Part 16

Nasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt Marian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli kokoamaan bakshiishia "palveluksistaan", hän kun oli Tiberiaasta kulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut näkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen, mutta se ei tullut lukuunkaan -- jos täällä palkkaatte miehen aivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin täytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka näitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan heille "_rahatta ja ilman hintaa_". Jos tämän maan tavat, kansa tai kohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla eikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.

Kävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu sille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme viisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka oli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla ja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti ja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen, sillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin yksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen näyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui -- tapaus, jonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla kappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys kankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se paikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin joka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan etäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset kestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin maista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta helppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin istua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän läpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn virtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn sanoman kohdatessa hänen korvansa -- jokainen voi sen kuvitella valtameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta enkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit, mitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia -- ne eivät sovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten etäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa ja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.

Meille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä, jonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin valloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten sortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin se, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme, että kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut vaikea uskoa.

Nämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään puolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka erämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä myös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin, jossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja aivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on Neitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa katseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla tuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla ja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia "luolia". Tuntuu kummalta, että Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat luolissa, -- Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa -- vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa vähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin ovat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy ihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet. Kun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä luolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain lasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi luolassa -- molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen omituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa -- ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan pitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on ainainen. Se on tietysti petosta -- tämä luolajuttu -- mutta petosta, josta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia. Missä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku raamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat jykevän -- melkein häviämättömän -- kirkon ja säilyttävät paikan muiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä arvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin tänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka voisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian viisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa siitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä valeluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella luolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa uskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan milloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään varmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi työskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi silmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat munkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen perimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.

Kävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli puuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta kuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia kappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä. Pyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään uudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin kahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit muutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä paadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman kautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset ovat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan saadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä ideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa kuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos olisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata nimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he ovat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän totuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme usein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka eivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen tehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen. Luultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja tonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista syytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen kokonaan pois.

Tämä "Neitsyen lähde" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan tyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä, kantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on vanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin nuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin, nauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole juuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta sieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään vain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen. Tavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä riippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja vanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä ja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä olemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole surkean rumia.

Muuan pyhiinvaeltajista -- "Intoilija" -- sanoi: "Katsokaa tuota pitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista kauneutta!"

Toinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: "Oletteko huomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen, madonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan."

Minä sanoin: "Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan sangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta pitää koko lailla isoa ääntä."

Kolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi: "Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden madonnamainen sulous!"

Siinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä lähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen kirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:

"Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö, tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä, jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä. Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa."

Semmoista pötyä sitä on Palestiinasta lasketeltu kautta aikain. Lukekoon Fennimore Cooperia, joka tahtoo nähdä kauneutta intiaaneissa, ja Grimesiä, joka tahtoo nähdä sitä arabialaisissa. Arabialaiset miehet usein ovat hyvännäköisiä, mutta eivät arabialaiset naiset. Voimme kaikki uskoa, että Neitsyt Maria oli kaunis. Ei ole luonnollista ajatella toisin. Mutta johtuuko siitä, että meidän velvollisuutemme on löytää kauneutta Nasaretin nykyisissä naisissa?

Minä lainailen mielelläni Grimesista, hän kun on niin dramaattinen. Ja niin romanttinen. Ja koska hän niin vähän välittää siitä, puhuuko totta vai eikö, kunhan vain peloittaa lukijaa ja herättää hänessä kateutta tai ihailua.

Hän kulki tämän rauhallisen maan kautta toinen käsi alati revolverin kahvalla, toisessa kädessä nenäliina. Milloin hän ei ollut kyyneliin puhkeamaisillaan jonkun pyhän paikan vuoksi, oli hän tappamaisillaan jonkun arabialaisen. Hänelle tapahtui Palestiinassa enemmän kummia kuin on koskaan tapahtunut kenellekään matkustajalle täällä tai missään muuallakaan siitä kuin Münckhausen kuoli.

Beit Jinissä, jossa ei kukaan ollut häntä häirinnyt, hän yösydännä ryömi teltastaan ja ampui mustaa, jota hän luuli kalliolla väjyväksi, rikoksellisia tarkoituksia hautovaksi arabialaiseksi. Luoti tappoi suden. Dramaattisesti hän kuvaa -- lukijaa säikäyttääkseen, kuten tavallisesti miltä hän juuri ampuessaan näytti:

"Oliko se kuvittelua, vai näinkö liikkuvan esineen kallion pinnalla? Jos se oli mies, niin miks'ei hän kaatanut minua? Hänen olisi ollut niin hyvä osata minun siinä seistessäni mustassa humuksessani valkoisen telttani edessä. Minä jo tunsin, kuin olisi luoti tunkeutunut kurkkuuni, rintaani, aivoihini."

Varomaton olento!

Ratsastaessaan Genesaretia kohti he näkivät kaksi beduiinia ja "me tarkastimme pistoolimme ja selvittelimme ne saalissamme mitään virkkamatta", j.n.e. Aina kylmäverinen.

Samariassa hän rynnäköllä valloitti mäen, jolta viskottiin kiviä. Hän ampui miesjoukkoon, joka niitä nakkeli. Hän sanoo:

"_En koskaan laiminlyönyt tilaisuutta_, milloin saatoin arabialaisille näyttää amerikkalaisten ja eurooppalaisten aseitten etevyyttä ja kuinka vaarallista oli hyökätä aseellisen frankin kimppuun. En luule, että tämä luoti jäi ilman opettavaa vaikutustaan."

Beitinissä hän antoi kaikkien arabialaisten muulinajajainsa kokea mielenlaatuaan ja sitten:

"Tyydyin vain juhlallisesti vakuuttamaan heille, että jos käskyni vielä toisen kerran laiminlyötäisiin, niin ruoskisin syyllisen perusteellisemmin kuin hän koskaan on uneksinut mahdolliseksikaan, ja että jollen syyllistä saisi selville, niin ruoskisin heidät kaikki, ensimmäisestä viimeiseen, olipa paikalla kuvernööriä tai ei, vaikka minun täytyisi se itse tehdä."

Täydelleen peloton mies, kuten näkyy.

Hän ratsasti Baniaan linnasta tammilehtoon äkkijyrkkää kalliopolkua täyttä karkua ja hänen hevosensa hyppäsi "kolmekymmentä jalkaa" joka harppauksella. Tarjoudun tuomaan kolmekymmentä luotettavaa miestä todistamaan, että Putnamin kuulu ratsastus Horseneckin luona oli mitätön teko tähän verraten.

Kuulkaapa vaihteeksi, kuinka hän aina teatraalisena -- katselee Jerusalemia, käsi kerrankin, luultavasti huomaamattomuudesta, poissa pistoolin kahvalta.

"Seisoin tiellä, käteni hevosen kaulalla, ja sumeilla silmilläni koetin selvitellä niiden pyhäin paikkain ulkopiirteitä, jotka jo kauan sitten olin mieleeni juurruttanut, mutta nopeaan virtaavat kyyneleet estivät minua. Seuraamme kuuluvat muhammedilaiset palvelijamme, latinalainen munkki, kaksi armenialaista ja yksi juutalainen kaikki katselivat sitä kyyneliä valuvin silmin."

Jos latinalaiset munkit ja arabialaiset itkivät, niin tiedän varmaan hevostenkin itkeneen ja siten kuva on täydellinen.

Mutta tarpeen tullen hän saattoi olla kova kuin timantti. Libanonin laaksossa eräs arabialainen nuorukainen -- kristitty, sillä hän nimenomaan selittää, etteivät muhammedilaiset varasta -- ryösti häneltä kymmenen mitättömän dollarin arvosta ruutia ja hauleja. Hän antoi sheikin tuomita varkaan ja katseli itse, kun tämä kärsi kauhean raipparangaistuksen. Kuulkaa, miten hän kertoo:

"Hän (Mousa) oli kädenkäänteessä selällään ulvoen, huutaen, kiljuen, mutta hänet kannettiin torille oven eteen, josta saatoimme nähdä toimituksen, ja laskettiin suulleen. Yksi mies istui hänen selkäänsä, yksi säärilleen, viimeksimainittu pitäen yläällä hänen jalkojaan, kolmannen iskiessä paljaisiin jalkapohjiin lehmännahkakurbashilla, [Kurbash on julmin ruoska, mitä tunnetaan. Se on raskas kuin lyijy ja taipuisa kuin kumi, tavallisesti noin neljänkymmenen tuuman mittainen ja juuresta päähän päin vähitellen oheneva. Sen iskujen merkit _jäävät moniksi ajoiksi_. -- Saman kirjoittajan eräästä toisesta teoksesta.] joka joka sivalluksella vinkui ilmassa. Moreright parka väänteli tuskissaan ja Nama ja Nama toinen (Mousan äiti ja sisar) olivat maassa kasvoillaan kerjäten ja valittaen, milloin syleillen minun, milloin Whitleyn polvia, kun taas veli ulkopuolella värisytti ilmaa vielä äänekkäämmillä huudoilla kuin Mousa. Jusefkin tuli ja polvillaan rukoili minulta armoa, ja viho viimein Betunikin -- se roisto oli heidän talossaan menettänyt syöttöpussin ja oli samana aamuna kaikkein äänekkäimmin syytellyt -- rukoili hauadshia armahtamaan raukkaa."

Mutta hän ei ollut semmoinen mies. Rangaistus "keskeytettiin" _viidennellätoista iskulla_, jotta syytetty sai tunnustaa. Sitten Grimes seuralaisineen ratsasti pois ja jätti koko kristityn perheen _muhammedilaisen sheikin_ sakotettavaksi ja niin ankarasti rangaistavaksi kuin tämä hyväksi näki.

"Kun nousin satulaan, pyysi Jusei uudelleen minua puuttumaan asiaan ja armahtamaan heitä, mutta minä loin silmäyksen joukon tummiin kasvoihin enkä sydämessäni löytänyt ainoatakaan säälin pisaraa heitä kohtaan."

Kuvauksensa hän päättää meluisalla leikillisyyden purkauksella, joka muodostaa sangen vaikuttavan vastakohdan äidin ja lasten surulle.

Vielä yksi kappale:

"Sitten jälleen kumarsin pääni. Ei ole häpeä itkeä Palestiinassa. Minä itkin nähdessäni Jerusalemin, minä itkin maatessani Betlehemissä tähtien valossa, minä itkin Galilean siunatuilla rannoilla. Käteni ei vähemmän lujasti pitänyt kiinni ohjaksista, sormeni ei värissyt pistoolini liipasimella ratsastaessani sinisen meren rannalla se oikeassa kädessäni (itkien). Nuo kyyneleet eivät samentaneet silmiäni, eivätkä mitenkään heikontaneet sydäntäni. Sulkekoon, ken mielenliikutustani pilkkaa, tässä tämän niteen, sillä vähänpä hän löytää mielensä mukaista matkustuksistani Pyhässä maassa."

Huomaan, että olen Grimesin kirjasta puhunut kylläkin laajasti. On kuitenkin aivan oikeutettua ja paikallaan puhua siitä, sillä "Vaelluksia Palestiinassa" on edustava kirja -- se edustaa kokonaista _luokkaa_ Palestiinan kirjoja -- ja sen arvostelu on samalla niiden kaikkienkin arvostelua. Ja koska niitä käsittelen kaikin puolin edustavassa teoksessa, olen nähnyt parhaaksi mainita sekä kirjan että sen kirjoittajan keksaistuilla nimillä. Ehkä joka tapauksessa on hienotunteisempaa menetellä niin.

XX LUKU.

Vapahtajan lapsuus -- Vakaiden pyhiinvaeltajain sopimattomia ilveitä -- Endorin noidan koti -- Nain -- Tavallinen itämaalainen näky -- Piplian vertauskuvat käyvät yhä ymmärrettävämmiksi -- Shunemin ihme -- "Erämaan vapaa poika" -- Nabotin viinamäki -- Gideonin voitto -- Samaria ja sen kuulu piiritys.

Nasaret on ihmeteltävän mielenkiintoinen, sillä tämä kaupunki tuntuu siltä, kuin olisi se aivan semmoisenaan säilynyt siitä kun Jeesus siitä erosi, ja huomaamattaan hokee matkamies itsekseen kaiken aikaa: "Poika Jeesus on seisonut tällä ovella -- leikkinyt tällä kadulla -- kosketellut käsillään näitä kiviä -- kiipeillyt näillä liituvuorilla:" Jokainen, joka taidolla kirjoittaa kirjan Jeesuksen lapsuudesta, kirjoittaa kirjan, jota nuoret ja vanhat lukevat yhtä vilkkaalla mielenkiinnolla. Päättelen niin siitä, että Nasaret meitä viehätti paljon enemmän kuin mitkään Kapernaumiin ja Galilean mereen liittyvät seikat. Galilean meren ääressä seistessäni en voinut muodostaa muuta kuin epämääräisen, etäisen käsityksen siitä majesteetillisestä Henkilöstä, joka aaltojen harjoilla käveli kuin kovalla maalla ja joka kosketti kuolleihin ja sai heidät nousemaan ylös ja puhumaan. Muistiinpanoistani luin nyt uudella mielenkiinnolla muutamia lukujen päällekirjoituksia, jotka olin koonnut eräästä v. 1621 painetusta apokryfisen Uuden testamentin painoksesta.

"Kristus, jota noitain mykäksi loitsima morsian suutelee, parantaa hänet. Vesi, jolla Kristus-lapsi oli pesty, parantaa spitaalitautisen tytön, joka rupeaa Joosefille ja Marialle palvelijaksi. Spitaalitautinen prinssi paranee samalla tavalla.

"Nuorukainen, joka on noiduttu ja muutettu muuliksi, paranee ihmeen kautta, kun Vapahtaja-lapsukainen nostetaan hänen selkäänsä, ja nai spitaalitaudista parantuneen tytön. Jonka jälkeen läsnä olevat ylistävät Jumalaa.

"16 luku. Kristus ihmeen kautta laajentaa tai supistaa ovia, maitoastioita, seuloja tai laatikoita, joita Joosef, joka ei ole puusepän ammatissaan taitava, ei ole kunnolla tehnyt. Jerusalemin kuningas tilaa Joosefilta valtaistuimen. Joosef tekee sitä kaksi vuotta ja tekee sen kaksi vaaksaa liian lyhyeksi. Kuninkaan vihastuessa hänelle Jeesus lohduttaa häntä -- käskee häntä vetämään valtaistuimen toisesta sivusta ja vetää itse toisesta ja valtaistuin saa oikeat suhteet.

"19 luku. Jeesusta syytetään siitä, että hän on nakannut pojan alas huoneen katolta, mutta saa kuolleen pojan ihmeen kautta puhumaan ja todistamaan hänen syyttömyytensä. Jeesus tuo äidilleen vettä, särkee ruukun ja ihmeen kautta kokoo veden viittaansa ja tuo sen kotia. Jonka jälkeen läsnäolevat kiittävät Jumalaa.

"Koulunopettajan oppiin lähetettynä hän ei suostunut tavaamaan, ja kun koulunopettaja aikoi piiskata häntä, niin hänen kätensä kuihtui."

Tässä omituisessa hyljättyjen evankeliumien kirjassa on vielä Pyhän Clemensin kirje korintholaisille, jota neljä- tai viisitoista vuosisataa takaperin käytettiin kirkoissa ja pidettiin oikeana. Tässä kertomuksessa tarumaisesta feeniks-linnusta sanotaan:

"1. Katsokaamme tuota ihmeellistä ylösnousemuksen laatua, joka on nähtävänä itäisissä maissa, toisin sanoen Arabiassa.

"2. Siellä on eräs lintu, jota sanotaan feeniksiksi. Sitä ei ole koskaan muuta kuin yksi erältään ja tämä elää viisisataa vuotta Ja kun sen hajoamisen aika lähestyy ja sen täytyy kuolla, tekee se itselleen pesän hajuaineista ja muista ryydeistä, johon se aikansa täytyttyä menee ja kuolee.

"3. Mutta mädätessään sen liha synnyttää erään madon, joka kuolleen linnun mehuilla eläen alkaa muodostaa höyheniä; ja kun se on varttunut täydelliseksi, ottaa se pesän, jossa sen synnyttäjän luut ovat, ja kantaa sen Egyptiin kaupunkiin, jonka nimi on Heliopolis.

"4. Ja lentäen keskipäivällä kaikkien ihmisten nähden laskee sen auringon alttarille ja taas palaa sinne, mistä on tullutkin.

"5. Papit sitten katsovat aikakirjoista ja huomaavat, että se on palannut tarkkaan viidensadan vuoden kuluttua."

Bisnessi on bisnessiä ja täsmällisyys käy yli kaiken, etenkin feenikslintuun nähden.

Ne muutamat luvut, jotka koskevat Vapahtajan lapsuutta, sisältävät monta asiaa, jotka näyttävät joutavanpäiväisiltä ja arvottomilta säilytettäviksi. Suuri osa kirjan jäljellä olevista osista kuitenkin tuntuu hyvältä pyhältä sanalta. Yksi värsy on, jota ei olisi pitänyt hylätä, koska se niin ilmeisen profeetallisesti tarkoittaa Yhdysvaltain kongressien yleistä menoa:

"199. He käyttäytyvät ylpiästi ja kuin viisaat miehet; ja vaikka he ovat narreja, tahtoisivat he näyttää opettajilta."

Olen kirjoittanut nämä otteet muistoon siten kuin ne ovat eteeni sattuneet. Ranskan ja Italian tuomiokirkkojen keskellä kaikkialla tapaa perimätietoja henkilöistä, joita ei ole raamatussa, ja ihmeistä, joita ei sen lehdillä mainita. Mutta ne ovat kaikki tässä apokryyfisessa Uudessa Testamentissa, ja vaikka ne on tuomittu poistettaviksi nykyisestä pipliastamme, väitetään niiden olleen pätevää evankeliumia kaksi- tai viisitoista vuosisataa takaperin ja yhtä suuressa arvossa kuin mikä muu sana tahansa. Tämä kirja on luettava ennenkuin käydään noissa ikäarvoisissa katedraaleissa, joihin liittyy niin suuret aarteet pyhää unhotettua perimätietoa.