Part 15

"Tuhat tulimmaista! Talohan joutuu aivan hunningolle! Lähettäkää tänne komeljantit. Ja sitten perästäpäin paistakaa ne yhdessä pappien kanssa."

Kaapuihin ja kasvoja peittäviin hilkkoihin puetut harleikit astuivat sisään. Julma Leonardo istui neuvostopöytänsä päässä koko hovinsa ympärillään. Kummallakin puolella seisoi pitkin salin seiniä lähes satakunta aseellista miestä.

"Ahaa, konnat!" sanoi kreivi, "mitä osaatte tehdä ansaitaksenne vieraanvaraisuuden, jota pyydätte?"

"Pelätyt herrat ja mahtavat suuret kuulijakunnat ovat nöyrille ponnistuksillemme suvainneet paukuttaa ihastuksissaan käsiään. Joukkoomme kuuluvat monitaitoinen ja lahjakas Ugolino, syystä kuulu Rodolfo, etevä ja kaikkitaitava Roderigo; johto ei ole säästänyt vaivoja eikä kuluja --"

"Kirous! Mitä voitte te _tehdä?_ Pidä kurissa lörpöttelevä kielesi."

"Hyvä herra, akrobaattitemppuja, puntti voimistelua, punnerrusta ja korkeita hyppyjä olemme harjoitelleet -- ja koska teidän korkeutenne minulta kysyy, uskallan tässä ilmoittaa julkisuutta varten, että todella ihmeellisessä ja huvittavassa zampillaerastatsuunissa --"

"Kiinni se mies! Kuristakaa se! Bacchuksen ruumiin kautta! -- olenko minä koira, että minua saa raadella tuommoisilla monitavuisilla herjauksilla? Mutta seis! Lucretia, Isabel, astukaa esiin! Tomppeli, katso tätä rouvaa, tätä itkevää tyttöä. Edellisen kanssa menen naimisiin ennenkuin tunti on kulunut; jälkimmäisen täytyy kuivata kyyneleensä tai hän joutuu korppien ruoaksi. Sinä ja maankulkurijoukkosi saatte hauskuuttaa häitämme ilonpidollanne. Tuokaa tänne pappi!"

Linnan oikean isännän vaimo juoksi näyttelijäin johtajan luo.

"Ei, pelastakaa minut!" hän huudahti. "Pelastakaa minut kotitalosta, joka on kuolemaakin kauheampi! Katso näitä surullisia silmiä, näitä kuihtuneita poskia, tätä riutunutta ruumista! Katso, mihin kurjuuteen tämä ilkiö on minut saattanut, ja anna säälin liikuttaa sydäntäsi!

"Katso tätä impeä; katso, kuinka hänen ruumiinsa on riutunut, kuinka voimattomat hänen askeleensa, poskensa ruusuttomat, vaikka niillä pitäisi olla nuoruuden puna ja ilon riemastuttaa hänen hymyjään! Kuule meitä ja armahda meitä. Tämä hirviö oli isäntäni veli. Hän, jonka olisi pitänyt olla kilpemme kaikkea pahaa vastaan, on pitänyt meitä vangittuna torninsa kamalissa luolissa, ah, kolmetoista pitkää vuotta. Ja mistä rikoksesta? Ei mistään muusta kuin siitä, etten ole tahtonut kieltää uskollisuuttani, repiä rinnastani voimallista rakkauttani sitä kohtaan, joka ristin joukkojen kanssa taistelee Pyhässä maassa, (sillä oi, hän ei ole kuollut!) ja mennä tuon kanssa naimisiin! Pelasta meidät, oi, pelasta meidät vainotut, jotka sinua rukoilemme!"

Hän heittäytyi näyttelijän jalkain juureen ja syleili hänen polviaan.

"Ha!-ha!-ha!" karjui raaka Leonardo. "Pappi, tee tehtäväsi!", ja hän raastoi itkevän naisen luokseen. "Sano kerta kaikkiaan, _tahdotko_ tulla omakseni? -- sillä, kaiken pyhän nimessä, se henkäys, joka kieltosi lausuu, on oleva viimeisesi maan päällä!"

"EN KOSKAAN!"

"Sitten kuole!", ja miekka lensi tupestaan.

Nopeammin kuin ajatus, nopeammin kuin salaman leimaus katosi viisikymmentä munkkikaapua ja viisikymmentä loistavaa haarniskoitua ritaria seisoi siinä paljastuneena! Viisikymmentä säilää leimahti ilmaan asemiesten päälle ja kirkkaampana, tuimempana kaikkia muita säihkyi korkealla Excalibur ja vingahtaen iski miekan julman Leonardon kourasta!

"Luigin miehet, apuun! Uhuup!"

"Leonardon miehet! Hei nyt hei!"

"Ah Jumalani, ah Jumalani, mieheni!"

"Ah Jumalani, ah Jumalani, vaimoni!"

"Isäni!"

"Kultaseni!" (Tabloo.)

Kreivi Luigi sitoi petollisen veljensä kädet ja jalat. Palestiinasta tulleet karkaistut ritarit kuin huvityökseen leikkoivat ja paloittelivat linnan kömpelöt asepukarit. Voitto oli täydellinen. Kaikki olivat onnelliset. Kaikki ritarit saivat tyttären puolisokseen. Riemua! Maljoja! Finis!

"Entä mitä ne tekivät sille pahalle veljelle?"

"Oh, ei mitään -- muuta kuin ripustivat tuohon rautakoukkuun, josta puhuin. Leuasta."

"Kuinka?"

"Pistivät sen kiduksien kautta hänen suuhunsa."

"Jättivät hänet siihen?"

"Moniaaksi vuodeksi."

"Ah -- onko -- onko hän kuollut?"

"Ollut jo kuusisataa viisikymmentä vuotta taikka niille maille."

"Mainio legenda -- mainio vale -- antaa mennä."

Saavuimme Bergamoon, omituiseen vanhaan linnoitettuun kaupunkiin, historiassa kuuluun, saavuimme kolme neljännestuntia ennen kuin juna oli valmis lähtemään. Kaupungissa on kolme- tai neljäkymmentätuhatta asukasta ja se on muistettava siitä, että se on harleikin syntymäkaupunki. Kun tämän keksimme, sai ajurin legenda silmissämme uuden merkityksen.

Levänneinä ja virkistyneinä nousimme iloisina ja tyytyväisinä junaan. En joudu nyt puhumaan kauniista Lago di Gardasta, sen komeasta linnasta, joka kiviseen poveensa kätkee niin etäisen ajan salaisuuksia, ettei perimätietokaan niistä mitään virka; en mahtavista vuorimaisemista, jotka jalostavat näköaloja; en edes vanhasta Paduasta enkä ylpeästä Veronasta; enkä sen Montagueista enkä Capuleteista, niiden kuuluista balkongeista ja Julian ja Romeon haudoista j.n.e., vaan riennän suoraan meren vanhaan kaupunkiin, Adrianmeren leskeksi jääneen morsiamen luo. Se oli pitkä, sangen pitkä junamatka. Mutta iltapuolella, istuessamme vaieten ja tuskin tietoisinakaan siitä, missä olimme -- vaipuneina siihen miettiväiseen tyyneyteen, joka niin varmasti seuraa keskustelun myrskyä -- joku huudahti:

"VENEZIA!"

Ja niin todellakin, tyvenellä merellä ujuen lepäsi moniaan virstan päässä suuri kaupunki; torneineen ja kattoineen ja tapuleineen uinui auringonlaskun kultaisessa auteressa.

XXII LUKU.

Yö Veneziassa -- "Upea gondolieri" -- Suuri juhla kuutamossa -- Venezian nähtävyydet -- Tasavaltain hyljätty äiti.

Tämä Venezia, joka lähes tuhat neljäsataa vuotta oli ylpeä, voittamaton, loistava tasavalta, jonka armeijoille koko maailman täytyi paukuttaa käsiään, koska tahansa ja missä tahansa ne tappelivat, jonka laivastot hallitsivat melkein kaikkia meriä ja jonka kauppalaivat purjeillaan valkaisivat etäisimmätkin väylät ja kantoivat näille kivimöljille joka ilmanalan tuotteita, tämä ylpeä mahti on kukistunut köyhyyden, laiminlyönnin ja surumielisen rappion saaliiksi. Kuusisataa vuotta takaperin Venezia oli kaupan yksinvaltias; sen markkinat olivat maailman suuri kauppakeskus, jakeluhuone, josta Itämaiden suunnaton kauppa hajaantui kautta Lännen maailman. Nykyään sen rantasillat ovat autiot, tavaratalot tyhjät, sen kauppalaivastot ovat kadonneet, sen armeijat ja laivastot ovat vain muistoja. Sen kunnia on mennyt ja satamarakennustensa ja palatsiensa sortuva suuruus ympärillään se lepää hidasvetisten laguuniensa keskellä hylättynä ja kerjäläistyneenä, maailman unhottamana. Se, joka kunnian päivinään hallitsi kokonaisen pallonpuoliskon kauppaa ja mahtavan sormensa osoituksella määräsi kokonaisten kansain kohtalot, on vaipunut maailman halvimpain kansain joukkoon -- rihkamakauppiaaksi, joka myy naisten lasihelmiä ja koulutyttöjen ja lasten mitättömiä leluja ja koruja.

Tasavaltain kunnianarvoisa äiti tuskin on sovelias aihe kevytmieliselle puheelle tai matkailijan joutavanpäiväiselle lavertelulle. Tuntuu melkein pyhyyden loukkaamiselta häiritä sitä vanhaa romanttista hohtoa, joka etäältä nähden saa sen kuvastamaan kuin värikkään autereen vienontaman aja esiripun tavoin salaa rappion ja autiuden. Pitäisi todella ummistaa silmänsä sen ryysyille, köyhyydelle ja alennukselle ja ajatella sitä vain semmoisena, jommoisena se upotti Kaarle Suuren laivastot, jommoisena se nöyryytti Fredrik Barbarossan tai kohotti voitokkaat lippunsa liehumaan Konstantinopolin muureille.

Saavuimme Veneziaan kahdeksan aikaan illalla ja astuimme Grand Hotel d'Europan ruumisvaunuun. Se nimittäin oli enemmän ruumisvaunun kuin minkään muun näköinen, vaikka se täsmällisemmin puhuen olikin gondola. Ja tämäkö siis oli Venezian kuulu gondola! -- se runollinen vene, jossa ennen muinoin ruhtinaalliset kavaljeerit viillettelivät kuutamoisten kanavain vesillä ja katsoivat lemmen kaunopuheliaisuutta patriisilaisten kaunottarien vienoihin silmiin, upean silkkinuttuisen gondolierin soitellessa kitaraansa ja laulaessa niin kuin vain gondolierit osaavat laulaa! Tämäkö kuulu gondola ja tuoko upea gondolieri! -- toinen musta, ränstynyt vanha kanootti, jonka keskelle on lyöty hiekanvärinen ruumisvaunun katos, toinen taas avojalkainen renttumainen katupoika, jonka ei olisi pitänyt paljastaa niin paljon vaatteittensa pyhimmästä yleisön uteliaisuudelle. Tuota pikaa, kääntyessään kulman ympäri ja kääntäessään ruumisvaununsa kaameaan ojaan kahden pitkän ja pilviä pitävän asumattoman talorivin väliin, upea gondolieri alkoi laulaa, heimonsa perityille tavoille uskollisena. Kestin sitä vähän aikaa. Sitten sanoin:

"Kuulkaas nyt, Roderigo Gonzales Michel Angelo, olen pyhiinvaeltaja ja muukalainen, mutta minä en aio sallia tunteitani raadeltavan tuommoisella sahanviilauksella kuin tuo on. Jos sitä jatkuu, täytyy jommankumman meistä lähteä uimaan. Eikö siinä jo ole kylläksi, että rakkaimmat unelmani Veneziasta ovat ainaiseksi luhistuneet romanttiseen gondolaan ja upeaan gondolieriin nähden; tämä järjestelmällinen hävitystyö ei saa jatkua; suostun ruumisvaunuun, vastalausein, ja voitte rauhassa antaa airutlippunnekin liehua, mutta tahdon vannoa synkän ja verisen valan, että te ette saa laulaa."

Aloin tuntea, että laulun ja historian vanha Venezia. oli ainaiseksi ollut ja mennyt. Mutta minä hätäilin liiaksi. Muutaman minuutin kuluttua teimme kauniin käännöksen ja tulimme Canale Grandeen, ja kuutamon lauhassa valossa näimme edessämme runouden ja tarun Venezian. Aivan veden rajasta kohosi uljaita marmoripalatseja pitkät rivit; gondoloita liukui sukkelaan sinne ja tänne ja katosi äkkiä aavistamattomiin portteihin ja soliin; kivisillat loivat varjonsa kimaltelevien aaltojen poikki. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, mutta kaikkialla vallitsi samalla jonkinlainen vaitiolo, salainen hiljaisuus, joka johti muistoon palkattujen murhamiesten ja lemmenseikkailijain salaiset hommat; ja puoleksi kuutamon säteiden verhoamana, puoleksi salaperäisissä varjoissa näyttivät tasavallan uhkaavat vanhat kartanot siltä kuin olisivat ne vainunneetkin tämmöisiä yrityksiä juuri tällä samaisella hetkellä. Soitantoa virtasi vetten yli -- Venezia oli täydellinen.

Se oli kaunis taulu -- sangen vieno ja unelmoiva ja kaunis. Mutta mitä oli tämä Venezia verrattuna sydänyön Veneziaan? Ei mitään. Vietettiin juhlaa -- suurta juhlaa jonkun pyhimyksen muistoksi, joka oli kolmesataa vuotta takaperin ollut avullisena koleraa torjumassa, ja koko Venezia oli vesillä liikkeellä. Se ei ollut mikään joutavanpäiväinen homma, venezialaiset eivät nimittäin tienneet, kuinka pian he ehkä uudelleen voisivat tarvita pyhimyksen apua, koleran parhaillaan kaikkialla levitessä. Laajalle aukealle -- lieneekö ollut kolmannesmailia leveä ja kahta pitkä -- oli kokoontunut parituhatta gondolaa ja jokaisessa riippui kahdesta kymmeneen, kahteenkymmeneen ja kolmeenkinkymmeneen värilliseen lamppuun ja niissä oli neljästä kahteentoista henkeen. Näitä väritulia oli niin pitkältä kuin silmä kantoi yhdessä rykelmässä -- se oli kuin laaja puutarha monivärisine kukkineen, sillä erotuksella vain, etteivät nämä kukat olleet hetkeäkään alallaan. Ne sujuivat herkeämättä edes takaisin, sekaantuivat toisiinsa, ne houkuttelivat katsojan koettamaan, voisiko hän seurata niiden sotkuista liikehtimistä, kunnes hänen päänsä meni aivan pyörälle. Siellä täällä suurella uholla pakeneva raketti valaisi voimakkailla punaisilla, viheriäisillä ja sinisillä valoillaan häikäisevän kirkkaasti ympärillään olevat veneet. Jokainen gondola, joka ui ohitsemme koukerojen, pyramidien ja kehäin muotoon ripustettuine lamppuineen ja valaisi allaan nuorten ja hienotuoksuisten ja suloisten olioitten kasvoja, oli kuin taulu. Ja noiden tulien kuvastuksetkin, jotka venyivät niin pitkiksi, hoikiksi, lukemattomiksi, niin monivärisiksi, vääntyneiksi ja kurttuisiksi aaltojen vaikutuksesta, muodostivat taulun, ja taulun, joka oli lumoavan kaunis. Jos kuinka monta nuorten naisten ja herrain seuruetta kulki ohi uhkeasti koristelluissa juhlagondoloissaan ja söi aluksellaan illallista, jota hännystakilliset, valkoliinaiset pikentit tarjosivat, ja pöydät olivat koristellut kuin hääateriaan. Vierashuoneista oli otettu kalliit pallolamput ja pitsi- ja silkkiuutimet arvatenkin samasta paikasta. Olipa otettu mukaan pianotkin ja kitarat ja soiteltiin ja lauleltiin oopperoita, jota kaikkea etukaupunkien ja takakujain plebeijimäiset paperilamppu-gondolat keräytyivät töllistelemään ja kuulemaan.

Soitantoa oli kaikkialla -- kuoroja, jouhisoittokuntia, torvisoittokuntia, huiluja, kaikkea. Minut ympäröi semmoinen musiikin, loiston ja sulon paljous, että sama henki valtasi minutkin ja minäkin lauloin sävelen. Mutta kun huomasin muitten gondolain liukuneen pois ja oman gondolierini juuri aikovan hypätä mereen, niin vaikenin.

Juhla oli suurenmoinen. Sitä jatkettiin kaiken yötä, eikä minulla ole milloinkaan ollut hauskempaa kuin tämän menon kestäessä.

Mikä lystikäs vanha kaupunki tämä Adrianmeren kuningatar on! Kapeita katuja, laajoja synkkiä marmoripalatseja, vuosisatain jäytämäin huurujen mustuttamia ja kaikki osaksi veteen vaipuneita; kuivaa maata ei näkyvissä missään eikä jalkakäytäviä, mitä kannattaisi mainita. Jos tahdotte lähteä kirkkoon, teatteriin tai ravintolaan, täytyy teidän ottaa gondola. Tämä mahtaa olla raajarikkojen paratiisi, sillä täällä ihminen ei toden totta jalkojaan tarvitse.

Päivän tai pari kaupunki muistutti siihen määrään tulvan yllättämää Arkansasin kaupunkia, sen virtaamaton vesi kun huuhtoi aivan talojen kynnyksiä ja akkunain alla kun oli kimpuittain kiinnikytkettyjä veneitä ja toisia kiiteli solissa ja kujissa edes takaisin, etten minä tahtonut päästä siitä vaikutelmasta, että tämä olikin kevättulva ja että vesi muutaman viikon kuluttua alenisi, jättäen taloihin likaiset korkeat vesiviivat ja kadut täyteen liejua ja ryönää.

Päivän häikäisevässä valossa Venezia ei ole kovinkaan runollinen, mutta kuun säälivässä valossa sen haalistuneet palatsit ovat jälleen valkoiset, niiden ränstyneet kuvanveistokset varjojen verhoissa ja vanha kaupunki näyttää uudelleen sen suuruuden kruunaamalta, joka siinä vallitsi viisi vuosisataa takaperin. On sen vuoksi helppo mielessään kuvitella näille hiljaisille kanaville sulkatöyhtöisiä kavaljeereja ja kauniita naisia -- Shylockeja gabardiinikauhtanoissaan, sandaalit jalassa, lainaamassa rahoja kauppaylimysten rikkaita laivalasteja vastaan -- Othelloja ja Desdemonoja, Jagoja ja Roderigoja -- uljaita laivastoita ja voitokkaita, sodista palaavia legioonia. Kavalassa auringonpaisteessa sitä vastoin näemme Venezian rappeutuneena, sortuneena, köyhtyneenä ja kaupattomana -- unohdettuna ja pienimmänkin merkityksensä menettäneenä. Vain kuutamossa neljätoista suuruuden vuosisataa yhä verhoovat sitä kunniallaan, ja silloin se jälleen on ruhtinaallisin maailman kansoista.

Entä mitä haluaisi Veneziassa ensiksi nähdä? Tietysti Huokausten sillan ja sitten San Marcon kirkon ja suuren torin, pronssihevoset ja San Marcon kuulun leijonan.

Aikomuksemme oli mennä Huokausten sillalle, mutta satuimmekin ensin joutumaan doogin palatsiin -- rakennukseen, jolla tietysti on suuri sija Venezian runoudessa ja traditioissa. Vanhan tasavallan senaatin huoneessa katselimme silmämme uuvuksiin Tintoretton ja Paolo Veronesen historiallisia maalauksia, joita oli eekerikaupalla, mutta ei mikään tehnyt meihin niin voimallista vaikutusta kuin eräs seikka, joka voimakkaasti vaikuttaa _kaikkiin_ muukalaisiin -- musta neliö erään muotokuvakokoelman keskellä. Suuren hallin keskellä oli pitkässä rivissä Venezian doogien muotokuvat (kunnianarvoisia ukkoja, joilla oli valkoiset rinnalle valuvat parrat, sillä kolmestasadasta tähän virkaan vaalikelpoisesta senaattorista vanhin tavallisesti valittiin doogiksi) ja kunkin alle oli kiinnitetty ansiokirjoitus -- kunnes tulitte siihen paikkaan, missä Marino Falieron kuvan pitäisi olla, mutta se oli tyhjä ja musta -- tyhjä, lukuunottamatta lyhyttä kirjoitusta, joka ilmoittaa kavaltajan rikoksensa palkaksi kärsineen kuoleman. Tuntui julmalta, että tämä säälimätön kirjoitus vielä saa huutaa julki katkeraa vihaansa, onnettoman raukan jo maattua haudassaan viisisataa vuotta.

Jättiläisten portaitten päässä, jossa Marino Falieron pää lyötiin poikki ja jossa doogit ennen muinoin kruunattiin, osoitettiin kiviseinässä kahta rakoa -- kahta viattoman näköistä, mitään merkitsemätöntä aukkoa, jotka eivät koskaan olisi herättäneet vieraan huomiota -- mutta ne ne siitä huolimatta olivat nuo kamalat Leijonan kidat! Päät on viety (ranskalaiset hakkasivat ne poikki pitäessään Veneziaa hallussaan), mutta nämä olivat kurkut, joihin nimettömät henkilöt pistivät vihamiehiään vastaan ilmiantojaan yön pimeydessä, saaden siten monen viattoman miehen kulkemaan Huokausten sillan poikki ja laskeutumaan luolaan, johon joutunut ei voinut toivoa sen koommin näkevänsä auringon valoa. Tämä tapahtui niinä vanhoina aikoina, jolloin patriisit yksin hallitsivat Veneziaa -- yhteisellä kansalla ei ollut ääntä, ei äänioikeutta. Patriiseja oli tuhatviisisataa; näistä valittiin kolmesataa senaattoria; senaattoreista valittiin doogi ja kymmenenneuvosto ja salaisella äänestyksellä nuo kymmenen valitsivat omasta keskuudestaan kolmen neuvoston. Nämä kaikki siis olivat hallituksen urkkijoita ja jokainen urkkija oli itsekin urkinnan alainen -- ihmiset puhelivat Veneziassa kuiskaten, eikä kukaan luottanut naapuriinsa -- ei aina edes omaan veljeensä. Ei kukaan tiennyt, kutka kolmen neuvostoon kuuluivat -- ei edes senaatti, ei edes doogi; tämän pelätyn tuomioistuimen jäsenet kokoontuivat yön pimeydessä erikoiseen huoneeseensa naamioituina ja kiireestä kantapäähän veripunaisiin kaapuihin puettuina eivätkä tunteneet toisiaankaan muuta kuin äänestä. Heidän velvollisuutensa oli tuomita pahat valtiolliset rikokset eikä heidän tuomiostaan voitu vedota. Nyökkäys pyövelille riitti. Tuomittu vietiin erään salin ja oven kautta katetulle Huokausten sillalle, sillan poikki vankiluolaansa ja kuolemaan. Ainoa, joka tällä matkalla sai nähdä hänet, oli hänen saattajansa. Jos jollakulla siihen aikaan oli vihollinen, ei hänen tarvinnut kuin pistää Leijonan kitaan kolmen neuvostolle ilmianto: "Tuo mies juonii hallitusta vastaan." Elleivät nuo pelätyt kolme löytäneet todistusta, niin kymmenessä tapauksessa yhdestätoista he kuitenkin tavalla tai toisella hukuttivat hänet vielä tavallistakin vaarallisempana konnana, hänen juoniaan kun oli mahdoton saada selville. Naamioidut tuomarit ja naamioidut pyövelit, joilla oli rajaton valta, joiden tuomiosta ei voitu vedota, eivät tuona kovana, julmana aikana tunteneet lempeyttä epäilemiänsä henkilöitä kohtaan, vaikk'eivät voineetkaan syyllisiksi osoittaa.

Kuljimme kymmenen neuvoston salin läpi ja astuimme sitten kolmen neuvoston kamalaan koppiin.

Pöytä, jonka ympärillä he olivat istuneet, oli vielä paikallaan ja samoin sijat, joissa naamioidut urkkijat ja pyövelit olivat ennen seisoneet, kylminä, suorina ja vaieten, kunnes saivat verikäskyn ja sitten sanaa sanomatta kuin järkähtämättömät koneet lähtivät pois käskyä täyttämään. Seinille maalatut freskot vastasivat kammottavassa määrässä paikan merkitystä. Palatsin kaikissa muissa saleissa, halleissa ja suurissa virastohuoneissa loistivat katot ja seinät kultauksista, ne oli kaunistettu taidokkailla kuvanveistoksilla ja uljaat maalaukset esittivät Venezian sotavoittoja, venezialaisten esiintymistä ulkomaitten hoveissa, ja pyhän Neitsyen, ihmisten Vapahtajan ja rauhan evankeliumin ensimmäisten saarnaajain kuvat loivat kaiken yli pyhyyden hohteen -- mutta täällä kohtasi sitä kaameampi vastakohta, paljaita kuoleman ja kamalain kärsimysten esityksiä! -- Ei sitä elävää olentoa, joka ei olisi kidutuksen tuskissa väännellyt, ei sitä vainajaa, joka ei olisi ollut veren tahraama, haavoihin lyöty, niiden tuskain tuivertama, jotka olivat siltä hengen vieneet!

Palatsista ei synkkään vankilaan ole kuin yksi askel -- melkein voisi hypätä välillä olevan kapean kanavan poikki. Toisen kerroksen tasalla kulkee sen poikki Huokausten jykevä kivisilta -- silta, joka oikeastaan on katettu tunneli -- on mahdoton nähdä niitä, jotka sen yli kulkevat. Se on pitkittäin kahtia jaettu, toista puolta kulkivat ne, joilla ennen vanhaan oli lievät tuomiot, toista puolta synkkinä ne kovaonniset, jotka nuo kolme olivat tuominneet vankikomeroissa kurjuudessa riutumaan ja ainaiseksi unohtumaan, taikka äkilliseen salaperäiseen kuolemaan. Syvällä vedenpinnan alapuolella saimme savuavain soihtujen valossa nähdä ne kosteat, paksuseinäiset kopit, joissa yksinäisen vankeuden pitkällinen kurjuus oli loppuun jäytänyt monenkin ylpeän patriisin elämän -- pimeässä, ilman, kirjain puutteessa; alastomana, ajelemattomana, kampaamattomana, täynnään syöpäläisiä; hyödytön kieli tehtävänsä unohtaen, ilman ketään, kenen kanssa puhuisi; elämän päivät ja yöt ilman huomattavaa rajaa, aika hukkuen ainaiseen tapauksettomaan yöhön, kaukana kaikista rattoisista äänistä, haudan hiljaisuuteen kätkettyinä, voimattomain ystäväin unohtamana ja uhrin kohtalo heille ainiaan synkkänä arvoituksena, menettäen lopulta oman muistinsa, tietämättä edes lopulta sitä, kuka hän oli tai kuinka hän sinne tuli, syöden leipäpalan ja juoden veden, jotka näkymätön käsi koppiin työnsi, ja vaivaamatta lopulta enää riutunutta mieltään toiveilla, pelolla, epäilyksillä ja vapauden kaiholla, lakaten riipustamasta seinille turhia rukouksia ja valituksia, joita ei kukaan, ei edes hän itse saattanut nähdä, ja alistuen vihdoin toivottomaan välinpitämättömyyteen, jaarittelevaan lapsellisuuteen ja hulluuteen! Monen monta tämmöistä sydäntä särkevää kohtaloa nämä seinät voisivat kertoa, jos niillä olisi puhelahja.

Pienessä lähellä olevassa käytävässä meille näytettiin, mihin monikin vanki, komeroissa viruttuaan, kunnes kaikki muut kuin hänen vainoojansa olivat hänet unhottaneet, oli tuotu, minkä jälkeen naamioidut pyövelit hänet kuristivat tai neuloivat säkkiin, pienestä akkunasta työnsivät veneeseen ja yön pimeydessä veivät johonkin etäiseen paikkaan sinne hukuttaakseen.

Tapana oli katsojille näyttää kidutuskojeet, joilla kolmen neuvoston oli tapana syytetyistä kiristää salaisuuksia -- katalia koneita peukaloiden ruhjomiseksi, jalkapuu, jossa vanki istui liikkumattomana veden tippa tipalta pudotessa hänen päällänsä, kunnes kidutus kävi yli sen, mitä ihmisluonto saattoi kestää, ynnä pirullinen teräskoje, johon vangin pää pantiin kuin pommin sisään ja ruuvilla hitaasti ruhjottiin. Siinä oli vielä tahroja verestä, jota ennen muinoin oli sen liitoksista vuotanut, ja sen toisella puolella oli pykälä, jolle kiduttaja laski kyynärpäänsä, voidakseen mukavammin kumartaa alas korvansa kuulemaan kojeen sisässä tuhoutuvan kärsijän voihkinaa.

Tietysti kävimme katsomassa Venezian vanhan suuruuden kunnianarvoisinta muistomerkkiä, San Marcon tuomiokirkkoa, jonka kivilaskoksia plebeijien ja patriisien jalat tuhatkunnan vuotta ovat kuluttaneet. Se on kokonaan rakennettu kallisarvoisista, Itämailta tuoduista marmoreista -- kotoista ei sen sommittelussa ole mitään. Vanhuuttaan harmaiden traditioittensa vuoksi se on mitä syvimmän mielenkiinnon esine välinpitämättömimmällekin muukalaiselle, ja tässä mielessä se viehätti minuakin; mutta ei sen enempää. En voinut haltioitua sen karkeista mosaiikeista, sen epäkauniista bysantilaisesta tyylistä enkä sen viidestäsadasta omituisesta sisäpilarista, jotka ovat yhtä monesta etäisestä kivilouhoksesta. Kaikki oli lopen kulunutta -- jokainen kivilohkare oli sileä ja melkein muodoton kätten ja hartiain hankauksesta, kaikkien noitten lukemattomain tyhjäntoimittajain, jotka kuluneina vuosisatoina ovat täällä hartaina vetelehtineet ja kuolleet ja menneet helv-- ei, minä vain tarkoitan: kuolleet.