Part 7

Kirja ilmestyi karnevaalin alussa 1761 ja herätti ääretöntä huomiota. Jo se, mitä siitä edeltäpäin oli kerrottu, oli uteliaisuutta kiihoittanut, ja kirjakauppojen ympärille kokoontui ihmisiä, jotka sitä kysyivät. Rousseau sanoo sen ensimäisestä vaikutuksesta (Tunnustukset XI): "Kirjallisessa maailmassa olivat mielipiteet jakaantuneet, mutta yleisöllä oli vaan yksi mielipide, ja etenkin naiset joutuivat haltioihinsa kirjan ja sen tekijän vuoksi... Omituista on, että tämä kirja menestyi paremmin Ranskassa kuin muussa Euroopassa, vaikka siinä ei varsin hyvin pidetty ranskalaisia, ei miehiä eikä naisia. Aivan vastoin minun odotustani saavutti se vähimmän menestyksen Sveitsissä, suurimman Parisissa. Vallitsevatko siis ystävyys, rakkaus ja siveys enemmän Parisissa kuin muualla? Eivät -- mutta siellä on vielä vallalla hieno aisti, joka saa sydämen muodostumaan kuvan mukaan, ja joka saa meidät rakastamaan puhtaita, voimakkaita ja hyviä tunteita muissa, vaikka meillä itsellämme ei niitä enää olekaan. Turmellus on nyt kaikkialla sama; Euroopassa ei ole tapoja eikä hyveitä; mutta on vielä jonkun verran rakkautta niihin ja sitä haettakoon Parisista." --

Samoina vuosina kuin tämä romaani muodostui Rousseaun päässä ja sydämmessä, syntyivät myös hänen toiset pääteoksensa: Contrat social ja Emile. Perusaine niissä kaikissa on sama. La Nouvelle Heloïsessa rakkaus ja luonnonidylli asetetaan "sivistystä" vastaan. Contrat socialissa taistellaan luonnollisen vapauden puolesta. "Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa", niin alkaa kirja. Emilessä luonnollinen hyvyys asetetaan vastakohdaksi sosiaaliselle ja sivistyneelle turmellukselle; kirjan ensimäiset sanat ovat: "Kaikki on hyvää joka johtuu luonnon alkuunpanosta; kaikki turmeltuu ihmisten käsissä." Näissä lauseissa kaikuvat vielä Rousseaun ensimmäiset paradoksit; mutta itse teosten tuli nyt antaa niille lähempi selitys ja rajoitus.

Aina siitä saakka kuin hän oleskeli Venetsiassa, oli Rousseau harjoittanut historiallisia ja politillisia opintoja. Genevessä käydessään oli hän saanut uusia aiheita ja uusia historiallisia aineksia. Kirjoituksessaan politillisesta taloudesta, suuressa ensyklopediassa, oli hän jo pääsuunnissa käsitellyt ainettaan. _Contrat social_, joka ilmestyi 1762, on näiden tutkimusten lopputulos. Tässä teoksessa on luonnonoikeutta [15] jyrkimmässä muodossaan noudatettu, johdonmukaisesti pitämällä kiinni ajatuksesta, että valta ei koskaan voi tulla oikeudeksi, joka onkin kirjan pääajatus. Jokaisen vallan käyttämisen tulee, ollakseen oikeutettu, olla kansan tahdon ilmauksen, ilmaista todellista tai hiljaisuudessa hyväksyttyä sopimusta. Kansan tahdolla ei tarkoiteta kaikkien samaan aikaan elävien yksityisten tahtoja yhteensä, vaan sitä tahtoa, joka kannattaa kansan elämää sukupolvien vaihdellessa. Kansa ei voi luovuttaa valtaansa, sillä eivät minkään ajan yksilöt voi sitoa koko kansaa, jonka elämä ei koskaan pääty. Rousseau kehittää oppia kansan herruudesta, joka polveutuu keskiajalta, ja etenkin oppia tämän herruuden riippumattomuudesta, jossa hän perustuu oman synnyinkaupunkinsa historiaan. Geneven, vapaakirjassa vuodelta 1387 lausutaan tämä riippumattomuus hyvin voimakkain sanoin, ja tällä vapaakirjalla oli vielä Rousseaun aikana suuri merkitys politillisissa keskusteluissa Genevessä. Suunnitelmasta Contrat socialiin, jota säilytetään Geneven kirjastossa, nähdään, että Rousseau suunnitellessaan kuuluisaa teosta etenkin on ajatellut synnyinkaupunkiaan.[16]

Suuressa määrässä on liioiteltu Contrat socialin tietopuolista luonnetta. Ranskan vallankumouksen aikana käyttivät kirjaa etenkin Robespierre ja St. Just, ikuisten politillisten totuuksien katkismuksena, joka suoraan muka voitiin paperilta siirtää elämään. Ja monet vallankumouksen vastustajat ja arvostelijat, vieläpä Tainekin suuressa historiallisessa teoksessaan, myöntävät heidän siinä olevan oikeassa. Ne jotka siitä luulevat löytävänsä ainoan politillisen opin, luulevat ymmärtävänsä sitä paremmin kuin Rousseau itse. Hän ei ollut siihen tyytyväinen. Kun kerran, hänen jo vanhana ollessa, kertoo Dusaulx, hänelle näytettiin hänen eri kirjojaan, määritteli hän niitä kutakin lyhyesti, ja kun hän tuli Contrat socialiin, sanoi hän: "Ne jotka luulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia; se kirja olisi kirjoitettava uudestaan; minulla ei siihen enää ole voimia, eikä aikaa." Kirjasta käy kyllä selvästi näkyviin, ettei Rousseaun tarkoitus ollut, että a priori voitaisiin kyhätä kokoon valtiomuoto, joka soveltuisi kaikkialla. Se olisikin ristiriidassa hänen yleisen ajatustapansa kanssa. Samoinkuin hän kieltää ainoan autuaaksi tekevän sivistyksen olemassaolon, joka soveltuisi kaikille asteille, niin hän kieltää ainoan autuaaksi tekevän valtiomuodon. (Katso etenkin Contr. soc. II. 8 ja 12 ja III, 9). Kun häntä itseään myöhemmin pyydettiin suunnittelemaan valtiomuotoa Korsikalle ja Puolalle, menetteli hän sen ajatustavan mukaan. Hän selitti korsikalaiselle kirjeenvaihtajalleen, että hän kenties, jos hän kauvemmin aikaa olisi asunut maassa, voisi kirjoittaa maan historian, mutta hän kieltäytyi valmistamasta hallitusmuotoa sille. Kirjoituksessaan Puolan hallitusmuodosta selittää hän, ettei muukalainen voi säätää lakia maalle, ja että kansalliset tavat ovat tärkeämmät kuin käskevät ja kieltävät lait. Hän kehoittaa varovaisuuteen uudistuksissa, -- niin sanoo hän maaorjuudesta: älkää vapauttako ruumiita ennenkuin sieluja! Ja hän teroittaa mieliin, että maa aina on heikko siihen aikaan, kun se vaihtaa hallitusmuotoa.

Jos vertaa Contrat socialia teokseen Discours sur l'inégalité, näkee selvään, kuinka Rousseau on muuttanut käsitystään luonnontilan ja sosiaalisen tilan suhteesta. Vanhemmassa teoksessa johduttiin välttämättömästi tyranniuteen. Contrat socialissa saattaa ainoastaan väärinkäytöksen kautta syntyä vapauden puutetta, -- nimittäin kun hallitus panee oman erityisen tahtonsa yleisen kansantahdon sijaan, jonka ilmituojana jokaisen hallituksen tulee olla (III, 10). Itsessään suuria etuja saavutetaan luonnontilasta yhteiskunnalliseen elämään siirtyessä. Oikeudenmukaisuus tulee vaiston sijaan, oikeus ja velvollisuus välittömän aiheutumisen sijaan. Jos vapautta rajoitetaankin, niin on sen sijaan voimilla, tunteilla ja ajatuksilla suurempi mahdollisuus kehittyä. Lyhyesti, ihminen muuttuu tylsästä eläimestä henkiseksi olennoksi. Mutta sen pahempi, lisää Rousseau, alentavat uuden tilan väärinkäytökset usein ihmisen alemmaksi luonnontilaa! (I, 8.) Tämmöisenä on esitys ajatukseltaan vallan toinen, kuin aikaisemmassa teoksessa.

Kaikista Rousseaun varokeinoista huolimatta oli kirja kuitenkin periaatteiltaan niin radikaali, että hallitukset sekä monarkisessa Ranskassa että Geneven ja Bernin tasavalloissa ryhtyivät ankariin toimiin sitä ja sen tekijää vastaan. Niillä oli siinä suhteessa sama kohtalo kuin kolmannella ja tärkeimmällä pääteoksella.

_Emile_ ei Rousseaun omien sanain mukaan (kirjeessä Cramerille 1764) ole pedagooginen esitys, vaan filosoofinen teos, jossa koetetaan poistaa ristiriitaisuutta. Uskon, että ihminen luonnoltaan on hyvä, ja sen pahan välillä, jonka kokemus osoittaa. Kirjan tulee osoittaa, kuinka kaikki paheet tulevat ymmärrettäviksi, kun tutkii inhimillisen sydämmen historiaa, ja se kasvatusjärjestelmä, jota se esittää, on tässä ainoastaan kehyksenä.

Rousseau tahtoo, että tulee nojautua kokemukseen. Ja hän tahtoo rakentaa eikä repiä. Hän alkaa sanomalla, ettei ollenkaan tunneta lapsuutta. Ja se ihmisluonnon, etenkin lapsen luonnon tunteminen, jonka hänen kirjansa tahtoo antaa, on hänelle suuremmasta merkityksestä kuin se metoodi, jota hän neuvoo noudattamaan. Tärkeämmän kasvatuksen antaa luonto itse välittömästi kehittämällä voimia ja haluja; kaikki muut vaikutukset ja kaikki muu sekaantuminen on alistettava sen alle. Oppilaan on opittava oman kokemuksen kautta, itsetoiminnan kautta, hänen tulee olla luonnon eikä ihmisten oppilas. Kasvatuksen tulee ihmisten puolelta aluksi olla kielteisen, se on; sen tulee suojella turmiollisilta vaikutuksilta, ei positiivisen, ei suoranaisesti opettavan. Eikä Rousseau yksistään pane painoa kokemukselle yleensä. Hän väittää vielä, että kullakin ihmisellä on oma omituinen luontonsa, joka määrätköön, kuinka häntä on pideltävä. Senkin vuoksi siis on kasvatuksessa meneteltävä varovaisesti ja aluksi rajoituttava oppimaan tuntemaan luontoa. [17] -- Kullakin aikakaudella jokaisen yksilön elämässä on omituinen luonteensa. Ei mitään elämä n aikaa, ei myöskään lapsuutta saa sen vuoksi tehdä pelkäksi keinoksi tuleville ikäkausille. Emile on lapsuuden evankeliumi. Se vakuuttaa, että lapsuus on itsenäinen osa elämää, ei ainoastaan valmistus täysikasvaneeksi tulemiselle. Tämä juuri määrää Rousseaun pedagogiikan. "Minun metoodini", sanoo hän "perustuu ihmisten voimien mittaamiseen sen eri ikäkausina ja niiden toimien valitsemiseen, jotka soveltuvat näille voimille".

Tämän luonnon prinsiippinsä panee Rousseau sekä valistusta että oikeauskoisuutta vastaan. Perusajatuksensa kautta saavuttaa hän tämän kaksinaisen aseman. Järjen harjoittamista samoinkuin erityisten dogmien tyrkyttämistä on vältettävä niin kauvan kun mahdollista. Luonnon hyvyys on juuri siinä, että alusta pitäen -- ennenkuin mietiskely on herännyt, ja ennenkuin yhteiskunnan käskyt ja tavat pääsevät vaikuttamaan -- on harmooninen suhde voimien ja halujen välillä. Tämä sopusointuinen suhde on nyt säilytettävä, sen jälkeen kun mietiskely, mielikuvitus ja yhteiskunta ovat alkaneet vaikuttaa. Luonnon kasvatus edistyy hitaasti, mutta ihmiset ovat taipuvaisia ennen aikojaan sekaantumaan, siihen. Sen vuoksi onkin tärkeintä vaatia hyvältä henkiseltä sivistykseltä, että se hidastuttaa kehitystä.

Locke, joka niin monessa kohdassa on Rousseaun edeltäjä, arveli, että lapsen kanssa oli keskusteltava niin paljon kuin mahdollista. Sitä vastustaa Rousseau jyrkästi. Järki ei hänen käsityksensä mukaan ole erityinen, alkuperäinen voima, vaan kehittyy vasta, kun muut voimat ovat kehittyneet. Kasvatuksen tarkoitus on muodostaa järkevä ihminen: ei siis voi alkaa pitämällä ihmistä järkevänä! Niin tehden alkaisi lopusta ja tekisi tuloksen omaksi välikappaleekseen. Meidän mietteemme tulevat ulkoapäin, jota vastoin tunne tulee sisästä ja sen vuoksi kehittyy ensiksi. Tunteen ja intohimon tulee koneistoa käyttää. Vain sen saattaa ihminen omistaa, joka saattaa herättää hänessä harrastusta, mutta harrastuksen mahdollisuus riippuu siitä kehitysasteesta, millä yksilö seisoo. Liian aikainen ymmärryksen kehittäminen synnyttää sana viisautta, eikä tietoja, ja heikontaa henkistä voimaa.

Ettei lapsi saisi mietteitä, joita se ei kykene käsittämään, ja jotka eivät vastaa sen todellisia voimia ja haluja, tahtoo Rousseau siirtää uskonnollisen kasvatuksen nuoruuden ikään. Tähän Rousseau sovittaa kuuluisan _Savoijalaisen maapapin tunnustuksen_ osoittaakseen, missä hengessä uskonopetusta on annettava. Se panee tunteen ja sydämmen evankeeliumin selväksi vastakohdaksi kirkolle ja valistusfilosofialle. Lohdutuksen ja toivon kaipuu on ratkaiseva kriteeriumi. Se, jolla ei ole tunne-elämälle mitään merkitystä, lykätään syrjään, jollei sitä suorastaan hyljätä. Onko maailma ikuinen tai luotu, onko siinä yksi vai useampia periaatteita, siitä minä en tiedä mitään, ja mitä minulla on sen kanssa tekemistä! -- Ainoastaan mikä koskee välitöntä suhdetta Jumalaan, sen tahtoo Rousseau vahvistaa dogmiksi, suurilla kosmillisilla kysymyksillä ei siinä ole mitään merkitystä.

Puhuttuaan luonnollisen uskonnon totuuksista vastustaessaan materialismia, arvostelee hän positiivista uskontoa, etenkin ihmeitten ja ikuisen kadotuksen uskomista. Positiivinen uskonto perustuu historialliseen kertomukseen, pyhiin kirjoihin ja edellyttää sen vuoksi kovin paljon oppia. Tässäkin vetoaa Rousseau luontoon. Maapapin viimeinen neuvo nuorelle miehelle, jolle hän puhuu, on: Säilytä sydäntäsi semmoisessa tilassa, että sinä aina haluat Jumalan olemassaoloa, niin et koskaan epäile sitä!--

Painattaessaan pääteoksensa sai Rousseau apua ylhäisiltä ystäviltään. Vapaamielinen Malesherbes, joka oli senssuuriviraston esimies, ja vaarallisena hetkenä oli pelastanut Diderotin ensyklopedian, tarkasti hänelle käsikirjoitusta. Rousseau pysyi rauhallisena, vaikka eräs hänen ystävistään, jolle hän luki savoijalaisen maapapin tunnustukset, hämmästyneenä huudahti: "Mitä, kansalainen, se on kirjassa, joka painetaan Parisissa?" -- Talvella 1761-62 tunsi hän itsensä levottomaksi ja huolestuneeksi, mutta siihen oli syynä, että hän ollen sairaloisessa tilassa (häntä vaivasi rakkotauti) oli hyvin ärttyinen, ja kun painattaminen satunnaisesti keskeytyi, otaksui hän, että jesuiitat, joiden kasvatusopilliset periaatteet olivat aivan vastakkaisia, koettivat vääristää kirjan sisällystä! Pelastaakseen kuitenkin tärkeimmän, talletti hän jäljennöksen savoijalaisen maapapin tunnustuksesta erään geneveläisen tuttavan huostaan. Että juuri siihen aikaan puhuttiin jesuiittiveljeskunnan hajoittamisesta, perustui hänen luulonsa mukaan, huhuun, jonka muka jesuiitit itse olivat panneet liikkeelle, tehdäkseen vihollisensa huolettomiksi! -- On omituista Rousseaulle, että hän siten voi rakentaa kokonaisen järjestelmän pahan mielen ja satunnaisen tapahtuman perustukselle. Hänet saatiin rauhoittumaan, painatus jatkui pian taas säännöllistä menoaan, ja -- mikä oli hyvin harvinaista Rousseaussa -- hän käsitti, että väärä epäluulo oli vienyt hänet harhaan. Kirja ilmestyi sitten, kohta Contrat socialin jälkeen, keväällä 1762. Julkisesti puhuttiin siitä vähän, ja Rousseau luuli ystäviensäkin olevan hiukan välinpitämättömiä sen suhteen. Vain muutamat kiittivät häntä sydämmellisesti siitä, niin kuin matematiikan tutkija Clairault, joka selitti, että se oli lämmittänyt hänen vanhaa sydäntään. Silmiin pistävää oli, että Malesherbes kohta ilmestymisen jälkeen halusi kirjeitään takaisin; mutta Rousseau ei aavistanut mitään vaaraa. Vaino lähti juuri jesuiittain vastustajista. Mieleltään jansenistinen parlamentti, joka tahtoi osoittaa, että se koettaessaan masentaa jesuiittoja, ei tehnyt sitä siksi, että se olisi ollut laimea uskonasioissa, tuomitsi Emilen 9 p:nä Kesäk. 1762 poltettavaksi ja määräsi tekijän vangittavaksi. Hänen ystävänsä lähettivät Parisista edeltäpäin sanan Montmorencyyn. Keskellä yötä herätettiin Rousseau ja hän matkusti pois, juuri ennenkuin oikeudenpalvelijat tulivat. On mahdollista, että hänen ylhäiset suosijansa jouduttivat hänen pakoaan, koska heille olisi ollut epämukavaa, jos heidän suosikkinsa olisi tullut oikeuden eteen. Rousseau itse oli epäillyt, ettei kaikki ollut niin täyttä totta, kuin miltä se ensi pelästyksessä näytti. Kuitenkaan ei sen ajan Ranskassa, jossa epäilys ja fanatismi taistelivat ja vaihtelivat sekä hallitsevissa että kansassa, voinut olla varma mistään, joka nähdään monesta kuuluisasta oikeudenkäynnistä, niinkuin de la Barren, joka tapahtui kohta tämän jälkeen, ja joka herätti varovaisessa ja hyvin suojatussa Voltairessaki halun äkkiä matkustaa kylpemään Sveitsiin ja pyytämään Preussin kuninkaalta turvapaikkaa itselleen ja muille filosoofeille.

Kun Rousseau saapui Sveitsin rajalle, nousi hän vaunustaan ja suuteli maata posteljoonin suureksi hämmästykseksi. Mutta hän pettyi luullessaan tulevansa vapauden luvattuun maahan. Hän asettui toistaiseksi ystävän luo Yverduniin, Bernin alueelle. Genevessä jo 19 p:nä kesäk. oli poltettu Contrat social ja Emile ja oli käsketty vangitsemaan tekijä. Sinne hän ei siis saattanut mennä. Kohta sen jälkeen kielsi Bernin hallitus häntä oleskelemasta sen alueella. Hän turvautui silloin Neufchateliin, jota hallitsi Fredrik Suuri. Täällä vietti hän sitten muutaman vuoden ajan samanlaista idyllistä elämää maalaiskylässä Motiers, jota hän oli viettänyt Montmorencyssa. Näinä vuosina innostui hän kasvitieteeseen ja sai siten uutta aihetta luonnon helmassa kuljeksimiseen. Täällä oleskellessaan sepitti hän vastauksen Parisin arkkipiispalle joka oli lähettänyt paimenkirjan Emileä vastaan (_Jean Jacques Rousseau, citoyen de Genève à Christophe de Beaumont, archevêque de Paris_, duc de St. Cloud, pair de France etc. Amsterdam 1762). Tässä kirjoituksessa puhuu hän hyvin selvästi pedagoogisista ja uskonnollisista mielipiteistään. -- Kun Genevessä ei tahdottu peruuttaa hänen silmissään laitonta kirousta hänen ja hänen kirjojensa ylitse, luopui hän geneveläisestä kansalaisoikeudestaan, josta hän oli ollut niin ylpeä, ja julkaisi vastaukseksi eräälle geneveläiselle lakimiehelle, joka koetti puolustaa kaupunkinsa menettelytapaa, teoksensa _Lettres écrites de la Montagne_ (Amsterdam 1764). Uskonnollisten mielipiteiden perinpohjainen pohtiminen, etenkin ihmeitten arvosteleminen, tässä teoksessa herätti Neufchatelin papistossa suurta suuttumusta. Häntä vastaan saarnattiin, ei edes auttaneet Fredrik II:n yritykset saada innokkaita pappia pysymään levollisina. Alhaisoa yllytettiin häntä vastaan, ja häntä itseään pakotettiin pakenemaan. Pari kuukautta asui hän nyt pienellä, idyllisellä, Bielerjärvesssä sijaitsevalla St. Pierren saarella, jossa hän eli oikein mielensä mukaan. Hänen kuvauksensa elämästä täällä (katso etenkin Rêveries V) ovat parasta ja sominta, mitä hän on kirjoittanut. Hän olisi mielellään asunut koko loppuikänsä siellä, mutta saari kuului Berniin ja Bernin hallitus karkoitti hänet. Hän aikoi nyt hakea turvapaikkaa Korsikasta tai muuttaa Berliiniin. Hänet saatiin kumminkin taivutetuksi vastaanottamaan englantilaisen filosoofin David Humen tarjous seuraamaan häntä Englantiin, jossa hänestä oli pidettävä huolta. Hume ja Rousseau olivat hyvin erilaisia luonteiltaan,[18] mutta Hume tunsi todellista myötätuntoisuutta ranskalaista ystäväänsä kohtaan. Rousseau sai hyvän asunnon maalla, ja kaikki meni jonkun aikaa hyvin. Silloin kävi kivuloisuuden ja kestettyjen vainojen vaikutuksesta hänen mielensä kovin levottomaksi ja epäluuloiseksi, siinä määrässä että se yltyi melkein mielensairaudeksi, synnytti suorastaan ajoittaista hulluutta. Hän karkasi äkkiä Englannista, syytteli Humea ja muita mitä katkerimmin ja vietti nyt useamman vuoden kuluessa vaeltavaa elämää Pohjois- ja Etelä-Ranskassa. Hän luuli, että häntä hänen entiset ystävänsä oikein täyttä totta vainosivat. Kaikkialla mihin hän tuli, luuli hän huomaavansa jälkiä heidän juonistaan, joiden tarkoituksena oli panetella häntä ja tehdä hänet riippuvaiseksi. Tähän aikaan hänen Tunnustuksensa, joita hän monta vuotta sitten oli alkanut kirjoittaa, muuttuivat puolustuskirjoitukseksi. Käyttääkseen sitä aseena salaisia vihollisiaan vastaan, meni hän Parisiin 1770 ja luki siellä eri piireissä Tunnustuksiaan. Tämä teko tuotti hänelle vaan pettymystä; se mielenkiinto, joka omistettiin luennoille, ei tullut hänen asiansa osalle, vaan huvittavien tietojen ja juttujen. Lukemisen kielsi vihdoin (rouva d'Épinays'n kehoituksesta) poliisi. -- Parisissa elätti hän itseään nyt, niinkuin ennenkin nuottien kirjoittamisella. Vapaa-aikoina hän sävelteli tai tutki kasvia. Ei hän kuitenkaan voinut luopua koettamasta selittää ja puhdista itseään. Oli, kuin olisi hän ymmärtänyt, kuinka käsittämätön hänen persoonallisuutensa mahtoi olla maailmalle, jollei hän tekisi kaikkea sen valaisemiseksi. Hän valmisti silloin kolme vuoropuhelua, joilla on yhteinen nimi _Rousseau juge de Jean-Jacques_ (Rousseau tuomitsee Jean-Jacquesia). Ensimäistä niistä koetti hän turhaan sijoittaa Notre-Damen kirkon pääalttarille, saadakseen sen välttymään vihollistensa käsistä ja herättääkseen nuoren kuninkaan, Ludvig XVI:n huomiota. Viimeisissä muistiinpanoissa, joita hän valmisteli, _Rêveries d'un promeneur solitaire_ (yksinäisen vaeltajan unelmia), vallitsee lempeä maltillisuus ja hyvin runollinen mieliala.

Viimeiset kuukaudet ikäänsä vietti hän taas maalla, Ermenonvillessä, ulkopuolella Parisia. Täällä kuoli hän äkkiä 2 p:nä Heinäk. 1778. -- Huhu, että hän olisi surmannut itsensä, on aivan perätön.

Yhtä vähän kuin hän oli saanut rauhaa elämässä, yhtä vähän sai hän sitä haudassa. Vuonna 1794 muutettiin hänen ruumiinsa Pantheoniin ja asetettiin Voltairen viereen. Vuonna 1814 sanotaan hurjain klerikaalien ryöstäneen yöllä molemmat ruumiit ja heittäneen ne kuoppaan jossain kaupungin ulkoreunassa, virallisesti kuitenkin yhä vakuutetaan, että ruumiit ovat arkuissaan.[19] Arkut muutettiin 1821 Pantheonin kellariin, 1830 ylös jälleen, 1852 alas jälleen: niillä oli yhteiset vaiheet vallankumouksen aatteiden kanssa! Nyt ne -- luultavasti tyhjinä ovat maanalaisessa kappelissa. --

Rousseau oli oman luonteensa vastakkaisuuksien marttyyri, ihanteidensa ja olevien olojensa vastakkaisuuden marttyyri. Mutta juuri näiden jyrkkien ulkonaisten ja sisäisten vastakkaisuuksien vuoksi se, mikä hänelle oli korkeinta, kuvastui voimakkaassa loistossa, ja hän on vastakohdan lain perustuksella paraimpina hetkinään, tuntenut innostusta ja autuutta jommoista ainoastaan harvat ihmiset ovat tunteneet. Sen vuoksi juuri "Jean Jacques parka" rakasti elämää ja uskoi elämään.

IV.

Rousseaun filosofia.

1. Rousseaun pääkäsitteet ja hänen ajattelemisensa muoto.

Filosoofisilla aatteilla on ensiksi se merkitys, että ne ovat sen ilmituojia, mitä kulloinkin ajattelevissa ihmisissä liikkuu ja pääsee tajuntaan, toiseksi ne antamat aihetta elämän ja maailman arvostelemiseen ja luomat otaksumissa elämän ja maailman yhteydestä. Rousseaun filosofian merkitys oli ehdottomasti edellistä laatua; me emme muuta voi odottaakaan sen jälkeen, mitä olemme oppineet tuntemaan hänen elämästään ja persoonallisuudestaan. Voidaan huomata perusmuoto, joka ilmenee hänen käyttämiensä pääkäsitteiden muodostuksessa, ja joka on huomattavassa sopusoinnussa hänen elämänsä, hänen luonteensa ja hänen lahjojensa kanssa. Hänen ajattelemisensa symptomaattinen eli subjektiivinen luonne ei suinkaan estä siinä vallitsemasta sisäistä yhteyttä. Rousseau on itse aivan oikein (kolmannessa dialoogissa kirjaa Rousseau juge de Jean-Jacques) väittänyt varmaan varman yhteyden olevan olemassa hänen teostensa välillä, joka näkyy siitä, että hän askel askeleelta kulkee takaisin niihin edellytyksiin, jotka ovat hänen mielipiteittensä perustuksina, mutta jotka hän vasta Emilessä saattaa selvästi tuoda esille. Yhteys näkyy juuri siinä, että samat pääkäsitteet vallitsevat hänen kaikissa tärkeämmissä teoksissaan ja vähitellen tulevat tarkemmin määrätyiksi ja rajoitetuiksi.

Perusmuoto Rousseaun ajattelemisessa on vastakohta välittömän, alkuperäisen, itsessään rajoitetun, kokonaisen, vapaan ja yksinkertaisen toiselta puolen ja johdetun, suhteellisen, jaetun, riippuvaisen ja yhdistetyn välillä toiselta puolen. Toinen on elämän ehdoton toiminta, sisäisen voiman ja halun kannattama; toinen on se rajoitus, pakko ja jakoisuus, jonka elämän ulkonaiset suhteet siihen tuovat. Tätä ehdottoman ja suhteellisen, _absoluutin ja relatiivisen_ vastakohtaa Rousseau tarkoittaa luonnon ja sivistyksen vastakohdalla.

Rousseaun elämässä löysimme saman vastakohdan. Hän joutui kaikkien suhteiden ulkopuolelle: perheen, ammatin, uskonnon, valtion, ulkonaiset ja sisäiset seikat pakottivat häntä luonnon vapaaksi pojaksi, joka eli omassa sisäisessä maailmassaan. Taikka oikeammin häntä heitetään edestakaisin näiden kahden elämänmuodon välillä. Hänen luonteessaan ja lahjoissaan on tälle vastaava ristiriitaisuus, toisella puolella on innostus, alkuunpano, uudet alut, ajatusten sysäykset, kiihtyminen, toisella puolella yhtämittainen harrastus, työ, usein huonosti onnistunut työ saada eri aiheet ja aatteet yhteyteen.

Kun me nyt kysymme, mitä Rousseau oikeastaan tarkoittaa _luonnolla_, niin huomataan, että hän kolmea tietä on tullut tähän käsitteeseen, ja että nämä tiet alituisesti käyvät ristiin, niin ettei hän huomaakaan käyttävänsä sanaa luonto kolmessa eri merkityksessä. Hänen luonnonkäsitteensä on osaksi teoloogista, osaksi luonnon historiallista, osaksi psykoloogista alkujuurta. Esipuheessaan kirjaan Discours sur l'inégalité voi etenkin tutkia näiden kolmen käsitteen sekaannusta.