Part 7

Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman värisestä kivestä tehtyjä -- joka talo ja joka kortteeri täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla, ja kaikki kirkkaasti valaistut -- ja näin vihdoin pääsimme kaupungin valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia miehiä ja naisia -- kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa, juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme, missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme, olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti, kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa -- kaikki talon isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään -- me vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä -- kulkea, olla aina vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta, seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut. Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta, kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.

XI LUKU.

Me alamme "tottua siihen" -- Saippuattomuus -- Ruokalista, table d'hote -- "Amerikkalainen, sir"! -- Omituinen löytö -- "Pyhiinvaeltaja"-lintu -- Outoa seuraa -- Eläväin hauta -- Pitkällinen vankeus -- Muutamia Dumas'in sankareita -- Kuulun "Rautanaamarin" vankikoppi.

Me alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua saleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot eikä lattiaverhoja ensinkään -- permantoihin, jotka kävellessä kajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen mietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti liikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät täkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan ymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista kiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita -- ei vahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä vielä olemme nähneet -- todella kohtelias hotellitarjoilija, joka ei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin keskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja samalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat sanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän, joka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty -- se on ainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua kaikkeen tähän; mutta me: _emme_ ole tottuneet kuljettamaan mukanamme omaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme omat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus, että täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä, ja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme ennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri kun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä tietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset tekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko maailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä liivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.

Olemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko verkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä, tyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman minuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on vaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan; jälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä pidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin kera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita, päärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi kahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan Ranskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista ja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella -- ja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa aivan selvää juttua, kunnes olette itse "niksiin" päässeet, ja sitten siihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja koko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia ranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään -- mutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko ruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut mahdoton päästä -- vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.

Tänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs amerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja nauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa ja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella kädenliikkeellä ja sanoi: "Minä en koskaan syö päivällistä ilman viiniä, sir" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön paistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien kasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset pikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! -- maassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi! Tämä kuvatus sanoi: "Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir, amerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!" Hän ei sanonut sitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä jokainen älysi hänen sanomattaankin.

Olemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka kahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten takana -- ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa museossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto -- jäljennös ensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee kaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa, kotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta tämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin pääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa syvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille. Romulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi tuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui tuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä foinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.

Suuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä kaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari ja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia karvatukkoja -- sangen uhkea se oli apinaksi -- Niilin virtahepo ja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin ruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet. Tämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa ja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten alla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta, itsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui tämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan luonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin kömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta siitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman tyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella saattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan -- niin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken kuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä lintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos unohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan meidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä tuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme. Koetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti raotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan juhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain näytti sanovan: "Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä käsillä." Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi "Pyhiinvaeltajaksi". Dan sanoi:

"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma."

Valtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä kissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja maata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja puolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti elefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas, mutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se itsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot, ja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin etujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se paikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain tuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.

Vuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä saarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on sangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty valtiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät uurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka täällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa kuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset. Kuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille lähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä kopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina komeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa alemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! -- toisia alhaisten, toisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä, ruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli -- he eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää yksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan ääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet kestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä he piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa, oli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä ainoankaan ihmisolennon kasvoja -- elänyt liassa ja kurjuudessa, ilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä olivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän vanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä ovessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta kattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia, sommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi vuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset ennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi -- pojat nuorukaisiksi -- käydä koulut ja yliopistot -- hankkia viran -- saavuttaa kypsän miesiän -- mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä muinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta tämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen ei milloinkaan -- se aina kulki madellen. Edellisille tanssien vietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta; jälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki muutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä viikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.

Muuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli raapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä -- ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet hänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä, johon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan -- kodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi, että olisi koskaan enää saanut ne nähdä.

Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut makuuhuoneet -- viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit, joissa kaksi Dumas'n sankaria -- "Monte Christon" sankaria -- vietti vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.

Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" -- erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli -- sai jonkun ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut, jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili. Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän, joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta, jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli lumouksensa.

XII LUKU.

Huvimatka kautta Ranskan -- Maiseman kesäpuku -- Amerikan suurilla lakeilla -- Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia -- Ranskalainen kohteliaisuus -- Amerikkalaiset rautatie-virkailijat -- "Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" -- Miks'ei satu tapaturmia -- "Vanhat matkustajat" -- Yhä lennossa -- Vihdoinkin Pariisissa -- Ranskalainen levollisuus ja järjestys -- Bastiljin paikalla -- Kaupunkia katsomassa -- Barbaarista julmuutta -- Nurinkuriset biljardit.

Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! -- Mikä puutarha! Penikulmittain kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan. Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu. Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei törkyä missään -- ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan -- ei mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä järjestyksessä ja kaunista -- kaikki silmää lumoavaa.

Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta; omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!

Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista viinitarhoista.

Se _on_ ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan, ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa, että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt en sitä ihmettele.

Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä! Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin -- pilvien varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä, eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden polttelemaan rauhan piippua -- mitäs muuta, kun ympärillä kaikki oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta; tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme revittyine lippuineen!

Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli erikaltaisuutensa.

Vaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin. Kukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että niissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa. Neljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on vahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte tupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia; olette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on kaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun, kun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole minkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi saapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen sijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea, jos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella istuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa kurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja raihnas -- sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken armeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua. Minä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole niin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on kellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka kolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka tai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan kaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis sanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan ja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette kulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette lunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta, ennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan päästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu -- kunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa pääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta sittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan virkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja kumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne tarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa junaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä, jotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen sijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen, miten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein on tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen junankuljettajan tapa.