Part 10

Vene laskettiin vesille, he sysivät ruokatarpeet ja muut tavarat alas tuhdolta ja asettuivat istumaan. Ah Moy souti etuairolla, sitten tulivat Pitkä John ja Kwaque, Daughtryn -- papukaija yhä olkapäällään -- pitäessä perää. Perällä tavarakasan päällä istui Miksi katsellen odottavasti _Mary Turneria_ ja yhä vihaisesti muristen Saulille, joka oli kyllin typerä houkutellakseen toista leikkimään. Vanha Merikarhu seisoi peräairon vieressä ja antoi, kun kaikki oli valmista, käskyn soutaa. Miksi varoitti muristen ja niskakarvojaan pörhistellen heitä valaasta, joka oli lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt jo aivan lähelle heitä. Mutta valas ei hyökännyt enää. Sen sijaan se kierteli hitaasti kuunaria, ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin tarkastaa vastustajaansa.

"Lyönpä vetoa, että sen pää on hellänä tämän puskemisen jälkeen ja että se alkaa nyt tuntua", pilaili Daughtry rohkaistakseen tovereitaan.

He olivat soutaneet tuskin kahtatoista aironvetoa, kun Pitkän Johnin huudahdus sai heidät seuraamaan hänen katsettaan laivan etukannelle, missä laivan kissa ahdisteli isoa rottaa. He näkivät muitakin rottia, jotka nouseva vesi oli ajanut esille koloistaan.

"Emme voi jättää kissaa kuolemaan", virkkoi Daughtry kuin itseään siitä vakuuttaen.

"Emme tietenkään", vastasi Vanha Merikarhu heittäytyen koko painollaan peräairoa vasten ja peräyttäen siten veneen.

Kahdesti he saivat keinua laivan ympärillä kiertelevän valaan nostamilla mainingeilla, ennenkuin olivat saaneet kissan veneeseen, ja he ryhtyivät jälleen soutamaan. Valas ei näyttänyt heistä välittävän. Tuosta korkeasta esineestä, kuunarista, oli kuolema hyökännyt sen poikasen kimppuun, ja kuunariin se purki vihansa ja surunsa.

Heidän soutaessaan pois valas kääntyi ja ui merelle. Puolen mailin päästä se palasi ja hyökkäsi jälleen.

"Nyt kuunari varmaan vajoaa, niin täynnä vettä se on", sanoi Daughtry. "Antakaa airojen levätä, katsotaan kuinka käy."

Isku sattui keskilaivaan ja oli ankarin, minkä _Mary Turner_ oli saanut. Köysiä ja laidan pirstaleita lenteli ilmassa, ja laiva kallistui niin, että puolet sen pohjan kuparipeitteestä loisti auringossa. Kun se hiljalleen kohosi, huojui isomasto kuin juopunut, mutta ei kuitenkaan kaatunut.

"Surmanisku!" huudahti Daughtry nähdessään valaan halkovan vettä mahtavin, mielettömin vedoin. "Luulenpa, että ne molemmat ovat saaneet näpäyksen kalloonsa."

"Laiva ihan olla loppu", huomautti Kwaque _Mary Turnerin_ laidan kadotessa veden pinnan alle.

Laiva vajosi nopeasti. Hetkisen kuluttua maston huippukin oli kadonnut. Valas oli yksin paikalla keinahdellen puoleen ja toiseen meren pinnalla.

"Siitä tohtii tuskin puhua", lausui Daughtry _Mary Turnerin_ muistopuheeksi. "Ei kukaan uskoisi meitä kuitenkaan. Tuollaisen komean aluksen upottaa, tahallaan upottaa naarasvalas! Ei kiitoksia! En koskaan uskonut, että se vanha merimies Honolulussa puhui totta väittäessään olevansa ainoa, joka pelastui uppoavasta _Essexistä_, ja yhtä vähän uskottaisiin minua."

"Kaunis alus, kaunis, komea alus", valitteli Vanha Merikarhu. "En ole vielä koskaan nähnyt niin hienosti varustettua kolmimastoa, eikä milloinkaan toinen kolmimasto ole ollut sellainen peijakas luovimaan vastatuuleen."

Dag Daughtry, joka aina oli ollut vapaa ja yksinäinen, antoi katseensa liukua yli kaikkien näiden olentojen, joista hän nyt oli edesvastuussa: Kwaque, musta papualainen epäsikiö, jonka hän oli pelastanut joutumasta toveriensa vatsoihin; Ah Moy, pieni laivakokki, jonka iästä voi erehtyä ehkä kokonaisia vuosikymmeniä; rakastettu ja kunnioitettu Vanha Merikarhu; hento Pitkä John, nuori ruotsalainen, joka pituudeltaan oli jättiläinen, mutta mieleltään lapsi; Kill, ihme koirien joukossa; Saul, paksu, häpeämättömän typerä penikka; Cocky, valkohöyheninen pieni elämänkipinä, terävä kuin terässäilä ja kiehtovan viehättävä kuin suloinen lapsi, ja sitten vielä kanssikissa, keltainen rotantappaja, joka nyt oli paennut Ah Moyn jalkojen väliin. -- Ja Marquesas-saarille oli kaksisataa mailia, ja pasaatituuli, jonka piti auttaa heitä sinne, oli tyyntynyt, mutta se heräisi jälleen yhtä varmasti, kuin aurinko aamuisin nousi taivaalle.

Hovimestari huokasi, ja hänen mieleensä johtui kuva eräästä lapsuudenaikaisesta kuvakirjasta. Se esitti mummoa, joka asui kengässä. Hän pyyhki kädenselällä hien otsaltaan ja tunsi ohimennen kuoleentuneen kohdan silmäkulmiensa välissä sanoessaan:

"No niin, ystävät, soutaa emme jaksa Marquesas-saarille. Tarvitsemme tuulta avuksi. Mutta nyt meidän on saatava maili tai kaksi itsemme ja tuon raivostuneen naarasvalaan välille. Ehkä se tointuu siitä, ehkä ei, mutta sääliksi sitä käy joka tapauksessa."

16.

Kaksi päivää myöhemmin, kun höyrylaiva _Mariposa_ oli tavanmukaisella matkallaan Tahitista San Franciscoon, lopettivat matkustajat äkkiä kiekonheittonsa kannella, keskeyttivät korttipelinsä tupakkahuoneessa, unohtivat romminsa ja telttatuolinsa ja kokoontuivat laidan luo ihmettelemään pientä venettä, joka kiisi pitkin ulappaa laivaa kohti heikon myötätuulen tuomana. Kun Pitkä John ja Kwaque laskivat alas purjetta ja irrottivat mastoa, kuului matkustajien joukosta sipinää ja naurua. Tämä kohtaus rikkoi kaikki heidän kuvitelmansa haaksirikkoisten pelastamisesta valtamerellä.

Omituisine lasteineen vene oli kuin Noan arkki. Siinä oli sänkyvaatteita, matkakirstuja, olutlaatikoita, kissa, kaksi koiraa, valkea papukaija, kiinalainen, villatukkainen papualainen, vaaleahiuksinen jättiläinen, harmaapäinen Dag Daughtry ja Vanha Merikarhu, joka näytti olevan kaikkien merikarhujen perikuva. Nokkela, lomamatkalla oleva arkkitehtioppilas risti vanhuksen heti Noaksi ja tervehti häntä huutaen:

"Terve, isä Noa! Vedenpaisumustako olette paossa? Tiedätte varmaankin sanoa, missä Ararat on."

"Oletteko saaneet paljon kaloja?" huusi joku toinen irvihammas yli laidan.

"Hei, mutta katsokaa, millaista olutta! Parasta englantilaista olutta! Saanko tilata laatikon?"

Tuskin lienee haaksirikkoutuneita milloinkaan pelastettu sellaisella remulla ja naurulla. Nuori väki oli kovin huvittunut Noasta, joka oli saapunut laivalle hajonneen heimonsa jätteiden kanssa, ja vanhemmille naismatkustajille kerrottiin pöyristyttäviä juttuja maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista ja kokonaisista mereen vajonneista saarista.

"Olen hovimestari", selitti Dag Daughtry _Mariposan_ kapteenille. "Olen iloinen ja kiitollinen, jos saan asua laivan hovimestarien kumppanina. Pitkä John on merimies, kansi sopii hänelle. Kiinalainen on kokki, ja mustaihoinen on palvelijani. Mutta herra Greenleaf on hieno herra, eikä paras salonkiruoka ja matkustajahytti ole liikaa hänelle."

Ja kun tuli tunnetuksi, että he olivat pelastuneet kolmimasto _Mary Turnerista_, jonka valas oli pala palalta iskenyt säpäleiksi ja upottanut, niin vanhat naiset uskoivat sitä yhtä vähän kuin olivat äsken uskoneet juttua vajonneesta saaresta.

"Kapteeni Hayward", tiedusteli eräs heistä, "voisiko valas upottaa _Mariposan_?"

"Ei sille ole sellaista vielä milloinkaan sattunut", oli vastaus.

"Tiesinhän sen", selitti kysyjä innokkaasti. "Eihän laivojen ole tapana antaa valaiden upottaa niitä, vai kuinka, kapteeni?"

"Ei, hyvä rouva, sen voin vakuuttaa", vastasi kapteeni. "Mutta nämä viisi miestä vakuuttavat kuitenkin, että niin on käynyt."

"Merimiehet ovat suuria valehtelijoita, eivätkös olekin?" -- Hän oli itse varma asiasta, mutta esitti sen kuitenkin epäröivänä kysymyksenä.

"He ovat pahimpia valehtelijoita, mitä milloinkaan olen tavannut. Ajatelkaahan, oltuani neljäkymmentä vuotta merillä voin tuskin luottaa enää omaan kunniasanaani."

Yhdeksän päivää myöhemmin _Mariposa_ kulki läpi Golden Gaten ja laski San Franciscon satamaan. Kaupunkilaisten mielikuvitus sai vähäksi aikaa virikettä lystikkäistä puolen palstan artikkeleista, joita reportterinulikat sepittelivät _Mariposan_ pelastamista haaksirikkoisista. Eivät edes nämä keltanokat uskoneet niitä merimiesjuttuja, joita pelastuneet olivat kertoneet. Typerät ja valhevalmiit reportteripojat eivät milloinkaan usko mitään, mikä vähänkin poikkeaa tavallisuudesta. Niin on aina laita sanomalehtiin kirjoittavien nulikoiden, uutislehtien ja roskaväen, joka uskoo jännittävän seikkailun mahdolliseksi vain elokuvissa ja jolle todellista elämää merkillisine mahdollisuuksineen ei näytä olevan olemassakaan.

"Valasko upottanut laivan?" kysyi "tavallinen" ihminen. "Tyhmyyksiä. Häpeämättömiä valheita! Ei, mutta minäpä kerron teille, mitä näin 'Eleonoran seikkailuissa', se vasta oli filmi, se..."

Daughtry saapui siis pienen seurueensa kanssa varsin huomaamattomana kaupunkiin. Ja seuraavana aamuna satamareportterit tarjosivat yötyönsä tuloksina mitä kummallisimpia juttuja kalastajaveneestä, jota jättiläismaneetti oli hätyyttänyt. Pitkä John hävisi kohta johonkin merimiesten täysihoitolaan ja otti viikon kuluttua pestin höyrykuunariin, jonka oli määrä lastata punapuuta Bandonissa, Oregonissa. Ah Moy ei ennättänyt siirtolaiskaranteenia kauemmaksi, mistä hänet lähetettiin kotimaahansa Kiinaan ensimmäisessä postilaivassa. _Mary Turnerin_ kissa asettui _Mariposan_ kanssiin ja matkusti takaisin Tahitiin. Saulin vei eräs aliperämies maihin ja jätti perheensä hoiviin.

Dag Daughtry nousi maihin pienine säästöineen ja vuokrasi pari halpaa huonetta itseään ja jäljelläolevia seuralaisiaan varten. Niitä oli vielä Charles Stough Greenleaf, Kwaque, Miksi ja Cocky. Mutta hän ei antanut Vanhan Merikarhun olla kauan toimettomana.

"Ei tämä kelpaa, herra Greenleaf", hän jutteli. "Me tarvitsemme pääomaa. Meidän täytyy saada joku rahapomo kierrokseen, ja teidän tehtävänne on houkutella hänet ansaan. Vielä tänään saatte ostaa pari matkalaukkua, ottaa ajurin ja ajaa hurauttaa Bronxin hotellin pääovelle kuin mikäkin hiivatin rahamies. Se on hiton hieno hotelli, mutta sovittelemalla siellä voi asua varsin kohtuulliseen hintaan. Pieni huone pihanpuolella, tietenkin, ja sitten voitte säästää syömällä muualla."

"Mutta, hovimestari, minulla ei ole rahaa", vastusteli Vanha Merikarhu.

"Ei se tee mitään, hyvä herra, autan teitä niin kauan kuin voin."

"Mutta, rakas ystävä, tiedättehän te, että minä olen vanha petturi. Teiltä en voi ryöstää, kuten joltakin muulta ... tehän olette ystävä. Ettekö ymmärrä?"

"Ymmärrän kyllä ja kiitän teitä, herra Greenleaf siitä, että sen sanotte. Juuri siksi tahdon auttaa teitä. Ja kun olette löytänyt uuden aarteenetsijäjoukon ja teillä on laiva valmiina, pestaatte minut siihen hovimestariksi, Kwaquen, Killin ja muun perheen seuratessa mukana. Kun kerran olette ottanut minut perheeseenne, saatte nyt luvan kuunnella minua. Bronx on teille sopiva hotelli. Nimellä on hieno kaiku. Se luo oikeat puitteet teidän toiminnallenne. Ihmisten luottamus teihin on suureksi osaksi hienon hotellinne ansio. Kun loiotte nahkapeitteisessä nojatuolissa aarteesta puhellen, kallis sikari suussanne ja kaksikymmentä senttiä maksava tuutinki vieressänne, on kaikessa oikea sävy. Ihmiset uskovat pakostakin teidän juttuanne. Ja jos tahdotte yrittää, täytyy teidän nyt käydä ostamassa nuo matkalaukut."

Vanha Merikarhu ajoi reippaasti Bronxiin, merkitsi päiväkirjaan Charles Stough Greenleaf vanhanaikaisella käsialalla ja aloitti jälleen toiminnan, joka jo moneksi vuodeksi oli pelastanut hänet joutumasta köyhäinhuoneeseen. -- Yhtä reippaasti Dag Daughtry lähti etsimään työtä. Se oli välttämätöntä, sillä hänellä oli suuret menot. Perheen -- Kwaquen, Miksin ja Cockyn -- piti saada asunto ja ruokaa, kalliimmaksi vielä tuli Vanhan Merikarhun ylläpito hienossa hotellissa, ja sitten hänellä itsellään oli kuuden pullon janonsa.

Mutta teollisuudessa sattui silloin olemaan seisahdusaika. Työttömyys uhkasi tavallista pelottavammin San Franciscon asukkaita. Ja mitä höyrylaivoihin ja purjealuksiin tuli, oli vähintään kolme hovimestaria kilpailemassa jokaisesta hovimestarin toimesta. Daughtryn ei onnistunut saada vakinaista tointa, eivätkä hänen satunnaiset ansionsa riittäneet jokapäiväisiä menoja korvaamaan. Hän oli kaupungin hätäaputöissäkin, mutta vain kolme päivää kerrallaan, sitten hänen täytyi luovuttaa työnsä toiselle tarvitsevalle, joka noiden kolmen päivätyön avulla voi hiukan pitkittää kurjaa olemassaoloaan.

Daughtry koetti saada Kwaquenkin työhön, mutta tämä ei pystynyt mihinkään. Tuo papualainen oli nähnyt Sydneyn vain laivankannelta eikä ollut ennen astunut koskaan jalallaan kaupunkiin. Hän tunsi tästä maailmasta vain höyrylaivan ja kaukaiset Etelämeren saaret sekä oman saarensa, Kuningas Wilhelmin saaren Melanesiassa. Niinpä Kwaque pysytteli vain noissa kahdessa huoneessa, keitti ruokaa, siisti ja huolehti Miksistä ja Cockystä. Miksille tämä aika oli vankilaelämää, se kun oli tottunut vapaasti juoksentelemaan laivan kannella, koralliriutoilla ja plantaaseilla.

Mutta iltaisin Miksi meni ulos hovimestarin kanssa, ja väliin seurasi heitä Kwaquekin muutaman askeleen päässä kulkien. Lukemattomat ihmisjumalat, joita katukäytävillä tungeskeli, vaivasivat kovin Miksiä. Ja ihmisjumalien arvo laski huomattavasti sen silmissä. Mutta sitä enemmän se kunnioitti hovimestaria, sitä jumalaa, jota se oli vannoutunut uskollisesti palvomaan. Kuta avuttomammaksi Miksi tunsi itsensä niin monen jumalan joukossa, sitä enemmän hovimestarin Aabrahamin helma muuttui sille turvalliseksi satamaksi, missä mitkään vaarat eivät uhanneet.

"Varo jalkojasi!" on ensimmäinen ja viimeinen varoitus kahdennenkymmenennen vuosisadan kaupunkilaiselämässä. Sen Miksi oppi varsin pian. Se tottui pelastamaan omat jalkansa lukemattomien tuhansien nahkakenkäisten ihmisjalkojen alta, jotka alati kiiruhtivat eteenpäin ollenkaan välittämättä nelijalkaisen koiran olemassaolosta ja oikeuksista.

Iltakävelyillä hovimestarin seurassa kuljettiin ravintolasta toiseen. Miehiä seisoskeli sahalastujen peittämällä lattialla myyntipöytien ääressä tai istui pienten pöytien ympärillä. Kaikki joivat ja juttelivat. Samoin teki hovimestari. Juotuaan päivittäiset kuusi pulloansa hän läksi kotiin nukkumaan. Hän sai paljon uusia tuttavia ja Miksi myös. Useimmat niistä olivat rannikkomerimiehiä, mutta joukossa oli myös satamatyöläisiä ja kulkureita.

Eräs näistä uusista tuttavista, jokialuksen kapteeni, joka purjehti edestakaisin lahdella ja San Joaguin- ja Sacramento-joella, oli luvannut pestata Daughtryn kokiksi ja kansimieheksi kuunariinsa. Kuunarin nimi oli _Howard_, ja se kantoi kahdeksankymmentä tonnia, kansilasti siihen luettuna. Kapteeni Jörgensen, kokki ja kaksi muuta laivamiestä työskentelivät yhdessä toverillisesti, lastaten ja purkaen alusta mihin vuorokauden aikaan milloinkin sattui, ja purjehtivat sillä yötä päivää, olipa ilma millainen tahansa. Yksi miehistä oli ohjaamassa alusta sillä välin kun muut nukkuivat tai lepäsivät. Ylityötä oli hirmuisesti, mutta ruoka oli hyvä ja palkka neljästäkymmenestäviidestä kuuteenkymmeneen dollariin kuukaudessa.

"Saatte luottaa siihen", sanoi kapteeni Jörgensen, "eräänä kauniina päivänä löylytän kokkini Hansonin ja ajan hänet pois, te voitte tulla heti ... ja teidän hauvanne myös..." Hän hyväili Miksin päätä jykevällä, auringonpaahtamalla työkourallaan. "Hieno koira. Koira on jokialuksella hyvä olemassa, kun kaikki miehet ovat satamassa."

"Sanokaa Hanson irti nyt heti", kehotti Daughtry innokkaana.

Mutta kapteeni Jörgensen pudisti verkkaisesti hidasjärkistä päätään.

"Ensin minä löylytän hänet."

"No, löylyttäkää sitten ja ajakaa pois", penäsi Daughtry. "Tuossa hän seisoo tarjoilupöydän luona."

"Ei. Minun täytyy saada ensin jokin syy. Kyllähän minulla jo aihetta onkin. Mutta minulla täytyy olla selvä syy, jonka koko miehistö ymmärtää. Odotan, että hän pakottaa minut löylyttämään itsensä niin, että koko miehistö sanoo: 'Hei, kapteeni, siinä teitte oikein.' Sitten saatte paikan, Daughtry."

Ellei kapteeni Jörgensen olisi viivytellyt aiottua selkäsaunaa ja ellei Hanson olisi viivytellyt antamasta siihen kyllin selvää aihetta, olisi Miksi seurannut hovimestaria kuunari _Howardiin_, ja kaikki koiran seuraavat vaiheet olisivat kehittyneet aivan toisenlaisiksi kuin ne nyt olivat määrätyt muodostumaan. Mutta niiden kehityksen määräsi nyt kohtalo ja joukko tapahtumia, joihin Miksi ei mitenkään voinut vaikuttaa ja joita se osasi aavistaa yhtä vähän kuin hovimestari itse. Tähän aikaan Miksillä ei vielä ollut hämärintäkään aavistusta vastaisesta teatteriurastaan ja julmasta kohtelusta. Eikä hurjinkaan oopiumiuni olisi voinut manata esiin kohtaloa, mikä odotti Kwaquea ja hovimestaria.

17.

Eräänä iltana Daughtry istui ravintolassa, jota nimitettiin "Juntaksi". Hän oli ilkeässä pulassa. Oli ollut tavallista vaikeampaa saada satunnaista työtä, ja säästöt olivat loppuneet. Aikaisemmin samana iltana hän oli keskustellut puhelimitse Vanhan Merikarhun kanssa, joka voi ilmoittaa vain, että samana päivänä eräs vanhuuden lepoon vetäytynyt puoskari-tohtori oli osoittanut tavattoman suurta harrastusta asiaan.

"Antakaa minun pantata sormukseni", pyysi Vanha Merikarhu innokkaasti, eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa.

"Ei, herra Greenleaf", oli Daughtry vastannut. "Me tarvitsemme niitä asioissamme. Ne ovat liikepääomaa. Ne lisäävät luottoa. Ne ovat niin sanottua välttämätöntä ulkokuorta. Koetan keksiä jonkin keinon ja tulen tapaamaan teitä aikaisin aamulla. Pitäkää sormuksenne, älkääkä osoittako liian huomattavaa harrastusta tohtoria kohtaan. Antakaa ihmisten pyrkiä luoksenne. Se on ainoa keino. Olette oikealla tiellä, ja kaikki käy hyvin. Älkää hätäilkö. Dag Daughtry osaa kyllä selviytyä."

Mutta kun Dag Daughtry istui "Juntassa", näytti siltä, että hän oli vähällä kadottaa rohkeutensa. Kukkarossaan hänellä oli juuri sen verran rahaa, kuin tarvittiin seuraavan viikon vuokraan, ja se olisi pitänyt maksaa etukäteen jo kolme päivää sitten; heidän äksyluontoinen emäntänsä oli sitä jo kovaäänisesti vaatinut. Kotona oli ruokaa vielä yhdeksi päiväksi. Vanhan Merikarhun vaatimatonta hotellilaskua ei ollut maksettu kahteen viikkoon -- summa oli jo huimaava näissä olosuhteissa, hotelli kun oli ensiluokkainen. Vanhalla Merikarhulla oli vain pari dollaria, joiden kilinällä hänen piti houkutella entistä tohtoria aarteenetsintään.

Mutta pahinta kaikesta oli se, että Dag Daughtry oli saanut vain kolme pulloa olutta tänä päivänä, eikä hän tohtinut koskea vuokrarahoihin, jotka yksin voivat pelastaa hänet ja hänen perheensä joutumasta kadulle. Sentähden Dag Daughtry nyt istui olutpöydässä kapteeni Jörgensenin kanssa, joka oli juuri palannut Petaluma Flatsista, kuunari heinälastissa. Kapteeni oli jo kahdesti tilannut olutta eikä näyttänyt enää olevan janoissaan; hän sen sijaan haukotteli työstä ja valvomisesta väsyneenä ja katsoi vähän väliä kelloonsa. Ja Dag Daughtry oli saanut vain kolme pulloa! Eikä Hanson ollut vieläkään saanut selkäsaunaansa, joten kokinpaikka häipyi kauas epävarmaan tulevaisuuteen.

Epätoivoissaan Daughtry keksi keinon saadakseen puuttuvat olutpullonsa.

"Kuulkaas, kapteeni, ette voi aavistaakaan, kuinka viisas Kill on. Se osaa laskeakin yhtä hyvin kuin te tai minä."

"Ohoh", murahti kapteeni Jörgensen. "Olen nähnyt sellaista teatterissa. Se on pelkkää petosta. Eivät koirat eivätkä hevoset osaa laskea."

"Tämä koira osaa", jatkoi Daughtry aivan rauhallisesti. "Ette saa sitä erehtymään. Lyön vaikka vetoa, että jos minä nyt tilaan kaksi olutta niin, että se kuulee sen, ja kuiskaan sitten tarjoilijalle, että hän toisikin vain yhden, niin Kill alkaa raivota tarjoilijalle."

"Hohoo, kuinka paljon panette vetoon?"

Hovimestari käänteli kolikoita taskussaan. Jos Kill pettäisi hänet, hänen täytyisi ottaa vuokrarahoista. Mutta Kill ei voi eikä tahdo pettää herraansa, ajatteli Daughtry ja vastasi:

"Lyön vetoa kahdesta oluesta."

Tarjoilija kutsuttiin, ja kun hän oli saanut salaiset ohjeensa kutsuttiin esille Miksi, joka makasi nurkassa Kwaquen jaloissa. Kun hovimestari asetti kolmannen tuolin pöydän ääreen ja viittasi Miksiä sille istumaan, alkoi koira höristellä korviaan. Hovimestari varmaankin odotti siltä nyt jotain, tahtoi sitä näyttämään temppujaan. Ei itse temppujen näyttäminen innostanut Miksiä, vaan rakkaus hovimestaria kohtaan. Rakastaminen ja palveleminen oli Miksin yksinkertaisen ajattelutavan mukaan samaa. Se olisi mennyt vaikka tuleen hovimestarin tähden ja oli valmis palvelemaan hovimestaria millä tavalla tämä vain toivoi. Sellainen sen rakkaus oli.

"Tarjoilija!" huusi hovimestari, ja kun tarjoilija tuli, hän sanoi: "Kaksi olutta ... -- Kuulitko, Kill? Kaksi olutta."

Miksi kääntyi tuolillaan, pani innoissaan käpälänsä pöydälle ja nuolaisi hovimestarin kasvoja.

"Kyllä se muistaa", virkkoi Daughtry jokilaivan kapteenille.

"Ei varmasti muista, jos me vain sillä välin puhelemme muuta", vastasi tämä. "Me petämme koiran. Minä sanon aluksi, että paikka on teidän heti, kun minä olen löylyttänyt Hansonin. Ja te sanotte, että minun on löylytettävä Hanson juuri nyt. Sitten minä sanon, että Hansonin on ensin annettava jokin aihe. Ja sitten alamme riidellä kuin hullut, haukumme toisiamme ja meluamme riivatusti. Oletteko ymmärtänyt?"

Daughtry nyökkäsi, ja sitten alkoi äänekäs riita, joka sai Miksin ihmetellen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista miestä.

"Nyt joudutte kiinni", sanoi kapteeni Jörgensen nähdessään tarjoilijan tulevan yksi olutlasi tarjottimellaan. "Nyt ainakin on koira sen unohtanut, jos se lienee sen joskus muistanutkin. Se on kuunnellut, kuinka me riitelimme. _Yksi_ olut ja _kaksi_ olutta on haihtunut sen mielestä kuin tuhka tuuleen."

"Luulenpa, ettei sen laskutaito niinkään helposti unohdu, vaikka kuinka riitelisitte", sanoi Daughtry rohkaistakseen itseään. "Tarkatkaa nyt, mitä se tekee."

Korkea olutlasi asetettiin kapteenin eteen, joka nopeasti tarttui siihen. Miksi istui jännittyneenä tietäen, että sen nyt tuli tehdä jotain. Se halusi palvella. Se muisti entisiä _Makambon_ harjoituksia ja tarkkasi turhaan hovimestarin kasvoja saamatta mitään vihjettä, katsoi sitten pöydälle eikä nähnytkään _kahta_ lasia, _vaan yhden_. Niin hyvin se oli oppinut erotuksen _yhden_ ja _kahden_ välillä, että sille selveni heti -- miten, sitä ei terävinkään sielutieteilijä voine selittää, yhtä vähän kuin hän voi selittää, mitä ajatus on -- että pöydällä oli vain _yksi_ lasi, vaikka _kaksi_ oli tilattu. Miksi hypähti samassa ylös, pani molemmat etukäpälänsä pöydälle ja alkoi haukkua tarjoilijaa ääni suuttumuksesta käheänä.

Kapteeni Jörgensen iski nyrkkinsä pöytään:

"Te voititte", hän huusi, "minä maksan oluen. Tarjoilija, yksi olut lisää!"

Miksi katsoi hovimestariin hyväksymistä odottaen. Daughtry laski kätensä sen päälaelle; se oli paras vastaus.

"Koetetaan vielä kerran", sanoi kapteeni paljon virkeämpänä, pyyhkien käsiselällä olutvaahdon viiksistään. "Se näkyy osaavan erottaa yhden ja kaksi, mutta kuinka on kolmen laita? Ja neljän?"

"Aivan samoin, kapteeni. Se osaa laskea viiteen ja huomaa, jos on enemmän kuin viisi, mutta ei tunne seuraavien lukujen nimiä."

"Hoi, Hanson!" huusi kapteeni Jörgensen salin yli _Howardin_ kokille. "Tulkaa tänne, paksupää. Tulkaa, niin saatte ryypyn."

Hanson tuli ja siirsi tuolin itselleen.

"Minä maksan oluen", kapteeni sanoi. "Mutta te saatte tilata, Daughtry. Katsokaas, Hanson, koira on temppujentekijä. Se osaa laskea paremmin kuin te, Hanson. Meitä on tässä kolme miestä. Daughtry tilaa kolme olutta. Koira kuulee, että niitä pyydetään _kolme_. Minä kohotan tarjoilijalle kaksi sormea, näin. Hän tuo vain kaksi. Koira raivostuu tarjoilijalle. Saatte nähdä."

Kaikki meni niinkuin pitikin, ja Miksi raivosi tarjoilijalle, kunnes tilaus oli suoritettu oikein.

"Se ei osaa sittenkään laskea", päätteli Hanson. "Se näkee vain, että yhdellä meistä ei ole lasia. Siinä koko juttu. Se tietää, että jokaisen tulee saada lasinsa, ja siksi se haukkuu."

"Kyllä se selviää", kehaisi Daughtry. "Meitä on nyt kolme. Tilaamme neljä olutta, ja tarjoilija tuo kolme. Silloinhan jokainen saa lasinsa, mutta Kill raivoaa kuitenkin tarjoilijalle."

Ollen täysin selvillä leikistä Miksi haukkui raivokkaasti tarjoilijaa, kunnes tämä toi neljännen lasin. Pöydän luo kerääntyi paljon miehiä, ja kaikki halusivat tilata olutta ja koetella Miksiä.