Part 18

Sikem on kuulu siitäkin, että se oli yksi patriarkka Jaakobin asuinpaikkoja ja niiden heimojen keskustoja, jotka erosivat israelilaisista veljistään ja tunnustivat oppeja, jotka eivät käyneet yhteen juutalaisten alkuperäisen uskonnon kanssa. Tuhansia vuosia on tämä heimo asunut Sikemissä ankaran "tabun" alaisena ja karttaen kauppaa tai muuta yhteyttä muitten ihmisten kanssa, kuuluivatpa nämä mihin uskontoon tai kansallisuuteen tahansa. Moneen sukupolveen ei heitä ole ollut kaiken kaikkiaan muuta kuin sadasta pariinsataan henkeen, mutta yhä he vain pitävät kiinni vanhasta uskostaan ja noudattavat vanhoja menojaan ja tapojaan. Puhukaa sitten vanhoista suvuistanne! Ruhtinaat ja ylimykset ylpeilevät sukujuuristaan, joita voidaan seurata joku satakunta vuotta taapäin. Mitä se merkitsee näiden muutamain Sikemin sukujen rinnalla, jotka voivat ilman ainoatakaan hyppäystä luetella esi-isänsä taapäin tuhansia vuosia -- suoraan taapäin niin etäiseen aikaan, että semmoisen maan lapset, jossa jo kahden vuosisadan takaista aikaa pidetään vanhana, aivan hämmästyvät ja käyvät päästään pyörälle yrittäessään sitä käsittää! Tässä teille on ikäarvoisuutta -- tässä "sukua" -- tässä jaloa rotua, josta kannattaa puhua. Tämä surkea, ylpeä jäännös ennen mahtavasta yhdyskunnasta pysyttäytyy yhä vieläkin kaikesta maailmasta erillään. He elävät yhä samoin kuin elivät heidän esi-isänsä, työskentelevät samoin kuin heidän esi-isänsä työskentelivät, ajattelevat samoin kuin he, tuntevat kuin he, palvelevat Jumalaa samassa paikassa, samat maanpaikat ympärillään ja samalla omituisella patriarkallisella tavalla kuin heidän esivanhempansa enemmän kuin kolmekymmentä vuosisataa takaperin. Yllätin itseni siinä kun töllistelin jotakuta tämän kumman rodun kuljeskelevaa vesaa lumouksen tenhoamana, melkein samalla tavalla kuin katselisi elävää mastodonia tai megatheriumia, joka on elänyt luomisen harmaan aamuvalkeaman aikana ja nähnyt sen salaperäisen maailman ihmeet, joka eli ennen vedenpaisumusta.

Tämän omituisen yhteiskunnan pyhissä arkistoissa säilytetään huolellisesti käsikirjoitusjäljennöstä juutalaisten vanhasta laista ja tätä väitetään vanhimmaksi asiakirjaksi, mitä on maan päällä. Se on pergamentille kirjoitettu ja on neljää tai viittätuhatta vuotta vanha. Mahdoton saada bakshiishitta nähdäkseen. Sen maine on näinä viime aikoina jonkun verran himmennyt monen monen Palestiinaa kuvailevan matkustajan lausuttua mielestään oikeutettuja epäilyksiä sen alkuperäisyydestä.

Joosua antoi Sikemissä Israelin lapsille viimeisen säädöksensä ja samaan aikaan hautasi sinne tammen alle arvokkaan aarteen. Taikauskoiset samarialaiset eivät ole milloinkaan uskaltaneet sitä etsiä. He luulevat julmain, ihmiselle näkymättömäin henkien sitä vartioivan.

Puolentoista mailin päässä Sikemistä levähdimme Ebal vuoren juurella pienen nelikulmaisen alan kohdalla, jota piiritti soma valkaistu muuri. Tämän suljetun paikan toisessa päässä on muhammedilaisten tapaan rakennettu hauta. Se on Joosefin hauta. Ei mikään tosiasia ole paremmin todettu.

Kuolemaisillaan ollessaan Joosef ennusti Israelin lasten Egyptistä lähdön, joka neljäsataa vuotta myöhemmin tapahtui. Samalla hän kansaltaan vaati valan, että he Kanaanin maahan lähtiessään ottaisivat kanssaan hänen luunsa ja hautaisivat ne hänen isäinsä vanhaan perintö maahan. Vala pidettiin.

"Ja Joosefin luut, jotka Israelin lapset toivat Egyptistä, he hautasivat Sikemiin palstaan, jonka Jaakob osti Sikemin pojan Hamorin pojilta sadalla hopearahalla."

Harvaa hautaa maan päällä kunnioittavat niin monet eri uskontoa tunnustavat rodut ja ihmiset kuin tätä Joosefin hautaa. "Sitä pitävät yhtä suuressa kunniassa samarialaiset ja juutalaiset, moslemit ja kristityt, ja kaikki he käyvät sille hartauttaan osoittamassa. Se on kaikille sen Joosefin hauta, joka oli niin nöyrä poika, rakastava, anteeksi antava veli, siveä ihminen, viisas ruhtinas ja hallitsija. Egypti koki hänen vaikutuksensa -- maailma hänen historiansa."

Tässä samassa maakappaleessa, jonka Jaakob osti Hamorin pojilta sadalla hopearahalla, on Jaakobin kuulu kaivo. Se on hakattu kovaan kallioon ja se on kolmea jalkaa ristiin ja yhdeksääkymmentä jalkaa syvä. Tällä vaatimattomalla syvennyksellä, jonka ohi helposti saattaisi kulkea sitä huomaamattakaan, on nimi, jonka lapsetkin ja talonpojat tuntevat mitä etäisimmissä maissa. Se on kuulumpi kuin Parthenon, vanhempi pyramidejakin.

Tämän kaivon vieressä Jeesus istui ja keskusteli tuohon omituiseen, vanhanaikaiseen, jo mainitsemaani samarialaiseen yhteiskuntaan kuuluvan vaimon kanssa ja puhui hänelle elämän salaperäisestä vedestä. Samoin kuin vanhain englantilaisten ylimysten jälkeläiset yhä rakkaassa, muistossa säilyttävät milloin minkin esi-isänsä seurustelua kuninkaan kanssa kolmesataa vuotta takaperin, samoin samarialaisen vaimon jälkeläiset Sikemissä epäilemättä yhä anteeksiannettavalla turhamaisuudella kertovat tästä esivanhempansa keskustelusta joku vähä aikaa takaperin kristittyjen Messiaksen kanssa. Ei ole luultavaa, että he tämänkaltaista kunniaa pitävät halpana. Samarialaiset ovat ihmisiä ja ihmisille ominaista on, että he aina muistavat seurustelunsa kuuluisuuksien kanssa.

Perheensä kunnian häväisemisestä Jaakobin pojat kerran surmasivat kaikki Sikemin asukkaat.

Lähdimme Jaakobin kaivolta ja teimme taivalta kahdeksaan illalla, vaikka verraten hitaasti, sillä olimme olleet satulassa yhdeksäntoista tuntia ja hevoset olivat julmasti väsyneet. Kuljimme niin kauas edelle teltoista, että meidän täytyi leiriytyä arabialaiseen kylään ja nukkua maassa. Olisimme tosin päässeet suurimpaan taloon nukkumaan, mutta sillä oli pienet haittansa: siinä asui ennestään paljon syöpäläisiä, permannolla oli lantaa, se ei missään suhteessa ollut puhdas ja makuuhuoneessa oli vuohiperhe ja arkihuoneessa kaksi aasia. Ulkopuolella ei ollut minkäänlaisia haittoja, paitsi että tummia, repaleisia, totisina töllisteleviä kyläläisiä molempaa sukupuolta ja kaiken ikäisiä asettui joka puolelle ympärillemme kyykkimään ja puhui meistä ja arvosteli meitä meluavasti puoliyöhön saakka. Melusta emme välittäneet, kun olimme uupuneet, mutta epäilemättä lukija tietää, että on melkein mahdoton saada unen päästä kiinni, kun tietää ihmisten katselevan. Kymmenen aikaan kävimme levolle ja nousimme jälleen kahden aikaan ja lähdimme uudelleen liikkeelle. Näin vainoavat ihmisiä dragomaanit, joiden ainoa päämäärä tässä elämässä on päästä toinen toisensa edelle.

Aamun valjetessa kuljimme Shilohin ohi, jossa liiton-arkki oli kolmesataa vuotta ja jonka portilla hyvä Eli vanhus kaatui maahan ja "katkaisi kaulansa" taistelusta tulleen tuimasti ratsastaneen airuen hänelle kertoessa hänen kansansa häviöstä, hänen poikainsa kuolemasta ja ennen kaikkea vanhan arkin menetyksestä, israelin ylpeyden, toivon ja turvan, jonka sen esi-isät olivat tuoneet kerallaan Egyptistä. Ei ole ihmettelemistä, että hän semmoisissa olosuhteissa kaatui maahan ja katkaisi kaulansa. Mutta Shiloh ei meitä lumonnut. Meidän vilumme oli niin ankara, että vain liikunto saattoi tuottaa lohdutusta, ja meidän oli niin uni, että tuskin pysyimme pystyssä.

Jonkun ajan kuluttua saavuimme muodottomalle rauniokasalle, jota vielä sanotaan Beteliksi. Täällä Jaakob nukkui ja näki kauniin unensa, kuinka enkelit liitelivät edestakaisin maasta pilviin ulottuvia portaita, ja taivaan avoimista porteista näki vilaukselta heidän siunatut asuntonsa.

Pyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt, kiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.

Kuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä kivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi maisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä ylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla olisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin missään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo arvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet tämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi kuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun maan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä paartavalla maalla.

Kuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla vallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei vain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen viivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin janoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan kuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa -- me kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja tavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin olimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys -- takana yhä toisia tuhmia mäkiä -- yhä lisää, aaltoilevaa maata -- eikä vain Pyhää kaupunkia.

Vihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja muurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria -- ponnistelimme vielä yhden mäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti hattunsa korkealle! Jerusalem!

Muistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena, kupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten harmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti auringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi amerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista Syyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta. Jerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.

Laskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta puhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja panimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat kuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan. Tunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin, Öljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan -- ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen toisen paikan, joita emme voineet nähdä.

Totean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan tosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule joukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi kuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan ikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut heidän keskuudestaan ensinkään "niiden ääntä, jotka itkivät".

Ei ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois paikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään runoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille ajatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias ilmaisu.

Heti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja väärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt olen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen siinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa Abraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä ristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.

XXII LUKU.

"Koko maailman ilo" -- Kuvaus Jerusalemista -- Pyhän haudan kirkko -- Voitelemisen kivi -- Jeesuksen hauta -- Nikodemuksen ja Arimatian Joosefin haudat -- Ilmestyksen paikat -- Ne kolme ristiä löydetään -- Legenda -- Munkkien pieniä petoksia -- Ruoskimisen pylväs -- Erään pyhänjäännöksen paikka -- Gottfriedin miekka -- "Kristuksen siteet" -- "Maailman keskusta" -- Tomu, josta Aatami luotiin -- Aatamin hauta -- Sotamies-marttyyri -- Kuparilevy, joka oli ristiin kiinnitetty -- Hyvä Pyhä Helena -- Paikka, jossa vaatteet jaettiin -- Pyhä Dimas, katuva varas -- Keisari Maksimilian vainajan lahja -- Luola, josta ristit löydettiin ja naulat ja orjantappurakruunu -- Pilkkaamisen kappeli -- Melkisedekin hauta -- Kahden kuuluisan ristiretkeläisen haudat -- Ristiinnaulitsemisen paikka.

Ripeä kävelijä voisi mennä Jerusalemin muurien ulkopuolelle ja tunnissa astua kaupungin ympäri. En tiedä, miten muuten voisin tehdä ymmärrettäväksi, kuinka pieni se on. Kaupungin ulkomuoto on omituinen. Se on lukemattomista pienistä kupukatoista nyppyläinen kuin vankilan ovi niitinkannoista. Jokaisessa talossa on yhdestä puoleentusinaan näitä valkeiksi silatuita leveitä ja matalia kivisiä kupuja, toiset laa'an katon keskellä, toiset ryhmän muodostaen. Ja kun siitä syystä joltain korkealta paikalta katselee tuota täyttä talonujakkaa (talot ovat niin taajaan yhteensullotut, ettei katuja huomaa ensinkään, vaan kaupunki näyttää yhdeltä kappaleelta), näkee katsoja Konstantinopolin jälkeen maailman nyppyläisimmän kaupungin. Näyttää siltä kuin olisi se keskustasta laitoihin saakka katettu kumotuilla liemikupeilla. Tämän näköalan yksitoikkoisuutta keskeyttävät vain Omarin moskeija, Hippikoksen torni ja yksi tai pari muuta rakennusta, jotka kohoavat muita vallitsevammiksi.

Talot tavallisesti ovat kahdenkertaiset, vankasti muuratut, päältä kalkilla valkaistut tai rapatut ja joka akkunan edessä on puinen sälehäkki. Jerusalemilaisen kadun voisi helposti jäljentää siten, että amerikkalaisen kadun kahden puolen joka akkunan eteen kiinnittäisi kumotun kanahäkin.

Kadut ovat karkeasti ja huonosti kivillä lasketut ja ne ovat kohtuullisen mutkikkaat -- siihen määrään, että joka katu näyttää kaiken aikaa kapenevan ja päättyvän satasen askelta pyhiinvaeltajan edessä niin kauan kuin häntä huvittaa kävellä sitä pitkin. Monenkin talon alakerroksen yläreunasta pistää ulos hyvin kapea suojakatto, jonka alla ei ole ensinkään tukia, ja minä olen usein nähnyt toisilleen naukuvain kissain hyppäävän kadun poikki suojakatolta toiselle ja kissat olisivat voineet hypätä kahta vertaa pitemmänkin matkan ylenmäärin voimiaan rasittamatta. Mainitsen tämän seikan antaakseni paremman käsityksen katujen kapeudesta. Kun kerran kissa voi hypätä näiden katujen poikki vähääkään vaivaamatta itseään, on tuskin tarvetta sanoa, että semmoiset kadut ovat vaunuille liian kapeat. Semmoisilla ajoneuvoilla ei Pyhässä kaupungissa kuljeta.

Jerusalemin väestö on koottu moslemeista, juutalaisista, kreikkalaisista, latinalaisista, armeenialaisista, syyrialaisista, kopteista, abyssinialaisista, kreikkalaiskatolilaisista ja kourallisesta protestantteja. Satakunta vain asuu tästä viimeksimainitusta uskontokunnasta nykyään kristinuskon syntymäseudussa. Niin monta kansallisuutta sisältyy tähän lukuun, niin monta kieltä ne puhuvat, että niitä on mahdoton luetellakaan. Minusta näyttää, että kaikki maailman rodut ja värit ja kielet varmaankin mahtavat olla edustettuina niiden neljäntoistatuhannen hengen joukossa, jotka Jerusalemissa asuvat. Ryysyjä, kurjuutta, köyhyyttä ja likaa, noita merkkejä ja symboleja, jotka ilmaisevat puolikuun vallan varmemmin kuin puolikuu itse, niitä on tulvanaan. Spitaalitautiset, rammat, sokeat ja tylsämieliset käyvät joka puolella kimppuumme, ja he näyttävät tuntevan vain yhden sanan yhdestä kielestä -- tuon iankaikkisen "bakshiishin". Kun näkee näiden muotopuolien, rujojen, sairaitten ihmisten suuret laumat tunkeilemassa pyhillä paikoilla ja sulkemassa kaikki ovet, tekisi mieli otaksua vanhain aikain palanneen takaisin ja Herran enkeliä jälleen odotettavan sekoittamaan Betesdan vettä. Jerusalem on surullinen, kolkko, eloton. Minä en tahtoisi asua täällä.

Luonnollisesti matkailija ensimmäiseksi menee Pyhälle haudalle. Se on aivan kaupungin sisässä, lähellä läntistä porttia. Se ja ristiinnaulitsemisen paikka ja todella kaikki muutkin paikat, jotka läheisesti liittyvät tähän valtavaan tapaukseen, on kekseliäästi koottu yhteen, niin että ne on voitu kattaa yhdellä katolla -- Pyhän haudan kirkon katolla.

Astuessamme rakennukseen, läpi tavanmukaisen kerjäläisjoukon, näemme vasemmalla puolella muutamia turkkilaisia vartijoita -- sillä eri uskontokuntiin kuuluvat kristityt tekisivät toran ja tappelisivatkin keskenään tässä pyhässä paikassa, jos se sallittaisiin. Edessämme on marmorilaatta, joka peittää voitelukiveä, sitä kiveä, jolle Vapahtajan ruumis laskettiin hautausta varten hoidettavaksi. Oli pakko täten peittää oikea kivi, että se säilyisi hävitykseltä. Pyhiinvaeltajat olivat liian ahnaita hakkaamaan siitä paloja, viedäkseen ne muistona kotiinsa. Lähellä on kehän muotoinen kaide sen paikan ympärillä, jossa Neitsyt seisoi, kun Jumalan ruumis "öljyttiin".

Suureen rotundaan astuessamme seisoimme kristikunnan pyhimmän paikan -- Jeesuksen haudan edessä. Se on kirkon keskustassa, aivan suuren kuvun alla. Se on suljettu keltaisesta ja valkoisesta kivestä tehtyyn, vapaasti sommiteltuun pieneen temppeliin. Tässä pienessä temppelissä on osa siitä samasta kivestä, joka vieritettiin pois haudan ovelta ja jolle enkeli istui Marian tullessa sinne "varhain aamun koittaessa". Matalaan kumartaen astuimme holviin -- itse hautaan. Sen mitat ovat vain kuusi ja seitsemän jalkaa, ja kivivuode, jolla kuollut Vapahtaja makasi, ulottuu kammion päästä päähän ja täyttää puolen sen leveydestä. Se on peitetty marmorilevyllä, jota pyhiinvaeltajain huulet ovat paljon kuluttaneet. Tämä levy on nykyään alttarina. Sen yläpuolella riippuu viitisenkymmentä kulta- ja hopealamppua, jotka alati palavat, ja muutoin paikka on täynnään kaikenlaista vastenmielistä korua ja rihkamaa.

Kaikilla kristityillä uskontokunnilla (protestanttisia lukuunottamatta) on kappelit Pyhän Haudan kirkon katon alla, ja jokaisen täytyy pysyä omalla alueellaan ja varoa, ettei lähde toisen alueelle. On vakuuttavasti osoitettu, etteivät ne voi rauhassa harjoittaa yhteisesti hartauttaan maailman Vapahtajan haudan ympärillä. Syyrialaisten kappeli ei ole kaunis. Koptilaisten on vaatimattomin kaikista. Se ei ole muuta kuin Kalvarian vuoren kallioon karkeasti louhittu kolkko luola. Sen yhteen sivuun on hakattu kaksi vanhaa hautaa; niitä väitetään samoiksi, joihin Nikodemus ja Arimatian Joosef haudattiin.

Kulkiessamme toisessa osassa kirkkoa sen suurien pylväitten keskellä tapasimme joukon mustakauhtanaisia, eläimellisen näköisiä italialaisia munkkeja, jotka kynttilät kädessään lauloivat jotain latinankielistä ja toimittivat uskonnollista menoa permantoon upotetun valkoisen marmorilaatan ympärillä. Siinä kuolleista noussut Vapahtaja puutarhurin muodossa ilmestyi Maria Magdaleenalle. Lähellä oli toinen samanlainen kivi, tähden muotoinen, siinä oli Magdaleena itse samaan aikaan seisonut. Munkit pitivät jotain menoa silläkin paikalla. He pitävät menoja kaikkialla -- kautta tämän valtavan rakennuksen ja kaikkina päivän hetkinä. Heidän kynttilöitään kiitelee alati kirkon hämärissä holveissa ja ne tekevät hämärän vanhan kirkon vielä kolkommaksi kuin se muutoin onkaan, vaikka se onkin hauta.

Meille osoitettiin se paikka, jossa Herramme ilmestyi äidilleen ylösnousemisen jälkeen. Tässäkin on marmorilaatta sillä paikalla, mistä Pyhä Helena, keisari Konstantinuksen äiti, löysi ristit kolmisensataa vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Legendan mukaan tämä suuri löytö herätti tavattomia ilon ilmauksia. Mutta niitä ei kestänyt kauan. Itsestään esiintyi kysymys: "Mikä oli se, jossa Vapahtaja riippui, mitkä ne, joissa varkaat?" Surkeata ja onnetonta oli jäädä tietämättömäksi niin tärkeästä asiasta -- epätietoiseksi siitä, mitä niistä palvella. Yleinen riemu muuttui murheeksi. Mutta mikä pyhä pappi ei olisi kaikkina aikoina kyennyt selviytymään näin yksinkertaisesta huolesta? Eräs heistä tuota pikaa keksi keinon, joka olisi varma koetus. Eräs jalosukuinen nainen oli Jerusalemissa pahasti sairastunut. Viisas pappi määräsi, että nuo kolme ristiä oli yksi erältään tuotava hänen vuoteensa luo. Tehtiin niin. Kun hänen katseensa sattui ensimmäiseen, päästi hän huudon, joka kuului Damaskon portin ulkopuolelle, sanottiinpa sen kuuluneen Öljyvuorellekin saakka, ja vaipui sitten takaisin vuoteelleen pyörtyen ja puolikuolleena. He saivat hänet tointumaan ja toivat toisen ristin. Nainen paikalla sai kamalia kouristuksia, niin että kuusi voimallista miestä hädin tuskin saattoi häntä alallaan pitää. Heitä pelotti nyt tuoda kolmatta ristiä sisään. He alkoivat pelätä, että ehkä heille olivatkin sattuneet väärät ristit ja että ehk'ei oikeata ristiä ensinkään ollut luvussa. Mutta kun nainen näytti kuolevan kouristuksiin, jotka häntä raatelivat, päättivät he, että kolmas risti korkeintaan voisi lyhentää hänen kurjuuttaan ja päästää hänet rauhaan. Se siis tuotiin ja katso, tapahtui ihme! Nainen ponnahti vuoteeltaan hymyillen ja iloisena ja terveydeltään kaikin puolin ennallaan. Kuullessamme tämmöisiä todistuksia emme voi muuta kuin uskoa. Meitä hävettäisi epäillä ja hyvällä syyllä. Onhan juuri se osakin Jerusalemia, jossa tämä kaikki tapahtui, vielä jäljellä. Niin ettei siis ole epäilykseen todellista syytä.

Papit koettivat saada meidät jostain akkunasta näkemään kappaleen oikeasta Ruoskimisen patsaasta, johon Kristus oli ollut sidottuna, kun hänet ruoskittiin. Mutta me emme voineet sitä nähdä, kun ristikon takana oli pimeä. Varalla oli kuitenkin sauva, jolla pyhiinvaeltaja saattoi tunnustella ristikon läpi, jonka jälkeen hänen pakostakin täytyy uskoa, että oikea Ruoskimisen patsas on siellä. Hänellä ei ole mitään oikeutta epäillä sitä, sillä hän voi tuntea sen kepillä. Hän tuntee sen yhtä selvästi kuin mitä muuta tahansa.

Jotenkin lähellä tätä paikkaa oli komero, jossa oli tapana säilyttää pyhän ristin kappaletta, mutta sekin on nyt menetetty. Tämä ristin kappale löydettiin kuudennellatoista vuosisadalla. Latinalaiset papit sanoivat, että sen jo monta aikaa takaperin varastivat erään toisen uskonlahkon papit. Tämä näyttää kylläkin tylyltä väitteeltä, mutta tiedämmehän me sangen hyvin, että se todella _on_ varastettu, sillä me olemme itse nähneet sen monessakin katedraalissa Italiassa ja Ranskassa.