Part 6

"Voi te profeetan lapset, teille on tunnettu, että portugalilainen kristitty koira, kellojen korjaaja, saastuttaa Tangeria läsnäolollaan. Ja te myös tiedätte, että kun moskeoja rakennetaan, kantavat aasit kiviä ja laastia ja kulkevat pyhän kynnyksen poikki. Lähettäkää siis tuo kristitty koira pyhään paikkaan paljain jaloin ja nelin kontin kelloa korjaamaan ja käyköön hän aasista!"

Ja tällä tavalla tehtiinkin. Jos Blucher siis tahtoo milloinkaan nähdä moskean sisustan, täytyy hänen luopua ihmisyydestään ja mennä sisään oikeassa luonnossaan. Kävimme tyrmässäkin ja siellä maurilaiset vangit tekivät mattoja ja vasuja. (Tämä tapa käyttää hyödyllisellä tavalla rikollisuutta haiskahtaa sivistykseltä.) Murha rangaistaan kuolemalla. Joku aika takaperin vietiin kolme murhamiestä kaupungin ulkopuolelle ammuttaviksi. Maurilaisilla on huononlaiset pyssyt ja huononlaisia he ovat ampumaankin. Tällä kerralla he asettivat murhamiesparat tavallista pitemmän matkan päähän maalitauluiksi ja alkoivat ampua pilkkaan -- ja siinä poloisten sitten täytyi hyppiä ja väistellä luoteja puolen tuntia, ennenkuin sattui paikalle.

Kun joku saadaan kiinni karjan varkaudesta, hakataan häneltä poikki oikea käsi ja vasen reisi ja nämä naulataan Markkinapaikalle julki kaikille varoitukseksi. Leikkaustaito ei täällä ole kovin taiteellista. Vähän viilletään auki luun ympäriltä, jonka jälkeen jäsen murretaan poikki. Joskus potilas paranee, useimmiten hän sentään kuolee. Mutta maurilla on jäykkä sydän. Maurit ovat aina olleet urheita. Nämä rikolliset kestävät tuon kamalan operation ääntäkään päästämättä, vapisematta millään tavalla, valittamatta! Ei ole sitä kärsimystä, joka voisi maurin ylpeyden lannistaa taikka saada hänet huudolla häpäisemään arvonsa.

Naimiskaupan sopivat täällä asianomaisten vanhemmat. Ei tarvita minkäänlaisia rakkauskirjeitä, salaisia kohtauksia, ei yhteisiä ratsastusretkiä, ei hakkailua hämärissä saleissa, ei rakastavain riitoja eikä jälleen sopimisia -- ei mitään semmoista, jota me pidämme avioliittoon mentäessä asiaan kuuluvana. Nuori mies ottaa tytön, jonka hänen isänsä on hänelle valinnut, menee hänen kanssaan naimisiin ja vasta tämän jälkeen nainen esiintyy hunnutta ja nuori aviomies saa nähdä hänet ensi kerran. Jos mies asianomaisen tutustumisen jälkeen mieltyy tyttöön, niin hän pitää tämän; mutta jos hän epäilee tämän puhtautta, lähettää hän hänet muitta mutkitta takaisin isän luo; jos hän huomaa hänessä tautia, samoin; taikka jos nainen kohtuullisen väliajan jälkeen laiminlyö lapsen synnyttämisen, niin mars vain takaisin lapsuuden kotiin. Kuinka omituisia nämä barbaarit sentään ovat; meidän sivistyneemmässä maassamme hedelmätöntä vaimoa pidetään onnena.

Täkäläiset muhammedilaiset pitävät monta vaimoa, kenellä vain varoja on. Niitä sanotaan vaimoiksi, vaikka koraani luullakseni myöntää vain neljä laillista vaimoa -- loput ovat jalkavaimoja. Marokon keisari ei tiedä, montako vaimoa hänellä on, mutta luulee niitä olevan viisisataa. Osapuilleen tuo luku lieneekin oikea -- tusina sinne tai tänne ei suuria merkitse.

Sisämaassa on juutalaisillakin monta vaimoa.

Olen vilaukselta nähnyt monenkin maurilaisen naisen kasvot (sillä ihmisiähän ovat hekin ja näyttävät kasvonsa kristitylle koiralle, kun ei miehistä mauria ole näkyvissä), ja minä olen täynnään kunnioitusta sitä viisautta kohtaan, joka saa heidät peittämään niin anteeksiantamattoman rumuuden.

Lapsiaan he kantavat selässään pussissa, kuten muutkin raakalaiset kautta maailman.

Neekereistä suurin osa on maurien orjia. Mutta paikalla kun naisorja pääsee herransa jalkavaimoksi, katkeavat orjan kahleet, ja heti kun miesorja pystyy lukemaan koraanin ensimmäisen luvun (joka sisältää uskontunnustuksen), ei häntä enää voida pitää orjuudessa.

Tangerilaisilla on viikossa kolme sunnuntaita. Muhammedilaisten sunnuntai on perjantaina, juutalaisten lauantaina ja kristittyjen konsulien sunnuntaina. Juutalaiset ovat radikaalisimmat. Maurilainen menee sabattinaan moskeaansa puolenpäivän aikaan, samoin kuin muinakin päivinä, riisuu ovipieleen kenkänsä, suorittaa pesut ja sitten salaamit siten että moneen kertaan painaa kivitykseen päänsä, lukee rukouksensa ja palaa sitten takaisin työhönsä.

Mutta juutalainen sulkee puotinsa, ei koskekaan vaski- tai pronssirahaan, ei saastuta käsiään millään kultaa ja hopeaa halvemmalla; käy uskollisesti synagoogassa; ei keitä eikä muutoinkaan mitenkään käsittele valkeata, ja hartaasti karttaa ryhtymistä mihinkään uuteen yritykseen.

Mauri saa suuren kunnian tehtyään pyhiinvaelluksen Mekkaan. Semmoista miestä sanotaan hadjiksi, ja hän on siitä pitäen suuri henkilö. Tangeriin kokoontuu joka vuosi sadoittain maureja kulkeakseen sieltä Mekkaan. Osan matkasta he suorittavat englantilaisella höyrylaivalla; kymmenen tai kaksitoista dollaria maksaa matka, mutta siinä ovatkin kustannukset. He ottavat mukaansa suuret määrät eväitä, ja kun muonitusosasto alkaa olla tyhjä, niin he ottavat, mistä saavat. Siitä hetkestä, kun he matkaan lähtevät, aina siksi kunnes kotiin palaavat he eivät kertaakaan peseydy maalla sen enempää kuin merelläkään. Matkalla ollaan viidestä seitsemään kuukauteen, ja kun he eivät tällä ajalla vaihda vaatteitaan, niin ovat he palatessaan salonkiin aivan mahdottomat.

Monen heistä täytyy kauan säästää, ennenkuin on koossa ne kymmenen dollaria, jotka laivapiletti maksaa; ja kun pyhiinvaeltaja vihdoin takaisin palaa, on hän sitten koko loppuikänsä vararikkoinen. Harva mauri voi enää loppuiällään parsia asioitaan näin suhdattoman rahanmenon jälkeen. Keisari on määrännyt, ettei pyhiinvaellukselle saa lähteä muut kuin sinisimmät ylimykset, joilla on ainakin sadan dollarin arvo kovia kolikoita; tällä hän on tahtonut säilyttää hadjin arvon maan ylimystölle ja rikkaille. Mutta ah, monet keinot on vääryydellä lain kiertämiseksi! Juutalainen rahamies esim. lainaa pyhiinvaeltajalle sata dollaria siksi, että hän on ennättänyt vannoa itsensä kaikkien muodollisuuksien läpi, ja saa rahan takaisin, ennenkuin laiva lähtee satamasta!

Espanja on ainoa maa, jota maurit pelkäävät. Syynä siihen on se, että Espanja lähettää suurimmat sotalaivansa ja järeimmät tykkinsä peloittamaan näitä moslemeja; jota vastoin Amerikka ja muut kansat vain lähettävät halveksittavan tykkiveneen, pienen kuin pesuammeen, silloin tällöin. Maurit ottavat samoin kuin muutkin raakalaiset oppia siitä, mitä näkevät; ei siitä mitä kuulevat ja lukevat. Meillä on suuria laivastoja Välimeressä, mutta Tie poikkeavat harvoin Afrikan satamiin. Maureilla on huonot luulot Englannista, Ranskasta ja Amerikasta ja he pakottavat näitä aika lailla juttelemaan pöytäveran ympärillä, ennenkuin heille myöntävät tavallisen oikeudenkaan, suosiosta puhumattakaan. Mutta heti kun Espanjan edustaja jotain pyytää, suostutaan siihen paikalla, oli pyyntö oikeutettu tai ei.

Espanja kuritti maureja viisi tai kuusi vuotta takaperin riidanalaisen maakaistaleen vuoksi, joka on Gibraltaria vastapäätä, ja valtasi Tetuanin kaupungin. Espanja vaati alueensa suurentamista ja kaksikymmentä miljoonaa dollaria rahaa. Sitten se luovutti takaisin kaupungin. Ei kuitenkaan ennenkuin espanjalaiset sotamiehet olivat syöneet kaupungin kaikki kissat. Maurit eivät tahtoneet suostua rauhaan, niin kauan kuin kissat pitivät puoliaan. Espanjalaiset pitävät kovin paljon kissan lihasta. Maurit sitä vastoin kunnioittavat kissoja kuin pyhiä olennoita. Espanjalaiset siis sillä kerralla koskettivat hellään kohtaan. Heidän epäkissamainen menetelmänsä, kun he söivät Tetuanin kissat, sytytti maurien rinnassa heitä vastaan vihan, jonka rinnalla Espanjastakin karkoitus oli joutavaa ja intohimotonta. Maurit ja espanjalaiset ovat nyt ainaiset vihamiehet. Ranskalla oli täällä kerran ministeri, joka mitä viattomimmalla aiheella katkeroitti koko kansan itseään vastaan. Hän tappoi pari pataljoonaa kissoja (Tanger on niitä täynnään) ja teetti nahoista vastaanottohuoneeseensa lattiamaton. Maton hän teetti kehiin -- ensiksi kehä harmaita kollikissoja, joiden kaikkien hännät osoittivat keskustaan, sitten kehä keltaisia kissoja; tämän jälkeen kehä mustia ja toinen valkoisia kissoja; sitten kehä kaikenkarvaisia kissoja; ja keskuskappaleiksi vihdoin lajiteltu valikoima kissanpoikasia. Se oli ylen kaunis; mutta maurit kiroovat hänen muistoaan vielä tänä päivänä.

Käydessämme tänään tapaamassa amerikkalaista ylikonsuliamme panin merkille, että hänen seurapöydillään näyttivät kaikki mahdolliset seurapelit olevan edustettuina. Minun mielestäni tuo viittasi yksinäisyyden tunteeseen. Olinkin oikeassa. Hänen perheensä on ainoa amerikkalainen, mitä Tangerissa on. Kaupungissa on tosin monta ulkomaan konsulia; mutta seurustelua on vähän. Tanger on kerrassaan maailman ulkopuolella; ja mitä hyötyä olisi seurustelemisesta, kun ihmisillä ei ole tämän taivaallista, mistä keskustella? Sitä ei todellakaan ole. Jokaisen konsulin perhe sen vuoksi enimmäkseen pysyy kotonaan ja huvittelee itseään miten parhaiten taitaa. Tangerissa on yhdeksi päiväksi jos kuinka paljon mieltäkiinnittävää, mutta sen jälkeen se on ikävystyttävä vankila. Ylikonsuli on ollut täällä viisi vuotta, mutta on saanut Tangerista tarpeekseen vuosisadaksi ja lähtee pian kotiin. Hänen perheensä hyökkää postin saavuttua kirjeittensä ja sanomalehtiensä kimppuun, lukee niitä pari kolme päivää jos kuinka moneen kertaan, keskustelee niistä puhki ja poikki toiset pari kolme päivää, kunnes ne ovat aivan loppuun kuluneet ja sen jälkeen syövät, juovat ja makaavat monet päivät ja käyvät ratsastamassa samalla vanhalla tiellä ja katselevat samoja vanhoja ikävystyttäviä asioita, joita eivät kymmenetkään vuosisadat ole sanottavasti muuttaneet, eivätkä sano halaistua sanaakaan! Heillä ei sanan kirjaimellisessa merkityksessä ole mitään, mistä puhua. Amerikkalaisen sotalaivan saapuminen on heille armolahja. "Oi yksinäisyys, missä en se viehätys, jonka viisaat ovat kasvoissasi nähneet?" Tämä on täydellisin maanpako, mitä voin kuvitella. Minä täydellä todella esittäisin Yhdysvaltain hallitukselle, että kun mies tekee niin katalan rikoksen, ettei laissa ole siitä asian vaatimaa rangaistusta, niin lähettäkööt hänet Tangeriin ylikonsuliksi.

Olen hyvilläni, että olen nähnyt Tangerin, maailman toisen kaupungin ikäjärjestyksessä. Mutta luullakseni olen nyt valmis sanomaan sille jäähyväiset.

Lähdemme illalla tai huomisaamuna Gibraltariin; ja luultavasti "Quaker City" ennen parin vuorokauden päättymistä taas lähtee matkaan.

X LUKU.

Heinäkuun 4 p:nä merellä -- Auringonlasku Välimerellä -- Oraakkeli lausuu mielipiteen -- Juhlamenoja -- Kapteenin puhe -- Ranska näkyvissä -- Tietämätön maanasukas -- Marseille -- Toinen harha-askel -- Eksyksissä suuressa kaupungissa -- Jälleen oikealla tolalla -- Ranskalaisia nähtävyyksiä.

Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä -- moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.

Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä -- ja ne kyllä ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa, niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin, tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!

Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te arvelette?"

"Voi, _menkää_ maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.

"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"

"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te _minun_ olla rauhassa."

"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin tyytyväinen?"

Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.

"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en minä mitään odottanutkaan _hänestä_. En ole vielä koskaan nähnytkään runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle, että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat --"

"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja, nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas, kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta kun te lennätte noin korkealle -- ja tuette mielipiteitänne auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin minäkin alan epäillä."

Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi; ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun tyytyväisenä!

Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon tykkimme jyrinällään -- kaikille niille, jotka olivat hereillä -- että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu, hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.

Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti, joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana, julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi. Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin Välimerellä.

Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja -- kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman _ainoatakaan_ poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen; hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän sanoi:

"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori samppanjaa."

Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.

Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.

Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)

Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta -- tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään siltana -- sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan, mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt minä en ymmärtänyt _häntä_. Dan sanoi:

"Rantasillalle, vanha hupsu -- sinnehän meidän pitää päästä!"

Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha puhua englantia -- että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän oli.

"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta. En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä, minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."

Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:

"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän _allez_ soutaa _douainiin_. Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, _me_ emme osaa ranskaa."

Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että _douain_ oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan. Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:

"Avez-vous du vin?"

Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:

"Avez-vous du -- vin!"

Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:

"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua -- näettehän nyt itse."

"Madame, avez-vous du vin -- ou fromage -- pain -- siansorkkaa pikkelsissä -- beurre -- des oeufs -- du beuf -- retiisiä, hapankaalia, sianlihaa -- vaikka mitä, _vaikka mitä_ maailmassa mitä kristityn vatsa kestää!"

Hän vastasi:

"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? -- minä kun en osaa koko ranskaa ollenkaan!"

Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa -- suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa -- ympärillämme kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia -- omituisesti puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina -- ja juuri, kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään epäilystä todella _olimme_ kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun, ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa ihastuttavuutta -- juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.

Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat -- mutta viittasivathan he aina -- sen he tosiaan tekivät aina, ja me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:

"Mitä se merirosvo sanoi?"

"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon tullaksemme."

"Yes, mutta mitä hän _sanoi?"_

"Vähät siitä, mitä hän sanoi -- _me_ ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä ovat sivistyneitä ihmisiä -- eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."

"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat ihmiselle tien, joka edes vie _johonkin_ -- sillä nyt me olemme tunnin kulkeneet kehää -- seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan rohdoskaupan ohi."

Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi -- tietä kysellä voimme kyllä edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia, jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.