Part 21

Haluan tässä yhteydessä lausua sanan Michelangelo Buonarottista. Olin ennen aina ihaillut Michelangelon mahtavaa neroa -- tuon miehen, joka oli suuri runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina -- suuri kaikessa, mihin hän ryhtyi. Mutta minua ei maita Michelangelo aamiaiseksi -- lunshiksi -- päivälliseksi -- teen särpimeksi -- illalliseksi -- välipalaksi. Haluan joskus vaihteluakin. Genovassa kaikki oli hänen käsialaansa. Milanossa hänen tai hänen oppilaittensa käsialaa. Como järvi oli hänen käsialaansa. Padovassa, Veronassa, Veneziassa, Bolognassa, kuulimmeko oppaitten puhuvan kenestään muusta kuin Michelangelosta? Firenzessä hän maalasi kaikki, suunnitteli kaikki, melkein, ja mikä ei ollut hänen suunnittelemaansa, sitä hänen oli ollut tapana katsella joltain mielikiveltään, ja meille tämä kivi näytettiin. Pisassa hän piirsi kaikki paitsi tuota vanhaa haulitornia, ja senkin he olisivat antaneet hänelle, ellei se olisi niin kamalan pahasti poikennut pystysuorasta. Livornon rantasillat ja Civita Vecchian tullisäädökset, hänen työtään. Mutta täällä -- täällä hän on kerrassaan hirveä. Hänen käsialaansa on Pyhän Pietarin kirkko, hänen paavi, hänen Pantheon, hänen paavin sotamiesten univormut, Tiber, Vatikaani, -- Colosseum, Capitolium, Tarpejilainen kallio, Barberiini-palatsi, Pyhän Johanneksen Lateraani, Campagna, Via Appia, Rooman seitsemän kukkulaa, Caracallan kylpylät, Claudiuksen akvedukti, Cloaca Maxima -- eikö tuo maanvaiva liene piirustanut koko Ikuista kaupunkia, ja elleivät kaikki ihmiset ja kirjat valehtele, maalasi hän siinä kaikki! Dan sanoi tuonaan oppaalle: "Riittää, riittää! Älkää sanoko enempää! Sanokaa summakaupalla kaikki! Sanokaa, että Luoja teki koko Italian Michelangelon piirustuksista!"

En ole koskaan tuntenut olevani niin hartaan kiitollinen, niin lohdutettu, niin tyyni, niin täynnään siunattua rauhaa kuin eilen kuullessani, että Michelangelo oli kuollut.

Mutta sen me olemme saaneet tästä oppaasta puserretuksi. Hän on näyttänyt meille mailittain tauluja ja veistoksia Vatikaanin loppumattomissa käytävissä; ja mailittain tauluja ja veistoksia kahdessakymmenessä muussa palatsissa; hän on näyttänyt meille Sixtiiniläisen kappelin suuren taulun ja niin paljon freskoja, että niillä voisi varustaa kaikki taivaat -- ja melkein kaikki tuntui olevan Michelangelon käsialaa. Olemme sen vuoksi hänen kanssaan pitäneet somaa peliä, jolla olemme niin monta muutakin opasta voittaneet. Nuo arvon miehet eivät koskaan epäile -- heillä ei ole käsitystäkään ivasta.

Hän näyttää meille taideteosta ja sanoo: "Statu brunzo." (Pronssinen kuvapatsas.)

Katselemme sitä välinpitämättömästi ja tohtori kysyy: "Michelangelon tekemä!"

"Ei -- ei tiedä kenen."

Sitten hän näyttää Rooman vanhan Forumin. Tohtori kysyy: "Michelangelon tekemä?"

Opas tuijottaa häneen hämmästyneenä "Ei -- tuhannen vuosi ennen hän synty."

Sitten egyptiläisen obeliskin. Taas: "Michelangelon tekemä?"

"Oh, _mon dieu_, hyvä herra! Tämä _kaksi_ tuhannen vuosi ennen hän synty!"

Toisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn johdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on kaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada meidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa maailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä siinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja kiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa, taikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy sen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi hänelle, Meitä se huvittaa.

Voisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista, eurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että hän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän koettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa tuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän esimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin mokomin koettamaan.

Oppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki asiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat sanottavansa ulkoa -- jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen, katedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat sitä kuin papukaija -- ja jos keskeytätte ja suistatte heidät radalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko elämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä ja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on iloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan voimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin herättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut lähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen ensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen. Helppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy, hänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä, jotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä pöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa ilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan joutuneet haltioihimme -- emme enää koskaan ihailleet mitään -- emme koskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää välinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka yleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä pitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan olemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole koskaan järkkynyt.

Tavallisesti tohtori esittää kysymykset, hän kun osaa säilyttää vakavan naamansa ja näyttää enemmän haltioituneelta idiootilta ja äänensä sävyyn panna enemmän typeryyttä kuin kukaan toinen elävä ihminen. Hänelle se on luontaista.

Genovan oppaat opastavat erikoisella mielihyvällä amerikkalaisia seuroja, koska amerikkalaiset niin kovasti ihmettelevät kaikkia Columbuksen muistoja ja osoittavat niin paljon tunteellisuutta ja mielenliikutusta niiden edessä. Meidän oppaamme oli täynnään vilkkautta -- täynnään malttamattomuutta. Hän sanoi:

"Tule minu kanssa, hyvä herra! -- tule! Minä teille näyttä Christoforo Colombo käsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta! -- hän itse kirjoitta oma käsi kanssa! -- tule!"

Hän vei meidät kunnan palatsiin. Vaikuttavan avainten etsimisen ja lukkojen avauksen jälkeen tuo tahraantunut vanha asiakirja levitettiin eteemme. Oppaan silmät säteilivät. Hän tanssi ympärillämme ja naputti pergamenttia sormellaan:

"Mitä minä sano, herra! Onkko se niin? Katso! Christoforo Colombo käsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta!"

Teeskentelimme välinpitämättömyyttä. Tohtori tutki asiakirjaa sangen tarkkaavasti, kiusallisen paussin vallitessa. -- Sitten hän sanoi, minkäänlaista mielenkiintoa osoittamatta:

"Ah -- mitä -- mikä se olikaan sen asianomaisen nimi, joka tämän kirjoitti?"

"Christoforo Colombo! se suuri Christoforo Colombo!"

Uusi tarkka tutkistelu.

"Ah -- kirjoittiko hän sen itse, vai -- vai mitä?"

"Hän itse kirjoitta! -- Christoforo Colombo! Häne oma käsikirjoitus, hän itse kirjoitta!"

Tohtori sitten laski asiakirjan kädestään ja sanoi:

"Mitä, minä olen Amerikassa nähnyt tuskin neljätoistavuotiaitten poikain kirjoittavan paremmin kuin tuo. --"

"Mutta teme ole se suuri Christo--"

"Mitä minä huolin siitä, kuka se on! Se on huonointa käsialaa, mitä olen milloinkaan nähnyt. Älkää luulko voivanne meitä pettää, vaikka olemmekin muukalaisia. Me emme aio kärsiä semmoista kohtelua. Jos te voitte meille todella näyttää hyvää kaunokirjoitusta, niin tutustumme siihen mielihyvällä, mutta ellette voi, niin älkäämme viivytelkö täällä."

Kuljimme edelleen. Oppaan mieli oli melkoisesti järkkynyt, mutta tämä teki vielä toisen yrityksen. Hänellä oli varalla jotain muuta, jonka hän toivoi voittavan meidät. Hän sanoi:

"Ah, hyvä herra, tule minu kanssa! Minä näyttä kaunis, oi, suuremoine Christoforo Colombo kuvapatsas! -- ihana, mainio, loistava!"

Hän vei meidät kauniin kuvapatsaan eteen -- se todella _oli_ kaunis -- ja hypähti taapäin ja asettui takakenoon:

"Ah, katso, hyvä herra! -- kaunis, suuremoine -- Christoforo Colombo kuvapatsas! -- kaunis patsas, kaunis pedestaal!"

Tohtori pisti silmään monokkelin -- jonka hän oli tämmöisiä tilaisuuksia varten hankkinut:

"Ah -- mikä tämän herran nimi olikaan?"

"Christoforo Colombo! -- se suuri Christoforo Colombo! Christoforo Colombo -- se _suuri_ Christoforo Colombo. Well, mitäs _hän_ on tehnyt?"

"Löytä Ameerika! -- löytä Ameerika, oh helvetti!"

"Löytänyt Amerikan. Ei. Tuo väitös ei mene meihin. Me olemme juuri itse tulleet Amerikasta. Emme ole siitä mitään kuulleet. Christoforo Colombo -- kaunis nimi -- onko -- onko hän kuollut?"

"Oh, corpo di Bacho! -- kolmesata vuosi!"

"Mihin hän kuoli?"

"Ei minä tiedä! -- Ei minä voi sanoa."

"Ehkä isoonrokkoon?"

"Ei minä tiedä, hyvä herra! -- Ei minä tiedä, _mihin_ kuole."

"Luultavasti tuhkarokkoon?"

"Ehkä -- ehkä -- minä _ei_ tietä -- minä luule hän johonki kuoli."

"Elävätkö vanhemmat?"

"Mahtoton!"

"Ah -- mikä on kuvapatsas ja mikä pedestaali?"

"Santa Maria! -- _teme_ se kuvapatsas! -- _teme_ se pedestaal!"

"Ah, kyllä näen, kyllä näen -- onnistunut yhdistelmä -- sangen onnistunut yhdistelmä, tosiaan. Onko -- onko tämä ensi kerta, kun tälle herralle yleensä on patsasta tehty?"

Tämä pilapuhe ei enää mennyt oppaaseen -- hän oli saanut kylläkseen.

Olemme koko lailla ylläpitäneet tämän roomalaisen oppaan mielenkiintoa. Eilen vietimme taas kolme tai neljä tuntia Vatikaanissa, tuossa omituisten nähtävyyksien ihmemaailmassa. Olimme jo hyvin vähällä ilmaista mielenkiintoa, toisinaan -- ja ihastustakin -- oli sangen vaikeata pidättyä siitä. Mutta onnistui se meille kuitenkin. Opas oli ymmällään -- ei tiennyt mitä tehdä. Hän juoksi itsensä miltei läkähdyksiin etsiessään kaikenlaisia kummallisia nähtävyyksiä ja käytti meitä kohtaan kaiken kekseliäisyytensä, mutta yhtä huonolla seurauksella, emme kertaakaan osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa. Lopun lopuksi hän oli säästänyt sen, mitä hän piti suurimpana ihmeenä -- kuninkaallisen egyptiläisen muumion, ehkä parhaiten säilyneen, mitä on koko maailmassa. Hän vei meidät sen luo. Hän oli tällä kertaa niin varma asiastaan, että hiukkanen vanhasta innostuksesta palasi häneen takaisin:

"Hyvä herra katso! -- Muumio! Muumio!"

Monokkeli kohosi silmään yhtä tyynesti, yhtä tutkistelevasti kuin koskaan.

"Ah -- minkä sanoittekaan olevan tämän herrasmiehen nimen?"

"Nimen? -- ei hänellä ole nimi! -- Muumio! -- egyptiläine muumio!"

"Tietysti, tietysti. Täällä syntynyt?"

"Ei! Egyptiläine muumio!"

"Ah, aivan niin. Luultavasti ranskalainen?"

"Ei! -- _ei_ ranskalainen, ei roomalainen! -- syntynyt Egyptassa!"

"Syntynyt Egyptassa. En ole koskaan ennen kuullut Egyptasta. Arvatenkin joku ulkomainen paikka. Muumio -- muumio. Kuinka rauhallinen hän on -- kuinka maltillinen. Onko, ah -- onko hän kuollut?"

"Oo, _sacre bleu_, kuollu kolme tuhannen vuosi!"

Tohtori kääntyi hänen puoleensa vihaisesti:

"Kuulkaas nyt, mitä tarkoitatte tuommoisella käytöksellä? Pidätte meitä narrinanne, kun me olemme muukalaisia ja koetamme oppia! Koetatte tyrkyttää vanhaa kehnoa romuraatoanne _meille!_ -- tuli ja leimaus, minun tekee mieleni teille -- teille -- jos teillä on näytettävänä hyvä _veres_ ruumis, niin tuokaa tänne! -- tai kautta Yrjön me väännämme teiltä niskat nurin!"

Me pidämme tämän ranskalaisen mielenkiintoa kaikin puolin vireillä. Hän on kuitenkin, ainakin osaksi, maksanut meille samalla mitalla, vaikkei tiennyt siitä. Hän tuli tänä aamuna hotelliin kysymään, olimmeko jo liikkeellä, ja koetti parhaan taitonsa mukaan kuvata meitä, jotta ravintolan isäntä tietäisi, kenestä oli kysymys. Lopuksi hän sivumennen huomautti, että me olimme hulluja. Tämä huomautus oli niin viaton ja niin rehellinen, että se oppaan sanaksi oli kaikin puolin kunnioitusta herättävä.

Olemme käyneet katakombeissa. Se oli kuin olisi laskeutunut hyvin syvään kellariin, se vain oli kellari, jolla ei ollut päätä ensinkään. Kapeat käytävät on karkeasti kalliosta louhittu ja kummallekin puolelle on seinämiin louhittu hyllyjä; kullakin hyllyllä on kerran ollut ruumis. Melkein joka ruumisarkkuun on kaiverrettu nimiä ja kristittyjä symboleja ja rukouksia tai kristillisiä toiveita ilmaisevia lauseita. Päivämäärät ovat tietysti kaukaa kristillisen ajanlaskun alkuajoilta saakka. Täällä syvällä maanalaisissa luolissa ensimmäiset kristityt aika ajoin piilivät vainoa välttääkseen. Öisin he hiipivät ulos ruokaa hakemaan, päivät pysyivät piilossa. Pappi kertoi meille Pyhän Sebastianon eläneen maan alla jonkun aikaa häntä takaa ajettaessa. Eräänä päivänä hän lähti ulos, mutta sotamiehet keksivät hänet ja ampuivat hänet nuolillaan kuoliaaksi. Viisi tai kuusi vanhimmista paaveista -- ne jotka hallitsivat noin kuusitoista vuosisataa takaperin -- piti paavillista hoviaan ja opetti papistoaan syvällä maan uumenissa. Seitsemääntoista vuoteen -- armon vuodesta 235 vuoteen 252 -- paavit eivät ensinkään nousseet maan pinnalle. Neljä tällä ajalla valittiin tuohon korkeaan toimeen. Kukin hallitsi nelisen vuotta tai niille vaiheille. Tuo puhuu kylläkin selvää kieltä näiden maanalaisten kalmistojen epäterveellisyydestä asuinpaikkana. Myöhemmin eräs paavi vietti katakombeissa koko pontifikaattinsa -- kahdeksan vuotta. Eräs toinen saatiin siellä kiinni ja murhattiin piispanistuimeensa. Paavina ei ollut hauska olla niihin aikoihin. Ikävyyksiä oli liian paljon. Rooman alla on satakuusikymmentä katakombia, jokaisessa sokkelo ristiinrastiin risteileviä käytäviä ja jokaisen käytävän seinät päästä päähän ja permannosta kattoon täynnään kallioon koverrettuja hautoja. Tarkan laskun mukaan on kaikkien näiden hautakäytäväin pituus, yhteensä yhdeksänsataa mailia ja hautain luku on seitsemän miljoonaa. Emme kulkeneet kaikkien katakombikäytäväin läpi. Olisimme kovin mielellämme sen tehneet ja olimmekin sitä varten ryhtyneet asianmukaisiin valmistuksiin, mutta ajan niukkuus pakotti luopumaan tuumasta. Haparoimme sen vuoksi vain Pyhän Calixtuksen kammottavan käytäväsokkelikon läpi, joka on Pyhän Sebastianon kirkon alla. Kaikissa katakombeissa on pieniä, kallioon karkeasti hakattuja kirkkoja, joissa ennen muinoin kristityt hämärässä, aavemaisessa valossa pitivät jumalanpalvelusta. Kuvitelkaahan messua ja saarnaa tuolla syvällä maan alla mutkikkaissa sokkeloissa!

Katakombeihin haudattiin Pyhä Cecilia, Pyhä Agnes ja useita muita kuuluimmista pyhimyksistä. Pyhän Calixtuksen katakombissa oli Pyhän Brigitan tapana viettää monet tunnit pyhissä tutkisteluissa ja Carlo Borromeon oli tapa viettää siellä yökausia rukouksissa. Siellä tapahtui sangen ihmeellisiäkin asioita.

"Tässä Pyhän Philip Nerin sydämen täytti jumalallinen rakkaus siihen määrään, että se mursi hänen kylkiluunsa."

Olen lukenut tämän vakavan tiedon kirjasta, joka on painettu New Yorkissa 1858 ja jonka on kirjoittanut "Past. William H. Neligan, oikeustieteen tohtori ja filosofian maisteri, Dublinin Trinity Collegesta, ja Suur-Britannian muinaistieteellisen seuran jäsen." Täytyy siis uskoa. Muutoin ei voisi. Muutoin olisin ollut utelias kuulemaan, mitä Philip oli päivälliseksi syönyt.

Sama kirjoittaja aina vähän väliä panee herkkäuskoisuuteni kovalle koetukselle. Hän kertoo eräästä Pyhästä Joosepista Calasanctiuksesta, jonka talossa hän Roomassa ollessaan kävi. Hän näki vain talon -- pappi kuoli jo parisataa vuotta takaperin. Hän kertoo Neitsyt Maarian ilmestyneen tälle pyhimykselle. Sitten hän jatkaa: --

"Hänen kieltään ja sydäntään, joitten huomattiin vuosisadan kuluttua säilyneen ennallaan, kun ruumis kaivettiin maasta kanonisoitavaksi, säilytetään yhä vielä lasilaatikossa ja kahden vuosisadan kuluttua sydän vielä oli ehjä. Kun ranskalaiset joukot marssivat Roomaan ja Pius VII vietiin pois vankina, tippui siitä verta."

Jos lukisi tämän jonkun munkin varhain keskiajalla kirjoittamasta kirjasta, ei se ketään ihmetyttäisi. Se tuntuisi luonnolliselta ja hyvin ymmärrettävältä. Mutta kun yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla mitä parhaimman kasvatuksen saanut mies, lakitieteen tohtori, filosofian maisteri ja yksi muinaistieteen suurmiehiä vakavissaan puhuu tämmöisiä, niin kuuluu se kylläkin kummalta. Ilolla siitä huolimatta vaihtaisin oman epäuskoni Neliganin uskoon ja antaisin hänen asettaa vaikka kuinka kovat ehdot.

Tuon vanhan herran epäilemätön tutkiskelematon yksinkertaisuus tuntuu niin harvinaisen raikkaalta näinä rautateiden ja sähkölennätyksen proosallisina aikoina. Kuulkaa, mitä hän sanoo "Ara Coeli" kirkosta:

"Kirkon kattoon on aivan pääalttarin yläpuolelle kaiverrettu '_Regina Coeli laetare Alleluia_.' Roomassa raivosi kuudennella vuosisadalla kauhea rutto. Gregorius Suuri vaati kansaa katumuksen tekoon ja muodostettiin yleinen juhlakulkue. Sen piti kulkea Ara Coelista Pyhän Pietarin kirkkoon. Kun se kulki Hadrianuksen mausoleon ohi, joka nykyään on San Angelon linna, kuului taivaallisten äänien laulua (se oli pääsiäisaamu,) '_Regina coeli, laetare alleluia! quia quem meruisti portare, alleluia! resurrexit sicut dixit; alleluia_!' Paavi, joka kädessään kantoi Neitsyen kuvaa (se on pääalttarin yläpuolella ja sitä sanotaan Pyhän Luukkaan maalaamaksi) vastasi hämmästyneen kansan kanssa '_Ora pro nobis Deum, alleluia_!' Samalla nähtiin enkeli, joka pisti miekkansa tuppeen, ja rutto samana päivänä lakkasi. On neljä seikkaa, jotka _vahvistavat_ [kursiveeraus minun -- _M. T_.] tämän ihmeen: vuotuinen juhlakulkue länsikirkossa Pyhän Markuksen juhlapäivänä; Pyhän Miikaelin kuvapatsas, joka on Hadrianuksen mausoleon päällä, jota rakennusta siitä pitäen on sanottu San Angelon linnaksi; antifoni Regina Coeli, jota katolinen kirkko pääsiäisen aikaan laulaa, ja kirkossa oleva kirjoitus."

XXVIII LUKU.

Maalauksellista hirmua -- Tuomas veljen legenda -- Suru tieteellisesti esitettynä -- Kuolleiden juhlaseura -- Vatikaanin suuret mestarit -- Paavi taiteen suojelijana -- Korkeita hintoja vanhoista mestareista -- Raamatun korjaus -- Rooman pyhimysten arvojärjestys -- Heille osoitetun kunnioituksen järjestys -- Lähestymme Napolia.

Pyhän inkvisition verinäytelmistä, Colosseumin teurastuksista ja Katakombian kammottavista haudoista tuntuu sangen luontevalta siirtyä kapusiiniluostarin maalauksellisiin kauhuihin. Pysähdyimme hetkeksi kirkossa olevaan pieneen kappeliin ihailemaan taulua, joka kuvaa Pyhän Mikaelin voittoa saatanasta -- taulua, joka on niin kaunis, että minun täytyy uskoa senkin kuuluvan tuohon halveksittuun "renessanssiin", vaikka taisivathan ne mainita, että se oli jonkun vanhan mestarin maalaama -- ja sitten astuimme alla olevaan laajaan holvistoon.

Täällä sitten oli näkö herkille hermoille! Ilmeisestikin olivat vanhat mestarit olleet täällä työssä. Huoneessa oli kuusi osastoa ja joka osasto oli omaan erikoiseen malliinsa koristettu -- ja kaikki nämä koristukset olivat ihmisluista muodostetut! Oli komeita kaaria, jotka olivat kauttaaltaan reisiluista rakennetut, oli peloittavia pyramideja, jotka olivat kokonaan irvistävistä pääkalloista rakennetut, oli monenlaisia omituisia rakennustaiteellisia sommitelmia, joihin rakennusaineiksi oli käytetty sääriluita ja kyynärluita. Seinillä oli taidokkaita freskoja, joiden kiemurtelevat köynnökset olivat tehdyt solmuihin taivutetuista ihmisen selkärangoista, joiden hienot karhit olivat suonista ja lihaksista, kukat lumpion luista ja varpaan kynsistä. Jokainen ihmisruumiin pysyvä osa oli edustettuna näissä monimutkaisissa sommitelmissa (luultavasti Michelangelon käsialaa), ja nämä taideteokset olivat sangen huolellisesti viimeistellyt ja yksityisseikoille omistettu tarkkuus osoitti taiteilijan sekä työtään rakastaneen että olleen taitavan ja kouluutetun. Kysyin meitä saattavalta hyväluontoiselta munkilta, ken oli tämän tehnyt? Ja hän vastasi: "_Me_ olemme tämän tehneet" -- tarkoittaen itseään ja yläkertaan jääneitä veljiään. Saatoin huomata, että vanha munkki oli hyvin ylpeä tästä kummasta näyttelystä. Saimme hänet puheliaalle tuulelle osoittamalla mielenkiintoa, jota emme koskaan oppaille osoittaneet.

"Keitä nämä ihmiset ovat olleet?"

"Meitä -- jotka asumme tuolla ylhäällä -- Kapusiinien munkkikunnan jäseniä -- veljiäni."

"Kuinka monta elämästä eronnutta munkkia on tarvittu näiden kuuden kammion koristamiseen?"

"Tässä on neljäntuhannen luut."

"Tarvittiin varmaankin paljon aikaa niiden kokoamiseen?"

"Monta, monta vuosisataa."

"Niiden eri osat ovat kauttaaltaan erotetut -- kalloja yhdessä huoneessa, sääriluita toisessa, kylkiluita kolmannessa -- täällä tulisi varmaan kova kiire vähäksi aikaa, jos tuomiopasuuna soisi. Jotkut veljistä voisivat sekamelskassa saada väärän jalan tai väärän kallon ja lähteä matkaan ontuen tai katsellen maailmaa silmillä, jotka ovat kauempana toisistaan tai lähempänä toisiaan kuin alkuaan. Luultavasti ette tunne näistä erikseen ainoatakaan?"

"Kyllä, tunnen heistä montakin."

Hän kosketti sormellaan erästä kalloa. "Tämä oli veli Anselmo -- kuoli kolmesataa vuotta takaperin -- hyvä mies."

Hän kosketti toista. "Tämä oli veli Aleksanteri - ollut vainajana kaksisataakahdeksankymmentä vuotta. Tämä oli veli Carlo -- kuoli samaan aikaan."

Sitten hän otti erään kallon ja piti sitä kädessään ja katseli sitä miettiväisenä, samaan tapaan kuin haudankaivaja Yorickista puhuessaan.

"Tämä", hän sanoi, "oli veli Tuomas. Hän oli nuori prinssi, kuului ylpeään sukuun, jonka juuret olivat hamassa vanhan Rooman ajassa, ulottuen pari tuhatta vuotta taapäin. Hän rakasti halvempaan säätyyn kuuluvaa. Suku siitä vainosi häntä ja vainosi neitoakin. He ajoivat neidon pois Roomasta; hän meni perässä, etsi kadonnutta läheltä ja kaukaa, eikä löytänyt. Hän palasi takaisin ja uhrasi murtuneen sydämensä alttarillemme ja väsyneen henkensä Jumalan palvelukseen. Mutta nähkääs, miehen isä pian sen jälkeen kuoli ja äiti niinikään. Neitonen palasi iloiten takaisin. Kaikkialta hän etsi sitä nuorukaista, jonka silmät olivat hellästi katsoneet hänen silmiinsä tästä kurjasta pääkallosta, mutta ei löytänyt häntä. Lopulta hän näki nuorukaisen kadulla -- puettuna tähän meidän karkeaan pukuumme. Nuorukainen tunsi immen. Se oli liian myöhään. Hän kaatui siihen missä seisoi. Ihmiset nostivat hänet ylös ja toivat tänne. Hän ei sen koommin milloinkaan puhunut. Ennen viikon päättymistä hän kuoli. Näette hänen hiustensa värin -- hieman haalistuneena -- tästä ohuesta tupsusta, joka vielä on ohimoissa kiinni. Tämä" (ottaen käteensä reisiluun) "on hänen. Siinä koristuksessa, joka on päänne päällä, näkyy suonia, jotka olivat hänen käsiniveliään sataviisikymmentä vuotta sitten."

Tämä koruton tapa kuvata liikuttavaa sydämen tarinaa panemalla eteemme rakastajan maallisia jäännöksiä sieltä täältä ja nimittelemällä ne tuntui niin nurinkuriselta ja kaamealta, että harvoin olen samanlaista kokenut. Tuskin tiesin, pitikö minun hymyillä, vaiko kauhistua. Ruumiissamme on hermoja ja lihaksia, joiden tehtävien ja toimintatapojen selostaminen kylmillä fysiologisilla nimityksillä ja haavurin teknillisillä sanoilla tuntuu kuin pyhyyden loukkaamiselta, ja jotain tämäntapaista munkin puhe minussa vaikutti. Kuvitelkaa, että haavalääkäri nipistimillään nostaa näkyviin suonia, lihaksia ja muita senkaltaisia ruumiin monimutkaisesta koneistosta ja huomauttaa: "Nyt tämä pieni hermo värisee -- värinä kulkee tähän lihakseen -- tästä se kulkee tähän säieaineeseen; tässä sen aineosat veren kemiallisen vaikutuksen johdosta hajaantuvat -- osa menee sydämeen ja sykäyttää sitä sillä, mitä yleistajuisella sanalla sanotaan tunteeksi, osa kulkee tätä hermoa pitkin aivoihin ja vie sinne hälyyttävän luontoisia tietoja -- kolmas osa luistaa tätä tiehyettä pitkin ja koskettaa jousta, joka hallitsee silmän takana olevia nestesäiliöitä. Tämän yksinkertaisen ja kauniin toiminnan kautta asianomainen saa tietää, että hänen äitinsä on kuollut, ja itkee." Hirveää!