Part 4

Ennenkuin se ilmestyi teki Rousseau Therèsensä kanssa matkan synnyinkaupunkiinsa (1754). Hänen arvossa pidetty kirjallinen nimensä tuotti hänelle hyvän vastaanoton, ja hän iloitsi suuresti saadessaan taas olla kotikaupungissaan. Sitä hän vaan suri, että hän kääntyessään katolinoppiin oli kadottanut kansalaisoikeutensa; saadakseen sen takaisin kääntyi hän jälleen protestanttiseen oppiin. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että hän peruutti sen teon, johon hän oli ahtanut viekoitella itsensä karkulaisena ja nälistyneenä oppipoikana. Vaikka hän jonkun aikaa oli innokkaasti ottanut osaa katolilaiseen jumalanpalvelukseen, eivät erityiset uskonkappaleet ja kirkonmenot koskaan olleet mitään erikoista hänelle merkinneet. Rouva de Warensin kautta -- niinkuin Eugen Ritter on osoittanut -- hän kallistui pietistiseen mystisyyteen, joka oli taipuvainen pitämään ulkonaista sivuasiana. Muutamia vuosia ennen takaisinkääntymistään kirjoitti hän (1751) kirjeen [6] eräälle ystävälleen, joka oli katolilainen pappi, sanoen siinä, että kaikista surullisista siteistä, jotka sitovat ihmisen johonkin esivaltaan, on tämä siedettävin, koska se antaa tilaisuutta tekemään niin paljon hyvää. Kirje päättyy seuraavasti: "Minä taivun siihen, että te opetatte ihmisille kaikki katkismuksen mahdottomuudet, kunhan te vaan samalla opetatte heitä uskomaan jumalaan ja rakastamaan hyveitä. Tehkäät heistä kristityltä, jos niin pitää olla, mutta älkää unohtako välttämätöntä velvollisuutta, että teidän tulee tehdä heistä hyviä ihmisiä!" Tämä ei todista erikoisesti oikeauskoista mielialaa. Tunnustuksissaan (VIII) lausuu hän jälleenkääntymisestään seuraa vaan tapaan: "Minä ajattelin, että evankeeliumi oli sama kaikille kristityille, että perusopeissa saatettiin tulla erimielisyyteen ainoastaan, kun koetettiin selittää, mitä ei voitu ymmärtää, ja että sen vuoksi hallitsijan oli kussakin maassa määrättävä sekä jumalanpalveluksen muoto että käsittämättömät uskonkappaleet... Seurustelu ensyklopedistain kanssa ei ollut saanut minun uskoani horjumaan, vaan päin vastoin vahvistanut sitä, mihin lisäksi oli vaikuttanut minun luontainen vastenmielisyyteni kaikkia väittelyitä ja puolueita kohtaan. Tutkimalla ihmistä ja maailmaa olin tullut huomaamaan, että luonnossa on tarkoitusperiä, ja olin oppinut uskomaan sitä hallitsevaan järkeen. Lukemalla raamattua, etenkin evankeeliumia, jota minä olin useamman vuoden kuluessa harjoittanut, olin minä alkanut halveksia niitä pikkumaisia ja turhanpäiväisiä selityksiä, joita käyttivät Jeesuksen Kristuksen sanoista semmoiset, jotka kaikkein vähimmin kykenivät häntä ymmärtämään. Filosofia oli pääasiallisesti liittänyt minut siihen, mikä uskonnossa oli oleellista, mutta vapauttanut pikkumaisesta muodollisuudesta, jolla ihmiset olivat sen jumittaneet. Ja arvellessani, että järkevä ihminen ei kahdella tavalla saata olla, kristitty, arvelin minä, että kaikki muoto ja järjestys kussakin maassa oli lain kautta määrättävä. Tästä niin järkevästä, rauhallisesta ja sosiaalisesta periaatteesta, jonka vuoksi minua on niin kauheasti vainottu, seurasi, että kun minä tahdoin olla kansalainen omassa isänmaassani, täytyi minun kääntyä protestantiksi ja palata takaisin isänmaassani vallitsevaan uskontoon."

Kääntyminen tehtiin hänelle helpoksi, ja siitä pitäen saattoi Rousseau useamman vuoden kuluessa kutsua itseään Geneven kansalaiseksi Hän oli, synnyinkaupungissaan oleskellessaan, hyvin kiintynyt sen sisäisiin politillisiin oloihin, joita hän siihen saakka ei ollut täysin käsittänyt. Monet niistä, joiden kanssa hän siellä seurusteli, kuuluivat vastustuspuolueeseen ja olivat uutterasti! tutkineet kaupungin asetusten historiaa. Nämä seikat vaikuttivat suuresti Rousseaun myöhempään politilliseen filosofiaan. Tähän aikaan alkoi hän uudestaan miettiä aatetta, jota hän jo Venetsiassa oli tuuminut, valtiomuotoja käsittelevää teosta, josta myöhemmin muodostui Contrat social.[7] Tässä kuuluisassa teoksessa on Rousseaulla erityisesti hänen synnyinkaupunkinsa mielessä.

Myös toiseen hänen myöhemmistä kuuluisista teoksistaan syntyi alku tällä matkalla. Yhdessä Therèsen ja muutamien ystävien kanssa teki hän venematkan pitkin Genevenjärveä käyden uudestaan Vevayssa ja Clarensissa, johon La Nouvelle Héloïse sitten sijoitettiin. -- Rousseau näki Geneven matkalla viimeisen kerran rouva de Warensia ja auttoi häntä pienistä varoistaan.

Rousseau oli niin tyytyväinen Geneven matkaansa, että kun hän palasi takaisin Parisiin oli hänellä aikomus järjestää asiansa niin, että hän ensi keväästä olisi voinut asettua synnyinkaupunkiinsa. Hän oli jo kauvan sitten kyllästynyt suuren kaupungin elämään. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään. Kun Discours sur l'inégalité ilmestyi, herätti se suurta suuttumusta Geneven viranomaisissa, vaikka -- tai kenties jumi senvuoksi -- se oli omistettu Geneven tasavallalle. Siihen tuli lisäksi, että Voltaire oli asettunut asumaan aivan lähelle Geneveä ja oli vilkkaassa yhteydessä kaupungin johtavien ja etevien perheiden kanssa. Rousseau arveli, että Voltaire jo pelkällä läsnäolollaan vaikuttaisi siihen suuntaan, johon kehityksen juuri ei pitäisi mennä. Voltaire tahtoi tehdä Genevestä pienen Parisin, jota vastoin Rousseau tahtoi säilyttää synnyinkaupunkinsa vapaana vieraasta liikanaisesta sivistyksestä ja pysyttää sen antiikkisessa yksinkertaisuudessaan.

Hän tuli sittenkin jättäneeksi Parisin. Hänen suosijattarensa rouva d'Epinay tarjosi hänelle asunnoksi puistohuoneensa, nimeltä l'Ermitage, joka oli lähellä hänen maatilaansa Parisin reunassa, likellä suuria metsiä Montmorencyssä. Kauvan oli hän suuresti halunnut päästä maalle asumaan. Sanoopa hän Tunnustuksissaan, että hänen pyrinnöillään päästä eteenpäin maailmassa oli ollut päämaalina toteuttaa tämä toivomus. Kun hän aikaisin keväällä 1756 muutti l'Ermitageen, huudahti hän: Vihdoinkin olen minä siis saavuttanut kaikki, mitä olen toivonut. Hänen ystävänsä ensyklopedistat tekivät hänestä pilkkaa ja väittivät, ettei hän kauvan viihtyisi maalla. Itse arveli hän nyt tulleensa oikeaan ilmastoonsa, ja hän eli ensi aikansa maalaiskiihkossa, samoillen metsät ristiin rastiin, tutkien kaikkia teitä ja polkuja. Kun hän oli rauhoittunut, ryhtyi hän taas kirjalliseen toimeensa, ja se aikakausi, joka nyt alkoi (1756-1762), tuli hänen elämänsä hedelmällisimmäksi, jolloin hänen suuret teoksensa valmistuivat. Mutta siitä tuli myös hänelle murrosaika. Menneiltä ajoilta toi hän muistoja, jotka alkoivat yhä enemmän painaa häntä.

Niinkuin jo mainittiin, ei Rousseau pitänyt itseään kykenevänä elämään yhteiskunnallista elämää, kestämään sen siteitä ja täyttämään sen velvollisuuksia. Hän olikin aina koettanut elää romantillisen mustalaisen tavoin. Mutta nythän mustalainen oli sitonut naisen itseensä, ja saanut lapsia hänen kanssaan. Hän oli sittenkin joutunut yhteiskunnallisiin suhteisiin. Tämän ristiriidan ratkaisi hän lähettämällä lapsensa (viisi luvultaan), heti niitten synnyttyä, löytölasten huoneeseen. Ensi kerran teki hän sen, sen enempää miettimättä; hän noudatti periaatteita, jotka näistä asioista olivat vallalla hänen silloisissa seurustelupiireissään. Myöhemmin koetti hän perustaa ja puolustaa menettelyään. Hän oli köyhä ja kivulloinen eikä voinut ylläpitää lapsiaan, ei hän myöskään tahtonut luovuttaa niitä Therèsen perheelle eikä ylhäisille suosijoilleen. Hän arveli silloin olevansa oikeutettu katsomaan itseään Platon valtion jäseneksi ja jättämään yhteiskunnalle ylläpidon ja kasvatuksen, ja hän lohdutti itseään, että lapsille tulisi siten parempi olla, kuin jos hän itse kasvattaisi heitä: heistä oli tuleva käsityöläisiä ja maanviljelijöitä eikä maankiertäjiä. -- Häneltä jäi kuitenkin huomaamatta se tosiasia, että kuolevaisuus löytölasten joukossa oli hyvin suuri, ja että niistä joutui melkoinen osa pahantekijöiksi ja kevytmielisiksi.

Hän katuikin syvästi tekoaan. Émilen alussa kirjoittaa hän: "Joka ei voi täyttää isän velvollisuuksia, ei ole oikeutettu isäksi tulemaan. Ei köyhyys, työ, eikä ihmispelko voi vapauttaa häntä ylläpitämästä lapsiaan ja itse niitä kasvattamasta. Hyvät lukijat, uskokaa minua: minä ennustan jokaiselle, joka raatsii laiminlyödä niin pyhiä velvollisuuksia, että hän on kauvan vuodattava katkeria kyyneleitä syntinsä vuoksi, ja että hän ei koskaan ole löytävä rauhaa." Näitä sanoja piti hän riittävän selvänä tunnustuksena, mutta kun Voltaire muutamia vuosia myöhemmin veti asian esille nimettömässä häväistyskirjoituksessaan, piti Rousseau tarpeellisena laveasti puhua asiasta Tunnustuksissaan. Kirjeessä vuodelta 1770 (Lettre à M:me B. 17. Tammik. 1770) palaa hän siihen: "Surkutelkaa niitä, joilta roudan kova kohtalo ryöstää tämän onnen (saada kasvattaa lapsia) -- surkutelkaa heitä, jos he ainoastaan ovat onnettomia, mutta surkutelkaa vielä enemmän jos syyllisiä... Minä tahdon ennen sovittaa rikokseni kuin puolustaa heitä. Kun minun järkeni sanoo, että minä olen tehnyt, mitä minun asemassani tuli tehdä, niin minä en usko sitä, mutta uskon sydäntäni, joka huokaa ja väittää vastaan."

Tämmöiset teot ne tekivät Rousseaun arvoitukseksi itselleen ja muille. Miksi, kysyy hän Tunnustuksissaan, piti niin suuren innostuksen hyvään, niin lämpimän sydämmen ja niin herkän mielen olla pahaan yhtyneinä? Hän löytää luonteessaan vastakkaisia aineksia, ei voi täysin tuntea itseään missään niistä. Siitä hän vain pitää kiinni, että kärsimystä hän ei ole tahtonut tuottaa; jos hän on tehnyt väärin, on hän sen tehnyt väärinkäsityksestä. -- Merkillistä on nähdä, kuinka hänen luonnontunteensa, joka suureksi osaksi oli itsenäisyys- ja vapaustunnetta, tässä saattaa hänet ristiriitaan seikan kanssa, joka luonnossa on kaikkein luonnollisinta. Hän saattoi tässä syyttää itseään samasta, kuin hän syytti "sivistystä": että se kukisti ja kumosi luonnollisia vaistoja. Hän tahtoi elää mustalaisen tavoin, mutta mustalaiset kuljettelevat kuitenkin lapsiaan mukanaan. Tästä luonnollisuudesta kieltäytyi Rousseau ja mietti puolustuksekseen kaikenlaisia viisasteluja, jotka hänen omat tunteensa pian mitättömiksi tuomitsivat. Löytölastenlaitokset ovat kuitenkin kulttuurilaitoksia; luonnontilassa ei ollut semmoisia. -- Selvää on siis, että tämä muisto tuotti Rousseaulle tuskaa; se osoittaa ristiriitaisuutta hänen haluissaan. Ja hänen sisälliseen levottomuuteensa tuli pian jyrkkä rikkautuminen kaikkien ajan pyrintöjen kanssa, ensiksi niitten, joihin hän itse lähinnä oli liittäytynyt.

4. Rikkautuminen ensyklopedistain kanssa.

Rousseaun viisitoistavuotinen oleskelu Parisissa ei ollut tuottanut hänelle sitä onnea, jota hän oli halunnut, mutta se oli valmistanut hänet kirjailijaksi etenkin sen kiirastulen kautta, joksi yhdyselämä ensyklopedistain kanssa muodostui hänelle. Yhteisten musikaalisten harrastusten kautta oli hän tullut ystäväksi Grimmin, Diderotin ja Holbachin kanssa. Hän tuli osalliseksi suuren ensyklopedian valmistukseen; siihen hän kirjoitti musikaalisista aineista ja sitä paitse kirjoituksen, jolla on otsakkeena _Politillinen ekonomia_, mutta joka on pikemmin oikeusfilosoofista kuin kansantaloudellista luonnetta; se on edelläkävijä Contrat socialille.

Mitä ensyklopedistoihin ylimalkaan tulee, viittaan minä viidenteen kirjaan teostani "Uudemman filosofian historia." Aivan yleisesti voidaan sanoa heidän perustuvan Locken filosofiaan ja uudempaan luonnontieteeseen arvostellessaan yleistä maailmankatsomusta ja vallalla olevia laitoksia. Lockelta saatiin etenkin se periaate, että kaikki mietteet johtuvat huomiosta; kaikkien dogmaattisten mielipiteiden suhteen tahdottiin tietää, mistä varmasta huomiosta ne johtuivat. Lockelta saatiin myös ajatus, että yhteiskunta perustuu molemminpuoliseen sopimukseen yksityisen onnen ja vapauden turvaamiseksi; kaikki laitokset, joiden vaikutus oli ristiriidassa tämän aatteen kanssa, hylättiin vallanhimon ja petoksen tuloksina. Uudelta luonnontieteeltä saatiin oppi liikkeen ja aineen pysyväisyydestä sekä aate, että fyysillinen maailma oli käsitettävä suureksi koneistoksi. Hulluutena ja petoksena hyljättiin kaikki mielipiteet, joita ei voitu tai ei näyttänyt voitavan yhdistää kaikkiin näihin oppeihin. Voltaire oli alkanut taistelun teoksellaan Lettres sur les Anglais ja esityksellään Newtonin fysiikasta. Myöhemmin olivat Diderot, La Mettrie ja Holbach voimakkaasti koettaneet tehdä johtopäätöksiä uudesta luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta negatiiviseen ja positiiviseen suuntaan. Näistä miehistä on _Diderot_ nerokkain ja etevin ajattelija; häneen Rousseau myös lähemmin oli liittynyt. Rousseau rakasti häntä intohimoisesti, ja rikkautuminen hänen kanssaan suretti häntä suuresti. Diderot oli intoilija samoinkuin Rousseaukin, mutta hänen innostuksensa pääsi ilmoille osaksi toisia teitä, eikä hänen huomionsa ollut syventynyt samaan suureen kysymykseen kuin Rousseaun. Hän oli etsivä henki, hän ei tyytynyt olemuksen arvoituksen kansantajuisempaan selvitykseen, jota Voltaire ja Holbach kumpikin tahollaan edustivat, ja sen vuoksi hänellä onkin suurempi merkitys ajatuksen historiassa, mikä ei yksin riipu hänen asemastaan ajan taisteluissa. Ne aatteet, joita hän kehitteli, ja jotka tulivat tunnetuiksi osaksi vasta kauvan hänen kuoltuaan, viittaavat taaksepäin Spinozaan ja Leibnitziin ja eteenpäin Goetheen, Schellingiin ja nykyaikaiseen kehitysoppiin. Näitä puolia hänen mietinnöstään on Rousseau tuskin käsittänyt, sitä enemmän hän ihaili hänen valpasta persoonallisuuttaan. Vastakohta Rousseaun ja ensyklopedistain välillä käy kenties selvimmin näkyviin, jos ottaa huomioon, että Diderotkin (teoksessa: Supplément au voyage de Bougainville) ja Voltaire (teoksissa: L'ingénu, Candide, Entretien d'un sauvage et d'un bachélier, Historie d'un bon Bramin y.m.) kuvaavat hyvin jyrkällä tavalla vastakohtaa luonnon ja sivistyksen välillä. Mutta he käyttävät tätä vastakohtaa etusijassa ivatakseen. Mikä heille oli häjyä leikkiä, korkeintaan väittelykeino, se oli Jean Jacquesille täysintä totta ja oli täyttänyt koko hänen olentonsa; se oli hänen omituisen elämänjuoksunsa tulos ja se määräsi hänen elämänsä myöhemmät vaiheet. Diderotin sanotaan vaikuttaneen muotoon Rousseaun tieteitä, taiteita ja epäsuhteisuutta käsittelevissä teoksissa, ja onkin se mahdollista, sillä he tekivät työtä yhdessä, niin kauvan kuin oli kysymys aseiden käyttämisestä, mutta ei sitten enää, kun oli tehtävä johtopäätöksiä taistelun tuloksista. Siinä jäi Rousseau yksin -- aivan varmaan siksi, että hän näki syvemmälle ja kauvemmaksi, kuin hänen aikaisemmat asetoverinsa. -- _Holbach_, saksalainen parooni, joka oli ranskalaiseksi sulautunut, kokosi taloonsa ajan vastustavat ainekset Hänen salonkinsa oli "ensyklopedian kehto." Hän oli hyväsydämminen hiukan epäitsenäinen luonne: paraimmat osat kirjoituksiinsa sanotaan hänen Diderotilta saaneen. Hän eroaa Diderotista raskaan, kaavamaisen naturalisminsa puolesta, johon hän koetti käännyttää koko maailmaa. Etenkin yksityisessä piirissään (joka on meille tuttu Diderotin mestarillisen kuvauksen kautta kirjeissä neiti Volandille) pilkkasi ja ivasi hän rajattomasti vanhoja uskonnollisia käsitteitä. Yleensä saattoi hän hyväntahtoisuudessaan jatkaa leikin laskua yksityisten kanssa hyvinkin pitkälle. Laskettiin etenkin leikkiä Jean Jacquesista, joka ei ollut tarpeeksi maltillinen eikä kyennyt ylläpitämään loistavaa salonkikeskustelua; Holbach tiesi, että Jean Jacques saattoi sanoa erinomaisia sanoja, kun hän suuttui, ja sen vuoksi hän ivaili häntä saadakseen hänet syttymään ja leimahtamaan. -- Kolmiapilaan kolmas lehti oli _Melchior Grimm_, hänkin synnyltään saksalainen. Hän eli Parisissa useiden ulkomaalaisten hovien kirjallisena kirjeenvaihtajana, jotka tahtoivat läheisesti seurata ranskalaista kirjallisuutta. Hän on ensimmäisiä, jotka siitä, että Shakespearea uudestaan ruvettiin lukemaan, aavistivat käännekohdan koittavan kirjallisuushistoriassa. St. Beuve on hauskasti kuvannut Grimmiä teoksessaan Causeries du lundi VII, joka muodostaa tarpeellisen vastapainon sille liiallisen epäluuloisuuden suuntaamalle kuvaukselle, jonka Rousseau on antanut hänestä Tunnustuksissaan. St. Beuven mukaan on Grimmiä pidettävä Lessingin ja Herderin edeltäjänä ja apumiehenä. Hän oli teräväjärkinen ja epäileväinen, suuresta kirjallisesta kyvystään huolimatta järki-ihminen, ja siinä suhteessa ei hän ollut vastakkainen yksistään Rousseaulle vaan myös Diderotille. Vielä vähemmän kuin muut piirin jäsenet hän laisinkaan käsitti Rousseauta eikä hän, kun oikkujen tai edun vuoksi niin sattui, arkaillut loukatessaan ja masentuessaan tunnokasta Rousseauta, joka niin huonosti osasi puolustautua. -- Voltairen kanssa ei Rousseau koskaan tullut välittömään yhteyteen, ja rikkautuminen hänen kanssaan tuli sen vuoksi toisenluontoiseksi, ja sillä olikin erikoinen syynsä.

Ei ole syytä epäillä, ja Rousseau on sen itsekin myöntänyt, että Rousseau on oppinut paljon ensyklopedistalais-ystäviltään. Hänen ajatuskykynsä hioutui, hänen näköpiirinsä laajeni, hänen kirjallinen aistinsa heräsi. Dusaulx on (teoksessaan De mes Rapports avec Jean Jacques Rousseau. Paris 1798), kertomuksen mukaan, joka polveutuu Holbachilta ja muilta Rousseaun aikaisemmilta ystäviltä, kuvannut Jean Jacquesin ensimäistä esiintymistä ensyklopedistain piirissä. "Täällä hän oppi, mikä näkyy useista hänen teoksistaan, taitavasti väittelemään asian puolesta ja vastaan. Kun hänellä oli jokin aine käsiteltävänä, tai kenties jo oli muodostanut siitä varman mielipiteen, esitti hän sen niille, joita hän piti opettajinaan, saadakseen peltonsa hedelmälliseksi, silläkin uhalla, että hänen ehkä olisi pakko muuttaa mieltä. Nämä miehet, joista useimmat olivat hyvin harjaantuneita niissä seikoissa, väittelivät ja keskustelivat esitetyistä kysymyksistä keskenään. Sen kautta hän ollen jo luonnostaan kaunopuheinen tuli niin peljättäväksi taistelussa, ettei kohta kukaan kyennyt vastustamaan häntä, silloinkin kun hän puolusti mahdottomia paradoksia... Parooni Holbachin uusi ystävä, joka oli arka ja kömpelö käytökseltään, ja samalla viehättävän tuntehikas ja suuresti rakasti somuutta, mikä muodosti omituisen vastakohdan hänen yksinkertaiselle puvulleen, miellytti kaikkia. Vaativaisimmallakaan ei voinut olla mitään muistuttamista hänen mielentilassaan tai käytöksessään. Ainoastaan siitä 'hienot ihmiset' moittivat häntä, että hän oli aran kohtelias, joka heistä tuntui vähän maalaiselta; siinä suhteessa on hän parantunut, mutta ainoastaan heittäytyäkseen päinvastaiseen liiallisuuteen. Siihen aikaan ei Rousseau suinkaan ollut ihmisvihaaja, vaan altis, täysin luottavainen ja avonainen. Hän luotti muihin, vaikka ei itseensä; hän pysyttäytyi syrjässä, ei kilpaillut kenenkään kanssa ja kysyi mieluummin kuin antoi varmoja vastauksia... Semmoinen oli, sen mukaan kuin minulle on kerrottu, Jean Jacques siihen aikaan, kun hän ensiksi alkoi liikkua pääkaupungin seuroissa." -- Tästä kuvauksesta nähdään, kuinka suojelevalla tavalla Rousseau otettiin vastaan holbachilaiseen seurapiiriin. Kun hän yhtäkkiä toi esille uudet ajatuksensa, ei niitä otettu täydeksi todeksi, ja kun hänen itsetuntonsa suureni herätyksen jälkeen, arveltiin kirjallisen menestyksen -- jota hänen ystävänsä olivat taipuvaiset lukemaan omaksi ansiokseen -- nousseen hänelle päähän. Äkkiä huomattiin hänen, niinkuin Dusaulx sanoo, muuttuneen valkeasta mustaksi! --

Ennenkuin syvemmälti ryhdymme tarkastamaan sisäistä, varsinaista ristiriitaisuutta Rousseaun ja ensyklopedistain välillä, mainittakoon parilla sanalla ulkonainen syy hänen ja hänen entisten ystäväinsä välin rikkautumiseen. Siitä näemme, minkälaisiin suhteisiin Jean Jacques uudestaan oli sekaantunut, ja kuinka vähän hän oli onnistunut pääsemään edelle sitä yhteiskunnallista piiriä, johon hän tunsi niin huonosti soveltuvansa.

Rousseaun hyväntekijälle rouva d'Épinayllä, joka oli lahjoittanut hänelle idyllisen asunnon lähellä maapaikkaansa, oli Grimm rakastajana. Suhde Grimmin ja Rousseaun välillä oli vähitellen kylmentynyt. Grimm piti entistä ystäväänsä hulluna. Hän ei ymmärtänyt hänen luonnettaan, ja kylmästi ja masentavasti hän moitti Jean Jacquesille hänen teoksensa todellisia ja näennäisiä ristiriitaisuuksia, joihin tämä oli takertunut ajatuskykynsä hitaisuuden vuoksi sekä kiihkoisan innostuksensa kautta. Ja vaikka ei Grimm liekään suorastaan ollut mustasukkainen häntä kohtaan, niin hän kai arveli, että rouva d'Épinay, jolla paitse miestään jo oli rakastaja, ei enää tarvinnut ystävää. Hän koetti sen vuoksi työntää Rousseaun syrjään hänen suosijattarensa läheisyydestä. Kylmän kopeasti ja pilkallisesti kohteli hän sen vuoksi pitemmän aikaa Rousseauta ja sai hänet pikastumaan yhä uudestaan. Sattui sitten niin, että rouva d'Épinayn piti matkustaa Geneveen neuvottelemaan kuuluisan lääkärin kanssa. Ehdotettiin Rousseaulle, että hän seuraisi häntä sinne, ja Grimm ja Diderot vaativat häntä tekemään, mitä he pitivät hänen yksinkertaisena velvollisuutenaan hyväntekijäänsä kohtaan. Rousseau oli sairaloinen, eikä hänellä ollut varoja matkavarustuksiin, ei hän myöskään ollut halukas esiintymään synnyinkaupungissaan ylivuokraajan rouvan seurassa. Sitä paitse hän epäili (jota ei ole kumottu eikä näytetty toteen), että matkan varsinaisena tarkoituksena oli peittää rouva d'Épinayn ja Grimmin suhteen seurauksia, ja häntä harmitti se osa, jota hänen ystävänsä tahtoivat antaa hänen näytellä, sekä että he niin ylimielisesti tahtoivat opettaa häntä täyttämään velvollisuuksiansa. Lisäksi tuli vielä seikka, joka oli kaikista enimmin kuvaava ja vaikuttava.

Kuljeskellessaan metsissä lähellä l'Ermitagea oli Rousseau, sitä myöten kun Therèse kieltäytyi seuraamasta, yhä enemmän syventynyt erootillis-idyllisiin kuvitteluihin ja muistoihin. Samoinkuin nuoruudessaan ihaili hän ihanteellisia olentoja, ja kuvitteli itselleen maailman, jossa rakkaus ja ystävyys vallitsisivat viekkaudetta ja tyranniudetta. Niistä kuvista, jotka siten hänen mieleensä syntyivät, myöhemmin muodostui romaani La Nouvelle Heloïse. Hänen eläessään näissä unelmissa tuli hänen luokseen käymään läheisyydessä asuva aatelisnainen, rouva d'Houdetot, rouva d'Épinayn käly. Rousseau rakastui kohta hurjasti häneen; niinkuin hän luuli, ensi kertaa todellisesti. Se oli onneton rakkaus koska rouva d'Houdetotilla entisestään oli rakastaja. Rousseaun ahkerat käynnit hänen luonaan eivät jääneet huomaamatta; kenties oli Therèsekin mustasukkaisuudessaan tullut asiasta puhuneeksi; asia tuli tunnetuksi, ja koko seurapiiriä huvitti nähdä filosoofia ja moralistia onnettomana rakastajana. Holbach oikein matkusti maalle nähdäkseen tätä komediaa, ja satamalla satoi pistopuheita onnettoman Jean Jacquesin yli, joka tässä näytelmässä suoritti hyvin surkeata osaa. Rousseau syytti rouva d'Epinayta ja Diderotia salaisuuden ilmaisemisesta. Sana syntyi sanasta ja väli aikaisempien ystävien kanssa rikkautui lopullisesti Keskellä talvea (1757-58) muutti Rousseau l'Ermitagesta, jossa hän ei enää tahtonut viipyä päivääkään, taloon, jota kutsuttiin Montlouis ja joka oli toisella puolella Montmorencymetsää. Diderotiin rikkoi hän välinsä käyttämällä esipuheessa teokseensa _Lettre à d'Alembert_ hänestä raamatunlausetta, jossa puhutaan ystävästä, joka uskottomasti ilmaisee hänelle uskotun salaisuuden. Holbackin kanssa sanotaan hänen riitautuneen jo ennen, kiihkeän kohtauksen jälkeen Holbackin talossa, jolloin Rousseau suuttui siitä, että isäntä ja hänen ystävänsä ilveilivät maalaispapin kanssa pilkoillaan ylistämällä murhenäytelmää, jota tämä luki heille.[8] Rousseau itse sanoo (Tunnustukset VIII, vert. kirje herra de St. Germainille 26 p. Helmik. 1770), rikkautumisen johtuneen siitä, että Holbach kerran aivan ilman syyttä useiden läsnäollessa kohteli häntä niin raa'asti, että hän päätti, ettei hän enää koskaan astuisi hänen huoneeseensa.