Part 2

Jätimme Parthenonin vartioimaan vanhaa Ateenaa, kuten se jo oli tehnyt kaksikymmentäkolme vuosisataa, ja lähdimme ja seisoimme jälleen linnavuoren muurien ulkopuolella. Etäisyydessä oli tuo ikivanha, mutta yhä vieläkin melkein ehyt Theseuksen temppeli ja aivan sen vieressä, länttä kohti antaen, oli Beema, jolta Demosthenes jyrisi filippikansalle ja sytytti isänmaallisuuden tulta horjuvain maanmiestensä rintaan. Oikealla oli Areksen kukkula, jossa Areiopagi istui ennen muinoin ja jossa Pyhä Paavali määritteli kantansa, ja alempana oli tori, jossa hän "joka päivä väitteli" puheliaitten ateenalaisten kanssa. Nousimme samat kiviportaat, joita Pyhä Paavalikin oli noussut ja seisoimme neliön muotoisella paikalla, jolla hänkin oli seisonut, ja koetimme muistaa raamatun kertomuksen asiasta -- mutta eräistä syistä en voinut johtaa sanoja muistooni. Olen ne sittemmin löytänyt:

"Kun Paavali heitä odotti Ateenassa, tuli hänen henkensä liikutetuksi, kun hän näki kaupungin kokonansa epäjumalanpalvelukselle alttiina.

"Siitä syystä hän synagoogassa väitteli juutalaisten ja hartaitten ihmisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän kohtasi.

* * * * *

"Ja he ottivat ja veivät hänet Areiopaagille sanoen, Voimmeko saada kuulla, mikä tämä uusi oppi on, josta sinä puhut?

* * * * *

"Paavali sitten seisoi Areksen kukkulan keskellä ja sanoi. Te Ateenan miehet, minä huomaan, että te kaikissa asioissa olette liian taikauskoiset.

"Sillä kun kuljin sivu ja katsoin teidän uskonasioitanne, niin huomasin yhden alttarin, johon oli kirjoitettu: Tuntemattomalle Jumalalle. Se jota te siis tietämättänne palvelette, sen minä teille selitän." -- Ap. teot, XVII.

Mieleemme jonkun ajan kuluttua juolahti, että jos tahdoimme päästä kotia, ennenkuin päivänvalo meidät ilmiantaisi, niin oli meidän paras lähteä liikkeelle. Me siis kiireen kaupalla matkaan. Päästyämme tiellämme jo hyvään matkaan loimme Parthenoniin jäähyväiskatseen ja näimme kuutamon virtaavan sen avoimista pylväsriveistä ja hopeoivan niiden kapiteelit. Semmoisena kuin se silloin näytti, juhlallisena, mahtavana ja kauniina, se on aina pysyvä muistossamme.

Marssiessamme eteenpäin aloimme päästä pelostamme ja heittää kaikki huolet karanteenivahdeista ja mistä muusta tahansa. Me kävimme rohkeiksi ja hurjapäiksi. Ja kerran, äkillisen rohkeuden puuskan päälle tullessa, minä jopa nakkasin koiraa kivellä. Miellyttävältä tuntui kuitenkin, kun en osannutkaan, sillä olisihan sen isäntä voinut olla poliisi. Tämän osaamattomuuden kiihoittamana uljuuteni riehaantui aivan ylivoimaiseksi ja aika ajoin minä suorastaan viheltelin, vaikka kohtuulliseen tyyliin. Mutta rohkeus synnyttää rohkeutta ja tuota pikaa minä kirkkaassa kuutamossa sukelsin viinitarhaan ja anastin kannun verran ihania rypäleitä, välittämättä edes talonpojasta, joka ratsasti muulilla. Denny ja Birch noudattivat minun esimerkkiäni. Nyt minulla oli rypäleitä vaikka täydelle tusinalle, mutta Jacksonkin oli ylenmäärin pöyhistynyt rohkeudesta, niin että hänenkin tuota pikaa oli pakko poiketa erääseen viinitarhaan. Heti ensimmäinen rypäle, johon hän kävi kiinni, tuotti häiriötä. Pörröinen partainen maantierosvo hyppäsi luikaten tielle ja heristeli pyssyllä kuutamossa! Me väistyimme Piraioa kohti -- emme juosten, kuten voitte arvata, vaan edeten vain kiireellisesti. Maantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä, eikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä: "Ne junkkarit tulevat perässämme!"

Me käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen näköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että he saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini ja pudottelin ne -- järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti, tienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin, ettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan ollessa, lähimailla -- eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä keralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t:ri Birchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta löytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka eivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen harjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät melkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he varoitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän vanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me jatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale ilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä kaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle, joka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan seuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli kaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen matkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.

Vasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun sen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja sitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se talonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt meitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon saakka.

Joka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies, joista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta olivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on -- sangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät olleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan, vaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy muukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat muutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat syödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä, jos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon, että se pitää.

Juuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla ja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi helmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin mittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla merenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista kintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka oli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme silmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan ehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme -- sen me täällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään -- ja kun vahdit saapuivat sille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa. He risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa hämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat laivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin poliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä turvassa.

Neljä muutakin matkustajaa tahtoi kaikin mokomin käydä Ateenaa katsomassa ja he lähtivät matkaan puolen tuntia sen jälkeen, kun me olimme palanneet. Mutta eivät viittä minuuttiakaan he ennättäneet olla maalla, ennenkuin poliisi keksi heidät ja ajoi heitä niin kiivaasti, että he töin tuskin pelastuivat takaisin veneeseensä, ja sekin oli onnen potkaus. He eivät sen koommin jatkaneet yritystä.

II LUKU.

Nykyinen Kreikka -- Kukistunutta suuruutta -- Matka läpi Arkipelaagin ja Dardanellien -- Historian jalanjälkiä -- Ensimmäinen gulashiurakoitsija, mistä historia kertoo -- Ankkuroimme Konstantinopolin edustalle -- Kummia muoteja -- Kekseliäs hanhikauppias -- Ihmeellisiä rampoja -- Suuri moskeija -- Tuhat yksi pylvästä -- Stambulin suuri basaari.

Ateenasta alkaen kautta koko kreikkalaisen saariston emme nähneet sanottavasti muuta kuin jylhiä rantajyrkänteitä ja karuja kukkuloita, joiden päällä joskus näkyi kolme tai neljä pylvästä jostain vanhasta temppelistä -- hyljätyssä autiudessaan kuvaava vertauskuva siitä häviöstä, joka näinä uusimpina aikoina on vallannut koko Kreikan. Emme nähneet kynnettyjä vainioita, sangen vähän kyliä, emme puita, emme ruohoa, emme paljon minkäänlaista kasvullisuutta ja tuskin milloinkaan erillistä taloa. Kreikka on kalpeaa hymytöntä erämaata, kaikesta päättäen vailla maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa. Käsittämätöntä on, mistä sen köyhyyteen vaipunut kansa, mistä hallitus saa toimeentulonsa.

Jos vanhaa Kreikkaa ja nykyistä Kreikkaa verrattaisiin toisiinsa, niin luullakseni huomattaisiin niiden muodostavan toisilleen mitä ihmeellisimmän vastakohdan, jolle historiassa tuskin olisi vertaa. Yrjö I, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja joukkue ulkomaalaisia virkamiehiä istuu Themistokleen, Perikleen ja Kreikan kulta-ajan kuulujen oppineitten ja sotapäälliköiden tiloilla. Laivastot, jotka olivat maailman ihmeitä Parthenonin ollessa uusi, ovat huvenneet niukaksi kouralliseksi kalastaja-aluksia, ja se miehuullinen kansa, joka Marathonin luona teki unohtumattomia urheuden ihmeitä, on tänäpäivänä vain heimokunta merkityksettömiä orjia. Klassillinen Ilissos on kuivunut ja samoin ovat kuivuneet kaikki Kreikan rikkauden ja suuruuden lähteet. Koko kansan pääluku on nykyään vain kahdeksansataatuhatta, ja köyhyyttä, kurjuutta ja kerjäläistä siinä olisi riittävästi yhtä monelle miljoonalle ja vielä ylikin jäisi. Otto kuninkaan aikana valtion tulot olivat viisi miljoonaa dollaria -- ne saatiin ottamalla _kymmenes osa_ maanviljelyksen tuotteista (talonpoikain tuli kuljettaa tämä kymmenys muulin selässä kuninkaallisiin viljavarastoihin enintään kuuden leguan matka) ja verottamalla ylenmäärin raskaasti ammatteja ja kauppaa. Näillä viidellä miljoonalla tuo pikku tiranni koetti ylläpitää kymmenentuhannen miehen armeijaa, palkata sadat tarpeettomat hovitallimestarit, hovikamariherrat, rahattoman valtionrahaston suurkanslerit ja muut hullutukset, joita nämä leikkikuningaskunnat itselleen suovat, suuria monarkioita matkien. Ja hyväksi lopuksi hän ryhtyi rakentamaan valkoista marmoripalatsia, joka jo se yksinään maksoi viisi miljoonaa. Seuraus oli mitä yksinkertaisin. Kymmenen ei sisälly viiteen yhtään kertaa eikä jää mitään yli. Tätä kaikkea oli mahdoton tehdä viidellä miljoonalla ja Otto kuninkaalle kävi ohraisesti.

Kreikan valtaistuin ja siihen kuuluva arveluttava painolasti repaleista kansaa, älykkäitä heittiöitä, jotka olivat työttä kahdeksan kuukautta vuodessa, koska oli liian vähän, mitä lainata, ja vielä vähemmän, mitä puhaltaa, ja vaikka kuinka paljon paljaita mäkiä ja rikkaruohoa kasvavia erämaita, sai melko kauan kerjätä uutta kuningasta. Sitä tarjottiin eräälle Viktorian pojista ja myöhemmin useiden muiden kuninkaallisten nuoremmille pojille, joiden isillä ei ollut valtaistuinta eikä omaa liikettä, mutta kaikki he olivat siksi armeliaita, että hylkäsivät tämän surkean kunnian ja kunnioittivat siksi paljon Kreikan muinoista suuruutta, etteivät tahtoneet ilkkua sen surullisia repaleita ja likaa kultapaperivaltaistuimella näinä sen alennuksen aikoina -- kunnes tultiin tämän nuoren tanskalaisen Yrjön luo, joka otti sen vastaan. Hän on rakentanut valmiiksi sen uljaan palatsin, jonka muutamana yönä näin kirkkaassa kuutamossa, ja sanotaan hänen toimittavan paljon muutakin Kreikan pelastukseksi.

Laskimme paljaan Arkipelagin kautta ja tulimme siihen kapeaan salmeen, jota milloin sanotaan Dardanelleiksi, milloin Hellespontoksi. Tämä maanpuoli on rikas historiallisista muistoista ja köyhä kuin Sahara kaikesta muusta. Lähestyessämme Dardanelleja sivuilimme esimerkiksi Troijan lakeutta ja kuljimme Skamanderin suitse. Näimme, missä Troija oli ollut (etäisyydessä) ja missä se ei ole nykyään -- kaupunki, joka tuhottiin siihen aikaan, kun maailma vielä oli nuori. Troijalaisparat ovat nyt kaikki kuolleet. He syntyivät liian myöhään nähdäkseen Noan arkin ja kuolivat liian varhain nähdäkseen meidän aikamme sirkukset. Näimme paikan, jossa Agamemnonin laivastot olivat olleet koolla, ja loitolla sisämaassa vuoren, jonka kartta ilmoitti Idan vuoreksi. Hellespontossa itsessään näimme, missä historian ensimmäinen keinottelu-urakka suoritettiin ja urakoitsijat saivat Kserkseeltä ystävälliset nuhteet. Tarkoitan sitä kuulua laivasiltaa, jonka Kserkses käski rakentaa Hellesponton kapeimman kohdan poikki (siinä missä se on vain parin kolmen mailin levyinen). Kohtalainen myrsky hävitti tämän hataran rakennuksen ja kuningas, otaksuen, että urakoitsijani julkisella rankaisemisella voisi olla seuraaviin yrittäjiin hyvä vaikutus, kutsui heidät ulos armeijan eteen ja antoi hakata heiltä pään poikki. Ja ennenkuin oli kulunut kymmenen minuuttia hän antoi sillan toisille urakalle. Vanhat kirjailijat mainitsevat, että se toinen silta oli sangen hyvä silta. Kserkses vei viisi miljoonaansa sitä pitkin salmen yli, ja ellei sitä olisi tahallaan hävitetty, olisi se siinä luultavasti vieläkin. Jos meidänkin hallituksemme joskus kurittaisi meidän gulashiurakoitsijoitamme, voisi siitä olla paljon hyötyä. Hellespontossa näimme sen paikan, josta Leander ja lordi Byron uivat yli, toinen nähdäkseen mielitiettynsä, jota hän rakasti niin hartaasti, että vain kuolema saattoi heidät erottaa, toinen vain turhanpäiten. Olimme niinikään kiinnittäneet huomiomme kahteen hautaan. Toisella rannalla lepäsi Ajax, toisella Hekuba.

Hellesponton molemmilla rannoilla näimme vesipattereita ja linnoja, joista liehui Turkin veripunainen lippu valkoisine kuunkoukeroineen, ja silloin tällöin kylän ja joskus kameelijonon. Kaikkia näitä saimme katsella, kunnes saavuimme leveälle Marmaramerelle, ja siellä maa pian katosi näkyvistä ja alkoi taas knorrin peluu ja visti.

Huomeneksella päivän valjetessa kävimme Kultaisen sarven suuhun ankkuriin. Vain kolme tai neljä meistä oli jalkeilla näkemässä ottomaanien suuren pääkaupungin. Matkustajat eivät enää hyökkää kannelle sopimattomina aikoina kuten ennen näkemään niin varhain kuin suinkin, kun vieraat kaupungit ensi kerran kohottavat pykäliään taivaanrannan yläpuolelle. Siitä he ovat jo kokonaan päässeet. Vaikka makaisimme Egyptin pyramidien näkyvissä, eivät he tätä nykyä nousisi kannelle ennenkuin aamiainen on syöty.

Kultainen sarvi on kapea lahti, joka haarautuu Bosporosta (leveästä virran tapaisesta, joka yhdistää Marmarameren ja Mustan-meren) ja kaaren muodostaen jakaa kaupungin kahtia. Galata ja Pera ovat samalla puolella Bosporoa ja Kultaista sarvea, Stambul (muinainen Byzantion) toisella. Bosporon vastakkaisella puolella ovat Skutari ja Konstantinopolin muut esikaupungit. Tässä suuressa kaupungissa on miljoona asukasta, mutta kadut ovat niin kapeat ja talot niin yhteensullotut, ettei sen pinta-ala ole paljoa muuta kuin puolet New Yorkin pinta-alasta. Ankkuripaikalta tai Bosporolta mailin päästä tai niiltä vaiheilta nähden se on ehdottomasti kaunein kaupunki, mitä olemme nähneet. Sen taaja taloryteikkö kumpuaa veden partaalta ylöspäin ja peittää monen kukkulan laen. Ja puistot, joita kurkistelee sieltä täältä, moskeijain suuret umput ja lukemattomat minareetit, joita silmä kohtaa kaikkialla, antavat tälle pääkaupungille sen omituisen itämaisen ulkonäön, jonka kuva mieleemme piirtyy lukiessamme itämaisia matkakirjoja. Konstantinopoli on jalo taulu katsella.

Mutta maalauksellisuus onkin sen viehätysten alku ja loppu. Siitä alkaen, jolloin matkamies maalle lähtee, hamaan siihen hetkeen saakka, jona hän laivaan palaa, hän sitä sadattelee. Vene, johon hän astuu, on ihmeteltävän huonosti suunniteltu siihen toimeen, johon se on rakennettu. Se on somasti ja siististi sisustettu, mutta mahdotonta on kenenkään kuolevaisen hoitaa sitä kunnolla vuolaassa virrassa, joka Mustasta merestä tullen liukuu Bosporoa pitkin Marmaramereen, ja harva sitä kykenisi tyydyttävästi soutamaan alallisessakaan vedessä. Se on pitkä kevyt kanootti (kajikki), toinen pää leveä, toinen kaveten kuin veitsenterä. Tämä pitkä terävä pää on keula, ja voitte kuvitella, kuinka nämä pyörteiset virrat sitä kieputtelevat. Siinä on kaksi airoa ja toisinaan neljäkin eikä peräsintä ensinkään. Lähdette pyrkimään johonkin määrättyyn paikkaan ja kuljette viiteenkymmeneen eri suuntaan, ennenkuin sinne pääsette. Ensin soutaa vettä toinen, sitten toinen airo. Harvoin molemmat työskentelevät samalla haavaa. Tämmöinen venekulku on omiaan saattamaan kärsimättömän ihmisen viikossa hulluuden partaalle. Venemiehet ovat kömpelöimmät, tyhmimmät ja tietämättömimmät, mitä on maan päällä. Aivan varmaan.

Rannalla oli -- niin, siellä oli kaikki ainaista sirkusta. Ihmisiä kuhisi kapeilla kaduilla tiheämmässä kuin mehiläisiä, ja miehet olivat puetut jos jonkinlaisiin hirveisiin, kummallisiin, jumalattomimpiin ja hurjimpiin pukuihin, mitä suinkin juoppohullu räätäli on kiehuvissa aivoissaan keksinyt. Ei ollut niin mieletöntä pukuhullutusta, jota ei täällä olisi suosittu, ei niin nurinkurista, ettei sitä olisi suvaittu, ei niin haaveellista ryysyistä pirullisuutta, ettei sitä olisi yritetty. Ei kahta miestä, joilla olisi ollut samanlaiset vaatteet. Joka kadulla oli jokainen tepasteleva tungos täynnään hämmästyttäviä, nopeaan hajoavia vastakohtia. Muutamilla patriarkoilla oli kunnioitusta herättävät valtavat turbaanit, mutta uskottoman lauman suuret paljoudet käyttävät tuota tulipunaista patalakkia, jota sanotaan fessiksi. Loput heidän sommittelemastaan puvusta oli semmoista, että sitä on mahdoton kuvata.

Täkäläiset puodit ovat vain kanakoppeja tai laatikoita tai kylpyhuoneita, vaatekammioita -- taikka mitä muuta tahansa -- kaikki ensi kerroksessa. Turkkilaiset istuvat niissä ristissä säärin ja työskentelevät, myyvät, polttelevat pitkiä piippujaan ja haisevat -- kuin turkkilaiset. Niiden edustalla tunkeilee ahtailla kaduilla kerjäläisiä, jotka aina ja alati kerjäävät eivätkä koskaan saa mitään; ja ihmeellisiä rampoja, jotka ovat niin epämuotoiset, että niitä tuskin ihmisiksi tuntisi, kuormattuja aaseja ajavia laiskajaakkoja, kantajia, selässään huoneen kokoisia pakkalaatikoita, rypäleitten, kuuman vehnän, kurpitsan siemenien ja satain muitten esineitten kaupustelijoita. Ja tyytyväisinä, onnellisina, rauhallisina loikovat rientäväin jaloissa Konstantinopolin kuulut koirat. Ja ääneti ajelehtii siellä täällä parvittain turkkilaisia naisia, leuasta jalkoihin väljiin viittoihin verhottuina ja lumivalkoiset hunnut sidottuina pään ympäri, niin että vain silmät näkyvät ja kasvonpiirteistä epämääräistä hämärää aavistusta. Liikkuessaan etäällä Suuren basaarin hämärissä holvikaarroksissa ne näyttävät aivan semmoisilta kuin varmaankin ruumiskääreissään liikkuvat kuolleet näyttivät noustessaan haudoistaan niiden myrskyjen ja ukkosten ja maanjäristysten keskellä, jotka puhkesivat raivoamaan Kaivariavuorella ristiinnaulitsemisen kammon yönä. Konstantinopolin katu on näky, joka pitää nähdä kerran -- ei useammin.

Ja sitten on vielä mainittava hanhikauppias -- ukkeli, joka edellään ajoi satakuntaa hanhea pitkin kaupunkia, tarjoten niitä kaupan. Hänellä oli kädessään kymmenen jalan sauva, jonka päässä oli koukero, ja silloin tällöin joku hanhiyksilö murtautui ulos laumasta ja otti tuiman lähdön kulman ympäri päästäkseen, siivet puoleksi koholla ja kaula niin pitkällä kuin suinkin. Hätääntyikö hanhikauppias? Ei. Hän otti sauvansa ja tavoitteli sillä karkulaista sanoin kuvaamattoman kylmäverisesti -- pisti koukeron hanhen kaulan ympäri ja kiskaisi hanhen vaivatta laumaan. Sauvallaan hän ohjasi hanhikarjaansa yhtä helposti kuin kippari jaalaansa. Muutamia tunteja myöhemmin näimme hänen istuvan kadunkulmassa kivellä keskellä hyörinää, vetäen makeita unia päiväliekkosessa ja hanhet kököttäen ympärillä tai väistellen aaseja ja ihmisiä. Palasimme takaisin tunnin kuluttua, ja nyt hän luki karjaansa nähdäkseen, oliko siitä mitään varastettu tai muutoin kadonnut. Ja hän menetteli siinä perin omintakeisella tavalla. Keppinsä pään hän pisti kuuden tai kahdeksan tuuman päähän kiviseinästä ja pakotti hanhet peräkanaa yksi erältään marssimaan sen ja seinän välitse. Siinä ei ollut helppo ainoankaan salailla itseään.

Jos teille pitää olla kääpiöitä -- tarkoitan, että vain joku harva kääpiö kumman vuoksi -- niin menkää Genovaan. Jos taas tahdotte ostaa niitä paljottain, vähittäismyyntiä varten, niin menkää Milanoon. Kääpiöitä on runsaasti kautta Italian, mutta Milanossa mielestäni laji kasvoi tavallista rehevämmin. Jos tahdotte nähdä hyvän monipuolisen valikoiman lajiteltuja rampoja, niin menkää Napoliin tai matkustakaa Rooman ympäristössä. Mutta jos tahdotte nähdä sekä rampain että ihmishirviöitten sydämen ja perikodin, niin menkää suoraapäätä Konstantinopoliin. Napolissa kerjäläinen, joka voi näyttää yhteen ainoaan varpaaseen ja muodottomaan kynteen sulaneen jalan, voi pitää itseään rikkaana -- mutta Konstantinopolissa ei semmoinen näyttelyesine herättäisi mitään huomiota. Mies kuolisi siellä nälkään. Kuka kiinnittäisi huomiota semmoisiin vetovoimiin niiden harvinaisten hirviöiden keskellä, joita tungeskelee Kultaisen sarven silloilla tai näyttelee epämuodostuksiaan Stambulin katuojain partailla? Oi semmoista viheliäistä petturia! Mitä hän merkitsisi kolmisäärisen naisen rinnalla tai miehen rinnalla, jonka silmä on poskessa? Kuinka hänen täytyisi punastua sen miehen rinnalla, jolla on sormet kyynärpäässä? Minne pääsisi hän häpeämään, kun kääpiö, jolla on seitsemän sormea kummassakin kädessä, ylähuulta ei ollenkaan ja jolta alaleuka puuttuu, tulisi häntä vastaan kaikessa majesteettisuudessaan? Bismillah! Euroopan rammat ovat paljasta mitättömyyttä ja petoskauppaa. Todella lahjakkaat rehoittavat vain Peran ja Stambulin syrjäkaduilla.

Tuo kolmijalkainen vaimo makasi sillalla, liikepääomansa siten järjestettynä, että se teki mitä parhaan vaikutuksen -- yksi luonnollinen sääri ja kaksi pitkää, hoikkaa ja kiertynyttä, joissa oli jalat kuin tavallisen ihmisen kyynärvarsi. Vähän kauempana taas oli mies, jolla ei ollut silmiä ja jonka kasvot olivat väriltään kuin matoinen pihvi ja ryppyiset ja nääntyneet kuin laavavirta -- niin mullistuneet ja vääntyneet tosiaan olivat hänen piirteensä, ettei kukaan ihminen olisi kyennyt erottamaan syylää, joka hänellä teki nenän virkaa, poskipäistä. Stambulissa oli mies, jolla oli aivan hirveän suuri pää, tavattoman pitkä ruumis, kahdeksan tuuman mittaiset sääret ja jalat kuin lumikengät. Hän teki taivalta näillä jaloillaan ja käsillään ja oli notkoselkäinen, ikäänkuin olisi Rhodoksen kolossi hänellä ratsastanut. Ah, kerjäläinen tarvitsee erinomaisen hyvät pisteet, jos hänen mieli elää Konstantinopolissa. Sininaamaista miestä, jolla ei olisi muuta tarjottavana, kuin että hän on ollut mukana kaivosräjähdyksessä, pidettäisiin täällä joutavana petturina, ja paljaastaan rampautunut, kainalosauvoilla kulkeva sotamies ei saisi senttiäkään.

Pyhän Sofian moskeija on Konstantinopolin pääleijona. Minä vähän epäilen, että suurin osa sen herättämästä mielenkiinnosta johtuu siitä, että se rakennettiin kristityksi kirkoksi ja sitten muutettiin melkein semmoisenaan moskeijaksi, kun muhammedilaiset valloittivat maan.