadankahdenkymmenentuhannen dollarin suuruisen pääoman korko. Olettakaamme, että minulla on menoja kaksikymmentä tuhatta dollaria. Silloin koira on sadantuhannen arvoinen. Tai jos nyt, anteliaita ollaksemme, panemme summan kahtia, se on kuitenkin viidenkymmenentuhannen koira. Ja te tarjoatte siitä tuhat dollaria."

"Luulette varmaan, että se on ikuinen kuin maapalanen", virkkoi Del Mar ja hymyili.

Daughtrylla oli heti vastaus valmiina.

"Olettakaamme, että se tekee työtä kuusi vuotta -- se on kolmekymmentä tuhatta. Vuoden työ oli kuusi tuhatta. Ja te tarjoatte minulle yhden tuhannen kuudentuhannen sijasta. Se yritys ei kannata -- minulle ... eikä koiralle. Muutoin, kun se ei enää voi työskennellä eikä ole sentinkään arvoinen, se on minulle kokonaisen miljoonan arvoinen, ja jos joku tarjoisi minulle siitä miljoonan, pyytäisin vielä enemmän."

19.

"Vielä tavataan", sanoi Harry Del Mar Daughtrylle heidän keskusteltuaan jo neljännen kerran Miksin kaupasta.

Mutta siinä Harry Del Mar erehtyi. Hän ei tavannut Daughtrya enää milloinkaan, sillä Daughtry ennätti sitä ennen tavata tohtori Emoryn.

Kwaque oli alkanut käydä yhä levottomammaksi öisin kainalopaiseensa takia, ja Daughtry heräsi hänen valituksiinsa. Muutaman tällaisen levottoman yön jälkeen Daughtry päätti toimittaa Kwaquen lääkärin hoitoon. Sentähden hän eräänä aamuna otti pojan mukaansa ja saapui klo 11 tohtori Emoryn täpötäyteen odotushuoneeseen.

"Eiköhän hänellä vain liene syöpä, herra tohtori", sanoi Daughtry Kwaquen riisuessa paitaa päältään. "Hän ei ole milloinkaan vaikeroinut eikä valittanut, sehän ei ole mustaihoisten tapa. En huomannut mitään, ennenkuin hän alkoi heittelehtiä vuoteessaan ja voihkia unissaan. No, miksi sitä sanotte? Onko se syöpää, vai mitä?"

Mutta Walter Merrit Emoryn tarkat silmät olivat huomanneet Kwaquen vasemman käden koukistuneet sormet. Hänellä ei ollut ainoastaan tarkat silmät, vaan oli myös "spitaalisilmät". Ollessaan nuorena vapaaehtoisena Filippiineillä sotilaslääkärin apulaisena hän oli tehnyt huomioita niin monesta spitaalitapauksesta, että hän voi, paitsi aivan taudin alkuasteilla, tuntea sen kohta ensimmäisellä silmäyksellä. Koukistuneista sormista -- hermohajaannuksen synnyttämä lamautumisilmiö -- siirtyi hänen katseensa ryppyiseen leijonanotsaan -- sekin lamautumisilmiö -- ja siitä edelleen oikeassa kainalossa olevaan paiseeseen, ja hänen aivoissaan syntyi heti taudinmääritys: tuberkuloottinen ilmiö.

Ja samassa hetkessä hänen päässään välähti kaksi ajatusta. Toinen niistä oli: _Milloin ja missä ikinä näetkin spitaalisen, etsi heti toista_. Toinen ajatus kohdistui hänen haluamaansa Daughtryn irlantilaiseen terrieriin, Daughtryn, jonka kanssa Kwaque oli niin kauan elänyt yhdessä. Tässä Walter Merrit Emory lopetti nopean tarkastelunsa. Hän ei tiennyt, minkä verran hovimestari tunsi spitaalia vai tunsiko hän sitä ollenkaan, eikä hän halunnut herättää tämän epäluuloa.

Hän veti aivan kuin sattumalta kellonsa esille nähdäkseen ajan kulun, kääntyi sitten Daughtryyn päin ja sanoi hänelle:

"Hänen verenkiertonsa on häiriintynyt. Hän on aivan näännyksissä. Hän ei ole tottunut sellaiseen elintapaan, mitä hän viime aikoina on viettänyt, eikä myöskään eurooppalaiseen ravintoon. Varmuudeksi tutkin vielä, olisiko se syöpää, mutta ei ole kovin todennäköistä, että se sitä on."

Tämän sanottuaan hän vaikeni hetkiseksi ja katsahti Daughtryn otsaan, silmien väliin, juuri niiden yläpuolelle. Se riitti. Hänen "spitaalisilmänsä" huomasi kohta spitaalin aiheuttaman "leijonamerkin".

"Te olette itsekin aivan lamassa", tohtori jatkoi rauhallisesti. "Lyön vetoa, ettette tunne voivanne oikein hyvin. Vai kuinka?"

"Enpä juuri voi kehua", myönteli Daughtry. "Minun täytynee lähteä jälleen merille ja kuumiin seutuihin ajaakseni luuvalon ruumiistani."

"Missä teillä on paise?" tohtori kysyi hajamielisesti ja oli lähemmin tutkivinaan Kwaquen sairautta. Daughtry ojensi vasemman kätensä ja osoitti sairasta kohtaa. Walter Merrit Emory katsoi sitä näköjään välinpitämättömänä alasluotujen silmäluomiensa alta. Hän näki, että pikkusormi oli koukussa ja hiukan ajettunut ja että nahka siinä oli ohutta, sileää ja melkein kiiltävää. Kääntyessään katsomaan Kwaquea hän silmäsi ohimennen leijonaryppyjä Daughtryn otsassa.

"Luuvalo on yhä suuri salaisuus", tohtori Emory virkkoi kääntyen jälleen Daughtryn puoleen, aivan kuin se ajatus olisi juuri silloin juolahtanut hänen mieleensä. "Se on melkein joka yksilössä erilainen, niin monta muunnosta sitä on! -- Tuntuuko sormi kankealta?"

Daughtry liikutti vaivalloisesti pikkusormeaan.

"Tuntuu, tohtori, se ei ole yhtä notkea kuin ennen."

"Vai niin", Walter Merrit Emory virkkoi karskisti. "Olkaa hyvä ja istuutukaa tuohon tuoliin. Minä en ehkä voi hoitaa teitä, mutta voin ainakin neuvoa teille sopivimman oleskelupaikan, mikä sairaus teillä sitten lieneekin. -- Neiti Judson!"

Sillä välin kun nuori sairaanhoitajattaren pukuun pukeutunut nainen auttoi Dag Daughtryn emaljoituun leikkaustuoliin asettaen hänet puoleksi makaavaan asentoon, tohtori Emory kastoi sormensa väkevimpään antiseptiseen liuokseen, mitä hänellä oli, ja sitä tehdessään hän näki ilmielävänä mielessään pörröisen irlantilaisen terrierin, joka teki temppuja merimieskapakoissa ja totteli Kill-nimeä.

"Teillä on luuvaloa muuallakin kuin pikkusormessa", tohtori sanoi Daughtrylle. "Lyön vetoa, että teidän otsassanne on myös sairas paikka. Pyydän teidän hetkisen olemaan liikkumatta. Antakaa minulle merkki, jos tekee kipeätä. Istukaa muuten aivan hiljaa, tahdon vain tutkia, olenko oikein ymmärtänyt taudin. -- Kas niin, liikahtakaa heti kun jotakin tunnette. Luuvalolla on kummallisia oikkuja. -- Katsokaas tänne, neiti Judson, luulenpa, ettette tunne tätä luuvalon muotoa. Katsokaa. Hän ei tunne mitään. Hän luulee, etten ole vielä alkanutkaan."

Puhuessaan tohtori Emory teki sellaista, mistä Dag Daughtrylla ei ollut aavistustakaan ja minkä Kwaque luuli näkevänsä unissaan, niin epätodelliselta ja mahdottomalta se hänestä tuntui. Tohtori tutki paksulla neulalla hovimestarin poikittaisten otsaryppyjen mustaa kohtaa. Hän ei koetellut sitä ainoastaan pinnalta. Hän pisti neulan viistoon nahan alle ja työnsi sen niin syvälle, että se upposi kokonaan tunnottomiin lihasosiin. Kwaque katseli silmät hämmästyksestä selällään, kun hänen herransa ei liikahtanutkaan eikä siis tuntenut mitään.

"Miksi ette jo aloita", kysyi Dag Daughtry kärsimättömästi. "Eihän teidän pitänyt tutkia minun luuvaloani, vaan papualaispojan paisetta."

"Te tarvitsette myös hoitoa", vastasi tohtori Emory. "Luuvalo on sangen ikävä juttu. Se ei saa käydä kroonilliseksi. Määrään teille hoitotavan. Nouskaa nyt tuolista, niin katson teidän mustaa palvelijaanne."

Ennenkuin Kwaque ennätti istuutua tuoliin, tohtori levitti sen yli verhon, joka tuoksui palaneelle. Juuri kun hänen piti ryhtyä tutkimaan Kwaquea, hän katsahti kelloonsa, ikäänkuin olisi muistanut jotakin. Nähdessään, paljonko kello oli, hän säpsähti ja katsoi moittivasti apulaiseensa.

"Neiti Judson", hän sanoi kylmän ankarasti, "olette unohtanut velvollisuutenne. Kello on kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja te tiedätte, että minun oli määrä täsmälleen puoli kaksitoista neuvotella tohtori Hadleyn kanssa. Tiedättehän, kuinka ärtyisä hän on."

Neiti Judson painoi päänsä alas katuvan ja nöyrän näköisenä, ikäänkuin olisi tiennyt, mistä oli kysymys, vaikka hän, joka muutoin tunsi hyvin herransa asiat, nyt vasta sai kuulla, että tämän olisi pitänyt tavata tohtori Hadley kello puoli kaksitoista.

"Tohtori Hadley asuu eteisen toisella puolen", tohtori Emory selitti Daughtrylle. "En viivy viittä minuuttiakaan. Olemme eri mieltä eräästä sairaustapauksesta. Hän pitää sitä uusivana umpisuolentulehduksena ja tahtoo ryhtyä leikkaukseen. Minusta se on pyorrhé, joka suusta on siirtynyt vatsaan, ja sentähden olenkin ehdottanut suun emeettistä hoitoa vatsahäiriöiden parantamiseksi. Te ette tietysti tätä ymmärrä, mutta asia on nyt niin, että olen saanut tohtori Hadleyn kutsumaan tänne tohtori Granvillen, joka on pyorrhén erikoistuntija. Ja nyt he ovat molemmat odottaneet minua jo kymmenen minuuttia. Minun täytyy juosta sinne."

"Palaan viiden minuutin kuluttua", hän huusi sulkiessaan eteisen oven. "Neiti Judson, olkaa hyvä ja pyytäkää potilaita odottamaan hetkinen."

Hän astui tohtori Hadleyn vastaanottohuoneeseen, vaikkei siellä ollutkaan sairasta häntä odottamassa. Sensijaan hän käytti puhelinta keskustellen ensin terveydenhoidontarkastajan, sitten poliisimestarin kanssa. Molemmat sattuivat olemaan virastossaan, tohtori puhutteli heitä tuttavallisesti etunimeltä ja jutteli innokkaasti heidän kanssaan.

Palatessaan omaan vastaanottohuoneeseensa tohtori Emory näytti hyvin tyytyväiseltä.

"Olin aivan oikeassa", hän vakuutti neiti Judsonille kohdistaen samalla iloisen avomielisenä sanansa myös Daughtrylle. "Tohtori Granville asettui minun puolelleni. Selvä pyorrhé tietenkin. Ei tule siis leikkausta. Parastaikaa hoitavat siellä potilaan kurkkua emetiinilla. Hauska on olla oikeassa. Olen ansainnut sauhut. Häiritseekö se teitä, herra Daughtry?"

Hovimestarin nyökäyttäessä päätään tohtori Emory sytytti paksun havannasikarin ja jatkoi äänekästä puheluaan uskotellusta voitostaan. Puhuessaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan -- aivan sattumalta -- ja antoi, muka epähuomiossa, sikarin tulipään koskettaa Kwaquen koukistunutta sormea. Salainen viittaus neiti Judsonille, joka yksin huomasi tapahtuman, valmisti tätä siihen, mitä oli tulossa.

"Tiedättekö mitä, herra Daughtry", jatkoi Walter Merrit Emory innostuneesti, vangiten hovimestarin katseen omallaan ja palava sikari koko ajan painettuna Kwaquen sormea vasten. "Kuta vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että aivan liian usein ryhdytään tarpeettomiin ja liian aikaisiin leikkauksiin."

Tuli jäyti hiljalleen lihaa, ja Kwaquen sormenpäästä alkoi kohota ohut savukiemura, joka oli erivärinen kuin sikarinsavu.