Part 6

Riita syttyi runon johdosta, jonka Voltaire kirjoitti, kun maanjäristys vuonna 1755 oli hävittänyt Lissabonin. Tämä tapaus kauhistutti koko aikakautta, ja oli monta, jotka epäilivät, kuinka saattoi uskoa kaitselmukseen sellaisia tapahtuessa. Näinä epäilykset puki Voltaire runossaan mitä jyrkimpään muotoon. Tämä tapaus oli järkähyttänyt sitä optimismia, jota hän tähän saakka oli kannattanut, ja hän arvosteli yrityksiä löytää sovittavaa selitystä. Hänen ajatusjuoksunsa on kyllä oikeutettu niiden pintapuolisten perusteiden rinnalla, joiden nojalla -- etenkin Leibnitzin todistusten ja Popen opetusrunon mukaan -- oli koetettu osoittaa, että kaikki pohjaltaan oli hyvää ja sopusuhtaista.

Semmoista onnettomuutta, joka tässä on tapahtunut, ei voida -- niin runossa sanotaan -- selittää jumalalliseksi rangaistukseksi. Olisiko Lissabon, tuo kirkollinen kaupunki, ollut jumalattomampi kuin Parisi, jossa tanssittiin iloisesti samaan aikaan kuin Lissabon kukistui? -- Kuvittelua olisi otaksua, että semmoiset onnettomuudet johtuisivat pahasta olennosta, mutta hyvästä olennosta ei niitä myöskään voi johtaa, niin kaavan kuin ajattelee sitä rajattomalla vallalla varustetuksi. -- Sopusointua koko maailmanjärjestelmässä ei saa selvitetyksi, kun kaikki sen osat kärsivät.

Tämä runo saattoi Rousseaun suureen mielenliikutukseen. Hänestä tuntui Voltairen usko todellisuudessa uskolta perkeleeseen. Kuinka saattoi hän otaksua, että kaikki oli huonoa, ja kuitenkin otaksua hyvän jumalan! Se tuntui hänestä mieltäliikuttavalta, että mies, joka oli niin runsaasti saanut osalleen kaikkea hyvää, tahtoi lisätä onnettomain surua ja epätoivoa synkällä kuvauksella. Rousseau oli itse synkin värin kuvannut elämää, mutta hänen perusajatuksensa oli aina ollut, että paha johtui siitä, että ihmiset käyttivät väärin kykyjään. Ja kun hän vetosi "luontoon", tarkoitti hän sillä, että siihen aina saattoi perustaa suuren toivon, että näistä epäkohdista saattoi päästä. Rousseaun silmissä oli elämän lähde puhdas ja voimakas, vaikka siitä virtaava vesi oli soaistua. Rajoituksessaan _Lettre à Voltaire_ (1756) pani hän oman käsityksen vastakohdaksi Voltairen käsitykselle.

Ei ole lainkaan ristiriitaista -- arvelee hän -- kokea kärsimyksiä yksityisessä ja kuitenkin otaksua sopusointua olevan kokonaisuudessa. Lause: kaikki on hyvää, on hyljättävä, koska se on ristiriidassa kärsimyksen todellisuuden kanssa. Mutta että kokonaisuus on hyvä, voimme uskoo, vaikkemme voi näyttää sitä toteen, kun emme tunne viimeistä yhteyttä kaikessa, joka kenties selittää, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä. Rousseau otaksuu yleisen kaitselmuksen mutta ei erikoista. Ei jokaista yksityistä asiaa, vaan asianmeno suuressa kokonaisuudessaan, on katsottava jumaluuden toiminnan välittömäksi seuraukseksi. Mutta emme me maailman harmoniasta päätäkään jumaluuden olemassaoloa. Vaan päinvastoin, siksi että me uskomme jumalaan, otaksumme maailmassa olevan sopusointua. Ja usko Jumalaan johtuu taas persoonallisesta tarpeesta. Ei teisti eikä ateisti voi näyttää toteen väitteitään. Sitten saattaa toivo painonsa vaakaan ja ratkaisee asian. Ei minusta itsestäni riipu, pitääkö minun uskoa vai ei: epäilyksen tila on liian raskas minun sielulleni, enkä minä kauvan voi pysyä häilyvässä tilassa; se puoli, joka sisältää suurimman lohdutuksen, pääsee voitolle, ja toivon paino hävittää järjen tasapainon.

Teoloogeja vastaan puolustaa Rousseau ensimmäisenä luonnonlakien keskeymätöntä järkähtämättömyyttä. Jos annetaan Jumalan vaikuttaa mielivaltaisesti asiain menoon, ei voida välttää syyttämästä häntä onnettomuuksista yksityisissä tapauksissa. Mutta samalla selittää hän myös, että koska pahan todellisuus on ristiriidassa jumaluuden otaksumisen kanssa, joka samalla olisi hyvä ja kaikkivaltias, niiksi silloin uhraa jumaluuden samalla kuin kaikkivallan? Jos on valittava näiden kahden erehdyksen välillä, niin Rousseau mieluummin uhraa kaikkivaltiuden, jättää sen pois jumaluuden ominaisuuksista. Mitä hän tässä kutsuu erehdykseksi muodostui myöhemmin hänen suoranaiseksi vakaumuksekseen (Emile IV, vielä selvemmin Lettre à M. de Beaumont 1763 ja Lettre à... 1769). Mutta hän ei ollut huomannut, että Voltaire runossaan viittasi samaan keinoon. Myös myöhemmin on Voltaire (Dietionnaire philosophique 1764 ja Le Philosoph ignorant 1766) kehittänyt tätä käsitystapaa.[12]

Rousseau ei vetoa yksistään itsensä ylläpitämisvaistoon, joka saattaa toivomaan viimeiseen saakka, vaan myös välittömään kokemukseen elämästä ja elämän nautinnoista, joka saattaa ihmisellä olla aivan riippumatta ulkonaisista eduista. Tämän välittömän elämänilon jättävät filosoofit mielellään huomaamatta -- arvelee hän -- kun he tahtovat tehdä tiliä olemuksen kanssa. Se onkin olemassa useammin yksinkertaisilla, oppimattomilla ihmisillä kuin oppineilla ja liiaksi sivistyneillä. -- Tähän liittyy, mitä Rousseau sanoo muutamissa katkelmissa (Streckeisen-Moultou s. 354 ja 356) myöhemmiltä ajoilta: "Elämä mahtaa itsessään olla hyvä, koskapahan elämä, joka on ollut niin vähän onnellinen kuin minun, saa minua surkuttelemaan sen loppumista." "Luonnollinen tila ihmisenkaltaiselle olennolle on tuntea tyytyväisyyttä olemisestaan." Se onkin ulkopuolella mietiskelyä oleva tila, jota Rousseau tässä ylistää. Ettei hän tässä ajattele ainoastaan puhtaasti vegetatiivista, hengetöntä tilaa, nähdään hänen teoksestaan Rêveries d'un promeneur solitaire (etenkin V). Välitön, onnellinen elämäntunne väreili hänessä etenkin hänen retkillään vapaassa luonnossa, tai kun hän virui veneessään, jota hän antoi virran kuljettaa. Silloin hänellä oli niitä hetkiään, joista hänen sydämmensä täyttä totta saattoi sanoa: "Minä tahtoisin, että tämä hetki kestäisi ainaisesti!" -- yksi niitä hetkiä, joita Goethen Faust niin kauvan turhaan ikävöi. Aika riensi, ei mitään halua tai levottomuutta ollut hänessä, ei mikään erikoinen aistimus pyrkinyt huomioon, ei liikkunut myöskään muistoja eikä toivomuksia, ja kuitenkin oli hänestä, kuin koko hänen olemuksensa olisi sulautunut yhteen, ja se tyytyväisyys, joka täytti mielen, johtui hänen sisäisimmästä olennostaan. Itse sisäisimmän, eheän elämän tunne. Nämä hetket, joissa, "tahto elämiseen", käyttääksemme Schopenhauerin puhetapaa, oli uinunut, ja elämä kuitenkin väreili voimakkaasti hänessä, tarjosivat Rousseaulle tärkeimmän kokemuksesta johtuvan todistuksen olemuksen hyvyydestä. Hänen suuri ansionsa on tämän onnen lähteen löytäminen; missä se uhkuu, siellä on kosteikko, vaikka koko muu elämä olisi erämaata. Mitä keskiajan mystikot löysivät luostarin hämärästä kopista, sen löysi Rousseau vapaasta luonnosta. Hän on tehnyt mystisyyden maalliseksi, osoittanut sen merkityksen virkistävänä voimana ja näyttänyt, että sitä voi käyttää jokaisessa inhimillisessä elämässä.

Vedotessaan persoonalliseen onneen ja toivon haluun ja välittömään elämäntunteeseen on Rousseau pannut toimeen periaatteellisen muutoksen uskonnollisfilosoofisessa katsantotavassa. Ja tämä muutos käy sitä voimakkaammin näkyviin sen kautta, että Voltaire ja Rousseau dogmaattisessa suhteessa eivät ole niinkään eri mieltä kuin näyttää. Heidän uskonoppinsa eivät ole erilaisia vain perustunnelmansa olemuksen suhteen, heidän "kosmiset elämäntunteensa" Rousseau saattoi huolimatta kaikista elämän varjopuolista hänen ulkopuolellaan ja hänessä itsessään syvästi tuntea elämän arvon ja suuresti kunnioittaa elämän ydintä. Voltaire ei ymmärtänyt tunnetta, kun se tuli hyvin monitaitteiseksi, vastakkaisten kokemusten määräämäksi. Tuhmuutta tai teeskentelyä, se oli hänen tavallinen selityksensä semmoisissa tapauksissa. Lauseessa "Te huudatte, kaikki on hyvää! surkealla niinellä", kuvaa hän (samoinkuin myöhemmin Candidessa) vastakohtaa, joka on toivon ja rohkeuden ylläpitämisessä keskellä kärsimystä. Jean Jacques parka oli kokenut, että elämä on moninainen ja kirjava asia, jota ei saa mahtumaan yhteen ainoaan kaavaan, ja että se tunne, joka kuvastaa elämän onnea ikäänkuin summassa, ei sen vuoksi myöskään saata olla aivan yksinkertainen. Hänen sisässään samoinkuin hänen kohtalossaan kasvoi ruusuja ohdakkeiden joukossa. Mutta ruusuja ne olivat silti. --

Rousseau lopetti kirjeensä sanomalla, että hän taistelussa etuluuloja vastaan ja uskonvapauden puolesta kenties oli Voltairen puolella. Sanoopa hän, että hän mieluummin tahtoo olla kristitty Voltairen tavalla, kuin Parisin teoloogien tavalla. Ja hän kehoittaa Voltairea käyttämään runollisia lahjojaan sen uskonnollisen ja moraalisen uskon esittämiseksi, jota kukin yhteiskunta tarvitsee.

Vastauksessaan valittaa Voltaire, että sairaus estää häntä käsittelemästä aihetta. Hänen varsinainen vastauksensa tuli -- Rousseaun mielestä -- myöhemmin: Candidessa. Jos tämä kirja, joka ei vedä vertoja Voltairen muille romaaneille (esim. l'lngénulle) lie vastaus Rousseaulle, todistaa se, kuinka vähän Voltaire on käsittänyt tätä. Hän kehittää edelleen, mitä hän oli sanonut runossa Lissabonin perikadosta. Sitä lausetta, josta hän erittäin tekee pilkkaa: "Erityiset onnettomuudet muodostavat yleisen onnen", oli Rousseau suoraan väittänyt vastaan. Voltairen arvostelu sattui Leibnitzin ja Popen järjestelmälliseen optimismiin, vaan ei Rousseaun kantaan. Ja kun hän viimein sanoo yksinkertaista ja tasaista työtä, -- "maansa viljelemistä", -- ainoaksi keinoksi, niin tulee hän oikeastaan samaan tulokseen kuin Rousseau: että kysymystä ei voida ratkaista teoreettisesti, vaan ainoastaan persoonallisen tahdon kautta, ja että on palattava suuriin, yksinkertaisiin elämänarvoihin, jotka eivät koskaan petä. --

Rousseaun, kirje Voltairelle oli aiottu ainoastaan tätä itseään varten. Kuitenkin se muutamia vuosia myöhemmin painettiin, ja Rousseau kirjoitti silloin (1760) kirjeen Voltairelle ilmoittaen hänelle, että tämä julkaisu oli tapahtunut hänen suostumuksettaan. Mutta hän käytti samalla tilaisuutta lausuakseen, ettei hän pitänyt hänestä, vaikka hän olikin hänen innokas oppilaansa. Sillä Voltaire on turmellut Geneven ja vieroittanut Rousseaun kaupunkilaiset hänestä. "Ei se ole minun syyni", sanoo Rousseau, "etten minä voi kunnioittaa muuta teissä kuin teidän lahjojanne!" [13] Ei ole ihme, ettei tämä selitys tehnyt Voltairea leppeämmäksi. Toisia seikkoja tuli lisäksi, jotka tulta lietsoivat. Kun Rousseaun kirjoja poltettiin, ja häntä itseään vainottiin, sillä välin kun Voltairen nimettömiä, mutta kyllä tunnettuja kirjoja suvaittiin Ranskassa ja Genevessä. Siksi että Voltaire oli hyvä ystävä vallanpitäjäin kanssa, ei Rousseau voinut olla ivailematta tätä seikkaa kirjoituksessa Lettres de la Montagne. Nyt raivostui Voltaire ja kirjoitti nimettömän häväistyskirjoituksensa "Kansalaisten tunteet", joka on painettu 42 nidoksessa (s.76) Beugnotin julkaisemaa laitosta. Hän kuvaa siinä Rousseaun muun muassa ihmiseksi, joka kärsii siveettömän elämän seurauksista, ja joka kuljettaa muassaan paikasta paikkaan onnetonta naista, jonka äidin hän on surmannut ja jonka lapset hän on hylännyt, -- ihmiseksi, joka on "kieltäytynyt kaikista luonnollisista tunteista ja luopunut kaikesta uskonnosta". Kirjoitus oli kyhätty geneveläisen teoloogin naamiota käyttämällä, ja naamioitusta oli niin hyvin noudatettu, että Rousseau kuolemaansa saakka uskoi, että sen oli kyhännyt muuan hänen entinen ystävänsä, joka oli pappina Genevessä. Tässä kirjeessä olevat syytökset saivat Rousseauta muuttamaan itsebiograafiansa suunnitelmaa, hän siitä huomasi tarpeelliseksi tehdä tunnustuksia ja puolustaa itseään puhdistaakseen itseään jälkimaailman edessä.

Yksityisissä kirjeissään nimittelee Voltaire tästä lähtien Rousseauta mitä kiivaimmilla ja pilkallisimmilla nimityksillä. Rousseau on viekas veli, Judas, joka on pettänyt filosofian, hullu koira, joka puree kaikkia, Diogenes, eli oikeammin Diogeneen sekasikiö (vaikka "hän joskus puhuu kuin Plato") j.n.e. Hänen kirjoistaan ei paremmin puhuttu. La Nouvelle Heloïse oli Voltairen mielestä porttolassa kirjoitettu (mitä ensimmäiseen puoliskoon tulee) ja hulluinhuoneessa (mitä toiseen osaan tulee). Emilestä arvelee Voltaire, että se on joutuva unohduksiin kuukauden kuluttua -- paitse kolmeakymmentä sivua siitä (savoijalaisen papin tunnustukset), joista on oikein vahinko, että tämä roisto on ne sattunut kirjoittamaan![14] -- Voltairelle oli pääasia koota kaikki taisteluun kirkollista tyranniutta vastaan, ja silloin huomasi hän äkkiä, että hänen kimppuunsa oli käyty takaa. Kaikkina aikoina on semmoisia, jotka siinä määrässä ovat kiintyneet hetkelliseen puoluejakoon, että he lukevat jokaisen, joka ei pidä yhtä heidän kanssaan, kuuluvaksi vastapuolueeseen. He eivät käsitä uusia mahdollisuuksia, uusia näkökantoja, jotka saattavat viedä paljoa kauvemmaksi, kuin mihin ajan ryhmitykset ovat huomionsa kiinnittäneet.

Muutamassa suhteessa on mahdotonta tuomita Voltairen ja Rousseaun välillä. Rousseau on jossain sanonut kritiikistä ja satiirista, että se ainoastaan soveltuu lamppujen puhdistamiseen. Mutta onhan ylitä tärkeätä, että lamppu puhdistetaan, kuin että siihen pannaan uutta öljyä. Voltairella ja Rousseaulla oli kummallakin oma tehtävänsä. Traagillista on, etteivät he, luonteittensa erilaisuuden vuoksi voineet täyttää tehtäviään yhteen törmäämättä. Rousseausta on kuitenkin myönnettävä, ettei hän koskaan unohtanut kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan Voltairea kohtaan. Kun lopulla Voltairen ikää oli pystytettävä kuvapatsas hänelle, niin merkitsi Rousseaukin itsensä osalliseksi köyhyydestään huolimatta Voltaire, joka ei yhtä hyvin voinut unohtaa, koetti turhaan saada hänen nimeään listalta! -- Ja jos me kysymme, missä alkuaiheet olivat uuteen uskoon, uuteen runouteen, uuteen filosofiaan, ei vastauksesta voida epäillä. Suurta on poistaa entisyyden silmiltä suomut, mutta suurempaa on pitää huolta, että on aiheita, joista tulevaisuuden vilja saattaa kasvaa.

6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan.

Montmorencyn metsissä unohti Rousseau Parisin ja huonot ystävät ja antoi haaveksivalle mielikuvitukselleen täyden vapauden. Me olemme jo kuulleet, mihin suuntaan se kulki. Itse selittää hän mielialojaan ja kuvittelukaan tähän aikaan vastavaikutukseksi sille ankaralle profeetanpuhetavalle, jota hän heräämisensä ja moraalisen uudistuksensa jälkeen oli alkanut käyttää aikalaisilleen puhuessaan. Suru, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut -- maman oli liian äidillinen ja Therèse oikeastaan vaan taloudenhoitaja -- ja se kohtuuttomuuden tunne, jonka tämä suru synnytti, liikutti hänet usein kyyneleihin, joitten valtaan hän mielihyvällä antautui. Liian liikuttava pehmeys! huudahtaa hän. -- Rousseaun elämässä saattaa hyvin tutkia tunteitten vastavaikutuksia. Samoinkuin halpamaisuutta hänessä seurasi katumus tai ylevä innostus, siten seurasi vireä toiminta ulospäin tunnelmain sisällistä aaltoilua ja mielikuvien keveätä leikkiä. Toinen puoli hänen persoonallisuudestaan vaati oikeutensa. Se vei hänet taas epäjohdonmukaisuuteen -- sillä se sai hänet, joka äsken oli pannut vastalauseen kirjallisuutta ja taidetta vastaan, itsensä kirjoittamaan romaanin. Hän itse tunsi tämän epäjohdonmukaisuuden, ja hän on rehellisesti myöntänyt, että sen saattaa ainoastaan selittää hänen persoonallisuutensa vastakkaisten ainesten itsenäisen voiman kantta. Tämäntapaisia vastakkaisuuksia on kai jokaisessa; mutta ainoastaan Rousseaun kaltaisessa luonteessa kehittyvät kumpikin puoli täyteen määräänsä. Esipuheessa La Nouvelle Heloïseen sanoo hän "vaaditaan meitä aina olemaan johdonmukaisia; minä en luule sitä ihmiselle mahdolliseksi; mutta aina on mahdollista olla rehellinen -- ja sitä minä koetan olla."

Mielikuvitus muodosti ensin maailman täydellisiä olentoja, ihania ja jaloja naisia, hyviä ja uskollisia ystäviä -- jommoisia hän ei ollut todellisuudessa nähnyt. Myöhemmin muodosti hän olentonsa selväpiirteisemmiksi ja todellisemmiksi, ja me tiedämme, mistä hän sai mallin siihen. Toiminta sijoitettiin seutuun, joita erityinen loisto hänen muistissaan kirkasti, -- Vevayhin ja Clarensiin Genevejärven rannalle. Byron on myöhemmin sanonut, ettei mikään muu paikka olisi soveltunut sille aineelle, jota Rousseau tahtoi käsitellä romaanissaan _La Nouvelle Heloïse_.

Aluksi Rousseau pani paperille mielikuvansa ajattelematta kirjan kirjoittamista. Kun hän päätti julaista romaanin, aikoi hän siinä ylistää rakkautta ja puolustaa sen luonnollista oikeutta ja puhtautta, hän tahtoi käyttää uutta muotoa jatkaakseen suurta taisteluaan luonnon, puolesta sivistystä ja yhteiskuntaa vastaan. Se se etenkin vaikutti kirjan ilmestyessä. Siinä kuvataan intohimoista rakkautta ja täydellistä antautumista ilman sitä raffinementtia, sitä kevytmielisyyttä, jota ajan kirjallisuus muuten oli täynnä. Se oli suurempisuuntaista rakkautta, kuin mitä oltiin totuttu näkemään. Kirja on käännekohtana kirjallisuudessa. Siinä käsiteltiin vanhaa, mutta aina uutta ainetta, mutta uudella raittiudella ja sillä innostuksella, jonka Rousseau aina saa työhönsä, kun hän tekee työtä koko sielullaan. Ja tässäkin hänen: oman persoonallisuutensa oleellisempia puolia pääsi ilmoille. Ettei kirja voinut olla olematta oman aikansa lapsi, on luonnollista, mutta ei kukaan kirjallisuushistoriallisesti sivistynyt lukija voi olla huomaamatta uuden virtauksen esiintymistä.

Päähenkilö, Julie, on kaunis sielu. Hän seuraa oman sydämmensä evankeeliumia tarvitsematta mitään järkeä tai ulkonaista auktoriteettia. Hän antautuu kokonaan ja täydellisesti ja uskaltaa äärimmäisen jotta, hänen rakkautensa pääsisi voitolle. Rakastaja St. Preux, on passiivinen luonne, täydellisesti riippuvainen Juliesta, joka toimii hänen puolestaan ja joka tilassa ratkaisee yhteisen kohtalon. Ratkaiseva hetki tulee, kun neidon aatelinen perhe vastustaa hänen naimistaan köyhän alhaista sukua olevan miehen kanssa. Hänen on valittava, tahtooko hän saattaa vanhempansa epätoivoon kenties jouduttaa sairaan äitinsä kuolemaa, vai onko hänen luovuttava rakastetustaan, -- ja hän päättää ankaran taistelun jälkeen valita jälkimmäisen. Hän, menee naimisiin sen miehen kanssa, jonka isä on hänelle määrännyt, ja niin pian kuin hän on tullut hänen vaimokseen, taivuttaa hän intohimon velvollisuudentunteen alle. Tässä tulee esille toinen motiivi, joka oli määräävänä kirjan loppuosaa valmistaissa. Hän ei yksistään tahtonut puoltaa rakkauden oikeutta ja puhtautta, vaan myös avioliiton pyhyyttä. Ja tämän moraalisen tarkoitusperän piti olla ikäänkuin puolustuksena romaaninkirjoittamiselle. "Sivistyneissä" piireissä oltiin hyvin ankaria nuoren neidon erehdyksiä kohtaan, jota vastoin vain hymyiltiin vaimon uskottomuudelle, ja mieluummin sallittiin äidille kaksikymmentä rakastajaa kuin tyttärelle yksi. Tätä vastaan pani Rousseau vastalauseen, ja kieltämättä on kirjassa jonkun verran yhteyttä näiden kahden tarkoitusperän välillä. Mutta hän oli ottamalla nämä molemmat mukaan, ottanut suorittaakseen vaikean tehtävän, ottanut kuvatakseen muutosta Julien luonteessa; sillä hänen persoonassaan yhtyvät molemmat tarkoitusperät. Mutta tätä tehtävää hän ei ole voinut suorittaa. Muutos tapahtuu aivan päällisin puolin. Myöntääpä Rousseau, että muutos on näennäinen. Sillä samoinkuin keskiaikainen Heloïse yhä rakasti Abailardia luostarilupauksestaan huolimatta, samoin Julie yhä rakastaa St. Preuxia aviolupauksestaan huolimatta. Eräässä kirjan kauniimmista ja hienoimmista kohdista -- huvimatkalla La Meillerieen -- tunkee hillitty tunne esille, ja kuolinvuoteellaan tunnustaa hän, ettei hän koskaan ole herennyt rakastamasta St. Preuxia. Julie kuolee nuorena, onnettomuuden kautta. Jää siis ratkaisematta, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi jatkanut elämäänsä. Niin suurella vaivalla aikaan saatu yritys, todistaa täydellinen resignatsiooni mahdolliseksi, johtaa siis vain ristiriitaisuuksiin kirjassa.

Kolmaskin näkökohta pääsi vaikuttamaan Rousseaun kirjan valmistuessa. Hän on käyttänyt kirjaa kehyksenä yhteiskunnallisille, kasvatusopillisille ja uskonnollisille aatteilleen, ja kirjan kirjemuoto sallii siihen helposti sovittaa pitkiä esityksiä, joita tekijä tarvitsee saadakseen sanottavansa sanotuksi. Monet esitykset ovat Julienkin kirjeissä. Siinäkin hän muistuttaa keskiaikaista esikuvaansa, joka (kenties kuitenkin juuri saadakseen aihetta kirjeenvaihdon jatkamiseen) muun muassa lähetti Abailardille pitkän listan teoloogisia kysymyksiä; -- erotus vaan on, että Julie pikemmin selittää kuin kysyy. Nuori neito muuten rakastaa melkoisesti saarnaamista ja kutsuukin itseään leikillä saarnaajattareksi. -- Niin huomattavia kuin monet näistä selityksistä ovatkin, niin vaikuttavat ne kuitenkin väsyttävästi ja ovat kieltämättä väärissä paikoissa, Rousseaun on usein vaikea perustella, kuinka hänen henkilönsä aina ja kaikkialla ja joka tilaisuudessa löytävät kynää ja läkkiä käytettäväkseen.

Vieläkin on yksi tarkoitus La Nouvelle Heloïsessa, etenkin sen viime osassa. Juliessa ja hänen miehessään, herra de Wolmarissa tahtoi Rousseau kuvata kahta jaloa ihmistä, joista toinen oli uskovainen ja toinen vapaa-ajattelija. Tämän kuvauksen kautta tahtoi hän lieventää ensyklopedistain ja heidän vastustajainsa väliä, joka -- sen mukaan mitä hän sanoo Tunnustuksissa oli käynyt niin ankaraksi, että voitiin peljätä kansalaissodan syttyvän. -- Julien uskonnollisuus ei ole kuitenkaan kirkollinen; se oli Rousseaun oma uskonto, jossa ainoastaan mystillinen puoli oli voimakkaammaksi kuvattu.

Kirjallisuushistorian tehtävä on tarkastaa tätä etevää kirjaa sen yksityiskohdissa ja sen aseman mukaan romaanikirjallisuuden kehityksessä. Tässä on huomautettava ainoastaan niitä puolia, jotka etenkin ovat kuvaavia Rousseaulle. Ensinnäkin se intohimon haaveilu ja innostuksen mieliala, joka on vallalla kaikkialla, jossa tekijä itse ei ole raffineeratun aikansa tai oman retoriikkansa kahleissa tai omiin dogmeihinsa syöpynyt. Rakkautta, kirjan pääaihetta kuvatessa tulee tämä mieliala etenkin esille. Että rakkaus on vakava asia, josta voi tulla "meidän elämämme suuri tapahtuma", ei kenties koskaan ole osoitettu syvemmin ja perinpobjaisemmin kuin Julien luonteessa. Kuvatessaan rakkaussuhteen puhtautta, jossa luonnon ääni todella kuuluu, käsittelee Rousseau, niinkuin jo on mainittu, elämänsä pääkysymystä. "Eikö totinen rakkaus" -- kysyy Julie -- "ole puhtain kaikista siteistä? -- -- -- Eikö rakkaus itsessään ole puhtain samoin kuin se on virein vietti meidän luonteessamme?... Eikö se saata perikatoon alhaisia ja matelevia sieluja, innostuttaessaan suuria ja voimakkaita? Ja eikö se jalostuta kaikkia tunteita, eikö se tee meidän olentoamme kaksinkertaiseksi ja kohota meitä yläpuolelle itseämme?" Päinvastoin kuin sosiaalisten erilaisuuksien laki viittaa rakkaussuhde korkeampaan lakiin, joka tekee kaikki saman arvoisiksi; mutta tähän ei Rousseaun taide ole riittänyt, tai oikeammin hänen sopimaton moraliseeraamisensa on tehnyt lopun hänen taiteestaan. -- Juliessa hän on kuvannut tunneihmistä, kaunista sielua. Hänen elämänsä on tunnetta ja hän antaa tunteiden ohjata elämätään. Tunne yltyy liialliseksi monin kohdin, etenkin kun St. Preux kiihkeän kohtauksen jälkeen puhuttelee itse tunnetta: "oi tunne, tunne, suloinen kun sielu! onko semmoista rautaista sydäntä, jota sinä et koskaan olisi liikuttanut" j.n.e. -- Kuvatessaan elämää maalla rauhallisissa oloissa, mutta keskellä luonnon ihanuutta on Rousseau tilaisuudessa päästämään valloilleen rakkautensa idylliin ja luontoon, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta ylistääkseen maaelämää kaupungin kustannuksella ja vastustaakseen yltyvää muuttaa maalta kaupunkiin pitäen sitä vaarallisena ajan merkkinä. --