Part 3

Turinissa opetettiin Rousseauta ensin luostarissa, otettiin sitten juhlallisesti vanhan kirkon helmaan ja lähetettiin ulos maailmaan vähän rahaa kukkarossa. Hän koetti nyt päästä eteenpäin eri tavoilla, ensin kauppa-apulaisena, sitten lakeijana. Tämä Turinin aika on ollut hänelle henkisen villiytymisen aika. Riippuvainen asema ei kehittänyt parempia puolia hänen luonteessaan, ja muuan seikka, jota hän myöhemmin enimmin katui, väärä syytös, jonka hän teki erästä naispalvelijaa, toveriaan, kohtaan itse päästäkseen tunnustamasta pientä näpistelemistä, on tältä ajalta. Usein näki hän sitten saman nuoren naisen edessään ja oli huolissaan hänen vastaisten vaihettensa suhteen. "Emilessä" viittaa hän tilaansa tällä ajalla ja kuvaa sen vielä paljoa villiintyneemmäksi ja turmeltuneemmaksi kuin "Tunnustuksissa". Silloin hän myös tapasi pappismiehen, abbé Gaimen, joka herätti hänessä halun parempaan, ja myöhemmin oli hänellä yhtenä esikuvana "savoijalaiseen maapappiin", jonka suuhun hän "Emilessä" panee esityksen uskonnollisista aatteistaan. Lakeijasta kohosi hän jonkinlaiseksi sihteeriksi, kun siinä aatelistalossa, jossa hän palveli, oli huomattu hänen lahjansa ja tietonsa. Näyttää siltä, kuin olisi aiottu kasvattaa häntä vielä uskotumpaan toimeen; häntä kohdeltiin hyvin ja annettiin huolellista opetusta. Mutta kuljeksimishalu heräsi hänessä, kun hän tapasi entisen geneveläisen toverin, joka aikoi vaeltaa takaisin vuorien yli. Ikävä vapauteen, vuorille -- ja rouva de Warensin luo -- heräsi. Mielenjohde oli tuskin syntynyt, kun sitä noudatettiin, ja taas oli ura katkaistu, joka oli näyttäytynyt avautuvan hänelle.

Monta vuotta myöhemmin kirjoitti Rousseau lausuessaan mietteitä omasta luonteestaan (Rêveries VI): "Minä en koskaan ole oikein soveltunut porvarilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki on rajoitusta, velvollisuutta. Minun riippumaton luonteeni teki minut aina sopimattomaksi semmoiseen alistumiseen, joka on välttämätön sille, ken tahtoo elää yhdessä muiden ihmisten kanssa." Ei mikään lause näyttäydy enemmän todeksi hänen elämäkerrassaan.

Kun hän tuli takaisin rouva de Warensin luo, sai hän siellä kodin, jommoista hän ei ollut tuntenut aikaisemmasta lapsuudestaan saakka. Heidän välillään syntyi sydämmellinen suhde kuin isän ja pojan, he kutsuivat toisiaan "maman" ja "petit". Rousseau auttoi häntä hänen töissään. Hän koetti miettiä jotain tointa Rousseaulle. Hänen vanhemmat ystävänsä, joilta hän kysyi neuvoa, pitivät Rousseauta niin tuhmana, että hän heidän mielestään ei kelvannut muuksi kuin maapapiksi. Rousseau selittää tämän näennäisen tuhmuuden johtuvan hänen ajatustensa hitaudesta ja yhtämittaisuuden puutteesta, joka oli niin ihmeellisesti vastakkainen hänen tulisille tunteilleen. Hän saattoi harvoin löytää ajatuksia ja sanoja, kun oli heti vastattava, keskustelussa, jolloin mietteet olivat ulkoapäin synnytettävät. Ainoastaan kun hän oli ulkonaisesta pakosta riippumaton, yksinäisyydessä, kun tunteet saattoivat panna ajatukset toimimaan, vain silloin oli hän henkenä. Sen vuoksi oli niin helppo saattaa hänet suunniltaan. Myöhemmin sai hän kärsiä tämän vuoksi Parisin salongeissa.

Pappisseminaarissa, johon hänet pantiin, ei hän menestynyt. Sitten antautui hän musiikkia harjoittamaan, jolla siitä pitäen oli suuri merkitys hänen elämässään. Rouva de Warensin oleskellessa jonkun aikaa Parisissa, kuljeksi Rousseau ranskalaisessa Sveitsissä esiintyen soittoniekkana, jolloin hänen esityksensä välistä meni kokonaan penkin alle. Mustalaisluonne oli hänessä taas jonkun aikaa vallalla. Vaelluksillaan kävi hän muun muassa Vevayssa, rouva de Warensin kotiseudulla, ja läheisessä Clarensissa. Seudun kauneus ja niihin liittyvät muistot vaikuttivat häneen niin, ettei hän koskaan unohtanut niitä. Monta vuotta myöhemmin sijoitti hän näihin seutuihin kuuluisan romaaninsa "La Nouvelle Heloïse" toiminnan. Hän on kuvannut tunnelmansa sanojen kautta, jotka ovat hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tunne, kun sitä kauvan itse katselee muuttuu sentimentaalisuudeksi; "tällä matkalla Vevayhin kulkiessani pitkin kaunista tietä antauduin minä suloisimpaan surumielisyyteen. Tulisesti heittäytyi minun sydämeni ajattelemaan lukemattomia viattomia iloja. Minun mieleni kävi helläksi ja lempeäksi; minä huokasin ja itkin kuin lapsi. Usein minä pysähdyin itkemään rauhassa; minä istuuduin suurelle kivelle ja katselin huvikseni, kuinka minun kyyneleeni putoilivat veteen!" (Tunnustukset IV). -- Myöhemmin kun hänen heräämisensä tapahtui Vincennesin matkalla, hän vasta perästäpäin -- katsellessaan vaatteitaan -- huomasi, että hän oli itkenyt. Kyynelrauhaset aina helposti alkoivat toimia Jean Jacquesilla, ja hän tunsi sekä sen välittömän tunteen, joka vasta perästäpain tulee itsetietoiseksi että sen omituisen kaksinaisen mielentilan, jossa nauttii tunnelmasta itse tunnelman hetkenä.

Muuan armenialainen seikkailija, jonka pariin hän joutui sai hänet joksikin aikaa mukaansa Sveitsiin. Täällä kuljeksiessaan joutui hän tekemisiin ranskalaisen lähetystön kanssa, joka otti hänet huostaansa ja lähetti hänet Parisiin -- jotta hänestä siellä tehtäisiin upseeri. Uusi tulevaisuus! Mutta kun häntä suosituksistaan huolimatta Pariisissa kohdeltiin pikemmin palvelijan kuin kadetin tavoin ja kun hänellä oli ikävä mamania, jota hän ei siellä tavannut, vaelsi hän takaisin Savoijaan. Tätäkin jalkamatkaa kuvaa hän suurella ihastuksella.

Rouva de Warens, joka nyt asui Chamberyssa otti hänet ystävällisesti vastaan ja hänet sijoitettiin nyt maanmittari-konttoriin, jossa hän jonkun aikaa teki ahkerasti työtä. Mutta ainoastaan jonkun aikaa. Hengetöntä työtä pimeässä ahtaassa huoneessa ei hän ajan pitkään voinut kestää. Hän turvautui silloin taas musiikkiin ja tuli Chamberyn nuorten naisten suosituksi opettajaksi. Oli herraselämää Jean Jacquesille opettaa nuoria kauniita naisia -- sillä hän väittää niiden kaikkien olleen kauniita. Hänen herkkä rakkautensa, joka sekä Turinissa että hänen edellisellä kerralla Savoijassa ollessaan oli liekehtinyt joka kerran, kun siihen oli vähintäkään syytä, muistuttaa palvelijaa "Figaron häissä". Hän oli kerubini-luonne, ja hänen nerokas notkea vartalonsa ja haaveksivat silmänsä soveltuivat siihen. Kun vanhemmatkin naiset näyttivät mieltyvän nuorukaiseen, alkoi mamania arveluttaa, ja ettei Jean Jacques joutuisi huonoihin käsiin, teki hän hänet rakastajakseen. -- Tämä on lukijalle kenties tuskallisin kohta Rousseaun Tunnustuksissa. Ymmärtää, kun hän sanoo: "Minä olin mieleltäni kuin veririkoksen tekijä". Joutuessaan rakkauden suhteeseen äidillisen ystävänsä kanssa tunsi hän kahden tunteen törmäävän yhteen, jotka kukin itsekseen ovat syvimpiä ja pyhimpiä, mutta loukkaantuvat, jos kohdistuvat samaan olentoon. Lukija tuntee sen kumminkin voimakkaammin kuin Rousseau itse; hänelle koko se aika, joka nyt alkoi, kuvastui runollisessa valossa, joka antaa hänen kertomuksilleenkin lämpöä ja loistoa. Tämäkin oli niitä omituisia olosuhteita, joihin Rousseaun piti joutua harhailevalla matkallaan sivistyksestä luontoon. Hän huomasi, että saattaa tulla "sivistyksen" asettamien rajojen ulkopuolelle, sen vuoksi tulematta "todelliseen luontoon". -- Siihen tuli lisäksi vielä, että Rousseau tiesi jakavansa mamanin suosion toisen kanssa, -- toisen "onnettoman", jota tämä oli säälinyt. Hänen nimensä oli Claude Anet, hänkin niinkuin Rousseau Sveitsistä paennut äsken kääntynyt. Olipa todellakin alentavaista löytää onnea moisissa oloissa! Rousseau parka! Hänen onnensa päivinä emme voi tuntea myötätuntoisuutta häntä kohtaan näiden alentavien olosuhteiden vuoksi, ja onnettomuuden päivinä, jotka sitten tulivat, pääsi mieletön luulevaisuus niin suureen valtaan hänessä, että hän usein sysää lukijat luotaan, samoin kuin hän usein sysäsi ystävänsä. Aina uudestaan kuitenkin sovittaa suuri ja syvä halu puhtauteen ja suuruuteen, se excelsior, joka soi hänen sielussaan, ja joka kaikesta kurjuudesta huolimatta on soinut sukupolville hänen jälkeensä. --

Rousseaun vanhempi kilpailija näyttää olleen käytännöllinen mies, joka jotenkuten piti rouvan asiat järjestyksessä. Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat ne yhä nopeammin epäjärjestykseen rouvan hurjien keinottelujen ja yritysten kautta. Rousseau ei kyennyt järjestämään eikä hillitsemään. Kuitenkin oli hänellä se järkevä ajatus, että hän koetti saada häntä teollisuuden asemesta harrastamaan maanviljelystä. Rouva de Warens vuokrasi maatilan maineen, puistoineen ja viinitarhoineen ulkopuolelta Chamberytä, nimeltä les Charmettes. Kesillä tuotti Rousseaulle rajatonta nautintoa luonto ja keskustelut mamanin kanssa. Pian syventyi hän myöskin laajoihin tutkimuksiin. -- On löydetty vuokrakontrahti ja se osoittaa, että muutos les Charmettesiin on voinut tapahtua vasta 1738. Tunnustuksissa se mainitaan kahta vuotta aikaisemmaksi. Idylli on niinkuin jo mainittiin pitentynyt hänen muistossaan.

Vuodet Chambéryssä ja les Charmettesissä tulivat Rousseaun oppivuoksiksi. Hänen lääkärinsä, tohtori Salomon, oli inokas Kartesiolainen ja ohjasi hänet filosoofisiin ja muihin tieteellisiin opintoihin. Ensi kerran innostui hän filosofiaan ja opiskelemiseen yleensä lukiessaan Voltairen teosta Lettres sur les Anglais (joka ilmestyi Lontoossa 1732, Parisissa 1734). Sen kautta tutustui hän Locken ja Newtonin edustamaan uuteen englantilaiseen tutkimukseen ja sen taisteluun Kartesiolaista filosofiaa vastaan. Molemmat suunnat ovat suuresti vaikuttaneet Rousseauhon; häntä saattaa kutsua sekä Locken että Descartesin oppilaaksi. Mutta vaikka hän tutki Lockea Descartesin, Malebranchen ja Fénelonin rinnalla, vaikuttivat viimeksi mainitut ajattelijat häneen enimmin hänen aatteittensa sisällykseen ja suuntaan nähden, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, kun yhtäjaksoisesti tehdään selkoa hänen filosoofisista mielipiteistään. Hän koetti harjoittaa ajatuksiaan kärsivällisesti seuraamaan eri ajattelijain esityksiä, silloinkin kun hän ei saanut niitä sopimaan yhteen. Nämä opinnot, joita harjoittaessa autodidaktin tarmo ja raittius saivat palkita puuttuvaa koulukasvatusta, ohjasivat hänet filosofian suureen keskusteluun, ja saivat hänet etsimään sitä paikkaa, josta hänkin voisi sanansa lausua. Hänen ensyklopedistinen harrastuksensa sai hänet filosofian ohella tutkimaan perinpohjin matematiikkaa, latinaa ja historiaa.

Näitten opintojen tarkoitus ei ollut yksistään itsensä kehittäminen, vaan hän tahtoi myöskin saavuttaa kasvattajan ja kirjurin aseman ylhäisessä perheessä. Kirjeessä isälleen näiltä vuosilta mainitsee hän nämä tuumansa, mutta tunnustaa samalla, että hänen korkein toivomuksensa on jäädä rouva de Warensin luo. Hänen äidillinen ystävättärensä vaikutti suuresti hänen kehitykseensä uskonnollisen kriisin aikana, joka ohjasi hänet jansenististen mietteiden alalle ja sai hänet pelkäämään ikuista kadotusta. Vapaauskoinen maman, joka oli vakuutettu, että kyllä oli kiirastuli, mutta ei helvettiä, oli hänelle tämän kriisin aikana, hänen omien sanojensa mukaan, "suuremmaksi hyödyksi, kuin kaikki maailman teoloogit olisivat voineet olla".

Sairaus sai Rousseaun matkustamaan Montpellieriin kysymään neuvoa kuuluisalta lääkäriltä. Matkalla sattuva rakkaudenseikkailu osoittaa, kuinka helposti hän saattoi unohtaa mamanin vähemmin äidillisten kaunottarien vuoksi -- tai pikemmin kuinka helposti hän unohti kaikki, kun hän taas tuli maantielle. Surua kuitenkin tuotti hänelle kotiin tullessaan löytää taas uusi vastakäännetty kilpailemassa mamanin suosiosta. Nyt ei hän sentään enää voinut taipua jakamaan mamanin sydäntä toisen kanssa. Hän lähti kotiopettajaksi Lyoniin. Tältä ajalta on säilynyt opetussuunnitelma, joka on esityö Emileen. Muuten teki hän sen huomion, että hän ei soveltunut kasvattajaksi. Ja kun hän sitäpaitse alkoi ikävöidä mamania, palasi hän takaisin hänen luokseen -- jo viidettä kertaa. Mutta kun hän löysi olot entisellään, ja kun rouva de Warensin asiat kävivät yhä huonommiksi, päätti hän lähteä Paxisiin onneaan koittamaan ja ansaitakseen, millä auttaa häntä. Hän oli keksinyt uuden nuottikirjoituksen (myöhemmän Cheven mallin tapaisen), johon hän perusti toivonsa. "Minä kätkin sydämmeni les Charmettesiin", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan alussa), "ja rakensin sinne viimeisen tuulentupani, siinä toivossa, että minä kerran voisin palata takaisin mamanin jalkain juureen, kun hän olisi jälleen löytänyt itsensä."

3. Oleskelu Parisissa.

Uusi nuottijärjestelmä esitettiin tiedeakatemialle Parisissa, mutta ei saavuttanut hyväksymistä. Rousseau alkoi siis Parisissa olonsa, jota kesti, muutamat väliajat siihen luettuna, syksystä 1741 kevääseen 1756, pettymyksellä. Mutta nuottijärjestelmästä keskusteltaissa tutustui hän useihin tiedemiehiin ja kirjailijoihin, ja musiikki se ensi aikoina tuotti hänelle elatuksen ja teki hänen nimensä tunnetuksi. Arvokasten suosijain välityksellä tuli hän muutamia vuosia myöhemmin Venetsian lähettilään sihteeriksi. Oleskelu kuuluisassa tasavallassa antoi hänelle tilaisuutta historiallisiin opintoihin, hän tuli verranneeksi venetsialaista hallitusmuotoa isänmaansa hallitusmuotoon. Hän alkoi tuumia teosta valtiomuodoista. Hän oppi myös tuntemaan italialaista musiikkia, jota hän myöhemmin hyvin innokkaasti puolsi ranskalaista vastaan. Mutta se toivo, joka hänellä ehkä oli saada jatkaa toimiaan diplomatian palveluksessa, meni myttyyn, hän otti nimittäin eron, kun ei voinut taipua lähettilään liiallisiin vaatimuksiin ja ylpeyteen. Kohta Parisiin palattuaan, valmistellessaan oopperaa, teki hän tuttavuuden, joka vaikutti koko hänen elämäänsä. Siinä pensionaatissa, jossa hän asui, oli pesusta huoli pidettävä nuorella naisella, nimeltä _Therèse Levasseur_. Hän söi yhteisessä pöydässä ja siinä usein hänestä tehtiin pilkkaa. Rousseau, jota miellytti hänen vaatimattomuutensa ja etenkin hänen vilkkaat ja lempeät silmänsä, puolusti häntä, ja kohta muodostui lähempi suhde heidän välillään. Hän sanoo itse myöhemmin, ettei hän oikeastaan koskaan ole rakastanut Therèseä, vaan että hän tarvitsi ihmistä, johon hän voi liittäytyä, ja joka hänen puoleensa kääntyisi yhtä yksinkertaisin ja vastaanottavin sydämmin, kuin hän itse oli mamaniin turvautunut. Mitä väkinäisemmäksi ja luonnottomani maksi hän tunsi oman käytöksensä vierasten seurassa, sitä enemmän hän kaipasi läheistä seuraa, jossa hänen ei tarvinnut peljätä arvostelua, kun hän puheessaan antautui mielentilojensa valtaan. Se oli mahdollista ainoastaan semmoisen seurassa, joka ei vaatinut henkevyyttä häneltä ja joka ei ymmärtänyt moittia häntä ristiriitaisuudesta. Siihen nähden saattoi hän olla huoleti Therèse paran suhteen. Hän täytti kaikki yksinkertaisuuden vaatimukset. "Tämän kunnon tytön ymmärryksen yksinkertaisuus oli yhtä suuri kuin hänen sydämensä hyvyys." (Conf. VII). Turhaan koetti Rousseau kehittää hänen järkeään. Lukemaan ei hän koskaan kunnolleen oppinut, jota vastoin Rousseau arvelee hänen oppineen kutakuinkin kirjoittamaan. Hänen säilyneet kirjeensä ovat vallan kauheita käsialan ja oikokirjoituksen puolesta, niin että ankara ei Rousseau ole arvostelussaan ollut. Hyvin vaikea oli opettaa Therèseä tuntemaan kelloa. Sitä vastoin ei hän koskaan perehtynyt kuukausien järjestykseen ja laskutapojen alkeisiin. Mutta Rousseau kiittää hänen hyvää luonnettaan ja käytännöllisyyttään. Hän piti Rousseausta huolta ja jakoi hänen kanssaan hyvät ja pahat päivät. Kun he olivat eläneet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, julisti Rousseau hänet juhlallisesti kahden ystävän läsnäollessa vaimokseen.

Kun Rousseaun yhtymistä Therèseen sittenkin sanotaan onnettomuudeksi, niin on siihen useampia syitä. Therèse ei ollenkaan kyennyt harrastamaan samaa kuin Rousseau. Idyllisen yhdyselämän ensi aikoina Parisissa ei siitä ollut erikoista haittaa, mutta kun he myöhemmin asuivat yksinäisyydessä maalla, tuli hänestä pelkkä taloudenpitäjä. Therèsellä oli vaan ikävä heidän yhteisillä kävelymatkoillaan. Heillä ei ollut tarpeeksi yhteisiä käsitteitä; mikä herätti syvempiä tunteita ja mietteitä Rousseaussa, ei Therèselle ollut mistään arvosta. Hengen yksinkertaisuus oli liian suuri, jotta tämä suhde olisi Rousseauta täysin tyydyttänyt, ja hänen ikävöivä sydämmensä sai hänet hakemaan toista, joka saattaisi antaa, mitä puuttui. Tähän tuli lisäksi, että Therèse hyväntahtoisuudessaan antoi äitinsä ja perheensä johtaa itseään, jotka koettivat hyötyä suhteestaan Rousseauhon niin paljon kuin mahdollista. Se rasitti Rousseauta sekä henkisesti että aineellisesti. Ja vihdoin tuli hän, kun he saivat lapsia, joita hän ei luullut voivansa kasvattaa, tehneeksi sen teon, joka on enimmän rasittanut hänen omaatuntoaan ja hänen muistoaan jälkimaailma silmissä. Tähän viime kohtaan aiomme heti palata.

Se ei kuitenkaan oikeuta pitämään Therèseä Rousseaun huonona henkenä. Siten pantaisiin tyttö paran hartioille liian suuri edesvastaus. Häntä on syytetty kaikenmoisesta pahuudesta: lastenhylkäämisen alkuunpanijaksi, vieläpä on sanottu hänen saaneen lapset toisen rakastajan kanssa ja luulotelleen Rousseaulle, että ne olivat hänen, -- hänen synnyttäneen riitaa Rousseaun ja hänen ystäväinsä välillä, -- juonillaan ylläpitäneen Rousseaun epäluuloisuutta ja siten olleen syynä ainaiseen vaeltamiseen pitkien aikojen kuluessa, -- eläneen siveettömästi Rousseaun kuoleman jälkeen. Mutta nämä syytökset ovat nähtävästi perättömiä. Rousseau itse kutsuu häntä "ainoaksi todelliseksi lohdutukseksi, jota taivas on sallinut hänen kokea kurjuudessaan", ja hänen viime vuosiensa ystävät vakuuttavat niin todella olleen. Hyvin hän oli ansainnut sen eläkkeen ja presidentin syleilyn, jotka kansalliskonventti 14 p. Huhtik. 1794 äänesti hänelle.

Vielä kerran avautui Rousseaulle mahdollisuus turvalliseen asemaan. Hän oli tullut ylhäisen raha-asiain virkamiehen, Franceuilin sihteeriksi, joka suosija hänet myöhemmin teki johtamansa ylöskantoviraston rahastonhoitajaksi. Mutta sitten tuli se tapahtuma, jota jo olemme kuvanneet: herätyksen hetki, jolloin uusi kysymys ikäänkuin yhdellä iskulla tuli hänen eteensä. Kun hänen teoksensa _Discours sur les Sciences et les arts_ (Mietteitä tieteen ja taiteen suhteen) oli ilmestynyt (1750) ja oli herättänyt huomiota, tunsi hän voivansa vaikuttaa ihmisiin ja olevansa velvollinen asettamaan elämänsä sopusointuun uusien aatteidensa kanssa. Virkamiehenä ei hän mielestään sitä voinut tehdä. Hän päätti rajoittaa tarpeitaan, luopui tuottavasta virastaan, hienoista liinavaatteistaan ja kaikesta, mitä hän piti ylellisyytenä. Kun hän ei voinut toivoa elävänsä kirjallisesta työstään, hankki hän siitä pitäen säännöllisiä tuloja nuottienkirjoituksella. Häneltä ei puuttunut työnantajia, koska ihmiset mielellään käyttivät tilaisuutta saadakseen nähdä kuuluisaa, omituista miestä.

Rousseaun suhteen emme koskaan saa hämmästyä. Hänen seuraava teoksensa oli ooppera. Oleskellessaan maalla Parisin ulkopuolella oli hän sepittänyt oopperan _Le Devin du Village_, jonka teksti ja suureksi osaksi myös musiikki on hänen työtään. Se on paimentyyliin, mutta siinä on todellista luonnonrunoutta, ja se on siinä suhteessa Rousseaulle kuvaava. Musikaaliselta kannalta ylistetään sen lämmintä tunnetta, raittiutta ja sopusointua sanojen ja säveleen välillä. Itse arvelee Rousseau siinä olevan useita niistä ominaisuuksista, jotka myöhemmin esiintyvät kehittyneemmässä muodossa romaanissa La Nouvelle Héloïse. Ooppera menestyi hyvin. Haettiinpa Jean Jacques oikein kuninkaallisissa vaunuissa Fontaineblauhon, jossa Le Devin esitettiin kuninkaalle, madame de Pompadourille ja koko hoville. Seuraavaksi päiväksi oli Rousseau kutsuttu kuninkaan puheille ja arveltiin hänen saavan eläkkeen. Ludvig XV oli hyvin mieltynyt kappaleeseen ja lauloi alituisesti siitä kuplettia -- "enimmin väärällä äänellä koko kuningaskunnassa". Mutta Rousseau vetäytyi pois ja matkusti äkkiä takaisin Parisiin. -- Joku aika sen jälkeen otti hän hyvin kiivaasti osaa väittelyyn ranskalaisesta ja itaalialaisesta musiikista, pitäen jälkimmäisen puolta.

Dijonin yliopiston asettama uusi tehtävä -- ihmisten erilaisuuksien syistä -- vei Rousseaun takaisin hänen pääkysymykseensä. Se kirjoitus (_Discours sur l'origine et les fondemens de l'inégalité parmi les hommes 1755_). jolla hän -- tällä kertaa palkintoa saamatta -- vastasi määrättyyn tehtävään, on radikaalisin ja pessimistisin hänen kirjoituksistaan. Siinä hän puolustaa luonnontilaa -- kuitenkaan varmasti käsittämättä sitä historialliseksi tilaksi. Kaikkeen kärsimykseen ja kaikkiin epäkohtiin, jotka ihmisiä kiusaavat, ovat he itse syypäät, he ovat hyljänneet sen tilan, jossa vaisto varmasti ohjasi heitä, jossa tarpeet olivat harvoja, ja jossa työnjako ei vielä ollut tuonut erilaisuutta ja orjuutta mukanaan. Hän ei kuitenkaan vaadi, niinkuin hänen arvostelijansa pilkaten sanovat, että tulee hävittää yhteiskunta ja omaisuus ja palata takaisin metsiin ja elää karhujen kanssa. Hän asettaa kaksi mahdollisuutta: jos kellä on tarpeeksi tekemistä sielunsa rauhasta huolta pitäessä, hän palatkoon takaisin yksinäisyyteen luonnonhelmaan; jos taas kellä on kykyä suoranaiseen toimintaan, hän jääköön yhteiskunnalliseen elämään ja koettakoon vähentää pahaa siitä. -- Yhtäjaksoisesti esittäessämme Rousseaun filosofiaa aiomme palata tähän merkilliseen teokseen.