Part 12

Täkäläiset ihmiset asuvat jykevimmissä, korkeimmissa, pimeimmissä ja lujimmissa taloissa, mitä ajatella saattaa. Kaikki ne vaikka kestäisivät piirityksen. Sata jalkaa julkisivua ja sata jalkaa korkeutta on yleinen malli, ja saatte nousta kolmet portaat, ennenkuin alkaa näkyä merkkejä asukkaista. Kaikki on kivestä, ja kivet kaikkein jykevintä laatua -- permannot, portaat, pesät, penkit -- kaikki. Seinät ovat neljää tai viittä jalkaa paksut. Kadut yleensä ovat neljästä tai viidestä kahdeksaan jalkaan leveät ja väärät kuin korkkiruuvi. Kun kuljette tämmöisen väärän halkeaman pohjalla ja katselette ylöspäin, on taivas vain valonauha korkealla päänne päällä, kussa korkeitten talojen yläkerrokset kummaltakin puolelta melkein kallistuvat yhteen. Teistä tuntuu, kuin olisitte jonkun suunnattoman kuilun pohjalla ja koko maailma korkealla yläpuolellanne. Mutkailette sisään ja ulos siellä ja täällä mitä salaperäisimmällä tavalla, eikä teillä ole kompassin suunnista enempää käsitystä kuin sokealla. Ette voi koskaan vakautua siihen käsitykseen, että nämä ovat todellisia katuja ja nuo kolkot, mustuneet, luonnottomat rakennukset asumuksia, ennenkuin näette jonkun kauniin, somasti puetun naisen tulevan ulos semmoisesta -- näette hänen tulevan ulos kolkon näköisestä luolasta, joka on kuin vankitorni ulottuen maasta puoliväliin taivasta. Ja silloin ihmettelette, kuinka niin viehättävä perho voi tulla moisesta kammottavasta ulkokuoresta. Kadut on järkevästi kyllä tehty näin kapeat ja talot jykevät ja vahvat ja kiviset, että ihmisten olisi viileämpi tässä paahtavassa ilmastossa. Ja ne ovat viileät ja pysyvät viileinä. Ja muistaessani -- miesten, iho on sangen tumma, naisten taas yleensä tavattoman vaalea. Omituista, eikö olekin?

Genovan valtavissa palatseissa pitäisi asua yhden perheen kussakin, mutta luullakseni niihin mahtuisi vaikka satakunta. Ne ovat muistoja Genovan kukoistusajan mahtavuudesta -- niistä ajoista, jolloin se, monta vuosisataa takaperin, oli suuri kauppa- ja merimahti. Vaikka nämä palatsit ovat täyttä marmoria, ovat kuitenkin monet niistä päältä nähden himmeän punertavat väriltään ja kadusta kattolistaan saakka maalatut täyteen genovalaisia tappelukohtauksia, suunnattomia Jupitereita ja Cupidoja ja kreikkalaisen jumaluustaruston tunnettuja aiheita. Missä maali on ajan ja sään vaikutuksesta rapissut pois, on vaikutus kaikkea muuta mutt'ei hauska. Nenätön Cupido, Jupiter, joka on toissilmä, Venus, jolla on risa rinnassaan, eivät taulussa tunnu kovinkaan viehättäviltä. Jotkut näistä maalatuista seinistä mielestäni muistuttivat niitä kaikenlaisilla haaveellisilla ohjelmilla ja kuvilla verhottuja vaunuja, joilla sirkukset maalla kulkevat kylästä kylään. En ole lukenut enkä kuullut, että talojen seinät ainoassakaan toisessa kaupungissa koko Euroopassa olisivat tällä tavalla freskotut.

En voi kuvitellakaan Genovaa raunioina. Moisia jykeviä holveja, vankkoja alusrakennuksia, jotka kannattavat näitä korkeita leveäsiipisiä rakennuksia, olemme nähneet harvoin ennen; ja varmaankaan ne suuret paadet, joista nämä talot on rakennettu, eivät voi milloinkaan rappeutua. Seinät, jotka ovat amerikkalaisen porttikäytävän vahvuiset, eivät voi milloinkaan hajota.

Genovan ja Pisan tasavallat olivat keskiajalla sangen mahtavat. Niiden laivat täyttivät Välimeren ja Konstantinopolin, ja Syyrian kanssa ne kävivät laajaa kauppaa. Niiden kauppahuoneet olivat ne suuret jakeluvarastot, joista Itämaitten kallisarvoiset tuotteet lähetettiin kautta Euroopan. Ne olivat pieniä sotaisia valtoja ja uhmasivat aikanaan valtakuntia, jotka kohoavat niiden yli kuin vuoret myyränkasain yli. Saraseenit valloittivat ja hävittivät Genovan yhdeksänsataa vuotta takaperin, mutta seuraavan vuosisadan kuluessa Genova ja Pisa tekivät hyökkäys- ja puolustusliiton ja piirittivät Sardinian ja Balearien saraseenilaisia siirtokuntia itsepäisyydellä, joka neljäkymmentä vuotta säilytti alkuperäisen voimansa ja piti kiinni päämäärästään. Lopulta ne voittivatkin ja jakoivat valloituksensa tasan suurten patriisisukujensa kesken. Genovan palatseissa vielä asuu muutamien näitten ylpeitten sukujen jälkeläisiä ja heidän kasvoissaan voimme huomata samaa näköä kuin noissa ankarissa ritareissa, joiden muotokuvat riippuvat heidän komeissa saleissaan, ja maalatuissa kaunottarissa nyrpistettynne huulineen ja iloisine silmineen, joiden originaalit ovat olleet tomuna ja tuhkana niin monta kuollutta ja unhotettua vuosisataa.

Hotellin, jossa asumme, omisti ristiretkien aikana eräs noista suurista ristin ritarikunnista, ja haarniskapukuiset vartiomiehet ovat muinoin seisoneet sen paksuissa torneissa vartioina ja kannuksillaan herättäneet näiden salien ja käytävien kaikuja.

Mutta Genovan suuruus on rappeutunut vaatimattomaksi sametin ja hopeafiligraniteosten myynniksi. Sanotaan, että Euroopassa joka kaupungilla on erikoisuutensa. Nämä filigraniteokset ovat Genovan erikoisuus. Sen sepät ottavat hopeaharkkoja ja takovat niistä kaikenlaisia siroja ja kauniita muotoja. Tekevät hopealehdistä ja langoista kukkavihkoja, jotka matkivat niitä hentoja muotoja, joita pakkanen akkunaruutuun kutoo; ja meille näytettiin pienoista hopeatemppeliä, jonka uurretut pilarit, korinttilaiset kapiteelit ja rikkaat pienaukset, jonka torni, kuvapatsaat, kellot ja runsaat veistokirjaukset olivat kiillotetusta hopeasta tehdyt niin verrattoman taidokkaasti, että joka detalji oli mielenkiinnon ja tutkimisen arvoinen ja koko valmis rakennus kauneuden ihme.

Olemme jälleen valmiit lähtemään liikkeelle, vaikk'emme oikeastaan vielä ole todella kyllästyneet tämän vanhan marmoriluolan kapeihin korridooreihin. Luola onkin hyvä sana -- puhuttaessa Genovasta tähtien valossa. Harhaillessamme yösydännä näissä pimeissä rotkoissa, joita nämä sanovat kaduiksi, missä ei kaikunut muuta jalan liikettä kuin meidän, missä vain me olimme liikkeellä ja missä valoja ilmestyi vain pitkäin väliaikain jälkeen ja matkan päässä ja taas salaperäisesti katosi ja talot kyynärpäämme vieressä näyttivät kohoovan vielä entistäkin korkeammalle taivaihin, muistui aina mieleeni eräs luola, jossa kotona usein kävin, sen korkeat käytävät, sen autius ja äänettömyys, sankka pimeys, sen hautakaiut, äkkiä ilmestyvät ja katoavat harhavalot ja kaikkein enimmän haararotkojen ja käytävien ilmestyminen semmoisissa paikoissa, missä niitä kaikkein vähimmän kaipasi.

Emmekä ole kyllästyneet näihin iloisiin leikillisiin juoruttelijoihin, joita päättöminä jonoina tunkeilee näissä pihoissa, näillä kaduilla, aamusta iltaan; emme munkkeihin emmekä heidän karkeihin kaapuihinsa; emmekä "Asti" viineihin, joita vanha tohtorimme (jota oraakkeliksi sanomme) tavalliseen sattuvaan, kaikkea väärentävään tapaansa sättii "nastyksi" (kehnoiksi). Mutta siitä huolimatta meidän täytyy lähteä.

Viimeksi kaikista näimme hautausmaan (siinä on varattu tilaa 60,000 ruumiille), ja sen muistamme vielä sen jälkeenkin, kun olemme palatsit unohtaneet. Se on suunnattoman laaja marmoripylväskäytävä, joka piirittää avaraa nelikulmaista maakappaletta; sen leveä permanto on marmoria ja joka laa'assa on nimi -- sillä joka laa'an alla on vainaja. Sen keskitse kulkiessa näkee kummallakin puolella muistopatsaita, hautoja ja veistokuvia, jotka ovat mitä huolellisimmin muovaillut ja täynnään sulavaa kauneutta. Ne ovat uusia ja lumivalkeita; joka viiva on täydellinen, ei ainoakaan piirre typistetty, ei tahraa, ei risaa; ja sen vuoksi ovat meidän mielestämme nämä kauas ulottuvat rivit lumoavia muotoja paljon viehättävämpiä kuin ne rappeutuneet ja tuhruiset kuvapatsaat, joita on muinaisajan taiteen raunioista pelastettu ja Pariisin veistoskokoelmiin koottu maailman ihailtaviksi.

Olimme valmiina astumaan junaan, Milano matkan määränä.

XVIII LUKU.

Lennossa kautta Italian -- Marengo -- Kuulu katedraali ensi näkemältä -- Muutamia sen ihmeitä -- Hyvä mies -- Saarna haudasta -- Kultaa ja hopeaa tonnittain -- Vähän lisää pyhäinjäännöksiä -- Tosi Salomonin temppeli.

Koko päivän kiidimme kautta vuorimaan, jonka kukkulat olivat kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteillä somia huviloita puutarhainsa ja pensastoittensa keskellä, jonka syvät rotkot olivat viileät ja varjoisat ja näyttivät niin kovin luokseen kutsuvilta helteisistä yläilmoista nähden, jossa me lintujen keralla liitelimme eteenpäin.

Oli meillä kuitenkin aikalailla viileitä tunneleitakin, jotka hillitsivät hikoilemista. Aikasimme niistä yhden. Kaksikymmentä minuuttia kului, ennenkuin olimme sen läpi kulkeneet; nopeutemme oli kolmestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen mailiin tunnissa.

Alessandrian tuolla puolella kuljimme Marengon tappelutantereen poikki.

Iltahämärässä lähestyimme Milanoa, ja näkyviin välähti kaupunki ja siniset vuorenkukkulat sen takana. Mutta näistä me emme välittäneet -- ne eivät huvittaneet meitä vähääkään. Meidät oli vallannut kuumekiihkoinen kärsimättömyys; me olimme menehtymäisillämme odotuksesta, koska saisimme nähdä katedraalin! Katselimme, kurkistelimme -- suuntaan ja toiseen -- joka puolelle -- kaikkialle. Emme kaivanneet ketään sitä sormella näyttämään -- emme tahtoneet, että kukaan sen sormellaan osoittaisi -- tiesimme tuntevamme sen vaikka Saharan suuressa erämaassa.

Vihdoin metsä siroja neuloja, ambran karvaisessa auringonvalossa hohtaen, hitaasti kohosi näkyviin kääpiömäisten talonkattojen päälle, samoin kuin merellä joskus näkee kullatun, monisakaraisen pilven etäisellä taivaanrannalla kohottavan itseään korkealle yli aaltojen autiuden -- katedraali! Tunsimme sen silmänräpäyksessä.

Puolen tätä iltaa ja koko seuraavan päivän tämä rakennustaiteen itsevaltias oli mielenkiintomme ainoa esine.

Mikä ihme se on! Niin mahtava, juhlallinen, suuri! Ja samalla kuitenkin niin hieno, niin ilmava, täynnään suloa! Kokonainen maailma jykevää painoa ja kuitenkin se kuutamon vienoudessa näyttää olevan vain jääkukkakutomus keijujen maailmasta, jonka yksi henkäys saisi katoamaan! Kuinka terävinä sen sakaraiset kulmat ja tornihuippujen metsä kuvautuivat taivasta vastaan ja kuinka runsaina niiden varjot lankesivat sen lumivalkoiselle katolle! Se oli kuin ilmestys henkimaailmasta! -- ihme! -- kiveen laulettu hymni, marmoriin muovailtu runo!

Miten tätä suurta katedraalia katsellettekin, se on aina jalo ja kaunis! Missä Milanossa seisonettekin tai seitsemän mailin piirissä Milanosta, kaikkialle se näkyy -- ja kun se on näkyvissä, ei mikään muu esine voi koko huomiotanne kiinnittää. Jättäkää silmänne minuutiksikaan vapaiksi tahtonne kahleista, varmaan ne kääntyvät sitä etsimään. Se on ensimmäinen esine, jota katselette aamulla noustessanne ja viimeinen, jolla katseenne illalla viivytellen lepää.

Kello yhdeksän aamulla lähdimme liikkeelle ja seisahduimme tämän marmorikolossin eteen. Sen viidestä suuresta ovesta on keskimmäinen kehystetty lintuja ja hedelmiä, nelijalkaisia ja hyönteisiä esittävillä matalilla kohokuvilla, jotka on marmorista niin taidokkaasti muovailtu, että ne näyttävät elävän -- ja näitä olennoita on niin paljon ja sommittelu on niin monimutkainen, että sitä voisi viikon tutkia vähentymättömällä mielenkiinnolla. Suuressa tornissa, joka kohoaa kaikkien muitten lukemattomien tornien yli -- näiden tornien sisäpuolella -- ovien ja ikkunain päällä -- nurkissa ja kulmauksissa -- kaikkialla, missä tässä suunnattomassa rakennuksessa on komeroa tai konsoolia huipusta hamaan maahan saakka, on marmoripatsas ja joka patsas on itsessään erikoisen tutkimuksen arvoinen! Rafael, Angelo, Canova -- sen kaltaiset jättiläiset suunnittelivat ne ja heidän omat oppilaansa veistivät ne marmoriin. Kaikki kasvot ovat kaunopuheliaan ilmeikkäät, joka asento on suloa täynnään. Tuolla kaukana korkealla katolla ponnistaa korkealle ilmaan vuoltuja ja reiällisiä torneja, joiden runsaiden seulakirjailujen kautta näkyy takana oleva taivas. Niiden keskeltä kohoo keskimmäinen torni ylpeänä korkeuteen kuin jonkun suuren purjelaivan päämasto parveilevain rannikkopursien keskeltä.

Halusimme lähteä katolle. Suntio osoitti meille marmoriportaat (tietysti ne olivat marmoria, vieläpä kaikkein vaikeinta, rakennusaineena kun ei ole käytetty mitään muuta kiveä, tiiltä eikä puuta) ja kehoitti nousemaan satakahdeksankymmentäkaksi askelta ja seisahtumaan sitten ja odottamaan, kunnes hän tuli. Suotta oli kehoittaa meitä seisahtumaan -- olisimme tehneet sen joka tapauksessa. Olimme väsyksissä, kun sinne saavuimme. Olimme katolla. Leveiltä marmorilaa'oilta kohoten oli siellä pitkät rivit torneja, jotka läheltä katsoen näyttivät sangen korkeilta, mutta etäisyydessä vähenivät kuin urkupiipuiksi. Näimme nyt, että kuvapatsas, joka oli jokaisen päässä, oli ison miehen kokoinen, vaikka ne kadulta katsoen olivat kuin nukkeja. Huomasimme niinikään, että jokaisen tuommoisen onton tornin sisältä kuudestatoista kolmeenkymmeneen yhteen marmoripatsaaseen katseli alla olevaa maailmaa.

Räystäistä katonharjalle oli loppumaton rivi suuria kaarevia marmoripelkkoja, jotka muistuttivat höyrylaivan keula- ja perätukkia, ja kullakin tukikaarella seisoi päästä päähän rivi runsaasti vuoltuja kukkia ja hedelmiä -- kukin omaa eri lajiaan ja monta tuhatta lajia edustettuna. Vähän matkan päästä katsoen nämä rivit näyttävät sulkeutuvan yhteen kuin ratapölkyt, ja tämän marmoripuutarhan umppujen ja kukkain sommitelmat muodostavat yhteiskuvan, joka on silmälle erinomaisen viehättävä.

Astuimme taas maahan ja menimme kirkkoon. Kirkossa uurrettujen pilarien pitkät rivit kuin muistopatsaat jakoivat rakennuksen leveihin laivoihin ja ylhäältä, maalatuista akkunoista, lankesi kirjopermannolle vienoja punastuksia. Minä tiesin, että kirkko oli sangen avara, mutta en saanut täyttä käsitystä sen suuresta koosta, ennenkuin huomasin, kuinka pieniltä pojilta etäällä alttarin luona seisovat miehet näyttivät ja kuinka he paremminkin näyttivät liukuvan kuin kävelevän. Kuljeskelimme ja kävelimme, katselimme valtavia ikkunoita, jotka kirkkaine hehkuvine värikuvineen esittivät kohtauksia Vapahtajan ja hänen opetuslastensa elämästä. Jotkut näistä kuvista ovat mosaiikkeja ja niin taiteellisesti ovat niiden tuhannet värilliset lasi- ja kivipalaset yhteen liitetyt, että teos on täydelleen yhtä sulava ja ehyt kuin maalaus. Eräässä ikkunassa laskimme kuusikymmentä ruutua ja kukin ruutu oli moisella neron ja kärsivällisyyden mestariteoksella kaunistettu.

Lähdemme nyt alas Milanon katedraalin pääalttarin alla olevaan kryptaan kuullaksemme siellä vaikuttavan saarnan huulilta, jotka ovat kolmesataa vuotta vaienneet, käsiltä, jotka ovat kolme vuosisataa liikkeettä maanneet.

Pappi seisahtui pieneen holviin ja kohotti kynttilänsä. Tämä oli hyvän miehen, lämminsydämisen miehen, epäitsekkään miehen viimeinen leposija; miehen, joka oli koko elämänsä omistanut köyhäin auttamiselle, heikkojen rohkaisemiselle, sairaiden lohduttamiselle; puutteen lieventämiselle aina ja kaikkialla, missä hän sitä näki. Hänen sydämensä, kätensä, kukkaronsa olivat aina avoinna. Hänen elämäntarinansa kuultuaan melkein voi mielessään nähdä hänen hyväntahtoiset kasvonsa rauhallisesti liikkumassa milanolaisten riutuneitten haahmojen keskellä siihen aikaan, kun rutto teki kaupungissa tuhojaan. Kulkien rohkeana siellä missä muut olivat pelkureita, täynnään lähimmäisen rakkautta siellä missä kauhun hurjistama itsensäsäilyttämisen vaisto oli raastanut säälin kaikista muista rinnoista, rohkaisten kaikkia, rukoillen kaikkien kanssa, auttaen kaikkia kädellään, älyllään ja kukkarollaan hän teki tämän aikana, jolloin vanhemmat hylkäsivät lapsensa, ystävä luopui ystävästä ja veli kääntyi pois sisaresta, jonka rukoukset vielä valittivat hänen korvissaan.

Tämä oli hyvä pyhä Carlo Borromeo, Milanon piispa. Kansa jumaloi häntä; ruhtinaat tuhlaten antoivat hänelle rikkauksia. Seisoimme hänen haudassaan. Lähellä oli hänen arkkunsa tippuvien kynttiläin valaisemana. Seinillä oli puhtaasta hopeasta muovailtuja korkokuvia, jotka esittivät kohtauksia hänen elämästään. Pappi pani lyhyen valkoisen pitsivaatteen mustan kaapunsa päälle, teki ristinmerkin, kumarsi nöyrästi ja alkoi hitaasti vääntää erästä kampia. Arkku jakautui pitkin pituuttaan kahteen osaan ja alempi osa vaipui alas ja näkyviin paljastui vuorikristallista tehty sisempi arkku, kirkas kuin itse ilma. Sen sisässä oli ruumis kalliisiin kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puettuna, kimaltelevia jalokiviä täynnään kuin taivas tähtiä. Lahoava pää oli vanhuuttaan musta, kuiva iho oli kiristynyt tiukalle luitten päälle, silmät olivat poissa, ohimossa oli reikä, poskessa toinen ja nahkeat huulet olivat avautuneet kaameaan hymyyn! Näiden kamalain kasvojen, niiden tomun ja lahouden ja niiden ilkkuvan irvistyksen päällä riippui kruunu, joka oli täpötäynnään säteileviä briljantteja; ja rinnalla oli kultaisia ristejä ja paimensauvoja, jotka uhkuivat smaragdeja ja timantteja.

Kuinka vaivaiselta ja halvalta ja triviaalilta tämä rihkama näytti kuoleman juhlallisuuden, suuruuden, kammottavan majesteetin läsnäollessa! Ajatelkaa, että Milton, Shakespeare tai Washington olisi tällä tavalla asetettu kunnioittavan maailman katseltaviksi lasihelmiin, vaskisiin korvarenkaisiin ja lakeuksien villien timanttihelyihin puettuina.

Bartolomeo vainaja saarnasi painavia sanojaan, joiden ytimenä oli: Te, jotka palvelette maailman turhuutta -- te, jotka himoitsette maailman kunniaa, maailman rikkautta, maailman kunniaa -- katsokaa, minkä arvoisia ne ovat!

Meistä tuntui, että niin hyvä mies, niin säälivä sydän, niin yksinkertainen luonne olisi ansainnut saada levon ja rauhan haudassa, joka olisi suojeltu utelevien silmäin tungettelulta, ja me arvelimme, että hän itsekin olisi niin suonut, mutta ehkä viisautemme tässä suhteessa ampui harhaan. [Carlo Borromeo, joka äidin puolelta oli Medici ja paavi Pius IV:n läheinen sukulainen, oli aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita, tunnettu hartaudestaan ja lahjomattomasta mielestään. Hän todella puhdisti Milanon tuomiokirkon kaikesta turhasta korusta ja kohotti suuressa määrin papiston tietotasoa ja paransi sen kuria. Hän siis epäilemättä olisi ollut ensimmäinen tuomitsemaan hautansa jumaloinnin ja ylellisyyden. Hänen ankaruutensa herätti papiston kesken niin paljon vihaa, että häntä vastaan tehtiin murhayrityskin, josta hän kuin ihmeen kautta pelastui. Suom. muist.]

Meidän jälleen noustua kirkon permannolle tarjoutui toinen pappi näyttämään meille kirkon aarteet. Mitä, vieläkö lisää? Sen ahtaan kuolonkammion sisustus, josta juuri tulimme, painoi kuusi miljoonaa frangia unsseissa ja karaateissa jo se yksin, laskematta penniäkään siitä mestarillisesta työstä, joka siihen oli uhrattu! Mutta me seurasimme häntä suureen huoneeseen, joka oli täynnään suuria kaappeja, ikäänkuin vaatekaappeja. Hän avasi nämä kaapit ja katso, Nevadan kaivoskonttorien kultaharkot hälvenivät mitättömiksi mielessäni. Siellä oli neitsyeitä ja piispoja, luonnollista suuremmassa koossa, jotka oli tehty puhtaasta hopeasta; siellä oli hopeisia korkokuvia, jotka painoivat kuusisataa naulaa; paimensauvoja ja ristejä ja kynttiläjalkoja, kuudesta kahdeksaan jalkaan korkeita, jotka olivat pelkkää kultaa ja jalokiviä täynnään; ja vielä siellä oli kaikenlaisia vaaseja ja maljoja ja muuta sen kaltaista ja kallisarvoisia kaikki. Se oli Aladdinin palatsi.

Papit näyttivät meille kahta Pyhän Paavalin sormea ja yhtä, joka oli kuulunut Pyhälle Pietarille; Juudas Iskariotin luuta (se oli musta) ja muittenkin opetuslasten luita; ynnä liinaa, johon oli jäänyt Vapahtajan kasvojen painalmus. Kalleimpia kaikista näistä pyhistä jäännöksistä olivat eräs Pyhän haudan kivi, osa orjantappurakruunua (Notre Damessa on koko kruunu), kappale siitä purppuraviitasta, joka Vapahtajalla oli päällään, ristin naula ja Neitsyen ja Lapsen kuva, joka oli Pyhän Luukkaan maalaama. Se on toinen Luukkaan maalaama Neitsyt, mitä jo olemme nähneet. Kerran vuodessa kaikkia näitä pyhiä jäännöksiä juhlallisesti kannetaan pitkin Milanon katuja.

Rakennus on viittäsataa jalkaa pitkä ja sataakahdeksaakymmentä leveä, ja päätornin korkeus lähentelee neljääsataa jalkaa. Siinä on 7148 marmoripatsasta, ja kun kirkko on valmis, lienee niiden luku kymmenentuhannen vaiheilla. Sitäpaitsi siinä on tuhannenviisisataa korkokuvaa. Tornien luku on satakolmekymmentäkuusi -- ja yksikolmatta rakennetaan vielä entisten lisäksi. Jokaisen tornin päässä on kuutta ja puolta jalkaa korkea kuvapatsas. Kaikki on marmoria ja marmori kaikki samasta louhimosta, joka jo vuosisatoja takaperin lahjoitettiin arkkipiispakunnalle tätä tarkoitusta varten.

Kaunein katedraali on kuutamossa, koska vanhemmat osat, jotka jo ovat iän tummentamat, epämiellyttävästi erottuvat uudemmista ja valkoisemmista osista. Se näyttää korkeuteensa verraten jonkun verran liian leveältä, mutta ehkä tottumus hälventäisi tämän vaikutuksen.

Sanotaan, että Milanon katedraalista vie voiton vain Rooman Pietarin kirkko. Minulle on käsittämätöntä, kuinka mikään ihmiskäsin rakennettu voisi siitä voiton viedä.

Ja sitten sanoimme sille hyvästit -- ehkä ainiaaksi. Ja varmaan joskus tulevaisuudessa, sen muiston menetettyä eloisuutensa, luulemmekin nähneemme sen ihmeellisessä unessa, emmekä koskaan hereillä olevan silmillä.

XIX LUKU.

"Do You Wis zo Haut can be?" -- La Scala -- Petrarca ja Laura -- Lucrezia Borgia -- Kekseliäitä freskoja -- Vanha roomalainen amfiteatri -- Taitava petos -- Biljardisurkeutta -- Euroopan elämän pääviehätys -- Italialainen sauna -- Saippuaa! -- Raajarikkoista ranskaa -- Runneltua englantia -- Maailman kuuluin maalaus -- Amatööri-ihastusta -- Puolueetonta arvostelua Kasku -- Ihmeellinen kaiku -- Suutelo frangilla.

"Do you wis zo haut can be?"

"Tahto te nin höög voi olla?" näin opas kysyi meidän katsellessa Rauhan portin päällä olevia pronssihevosia. Hän tarkoitti, tahdotteko nousta tuonne? Mainitsen sen esimerkkinä opasenglannista. Nämä ne tekevät matkailijan elämän rasitukseksi. Heidän kielensä ei koskaan pysy alallaan. He puhuvat ja puhuvat loppumattomiin ja tämmöistä on se sekasotku, jota he käyttävät. Ei inspiraatiokaan voisi niitä käsittää. Jos he vain tyytyisivät osoittamaan mestariteoksen tai vanhan haudan tai vankilan taikka tappotantereen, jonka liikuttavat muistot tai historialliset vaiheet tai suuret tradiitiot ovat pyhittäneet ja sitten astuisivat syrjään ja pysyisivät alallaan kymmenen minuuttia ja antaisivat matkailijaparan ajatella, niin tuo vielä menisi mukiin. Mutta he keskeyttävät joka unen, jokaisen hauskan ajatuksenjuoksun väsyttävällä laverruksellaan. Joskus seistessäni jonkun hellimäni vanhan epäjumalan edessä, joka oli mieleeni kuvista juurtunut jos kuinka monta vuotta takaperin koulussa maantiedettä lukiessamme, on mieleeni johtunut, että antaisin koko maailman, jos tuo ihmispapukaija rinnaltani äkkiä tuhoutuisi ja jättäisi minut katsomaan, harkitsemaan ja palvomaan.

Ei, me emme halunneet "wis zo haut can be". Me halusimme mennä La Scalaan, jota luullakseni sanotaan maailman suurimmaksi teaatteriksi. Ja niin teimmekin. Se oli avara juttu. Seitsemän toisestaan erotettua ihmispaljoutta -- kuusi mahtavaa "parvea" ja yksi suunnaton "permanto."