Part 2

Confessions ovat siis aiotut sielutieteelliseksi asiakirjaksi, tunnustukseksi ja puolustuskirjoitukseksi, ja nämä kolme näkökantaa ovat otettavat huomioon kirjaa lukiessa. Itsestään ymmärrettävä on, että kirjoa tulee käyttää varovaisesti, kun hän puhuu varsinaisista tai luulotelluista vihamiehistään. Hän kuvaa Grimmiä, rouva d'Epinayta, Diderotia, ja Holbachia ja Voltairea samoin, kuin Dante niitä, jotka hän sijoittaa helvettiin. Jokaisessa itsebiograafiassa julistetaan semmoisia tuomioita. Sen sijaan voisi luulla, että häneen täydellisesti voi luottaa, kun hän puhuu pahaa itsestään. Mutta kaikessa tunnustuksessa oli se vaara, että koettaessa pukea selviin sanoihin ja ajatuksiin sitä, mikä mielessä on liikkunut ja vienyt tekoihin, helposti tulee kuvanneeksi todellisuudessa hämärän ja puoleksi tajutun selväksi ja määrätyksi tahdoksi, ja tulee esittäneeksi sitä, mikä on hetken katkeran hädän pakottamaa, erityisen periaatteen hedelmäksi. Sisäisiin tapahtumiin tulee, kun niitä kuvataan, jotain järeyttä ja raskautta, jota niissä alkujaan ei ollut, ja mustat kohdat maalauksessa vetävät helposti huomiota suhteellisesti liian suuressa määrässä puoleensa. Samalla saattaa helposti omista varjopuolista puhuminen tuottaa jonkinlaista rafineerattua nautintoa. Niistä nauttii ominaan, tuntee itsensä niissä ja pitää niitä omituisina ja erikoisina. Sitä paitse nauttii omasta rehellisyydestään niitä tunnustaessaan. Tästä syntientunnustamisen sentimentaalisuudesta ja farisealaisuudesta ei Rousseau ole jäänyt vapaaksi. Hän sanoo itse, että hän jollain itselleen käsittämättömällä tavalla, pikemmin on ollut liian ankara kuin lempeä itseään kohtaan. (Rêveries d'un promeneur solitaire IV). Selityksen tähän antaa kenties hänen suuri halunsa katsella itseään peilistä, joka saa mieltymään kaikkeen, mitä vaan peilistä näkee, kunhan se vaan on omaa, ja joka helposti tekee itsensä katselemisen hyveeksi. Rousseaulle kuvaavaa on, että hän kahdesti on runollisessa muodossa käsitellyt itseensä rakastumista. Huvinäytelmässä, Narcisse, jonka hän aivan nuorena kirjoitti, antaa hän nuoren miehen, josta hänen itsensä siitä tietämättä oli maalattu kuva naispuvussa, rakastua tähän kuvaan. Ja "Pygmalionissa" antaa hän taiteilijan rakastua kättensä töihin. Tunnustuksissaan nauttii Rousseau yhtä paljon omista vioistaan kuin ylevistä tunteistaan. Ja se on otettava huomioon tätä kirjaa lukiessa, joka on yhtä täynnä ristiriitaisuuksia, kuin se elämä ja se luonne, jota siinä kuvataan.

Silloinkin kun Rousseau ilman mitään erikoistarkoitusta antautuu muistoihinsa, tulee olla varovainen. Niinhän aina on, että kuvaus meidän menneestä elämästämme, ehdottomasti saa erityisen värityksen myöhempien kokemusten ja tunnelmoin kautta. Kun koko meidän persoonallisuutemme perusta on välilläolevana aikana muuttunut, on vaikea katsella puolueettomasti kauvan sitten tapahtunutta ja vieläkin vaikeampi palauttaa sitä muistiin. Ainoastaan vähemmässä määrässä käytti Rousseau Tunnustuksiaan kirjoittaessa kirjeitä ja muistiinpanoja aikaisemmilta ajoilta. Enimmäkseen kirjoittaa hän suoraan muistin mukaan. Hän myöntää, että hän on saattanut erehtyä sekä yksityisten tosiasioin että sen järjestyksen suhteen, jossa ne esitetään, mutta yleensä arvelee hän muistavansa oikein. "Minulla on", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan alussa), "ainoastaan yksi luotettava ohjaaja, johon voin turvautua, nimittäin _niitten tunteitten jakso, jotka ovat kuvastaneet minun olentoni kehitystä, ja niiden tapahtumain jakso, jotka olivat niihin syynä tai niitten seurauksina_... Minä saatan unohtaa tosiasioita, panna ne väärään järjestykseen ja erehtyä aikaa määrätessäni; _mutta minä en saata erehtyä sen suhteen, mitä minä olen tuntenut_, enkä senkään suhteen, mihin tekoihin minun tunteeni ovat minua ohjanneet, ja sehän se on pääasia." Nämä sanat ovat Rousseaulle hyvin kuvaavia. Me näemme, että hänen muistonsa -- samoinkuin hänen ajatuksensa -- ovat hänen tunteittensa vaikutuksen alaisina. Varmaan on se kuvittelua, kun hän luulee voivansa suoranaisesti muistoonsa palauttaa tunteita elämänsä aikaisemmilta ajoilta ja vasta tunteiden kautta johdattaa mieleensä ne tapahtumat, joiden seurauksia tai syitä ne olivat. Kokemus osoittaa varmasti, että on paljon helpompi palauttaa muistiin menneisyyden kokemuksia kuin menneitä tunnelmia. Joka tapauksessa on kulloinkin vallalla olevan tunteen vaikutus suuri: mitä enemmän yhdenkaltainen se on tapahtuman tunteen kanssa, sitä paremmin se auttaa sen muistamista, mutta mitä enemmän se eroaa aikaisemmasta tunteesta, sitä vaikeampi on muiston tulla täydelliseksi ja oikeaksi. Sen vuoksi valikoidaan menneenajan muistoja sen tunteen mukaan, joka meissä muistellessa vallitsee, mutta jonka suhteesta menneen ajan tunteisiin meidän on mahdottoman vaikea saada varmaa käsitystä. Rousseau sanoo usein, että hän muistellessaan on taipuvainen viipymään valoisassa ja hymyilevässä ja unohtamaan surun, jonka hän johtaa luonnollisesta halusta pitää mieleistä vastenmielistä parempana. Sillä välin kun hänen mielikuvituksensa, tuskan ja epäluulon ohjaamana, kuvasi tulevaisuuden mahdollisuuksia kauhean pimeiksi, oli se mielikuvien valikoiminen, joka oli kääntynyt menneisyyteen, valoisa ja hymyilevä -- niitä mustia kohtia lukuunottamatta, jotka hänen omat erehdyksensä synnyttivät. Tästä hän johtaa, ettei hän vihaa vihamiehiään (vaikka hän pelkää ja epäileekin heitä): hän ei muistele sitä pahaa, jonka ne ovat tehneet hänelle. Samaa vakuuttavat henkilöt, jotka olivat hänelle läheisiä hänen viime aikoinaan (niinkuin Corancez, katso hänen kirjaansa: De J. J. Rousseau Paris 1798. s. 27); he todistavat, ettei hän koskaan puhunut pahaa kestään, ei niistäkään, joita hän piti vihollisinaan. Tämän Rousseaun muiston ominaisuuden kautta voitanee suureksi osaksi selittää se loisto ja tuntehikas sydämmellisyys, jolla hän kuvaa aikaisempia, onnellisempia aikoja elämästään. Varmaan kuvittelee hän varhaisemmaksi sitä luonnonihailua ja halua yksinäisyyteen, jotka pääsivät niin suuren valtaan hänessä hänen myöhemmällä iällään. Hän antaa itse todisteita tähän. Teoksessaan Rêveries d'un promeneur solitaire (Yksinäisen kävelijän unelmia) lausuu hän useampia kertoja, että vasta kun hänen suhteensa ihmisiin oli rikkautunut, hän oikein saattoi iloita luonnosta. Vainoojiani minä saan kiittää yksinäisten kävelyjeni innostusten hetkistä. "Ilman heitä en minä olisi löytänyt enkä tuntenut niitä aarteita, jotka minulla on sisässäni." (II). "Minä muistan selvästi, että minun lyhyinä onnellisina aikoinani olivat yksinäiset kävelymatkat, jotka minua nyt niin viehättävät, tyhjiä ja ikäviä." (VIII). "Minä pakenin yhteisen äidin luo ja hain hänen helmassaan turvaa hänen lastensa ahdistuksilta." (VII). Mutta Tunnustuksissa luonnonihailu seuraa häntä jo lapsuudesta saakka ja sitä kuvataan niin voimakkaaksi, että se on voinut semmoiseksi tulla vasta hänen joutuessaan vastatuksin ihmiskunnan kanssa, -- Sitäpaitsi on varmaan näytetty toteen, että Rousseau on kuvannut sitä onnellista aikaa, jonka hän eli les Charmettesissa rouva de Warensin luona paljoa pitemmäksi, kuin se historiallisesti todella oli. Vaimojen asiakirjain perustuksella voidaan nyt aikajärjestys vahvistaa ja osoittaa, että Rousseau on antanut les Charmettesin idyllin alkaa kaksi vuotta liian aikaiseen. (Katso tästä _Eugène Ritter_: Nouvelles Recherches sur les Confessions et la Correspondance de Jean Jacques Rousseau. Berlin 1880, s. 312). Tapahtumain jaksoon saattaa varmemmin luottaa kuin tunteitten. Tunnelman syvyys muistellessa tätä kadonnutta idylliä on saanut Rousseaun kuvittelemaan sen kestäneen kauvemmin, kuin se todella kesti.

Vihdoinkin on luonnollisesti Tunnustuksia kirjoittaessa halu antaa niille taiteellinen muoto ollut määräävä. Hän myöntää itse, että hän on antanut mielikuvituksen täyttää muistin aukkoja, ja että hän ehdottomasti kaunistaa kadonnutta onneaan. (Rêveries. IV). Sitä paitse saattaa selvästi huomata, kuinka hän alusta pitäen Tunnustuksissaan erikoisesti tuo esille ne piirteet, jotka hänen mielestään valaisevat hänen luonnettaan, mimmoiseksi se myöhemmin muodostui, ja kuinka hän koettaa kertoa yksityispiirteitä ja tapahtumia niin, että esitykseen tulee vastakohtia ja vaihtelua.

Rousseaun Tunnustukset on kummallinen kirja. Hän on itse sanonut kirjoittaneensa sen kokonaan sydämmellään, jota vastoin hän on kirjoittanut toisia kirjoja hengellään yksin. Juuri siksi, että kirja samalla on kertomus, tunnustus ja puolustus, on se niin erinomaisen rikas. Se kuvaa muiston surumielistä iloa yhtä hyvin kuin nykyajan tuskaa ja jännitystä. Ei se peitä enemmän pimeitä kohtia kuin korkeinta ja puhtainta innostusta. Syvällisintä tunnetta ja haaveksivaa romanttisuutta on rinnakkain kirkkaitten ajankuvausten ja raitisten luonnonmaalausten kanssa. Mitä kirjan kieleen tulee, mainittakoon ainoastaan, että siitä St. Beuven mukaan (Causeries de lundi III) alkaa vallankumous Ranskan kielen historiassa, tärkein Pascalin jälkeen.

Paitse Tunnustuksia on Rousseau kirjoittanut muitakin itsebiograafisia teoksia, jotka samoinkuin nämä tulivat päivänvaloon vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kolmessa dialoogissa, joilla on yhteinen nimi; _Rousseau juge de Jean-Jacques_, on hän mestarillisesti määritellyt omaa luonnettaan yleisen sielutieteellisen teorian mukaan, jota hän käyttää muissakin teoksissaan. Mutta samalla noudattaa hän hyvin johdonmukaisesti samaa päähänpistosta, että hänen entiset ystävänsä vainosivat häntä, joka myöhemmin ajoi häntä paikasta paikkaan. Teoksesta on siten tullut hyvinkin arvokas sielutieteellinen asiakirja sairaloisen sielunelämän ymmärtämiseen.

Teoksessa _Rêveries d'un promeneur solitaire_ ei tästä päähän pistoksesta ole luovuttu, mutta siinä vallitsee lempeämpi, maltillisempi mieliala. Hän on "jälleen löytänyt sielun rauhan, melkeinpä onnen." Hän on kirjoittanut tunnustuksensa ja tuntee olevansa ikäänkuin elämän ulkopuolella. Muistot, unelmat ja mietiskelyt kehittyvät vapaasti, tässä kirjassa on muutamia Rouseaun somimpia kyhäelmiä. On kuin iltarusko sitä valaisisi, mikä vaikuttaa erikoisen loistavasti, kun juuri tullaan tunnustuksesta.

III.

Elämä, Luonne ja Teokset.

1. Nuoruus.

Rousseau polveutuu perheestä [2], joka kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muutti Parisista Geneveen säilyttääkseen protestanttisen uskonsa. Se oli varakas suku, jonka useimmat miehiset jäsenet harjoittivat kellosepän ammattia. Se otti valppaasti osaa pienen tasavallan sisällisiin taisteluihin. Synnynnältään oli Jean Jacques siis geneveläinen kansalainen, kuului kaupungin ensimmäiseen luokkaan. Kaikkiaan oli viisi luokkaa, niin että kun Jean Jacques myöhemmin ylpeillen kutsuu itseään geneveläiseksi kansalaiseksi, hän silloin kopeili aristokraattisella arvonimellä.

Geneve oli silloin vielä sen ajan muistojen vaikutuksen alaisena, jolloin se oli protestanttisuuden etuvartija ja pääpaikka. Sen asukkaissa vallitsi voimakas ja itsenäinen henki, mutta samalla ankaran kova kuri. Calvin oli uudistanut hallitusmuodon aristokraattiseen suuntaan, hän oli myös perustanut konsistoriumin, joka tarkoin valvoi tapojen ankaruutta, itse kansalaistenkin, ensimmäisen luokan porvarien. Sillä ainoastaan olemalla niin ankaria itseään kohtaan he saattoivat säilyttää valtansa. Ylellisyys, pila, laulu, tanssi, pelit, teaatteri -- olivat kiellettyjä tai tuskin suvaittuja. Luonteeltaan levottomille täytyi tämän ankaran kurin olla kidutusta. On seikkoja, jotka osoittavat, että Rousseaun läheisten sukulaisten oli ollut vaikea alistua niiden alle.

Rousseaun äidin, joka kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen, kerrotaan olleen kauniin, vilkkaan ja itsenäisen naisen. Hänen isänsä, joka oli kelloseppä niinkuin useimmat hänen esi-isistään, oli myös elämän haluinen, ja oli hänellä voimakas itsenäisyyden tunne, joka osaksi synnytti taistelunhalua, osaksi matkustushalua. Muutamia vuosia häittensä jälkeen jätti hän vaimonsa ja lapsensa, ja lähti Konstantinopoliin, jossa hän harjoitti ammattiaan. Kenties oli tämä muutto välttämätön rahallisista syistä. Vuosi hänen kotiintulonsa jälkeen syntyi toinen poika, Jean Jacques 28 p. Kesäk. 1712. Kun äiti kuoli kahdeksan päivän perästä, jäi kasvatus isän huostaan, joka otti yhden sisaristaan taloonsa. Se kasvatus, jonka Jean Jacques sai, oli etenkin omiaan tunnetta ja mielikuvitusta kehittämään. Varhain alkoi isä lukea romaania ja historiallisia teoksia (etenkin Plutarkuksen elämäkertoja) hänen kanssaan. Isä ja poika siinä määrässä vaipuivat mielikuvituksen luomaan kaukaiseen maailmaan, johon lukeminen heidät saattoi, että he lukivat kaiket yöt, siksi kun kuulivat aamulla pääskysten viserryksen. Isä saattoi silloin sanoa häpeissään: "Minä olen suurempi lapsi kuin sinä." -- Kun Jean Jacques oli kymmenen vuoden vanha, täytyi hänen isänsä muuttaa Genevestä kaksintaistelun vuoksi, ja poika sijoitettiin sukulaisen luo, joka oli maalaispappi. Rousseau arvelee rakkauden luontoon hänessä silloin jo heränneen. Toisena piirteenä, joka oli ominainen hänelle lapsena, mainitsee hän vihan vääryyttä vastaan, joka oli herännyt hänessä, kun häntä kerran syyttömästi rangaistiin, myöskin oli aistillisuutta hänessä hyvin aikaisin näyttäytynyt: "minun vereni hehkui aistillisuudesta melkein synnynnästä saakka", sanoo hän. Hoitajattarien antama ruumiillinen rangaistus tuotti hänelle aistillista nautintoa. Muutoin aistillinen himoitseminen etusijassa purkautui mieli kuvitteluun, jolle romaaninluku antoi vauhtia ja sisällystä. Hän hurmaukseen saakka jumaloi ihanteellisia olentoja eli enemmän kuvitellussa maailmassa kuin todellisessa. Samalla voimistui myös halu yksinäisyyteen.

Kun hänet ensin oli katsottu kelvottomaksi kirjurintoimeen eräässä julkisessa konttoorissa, pantiin hänet kaivertajan oppiin. Työ täällä miellytti häntä, mutta kohtelu oli ankaraa ja raakaa. Pakko ja kiellot kiihoittivat vapaudenhalua ja intohimoisuutta. Lohdutuksena olivat hänellä kävelyretket kaupungin ympäristössä sunnuntaina toveriensa seurassa. Kuljeksiessaan unohtivat nuorukaiset monesti ajan ja monesti olivat heidän kotiin palatessaan kaupungin portit suljetut. Useampia kertoja oli Jean Jacquesia rangaistu siitä syystä. Ja kun hän taas kerran keväällä 1728 löysi kaupungin portin suljetuksi, päätti hän epätoivoissaan, ettei hän alistuisi siihen, mikä häntä odotti, vaan pakenisi pois avaraan maailmaan. Ja tuskin oli hän tehnyt päätöksensä, ennenkuin epätoivon sijaan heräsi vapaudentunne ja ilo, odottavan seikkailijaelämän johdosta. Nyt hän ehkä oli löytävä, mitä hän siihen saakka vain oli uneksinut. Se sankarillisten ja rakkaudellisten kuvien täyttämä maailma, jonka hänen mieli kuvituksensa oli luonut, oli nyt ehkä todellisuudessa avautuva hänelle. Äkillisen sysäyksen kautta hän siis katkaisi sen tasaisen elämän juoksun, joka oli hänen edessään, ja joka olisi voinut ohjata hänet samanlaiseen toimintaan porvarina Genevessä, jota hänen esi-isänsä olivat harjoittaneet. Mutta yhtäjaksoinen toiminta ei soveltunut hänelle. Hänen elämässään samoinkuin hänen kyvyissään ja luonteessaan ovat äkilliset mielenjohteet määrääviä. Kasvatus oli edistänyt tätä puolta hänen luonteessaan, jota myös kannatti peritty taipumus. Kuvaavaa on, että hänen vanhempi veljensä François useampia vuosia aikaisemmin oli karannut opista samoinkuin Jean Jacques. Mutta Françoisen jäljettömiin kadotessa, oli se kuljeksijaelämä, jonka Jean Jacques nyt alkoi, jättävä syvät jäljet inhimillisen sielunelämän kehitykseen. Hän löysi "uuden maailman", vaikkei se ollutkaan se maailma, josta hän oli uneksinut.

Äkillinen keskeytys, uuden viekottelevan mahdollisuuden näyttäytyessä, on piirre, joka usein uudistuu Rousseaun elämässä. Hänen romantillinen vapauden- ja nautinnonhalunsa vaatii aina raitista ilmaa, riippumattomuutta, uusia näköpiiriä. Kun hänestä tuli luonnon profeetta, niin tarkoitti hän luonnolla ennen kaikkea vapautta.

2. Rousseau ja rouva De Warens.

Pakomatkallaan kulki Jean Jacques savoijalaisen rajan yli ja tuli muun muassa erään katolilaisen papin luo, joka otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Täällä tuli uusi sysäys, jota heti noudatettiin. Pappi kysyi, eikö hän olisi halullinen kääntymään katolinuskoon. Nuori maankuljeksija siihen suostui sen tunnelman alaisena, jonka papin vieraanvaraisuus oli hänessä herättänyt, ja myös halusta koetella uutta. Hänet neuvottiin sen vuoksi Annecyhin erään ylhäisen naisen, rouva de Warensin luo, jolla oli tapana pitää huolta nuorista katoolinuskoon kääntyvistä ihmisistä. Tämä tuttavuus vaikutti, sekä hyvässä että pahassa, suuresti Rousseaun koko tulevaan elämään.

Tämä merkillinen nainen oli syntynyt Vevayssa toisella puolen Genevenjärveä. Nuoruudessa oli häneen pietistinen suunta vaikuttanut, joka siihen aikaan oli Saksasta levinnyt ranskalaiseen Sveitsiin. Hän oli sen kautta ruvennut pitämään tunteen voimallisuutta varsinaisena uskonnollisuutena, jota vastoin opin eroavaisuus hänestä oli ulkonaista ja vähäpätöistä. Levoton ja moninainen luonne hän oli; mutta ei näytä olevan syytä epäillä, ettei hän tavallaan olisi ollut uskonnollinen, vaikka hänen luonteessaan lie ollut muitakin aineksia kuin semmoisia, jotka saattavat vakavaan uskonnollisuuteen[3]. Samalla kun hän, mystillis-pietistisen uskonnollisuutensa perustuksella oli taipuvainen epäilemään kaikkia dogmia ja uskontunnustuksia, oli hän epäileväinen aivan toisistakin syistä. Hän ihaili suuresti Baylea. Pakomatkallaankin oli hänellä tämän sanakirja mukanaan, ja Rousseau sanoo, ettei "hän puhunut muuta kuin Baylesta." Paitse näitä erityisiä taipumuksia viehättivät häntä lapsuudesta saakka suuresti alkemistiset kokeet ja teollisuuskeinottelut, joiden kautta hän usein sekaantui rohkeisiin yrityksiin ja viimein joutui perikatoon. Hän oli aikaisin mennyt naimisiin, mutta kun hän oli tyytymätön avioliittoonsa ja samalla oli sekaantunut onnettomiin keinotteluihin, pakeni hän Vevaysta järven yli Savoijaan, jossa hän kääntyi katolinuskoon ja sai eläkkeen Sardinian kuninkaalta. Rousseau sanoo hänestä, että olkoon syy hänen uskontonsa vaihtamiseen mikä hyvänsä, mutta minkä uskonnon hän kerran oli valinnut, siihen oli hän syvästi kiintynyt. Mutta Rousseau myöntää myös, että hän asettui hyvin vapaalle kannalle kirkon opin suhteen. Jokaista yksityistä dogmia käsitti hän toisella tavalla kuin kirkko. Erittäin kerrotaan, että hän uskoi kiirastulta, mutta ei helvettiä. Hän asui ensin Annécyssä, myöhemmin Chambéryssä. Hänen talossaan ei oleskellut yksistään käännytettäviä ja vastakääntyneitä, vaan myös kaikenlaisia seikkailijoita ja maankiertäjiä, jotka käyttivät hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, neuvojaan ja apuaan. Useinkin hänen käytöstään näiden nuorten miesten suhteen suuntasivat vallan toisenluontoiset vaikuttimet kuin pelkkä uskonnollinen into ja keinotteluhalu. Samoinkuin uskonnollisissa asioissa piti hän rakkaussuhteissakin ulkonaisia muotoja vähäpätöisinä. Hän antoi suosionsa säälistä, liittääkseen nuoria miehiä itseensä ja estääkseen heitä harhateille eksymästä. Tämän puolen hänen luonteestaan opimme tuntemaan ainoastaan Rousseaun Tunnustuksista. Hän on katsonut olevansa oikeutettu puhumaan yhtä avonaisesti hyväntekijästään kuin itsestään. Hän väittää, ettei tämän erehdyksiin ollut syynä hänen sydämmensä, joka oli puhdas ja jalo, vaan väärä käsitys sukusuhteiden merkityksestä. Hänen luonteensa ja vaiheensa eivät muuten vielä ole täysin selvillä.[4]

Tässä siis kaksi salaperäistä luonnetta sattui yhteen. Jos Jean Jacquesin luonteessa oli useita sekä hyviä että pahoja taipumuksia, niin saattoivat ne tämän merkillisen naisen vaikutuksen alaisina kukin päästä täyteen kehitykseensä. Rikkaruoho kasvoi kilpaa hyvän viljan kanssa, ja sitä kitkemistä, joka olisi ollut niin tarpeen, ei toimitettu. Oli ikäänkuin hän aikaisimmasta lapsuudestaan saakka ja koko nuoruutensa ajan, olisi joutunut juuri semmoisiin oloihin, jotka saattoivat antaa täyden vapauden hänen olentonsa vastakkaisille aineksille.

Palmusunnuntaina 1728 hän ensi kerran näki rouva de Warcnsin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vähää ennen kuolemaansa, muisteli hän tätä päivää liikutetuin sanoin, jotka kenties olivat viimeiset hänen kirjoittamansa (Rêveries X). "Tämä hetki" sanoo hän "tuli minulle määrääväksi koko elämäni suhteen, ja synnytti välttämättömän tapahtumain sarjan kautta sen kohtalon, joka vallitsi elämässäni siitä pitäen". Hänet lumosi heti säteilevä ylhäinen rouva, joka niin ystävällisesti otti hänet vastaan. Oli kuin hän yhtä aikaa olisi nähnyt äidin ja rakastajattaren, joka saattoi ohjata hänen henkistä kehitystään ja samalla turvata hänen aineellisen toimeentulonsa. Aluksi piti hän Rousseauta luonaan vaan muutamia päiviä ja lähetti hänet sitten Turiniin, siellä käännytettäväksi kaikkien sääntöjen mukaisesti.

Hän matkusti jalkaisin, ja tämä jalkamatka alppien yli on käänne luonnontuntemisen historiassa. Vaikka Rousseau sovittaneekin myöhempiä kokemuksia nuoruuden ajan tunnelmani kuvaukseen, voimme kuitenkin uskoa häntä, kun hän kuvaa ihastustaan tällä matkalla. Hänen tunteensa olivat vallan toiset kuin Ludvig Holbergin, tämän muutamia vuosia aikaisemmin (1716) matkustaessa samaa tietä päinvastaiseen suuntaan. "Turinista", sanoo Holberg, "matkustin minä alppivuorten yli ja tulin Savoijaan, jossa maassa, vaikka se onkin vuorista ja rumaa, kuitenkin on monta kaunista kaupunkia ja kylää." Syynä Rousseaun innostukseen lie tosin osaksi ollut kohtaus hänen suosijattarensa kanssa, jonka siipien suojassa hän yhä tunsi olevansa: se teki hänen mielensä turvalliseksi ja antoi aihetta haaveiluun. Mutta voimakkaatta liikutuksetta ei ihminen voi löytää sielua luonnossa. Ja Rousseaun silmissä saivat nyt vuoret ja metsät, nurmet ja joet sielun ja elämän. Siitä ajasta pitäen, sanoo hän, olen minä suuresti rakastanut vuoria ja jalkamatkoja.[5] Kenties viehätti häntä toistaiseksi vapaa vaeltaminen ulos maailmaan kaukaista maalia kohti. Jalkamatkoilla oli pitkin hänen nuoruuttaan suuri merkitys. Häntä "miellytti astuminen" riippumatta "halusta saavuttaa maali". Ripeä käynti ja vaihtelevat maisemat panivat hänen ajatuksensa liikkeelle ja antoivat niille rohkeutta kohota yli kaikkien rajojen. Jos "ainainen haluaminen, joka ei koskaan saa rauhaa, on jalkamatkojen syvin salaisuus", on Rousseau keksinyt tämän salaisuuden. Hän on jalkamatkojen psykologian perustaja. Vapaassa vaeltamisessa oli jotain, joka oli yhtäpitävää sen luonteen ominaisuuden kanssa hänessä, jota hän itse kutsuu "vaeltavaksi maniaksi" (Tunnustukset II), ja jonka vuoksi hän saattoi löytää onnea ainoastaan ainaisessa vaeltamisessa. (Sama III). Rousseau toteutti elämässään vapaan, rohkean kuljeksijatyypin, joka suuria toivoen lähtee ulos maailmaan korkeinta löytääkseen, saman tyypin, josta romantikot myöhemmin enemmän runoilivat kuin sitä itse jäljittelivät. Todellisuus on tässä, niinkuin niin usein, käynyt runouden edellä. Ulos vapaaseen luontoon täytyi ennen muita sen lähteä, joka oli paneva jyrkän vastalauseen kaikkea ajan sivistystä vastaan.