Part 8

Ja ihmetellen sitä, mitä heidän silmänsä olivat nähneet, he menivät alas kaupunkiin ja ostivat vaatteita ja pukivat ne päälleen. Ja kun heidän piti mennä pois, puri kauppias hampaillaan rahoja, jotka he olivat hänelle antaneet, ja käänteli niitä ja katseli niitä uteliaana ja heitti ne tiskilleen kuullakseen, helähtivätkö ne. Ja sitten hän sanoi: Nämä ovat prujua. Mutta he sanoivat: Mene sinä Hadekseen, ja lähtivät tiehensä. Tultuaan kotitaloilleen he tunsivat ne, vaikka ne näyttivät vanhoilta ja kehnoilta; ja he riemuitsivat ja olivat iloiset. He juoksivat oville ja kolkuttivat ja outoja ihmisiä tuli avaamaan ja katsoi heihin kysyväisesti. Ja he sanoivat suuresti kiihtyneinä ja sykkivin sydämin ja vuoron takaa kalveten ja punastuen: Missä on isäni? Missä on äitini? Missä ovat Dionysios ja Serapion ja Perikles ja Decius. Ja ne oudot ihmiset, jotka olivat avanneet, sanoivat: Me emme tunne näitä. Ne seitsemän sanoivat: Kuinka, ettekö tunne heitä? Kuinka kauan olette asuneet täällä, ja minne ovat ne menneet, jotka asuivat täällä ennen teitä? Ja vieraat sanoivat: Te teette meistä pilkkaa, nuorukaiset. Me ja meidän isämme olemme asuneet näiden kattojen alla kuusi sukupolvea yhteen mittaan. Ne nimet, jotka mainitsitte, lahoavat haudoilla -- ja ne, joille ne kuuluivat, ovat kulkeneet lyhyen ratansa päähän, nauraneet ja laulaneet, kestäneet surut ja rasitukset, jotka oli heidän osalleen määrätty, ja lepäävät nyt. Kahdeksantoista vuosikymmenen kesät ovat tulleet ja menneet ja syyslehvät varisseet siitä kuin ruusut lakastuivat heidän poskiltaan ja he rupesivat vainajien keralla nukkumaan.

Silloin ne seitsemän nuorukaista kääntyivät pois kodeistaan ja vieraat sulkivat heidän jälkeensä ovensa. Vaeltajat suuresti ihmettelivät ja katsoivat kasvoihin kaikkia, jotka vastaan tulivat, ikäänkuin toivoen löytävänsä jonkun, jonka he tuntisivat. Mutta kaikki olivat outoja ja kulkivat ohi eivätkä lausuneet ainoatakaan ystävällistä sanaa. He olivat kovin murheelliset ja alakuloisella mielellä. Sitten he puhuttelivat erästä kaupunkilaista ja sanoivat: Kuka on Efeson kuningas? Ja kaupunkilainen vastasi: Mistä te tulette, kun ette tiedä, että suuri Laertius hallitsee Efesossa? He katselivat toinen toiseensa kovin hämmästyneinä ja kysyivät taas: Missä sitten on hyvä Maximilianus kuningas? Kaupunkilainen kaikkosi syrjään, ikäänkuin se, joka pelkää, ja sanoi: Totisesti ovat nämä miehet hulluja ja näkevät unia, muutoin he tietäisivät, että se kuningas, josta he puhuvat, on ollut vainaja parisataa vuotta.

Suomut silloin putosivat näiden seitsemän silmästä ja yksi sanoi: Voi että me joimme niitä ihmeellisiä juomia. Ne ovat meidät uuvuttaneet ja me olemme nukkuneet nämä kaksi pitkää vuosisataa unetonta unta. Kotimme ovat tyhjät, ystävämme ovat kuolleet. Katso, leikki on loppunut -- menkäämme ja kuolkaamme. Ja vielä samana päivänä he lähtivät ja panivat maata ja kuolivat.

Ja ne nimet, jotka ovat heidän haudoillaan vielä tänä päivänäkin, ovat Johannes Smithianus, Valtti, Lahja, Ylhäinen ja Alhainen, Jaakko ja Erä. Ja unikekojen vieressä ovat myös ne pullot, joissa kerran oli niitä ihmejuomia. Ja niihin on kirjoitettu vanhanaikaisilla kirjaimilla tämmöisiä sanoja -- vanhain pakanajumalien nimiä kuten nämä: Rommipunssi, Katajanmarjaviina, Munatoti.

Semmoinen on juttu "seitsemästä unikeosta" (pienin vaihdoin) ja minä tiedän, että se on tosi, sillä olenhan itse nähnyt sen luolan.

Niin lujasti tähän legendaan todella ennen vanhaan uskottiin, että vielä niinkin myöhään kuin kahdeksan tai yhdeksänsataa vuotta takaperin oppineet matkustajat taikauskoisesti pelkäsivät luolaa. Kaksi kertoo yrittäneensä mennä siihen sisään, mutta sukkelaan jälleen juosseensa ulos, he kun pelkäsivät nukahtavansa ja elävänsä ohi lastenlastenlastensa vuosisadan tai pari. Vielä tänäpäivänäkin kammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät hevillä lähde siihen nukkumaan.

X LUKU.

Estettyä vandalismia -- Pyhiinvaeltajat vihoissaan -- Lähestymme Pyhää maata! -- Kiireellisiä valmistuksia -- Huoli dragomaaneista ja juhdista -- Lähdemme "pitkälle reitille" -- Syyriassa -- Vähän Beirutista -- Kreikkalainen "Ferguson" -- Varustukset -- Hevoskehnoutta -- Aladdinin lamppu.

Viime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt olemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on pitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet muistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja murrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne sanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä rautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli semmoista tavaraa, "ylönantamaan" ne! Häntä oli Konstantinopolista käsketty _pitämään retkikuntaamme silmällä_ ja katsomaan, ettemme saaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin ansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin vastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni aivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla tunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana ja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin ottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut huvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja naisia. Minä sanoin: "Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske." Kenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä kovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn kotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön sinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren edustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia -- sangen paha. Jos se olisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain ottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä hienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut kristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö, niin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita sieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui sen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin varokeinoihin olisi ryhdytty _kaikkia_ matkustavaisia vastaan, koska se englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa kaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu saamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että matkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin kun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen halveksivat säädyllisiä tapoja.

Lähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia, matkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata! Kuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat siellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen alla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin esiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen paitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä ja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä, asetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja harsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja suitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka puhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja! Kuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä! Ja tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja Palestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka epätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin hyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon pitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin salongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin viisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus itse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä mokomaa nähty!

Mutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan hengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla ilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on uskaltanut lähteä "pitkälle tripille" -- nimittäin Syyriaan, Baalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan päästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka tähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille miehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan ulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.

Olemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet päätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan kulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa, jonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka tapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä saavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka mies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja Beirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme aivan epätoivoissamme -- olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin, kameleopardeihin, kenguruihin -- mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin taas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme sähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia Baalbekin raunioille.

Syyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin, että "Amerikan maakunnan" koko väestö (turkkilaiset pitävät meitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä maailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan -- ja kun siis eilen saavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja heidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa Damaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin -- me kun aioimme palata laivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille paikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi mahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä "pitkälle tripille", niin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet millekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme olemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi, etten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja avuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme kaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin suurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.

Well, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme kolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä muilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista kaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle verkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan verhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria, jotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä vedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että siellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin kautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja haaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa ja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan. Molemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on ohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin), mutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai mustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan paljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies (luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille kaupungin -- se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun opiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme kiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa -- sanoi toivovansa, että herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin viisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi tämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin ja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku, jonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi dollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.

Määrätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki oli valmiina -- että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme, kuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon, Tiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten raamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin -- ja sieltä luultavasti Punaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei -- ja sitten palata merelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon kuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin hankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin hotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut saattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin vuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa, salkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja saippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta -- jotta minua luulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.

Kello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä Abraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella juhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin kokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden varustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa. Eräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi kuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin kulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi sortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli kuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli selkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja rupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan ihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua -- matkalla kulkueemme oli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli päätään ja sanoi:

"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat rauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut."

Minä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja emmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni sen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei kannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.

Kello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle, josta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui kai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme niin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita Tyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai seeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.

Vähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään sitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli yhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se oli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden keskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille kahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän aikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja papuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin ja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni selästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja selkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta, ja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli saatu pystyyn -- niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista ja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani. Sitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja kuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi lumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille kiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat ja mitä valkoisimmat pyyhinliinat -- joka miehelle eri laitokset. Viitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että niihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos tarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä kaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka -- permannolle levitettiin matot! Minä vain ajattelin, "jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin miksei minun puolestani -- mutta ei se ole sitä laatua, johon minä olen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan alennetuin hinnoin."

Tuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät -- kynttilät, jotka oli pantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian helähti kello -- oikea puhdasääninen kello -- ja meidät kutsuttiin "salonkiin". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku teltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä aiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se oli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe, ja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se oli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan kangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous saattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet suuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat lautaset -- kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat _tätä_ leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja turbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului lampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää, teetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä. Liharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin syöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine ylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä ääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham, kohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi koko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa pakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!

On puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.

Tätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä maassa todellista nautintoa.

XI LUKU.

"Jacksonville" Libanonin vuoristossa -- Aamiainen näköalapaikalla -- Kadonnut kaupunki -- "Jeriko", kumma hevoseni -- Pipliallisia maisemia -- Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. -- Noan hauta -- Kansoista kurjin.

Olemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa -- toverit ovat tehneet nimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi kirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran oudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli, että se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.

Nukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli kuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto "kymmenen minuuttia aikaa pukeutua, sitten aamiaiselle!", niin kuulin molemmat. Hämmästyin, minä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia, ja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla tervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut tiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee miehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi -- etenkin jos ilma, jota hengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.

Ennenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo puettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois, niin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten katsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen laakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi hitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.

Kuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja perunoita ja kahvia -- kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli. Särpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara ratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet. Pyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas, valkoinen kylämme oli kadonnut -- komeat telttamme olivat kadonneet kuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä arabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää oli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet pikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.

Puoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti niinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä kameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa koettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet siitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan kuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja kun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen jalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan alahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat valtavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät jäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden ne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen pystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset piikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos satutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota lievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne pitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa mitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että se nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan koskematta.

Puhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on hevonenkin, tamma, jonka nimi on "Jeriko". Olen ennenkin nähnyt merkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä. Tahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki kohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen merkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman hevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä puolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin sähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni on, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan putoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin samalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka on tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään, heinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä rohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi ihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää mielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava tuolle hevoselle kuoleman.

Se ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut kautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu poikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä vastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki paikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen päälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille vielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra minua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en pidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.