Part 22

Kysyin munkilta, aikoivatko kaikki päällä asuvat munkit kuoltuaan päästä tähän paikkaan. Hän vastasi rauhallisesti:

"Meidän täytyy kaikkien lopulta tulla tänne."

Kas vaan, mihin sitä voi tottua. Se aate, että hänet jonain päivänä hajoitetaan kappaleiksi kuin joku kone tai kello, taikka talo, joka on menettänyt omistajansa, ja kootaan uudelleen holvikaariksi ja pyramideiksi ja kamaliksi freskoiksi, ei vähintäkään huolestuttanut tätä munkkia. Minusta päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän itsetyytyväisellä turhamaisuudella ajatellut, että hänen oma kallonsa näyttäisi hyvältä keon ylimpänä ja hänen omat kylkiluunsa lisäisivät freskoihin viehätyksen, joka niiltä nyt puuttui.

Siellä täällä makasi koristeellisissa alkooveissa luuvuoteilla kuolleita ja kuivuneita munkkeja, hinterät vartalot käärittyinä mustiin kaapuihin, joihin tavallisesti papit pukeutuvat. Tutkimme erästä tarkemminkin. Nahistuneet kädet olivat rinnan päällä ristissä; kallossa oli kiinni kaksi sameata hiustukkoa; iho oli ruskea ja kuopalle painunut; poskipäillä se oli kireällä, niin että ne terävinä pistivät esiin; syvällä kuopissaan olivat tuikeat kuolleet silmät; sieraimet olivat tuskallisen silmäänpistävät, nenän pää kun oli kadonnut; huulet olivat keltaisista hampaista käpertyneet pois; ja vierivien vuosien takaa, niiden kivettämänä, tervehti meitä vuosisataa vanha nauru!

Se oli hyvätuulisin ja samalla hirvittävin nauru, mitä ajatella saattaa. Varmaankin, niin ajattelin, oli se mitä erinomaisin sukkeluus, jonka tämä veteraani lausui viimeisen kerran hengähtäessään, kun hän sitä nauraa vielä tänäpäivänä.

Päätäni pyörryttää, kun ajattelen Vatikaania -- sen kuvapatsaitten, maalauksien ja kaikenlaisten ja kaiken ikäisten muitten ihmeitten rannattomuutta. "Vanhoja mestareita" (etenkin kuvanveistäjiä) oikein vilisee siellä. En voi kirjoittaa Vatikaanista. Luullakseni en koskaan ole selvään muistava siitä mitä siellä näin muuta kuin muumiot ja Rafaelin "Kristuksen kirkastuksen" ja muutamia muita seikkoja, joita on tarpeeton nyt mainita. "Kristuksen kirkastuksen" muistan osaksi siitä syystä, että se oli asetettu melkein yksinään omaan huoneeseensa ja osaksi koska kaikki tunnustavat sen maailman ensimmäiseksi öljymaalaukseksi ja osaksi siitä, että se oli kaunis. Värit ovat tuoreet ja mehevät, "ilme" on oiva, niin sanotaan, "tunne" vilkas, "sävy" hyvä, "syvyys" syvä ja leveys noin neljä ja puoli jalkaa minun arvioni mukaan. Se on taulu, joka virittää mielenkiintoa; sen kauneus on lumoava. Se oli kyllin kaunis ollakseen vaikka "renessanssia". Huomautus, jonka lausuin joku aika takaperin, johtaa erääseen ajatukseen -- ja toivoon. Eikö ole mahdollista, että syy, miksi tässä taulussa näen niin paljon viehättävää, on sen yksinäisyys, se että se on eristetty galleriain hurjasta kaaoksesta? Jos joitakuita muitakin eristettäisiin itsekseen, niin eivätkö nekin olisi kauniita? Jos tämä asetettaisiin keskelle sitä taulujen erämaata, jonka Rooman gallerioissa tapaamme, niin näyttäisikö se minusta yhtä kauniilta? Jos tähän saakka olisin joka palatsissa nähnyt vain yhden "vanhan mestarin", enkä eekerikaupalla seiniä ja kattoja aivan paperoituina niillä, niin eiköpähän minulla olisi vanhoista mestareista sivistyneempi käsitys kuin tämä nykyiseni? Melkeinpä luulen. Kun olin koulupoika ja minun piti ostaa uusi puukko, en voinut muodostaa itselleni mielipidettä siitä, mikä näytelaatikossa olevista oli sievin, eivätkä ne mielestäni ainoakaan olleet erikoisen sieviä. Tein senvuoksi vaalini raskaalla sydämellä. Mutta kun katselin ostostani kotona, jossa ei ollut muita kiiltäviä teriä sen kanssa kilpailemassa, niin aivan hämmästyin sen kauneutta. Aivan tähän päivään saakka ovat uudet hattuni aina näyttäneet kauniimmilta puodista päästyään kuin puodissa muitten uusien hattujen seurassa. Minulle alkaa nyt hämärtää, että se, mitä kokoelmissa olen pitänyt yleisenä rumuutena, ehkä oikeastaan onkin yleistä kauneutta. Minä toivon vilpittömästi, että se olisi sitä muille, mutta minulle se ei ainakaan sitä ole. Ehkä oli syynä siihen, että tapani oli niin mielelläni käydä New Yorkin taideakatemiassa, se, ettei siellä ollut kuin muutamia satoja maalauksia, minkä vuoksi niihin kaikkiin tutustuminen ei käynyt yli voimaini. Akatemia oli kai kuin papuruoka ja läski neljänkymmenen mailin erämaassa, eurooppalainen galleria taas juhla-ateria, johon kuuluu kolmetoista ruokalajia. Yhdestä ruokalajista ei jää pienintäkään näkyväistä merkkiä, mutta kolmetoista ruokalajia karkoittaa pois ruokahalun tuottamatta mitään tyydytystä.

On kuitenkin yksi asia, josta olen aivan varma. Kaikista Michelangeloista, Rafaeleista, Guidoista ja muista vanhoista mestareista huolimatta Rooman suurenmoinen historia on jäänyt maalaamatta! Neitsyitä kyllä ja paaveja ja pyhiä variksenpelättimiä maalattiin niin paljon, että niillä melkein olisi voinut kansoittaa paratiisin, mutta muuta he eivät maalanneetkaan. "Nero soittaa Rooman palaessa", Caesarin murha, taikka semmoinen järkyttävä kohtaus, kun satatuhatta ihmistä Colosseumissa hurmauksen kiihkossa kumartui eteenpäin nähdäkseen kahden taitavan gladiaattorin kolhivan toisiaan murhamielellä, tiikerin hyppäävän polvistuvan marttyyrin kimppuun -- näitä ja tuhansia muita aiheita, joista luemme elävällä mielenkiinnolla, täytyy meidän tyytyä etsimään vain kirjoista -- emme vanhain mestarien jättämästä romusta -- mestarien, joita ei enää ole olemassa, kuten mielihyvällä muistan.

He maalasivat ja veistivät marmoriin vain yhtä historiallista kohtausta (joka on jossain määrin kuulu), yhtä ainoata. No mikähän se sitten oli ja minkä vuoksi he erikoisesti sen valitsivat? Se oli "Sabiinitarten ryöstö" ja rintain ja säärien vuoksi he sen valitsivat. Minun täytyy punastua heidän tähtensä.

Minä kuitenkin katselen mielelläni kuvapatsaita ja katselen mielelläni taulujakin -- yksinpä pyhässä haltioitumisessa taivasta kohti katselevia munkkejakin ja munkkeja, jotka mietiskelyssä katsovat alaspäin, ja munkkeja, jotka nuuskivat, mistä saisivat jotain syödäkseen -- ja sen vuoksi minä heitän mielestäni kaiken kaunan ja kiitän paavillista hallitusta siitä, että se niin kateellisesti vaalii näitä esineitä ja niin uutteraan niitä kokoo; ja että se sallii minun, muukalaisen, joka en edes ole aivan ystävällinen, liikkua niiden kesken mielin määrin ja häiritsemättä, ottamatta minulta mitään maksua, vaatien ainoastaan sen, että käyttäydyn niin hyvin kuin minun tulee käyttäytyä kenen toisen talossa tahansa. Kiitän Pyhää isää oikein sydämellisesti ja toivotan hänelle pitkää ikää ja yllinkyllin onnea.

Paavit ovat kauan olleet taiteen suojelijoita ja säilyttäjiä aivan samalla tavalla kuin uusi käytännöllinen tasavaltamme on tekniikan edistyksen ja menestyksen suojelija. Heidän Vatikaaniinsa on koottu säilöön kaikki, mitä taiteen alalla on omituista ja kaunista, meidän patenttivirastomme säilyttää kaikki, mitä mekaniikan alalla on kummaa ja hyödyllistä. Kun joku keksii uuden mallisen riimun tai uuden entistä etevämmän sähkölennätysmenetelmän, antaa hallituksemme hänelle patentin, joka on suuren omaisuuden arvoinen; kun taas joku Campagnalla kaivaa maasta vanhan kuvapatsaan, antaa paavi hänelle suuren omaisuuden verran kultakolikolta. Voimme johonkin määrään arvata ihmisen luonteen siitä, minkälainen nenä hänellä on naamassaan. Vatikaani ja patenttivirasto ovat hallinnollisia neniä ja niissä on koko lailla luonnetta.

Opas näytti meille Vatikaanissa valtavaa Jupiterin patsasta, jonka hän sanoi näyttävän näin vahingoittuneelta ja kuluneelta -- niin kulkuripoikain jumalalta -- siitä syystä, että se aivan hiljakkoin oli kaivettu esiin Campagnan mullasta. Hän kysyi, paljonko arvoiseksi tämän Jupiterin otaksuimme? Minä vastasin, oikopäätä kuin älymies ainakin, että sen arvo oli noin neljä dollaria -- ehkä puoliviidettä. "Satatuhatta dollaria!" sanoi Ferguson. Ferguson lisäksi sanoi, ettei paavi salli viedä tämänkaltaisia muinaistuotteita alueeltaan pois. Hän asettaa komissionin tutkimaan tämänkaltaisia löytöjä ja antamaan lausuntonsa niiden arvosta. Paavi sitten maksaa löytäjälle puolet arvioidusta määrästä ja ottaa kuvapatsaan. Hän sanoi, että tämä Jupiter oli löydetty vainiosta, jonka joku vast'ikään oli ostanut kolmellakymmenellä dollarilla, ja oli ensimmäinen sato uudelle viljelijälle siis ollut sangen tyydyttävä. En tiedä, puhuuko Ferguson aina totta vai eikö, mutta otaksun hänen puhuvan. Tiedän, että kaikille vanhain mestarien maalaamille tauluille on pantu suunnaton vientitulli, jottei niitä yksityisistä kokoelmista myytäisi. Olen myös tullut vakuutetuksi siitä, ettei oikeita vanhain mestarien tauluja ole Amerikassa juuri nimeksikään, koska halvimmistakin ja vähäpätöisimmistä vaaditaan hyvänlaisen maatalon hinta. Aioin vähin itsekin ostaa erään pienen vähäpätöisyyden, Rafaelin käsialaa, mutta hinta oli kahdeksankymmentätuhatta dollaria, vientitullin kanssa se olisi noussut joukon toisellesadalletuhannelle, jonka vuoksi vain tutkiskelin sitä vähän aikaa ja sitten päätin, etten huolikaan.

Tekee mieleni tässä mainita näkemäni kirjoitus, ennenkuin unhotan sen:

"'Kunnia Jumalalle korkeudessa, rauha maassa _ihmisille, joilla on hyvä tahto_!' Se ei ehkä ole hyvää Jumalan sanaa, mutta se on väärentämätöntä katolilaisuutta ja ihmisluontoa." [Verratessani tätä rovasti Alfordin Uuden Testamentin käännökseen huomaan kuitenkin nöyryytettynä, että se _on_ hyvää Jumalan sanaa. No niin, ehkä olen tietämätön, mutta paha en ole. -- _M. T_.]

Tämä on kultakirjaimilla kirjoitettu erään mosaiikkiryhmän ympäri, joka on "Scala santan" sivulla Pyhän Johanneksen Lateraanikirkossa; tämä taas on maailman kaikkien katolisten kirkkojen äiti ja valtiatar. Ryhmä esittää Vapahtajaa, Pyhää Pietaria, paavi Leoa, Pyhää Silvesteriä, Constantinusta ja Kaarle Suurta. Pietari antaa _palliumin_ paaville ja lipun Kaarle Suurelle. Vapahtaja antaa avaimet Pyhälle Silvesterille ja lipun Constantinukselle. Vapahtajaan ei kohdistu rukouksia -- hänen tärkeytensä ei yleensä näytä Roomassa olevan suuri; vaan alla olevassa kirjoituksessa seisoo: "_Siunattu Pietari, anna paavi Leolle ikää ja Kaarle kuninkaalle voitto_." Siinä ei sanota: "Välitä meidän puolestamme Vapahtajan kautta tämä pyyntö Isälle", vaan suoraan sanotaan "Siunattu Pietari, _anna se_ meille."

Kaikessa vakavuudessa -- tahtomatta olla pilkallinen -- tahtomatta olla epähurskas ja varsinkin tahtomatta olla pyhyyttä häväisevä -- voin siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, pyhäin henkilöiden arvojärjestykseen nähden Roomassa tehdä seuraavat johtopäätökset:

Ensimmäinen on "Jumalan äiti", toisella nimellä Neitsyt Maaria.

Toinen Jumaluus.

Kolmas Pietari.

Neljäs sija kuuluu kahdelle- tai viidelletoista kanonisoidulle paaville ja marttyyrille.

Viides Jeesukselle Kristukselle Vapahtajalle (aina kuitenkin sylilapsena).

Voin ehkä olla väärässä -- päätelmäni usein käyvät harhaan, kuten muittenkin ihmisten -- mutta tämä _on_ päätelmäni, olipa tuo sitten hyvä tai paha.

Tässä juuri tahdon mainita erään seikan, joka minusta näyttää omituiselta. Roomassa ei ole ensinkään "Kristuksen kirkkoja", sen enempää kuin "Pyhän hengenkään" kirkkoja, mikäli minä olen huomannut. Siellä on kaikkiaan nelisensataa kirkkoa, mutta noin neljäs osa näyttää saaneen nimensä madonnasta ja Pyhästä Pietarista. Maarian mukaan on nimitetty niin monta, että niitä on täytynyt erotella toisistaan kaikenlaisilla lisäkkeillä, jos oikein käsitän. Siten on kirkkonsa Pyhällä Ludvigilla, Pyhällä Augustinuksella, Pyhällä Agneksella, Pyhällä Calixtuksella, Lucinan Pyhällä Laurentiuksella, Damason Pyhällä Laurentiuksella, Pyhällä Cecilialla, Pyhällä Athanasiuksella, Pyhällä Filippus Nerillä, Pyhällä Catharinalla, Pyhällä Dominicuksella ja monen monella pienemmällä pyhällä, joiden nimi ei ole kautta maailman tuttu -- ja kaukana jälkipäässä, kerrassaan kirkkojen luvun ulkopuolella, tulee pari sairashuonetta: toinen niistä on saanut Vapahtajan, toinen Pyhän hengen nimen!

Päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme vaeltaneet Rooman sortuvain ihmeitten keskellä; päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme ahmineet viidenkolmatta vuosisadan tomuja ja tähteitä -- olemme niitä päivät miettineet, niistä yöt unta nähneet, kunnes joskus mielestämme tunsimme itsekin lahoavamme ja muuttuvamme silvotuiksi ja kulmattomiksi, joka hetki joutuvamme jonkun muinaistutkijan saaliiksi, saavamme sääremme paikatuiksi, tulevamme "ennalleen korjatuiksi" kömpelöllä uudella nenällä, saavamme väärät nimilaput ja väärät aikamäärät ja joutuvamme lopulta Vatikaanin kokoelmiin, jotta runoilijat meistä loruilisivat ja kaikennäköiset vandaalit yhä ja ikuisesti kirjoittelisivat meihin nimiään. Mutta joutomme on nyt täällä päättynyt ja huomenna lähdemme matkaan.

XXIX LUKU.

Napoli -- Vihdoinkin karanteenissa -- Annunziata.-- Vesuviolle nousu -- Kahden sentin yhteiskunta -- Napolilaisten luonteen mustia puolia -- Pyhän Januariuksen veri -- Vesuviolle nousua jatketaan -- Vieras ja ajuri -- Napoli yöllä vuoren rinteeltä nähden -- Vesuviolle nousua jatketaan.

Laivamme lojuu täällä Napolin satamassa -- karanteenissa. Se on ollut täällä monta päivää ja viipyy vielä monta päivää tämän jälkeenkin. Me, jotka tulimme Roomasta junalla, olemme tämän onnettomuuden välttäneet. Tietysti ei kenenkään ole lupa lähteä laivaan, eikä tulla siitä maalle. Vankila se nyt on. Matkustajat luultavasti viettävät pitkät hehkuvan helteiset päivät siten, että telttakattojen alta katselevat Vesuviota ja kaunista kaupunkia -- ja kiroilevat. Ajatelkaahan, kymmenen päivää tätä huvia! -- Me soudamme sinne joka päivä veneellä ja pyydämme heitä tulemaan maihin. Se lohduttaa heitä. Me jäämme kymmenen askeleen päähän laivasta ja kerromme heille, kuinka mainio kaupunki tämä on ja kuinka paljon parempi ruoka täkäläisissä hotelleissa on kuin missään muualla Euroopassa; ja kuinka viileätä niissä on; ja kuinka täällä on jäähyytelöä kuin napajäätiköitä; ja kuinka sanomattoman hauskaa on ollut laukata pitkin maata ja purjehtia lahden saariin. Tämä rauhoittaa heitä.

_Vesuviolle nousu_.

Vesuvio-retkemme ei tule hevillä unohtumaan mielestäni -- osaksi ovat siihen syynä maisemakokemukset, mutta pääasiassa kuitenkin matkan rasitukset. Pari kolme meistä oli käynyt lepäilemässä Ischian saaren tyynten ja kauniitten näköalain keskellä, kahdeksantoista mailin päässä ulkona satamassa; olimme olleet siellä pari päivää. Sanomme sitä "lepäämiseksi", mutta en nyt muista, mikä siinä oli lepäämistä, sillä palatessamme Napoliin emme olleet nukkuneet neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Olimme juuri yöpuulle asettumaisillamme varhain illalla, saadaksemme vähän takaisin menettämiämme unia, kun saimme kuulla tästä Vesuvion retkestä. Retkikuntaan piti kuulua kahdeksan henkeä, ja Napolista oli lähdettävä puolenyön aikaan. Varustimme matkalle jonkun verran eväitä, tilasimme ajoneuvoja viemään meidät Annunziataan ja kuljeskelimme sitten kaupungilla pysyäksemme kahteentoista valveilla. Matkaan lähdettiin täsmälleen, ja puolentoista tunnin kuluttua saavuttiin Annunziatan kaupunkiin. Annunziata on se vihoviimeinen paikka, mitä on auringon alla. Italian muissa kaupungeissa ihmiset makailevat alallaan rauhallisesti ja odottavat, että kysytte heiltä jotain, taikka teette jonkun julkisen teon, josta voi vaatia maksua -- mutta Annunziatassa he ovat tämänkin hienotunteisuuden rippeen menettäneet. He ottavat tuolista naisen saalin ja antavat sen takaisin ja vaativat siitä lantin. Avaavat vaunujen oven ja vaativat maksun -- sulkevat sen, kun olette ulos päässyt, ja vaativat maksun. Auttavat teitä ottamaan esiin vaateharjan -- kaksi senttiä. Harjaavat vaatteenne ja pölyyttävät ne pahemmiksi kuin ne olivatkaan -- kaksi senttiä. Hymyilevät teille -- kaksi senttiä. Kumartavat, mielistelevästi irvistäen, hattu kädessä -- kaksi senttiä. He kysymättä antavat kaikki tiedot, esimerkiksi että muulit tulevat paikalla -- kaksi senttiä -- lämmin päivä, hyvä herra -- kaksi senttiä -- neljä tuntia tarvitsette vuorelle päästäksenne -- kaksi senttiä. Ja tähän suuntaan sitä jatkuu. He ahdistavat teitä -- vaivaavat teitä, hyörivät ympärillänne ja hikoilevat ja haisevat pahalta. Ei ole niin alentavaa tointa, etteivätkö he sitä tekisi rahasta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta omain havaintojeni perustuksella tutustua ylempiin luokkiin, mutta sen mukaan mitä olen niistä kuullut, olen päätellyt, että jos heiltä puuttuukin yksi tai pari hirtehisten huonoista piirteistä, korvaavat he ne yhdellä tai parilla toisella, jotka ovat vielä huonommat. Kuinka nämä ihmiset kerjäävät! -- vaikka monikin heistä on hyvin puettu.

Minä sanoin, etten omain havaintojeni perustuksella tiennyt mitään ylemmistä luokista. En sattunut muistamaan. Se mitä näin heidän urhoollisimpain ja kauniimpain tekevän eilisiltana, oli semmoista, että lauhkeammissa maissa halvimmatkin sitä punastuisivat. Heitä oli kokoontunut sadoittain ja tuhansittainkin San Carlon suureen teatteriin -- mitä tekemään? Mitäkö? Ilveilemään vanhan naisen kustannuksella -- nauramaan, viheltämään, pilkkaamaan vanhaa näyttelijätärtä, jota he ovat aikanaan jumaloineet, mutta jonka kauneus nyt on lakastunut ja jonka ääni on entisen sointunsa menettänyt. Jokainen puhui siitä, mikä harvinainen urheilu odotti. Sanoivat teatterin täyttyvän reunojaan myöden Frezzolinia kuulemaan. Sanottiin, ettei hänen laulunsa enää ollut täysipätöistä, mutta että ihmiset ainakin tahtoivat nähdä hänet. Ja niinpä lähdimme mekin. Ja joka kerta kuin tämä nainen lauloi, he sihittivät ja nauroivat -- koko suurenmoinen huone -- ja heti kun hän poistui näyttämöltä, he taas kättentaputuksilla kutsuivat hänet esiin. Kerran tai pari hänet vaadittiin toistamaan viisi tai kuusi kertaa yhteen mittaan ja vastaanotettiin sihinällä esiintyessään ja laskettiin sihinällä ja naurulla menemään, kun oli lopettanut -- sitten paikalla vaadittiin toistamaan ja joutumaan uudelleen samain solvausten alaiseksi! Ja kuinka jalosyntyiset nauttivat siitä! Valkohansikkaiset herrat ja naiset nauroivat, niin että kyynelet juoksivat, ja paukuttivat käsiään aivan haltioissaan joka kerta, kun tuo onneton vanha vaimo nöyränä astui esiin kuudennen kerran kärsivällisenä ja valittamatta -- vastaanottamaan sihinän myrskyn! Se oli verrattoman julmaa menoa -- riettainta ja tunnottominta, mitä ajatella saattaa. Laulajatar olisi kerrassaan voittanut puolelleen amerikkalaiset hampuusitkin urhealla, vääjäämättömällä tyyneydellään (sillä hän toisti ja toisti jos kuinka moneen kertaan ja nauroi ja kumarteli herttaisesti ja lauloi niin hyvin kuin suinkin taisi ja poistui kumarrellen keskellä ilkkunaa ja sihinää, menettämättä malttiaan tai ryhtiään). Ja varmaan missä muussa maassa tahansa kuin Italiassa hänen sukupuolensa ja avuttomuutensa olisi runsaasti riittänyt häntä suojelemaan -- hän ei olisi muuta suojelusta kaivannut. Ajatelkaahan, mikä paljous pieniä sieluja eilen illalla tungokseen saakka täytti tuon teatterin. Jos johtaja olisi voinut teatterinsa täyttää vain napolilaisilla sieluilla, ilman niihin kuuluvia ruumiita, olisi hänen täytynyt saada kokoon ainakin yhdeksänkymmentä miljoonaa dollaria. Mitä luonteenpiirteitä täytyykään olla miehellä, kun ne saavat hänet tarjoamaan kolmelletuhannelle heittiölle tilaisuuden sihistä, ilkkua ja nauraa vanhalle ystävättömälle naiselle ja häpeällisesti nöyryyttää häntä? Hänellä täytyy olla _kaikki_ halpamaiset piirteet mitä yleensä on. Havaintoni minulle vakuuttavat (en mielelläni vakuuta yli omain henkilöllisten havaintojeni), että Napolin ylemmillä luokilla on nuo luonteenpiirteet. Muutoin voivat olla sangen hyvää väkeä. Mene tiedä.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Tässä Napolin kaupungissa uskotaan yhteen kaikkein kehnoimmista uskonnollisista petoksista, mitä Italiassa voi tavata -- Pyhän Januariuksen veren ihmeelliseen nesteeksi muuttumiseen. Kahdesti vuodessa papit kokoavat kaiken kansan katedraaliin ja ottavat ulos tämän maksoittunutta verta sisältävän pullon ja antavat rahvaan nähdä, kuinka se hitaasti sulaa ja liukenee nesteeksi -- ja kahdeksan päivää tätä kehnoa narripeliä jatketaan antamalla veren joka päivä uudelleen liueta, ja samalla papit kulkevat rahvaan kesken ja kokoavat maksuksi rahaa. Ensimmäisenä päivänä veri sulaa neljässäkymmenessä seitsemässä minuutissa -- kirkko on silloin täysi ja kolehdin kerääjät tarvitsevat aikaa ennättääkseen kerätä rahat. Seuraavina päivinä se päivä päivältä sulaa aina vähän sukkelammin, sitä mukaa kuin "huoneetkin" vähenevät, kunnes se kahdeksantena päivänä, jolloin saapuvilla on vain muutama kymmenkunta, sulaa neljässä minuutissa.

Ja täällä oli myös tapana panna toimeen suuri juhlakulkue, johon otti osaa pappeja, kansalaisia, sotamiehiä, merimiehiä ja kaupunginhallituksen korkeimpia virkamiehiä, keritsemään hiukset tekemällä tehdyn madonnan päästä -- täytetyn ja maalatun kuvan, joka oli kuin muotikauppiaitten nukke -- sillä tämän nuken hiukset kasvoivat uudestaan ihmeen kautta aina kahdentoista kuukauden kuluttua. Vielä neljä tai viisi vuotta takaperin tätä keritsemisjuhlaa juhlittiin. Se tuotti suuria tuloja sille kirkolle, joka tämän merkillisen kuvan omisti, ja tuo julkinen tukan keritseminen toimitettiin aina mitä suurimmalla loistolla ja juhlallisimmilla menoilla -- kuta juhlallisemmin, sitä parempi, sillä kuta suurempi oli komeus, sitä enemmän kokoontui väkeä ja sitä runsaammin meno tuotti rahaa -- mutta viimein koitti se päivä, että Napolissakin paavi ja hänen palvelijansa menettivät suosionsa ja kaupungin hallitus lakkautti tämän vuotuisen keritsemisjuhlan.

Tässä meillä on kaksi kuvaavaa piirrettä näistä napolilaisista -- kaksi tyhmintä petosta, mitä ajatella saattaa, mutta joita siitä huolimatta toinen puoli kansasta hartaasti ja uskollisesti uskoi ja toinenkin puoli joko uskoi taikka sitä vaieten suvaitsi, tukien siten tätä petosta. Minä puolestani mielelläni uskon, että koko väestö uskoi näihin surkeihin, halpoihin ihmeihin -- ihmiset, jotka vaativat kaksi senttiä joka kerran kuin teille kumartavat ja julkisesti pitävät naista pilkkanaan, semmoiset ihmiset luullakseni siihen kykenevät.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Nämä napolilaiset pyytävät aina neljä kertaa enemmän hintaa, kuin mihin he aikovat tyytyä, mutta jos annatte heille sen, mitä he ensiksi pyysivät, häpeävät he, kun pyysivät niin vähän, ja pyytävät paikalla enemmän. Kun rahaa on maksettava ja vastaanotettava, väitellään siitä aina rajusti ja huhdotaan käsillä ja liikkeillä. Mahdotonta ostaa ja maksaa kahden sentin arvosta simpukankuoria ilman toraa ja ikävyyksiä. Yksi ajurinmatka kahden hevosen vetämissä vaunuissa maksaa frangin -- se on halpaa -- mutta ajuri pyytää aina enemmän, milloin milläkin tekosyyllä, ja jos hän saa, pyytää hän uudelleen. Sanotaan erään ulkomaalaisen kerran ajaneen yhdellä hevosella erään matkan, jolta taksa oli puoli frangia. Hän antoi ajurille kokeeksi viisi frangia. Tämä pyysi lisää, ja sai vielä yhden frangin. Vielä sittenkin hän pyysi lisää ja sai frangin -- pyysi lisää, mutta nyt tuli kieltoa Hän kiivastui -- ja toisen yhä kieltäessä alkoi pitää pahaa ääntä. Ulkomaalainen sanoi: "No hyvä, antakaa minulle takaisin ne seitsemän frangia, niin katson, mitä voin tehdä" -- ja saatuaan ne hän antoi ajurille puoli frangia, ja tämä paikalla pyysi kaksi senttiä juomarahoja. Voidaan ehkä luulla minua ennakkoluuloiseksi. Ehkäpä olenkin. Häpeäisin itseäni, ellen olisi.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.

No niin, kuten minun piti sanoa, saimme muulimme ja hevosemme tingittyämme tunnin, puolentoista Annunziatan asukkaitten kanssa, ja lähdimme unisina nousemaan vuorta, joka muulin hännässä heittiö, joka oli muulia muka hoputtamassa, vaikka hän todellisuudessa pitikin kiinni ja antoikin elukan kiskoa itseään ylös. Alussa edistyi matkani hitaasti, mutta sitten minua alkoi kaduttaa tuo kauppa ... pitikö minun maksaa heitukalleni viisi frangia siitä hyvästä että hän kiskoi muuliani hännästä taapäin ja esti sitä mäkeä nousemasta? Annoin hänelle lähtöpassit. Matka alkoi nyt sujua sukkelammin.