Part 10

Samoinkuin aikaisemmat luonnonoikeuden opettajat (etenkin Bodin ja Althusius) teki hän erotuksen valtiomuodon ja hallitusmuodon välillä'. Valtiomuotoja on vaan yksi, koska yliherruuden aina tulee olla kansalla, joka ei koskaan kuole, mutta hallitusmuodot saattavat vaihdella. Kenen hallussa valta kulloinkin on, riippuu kansan luonteesta, kehityskannasta ja ulkonaisista olosuhteista. Suuret lainsäätäjät, niinkuin Lykurgos ja Muhamed, ovat miehiä, jotka neron kaukonäköisyyden kautta ovat käsittäneet, mitkä laitokset paraiten säilyttävät ja kehittävät kansan elämää. Ne ovat kansantahdon ilmituojia. Voisi luulla, että demokratia Rousseaun mukaan olisi paras hallitusmuoto. Mutta hän pitää demokratiaa mahdottomuutena, koska koko kansa ei aina voi olla koolla. Aristokratia on paras hallitusmuoto, arvelee hän: tietysti hän hylkää aristokratian, jos sillä tarkoitetaan, että yliherruuden tulisi olla muutamilla harvoilla. Toimeen panevan vallan tulee aina pitää huolta siitä, että se on yhtäpitävä yleistahdon kanssa, jonka ilmituojan sen tulee olla, kutsumalla kaikki kansalaiset kansankokouksiin. Ainoastaan kansankokouksissa lausutuista mietteistä voidaan huomata, mihin suuntaan kansantahto kulkee. Kansa tässä säätää yliherrana lakia itselleen ollen samalla alamainen. Mutta kansankokous älköön anastako itselleen toimeenpanevaa valtaa, jonka aina tulee olla harvojen käsissä.

Ettei tulisi mitään epäsuhtaisuutta yliherran ja toimeenpanevan vallan välillä, ei valtion tule olla kovin suuren, Tämä on kuvaavimpia piirteitä Rousseaun valtio-opissa, ja hän palaa siihen yhä uudestaan. Hänen mielestään on päinvastainen suhde valtiossa vallitsevan vapauden ja valtion suuruuden välillä. Mitä suurempi valtio on, sitä voimakkaamman tulee hallitusvallan olla voidakseen pitää kokonaisuutta koossa, ja sitä useampia kiusauksia syntyy vallan väärinkäyttämiseen. Pienessä valtiossa pidetään kokonaisuus koossa tapain ja olojen välittömän vaikutuksen kautta, siinä ei sen vuoksi ole niin paljon tilaisuutta keskusvallan ja pakottavien lakien käyttämiseen. (Katso etenkin Contrat soc. III, 1). Mutta ei ainoastaan vapaus ole suurin pienissä valtioissa. Myös kansallistunto on siellä voimakkain, joka taas on suurimpien hyveitten lähteenä. Kansallistunnossa juuri suorastaan elää tuo yleistahto, joka aikojen kautta ylläpitää kansaa. (Econ, potit.). Yleensä viihtyvät myötätuntoisuus ja ihmisrakkaus paraiten rajoitetuissa yhteiskunnissa. Perhe on kuin pieni isänmaa, ainoa luonnollinen yhteiskunta. (Contrat soc. I, 2. -- Emile V). Elävä yhteistunto se tekee yhteiskunnan vahvaksi, ja sen vuoksi pienet valtakunnat ovat verrattain voimakkaampia kuin suuret. Kirjoituksessaan Puolan valtiomuodosta sanookin Rousseau, että tehtävänä on antaa suuren valtakunnan valtiomuodolle se lujuus ja voima, jonka pienen tasavallan valtiomuoto niin helposti saa, ja hän pitää valtioiden suurenemista ja laajenemista tärkeimpänä lähteenä ihmissuvun onnettomuuksiin. Puola on pienentyessään vahvistuva -- ja kenties naapurit tekevät sille sen palveluksen, että pienentävät sitä: "suurempi onnettomuus siitä tulee niille osille, jotka erotetaan, mutta etu siitä olisi kansakunnalle kokonaisuudessaan." (Grouv. de Pol. luku 5.)

Politillisia teoriojaan tehdessä ajattelee Rousseau aina pieniä valtioita. Sparta, vanhin Rooma ja Geneve ovat hänen esikuvansa. Koko kansa voi siinä pitää valvonnan alla toimeenpanevaa valtaa, ja edustus ei siinä ole tarpeellinen. Edustus on Rousseaun mielestä epäkohta: yliherruutta saattaa yhtä vähän edustaa kuin riistää. Kansa luopuu tosi teossa vallastaan, kun se on valinnut edustajia, ja Englannin kansa on vapaa ainoastaan vaalin hetkenä. Joka tapauksessa tulee edustajia tiheään vaihtaa ja mieluimmin tulee heidän olla sidottu tarkkoihin määräyksiin. (Contr. soc. III, 15. -- Gouv. de Pol. luku 7). Kysymys suuren valtakunnan valtiomuodosta on Rousseaun mielestä lopulta mahdoton ratkaista. Ainoa keino, jonka Rousseau tuntee vapauden, ja suuruuden yhdistämiseen, niin ettei valtiota -- niin kuin hän mieluummin tahtoisi -- tarvitse rajoittaa yhdeksi ainoaksi kaupungiksi, on useiden pienten valtioiden liittokunta. Hän viittaa tähän keinoon kirjoituksessaan Puolan vakiomuodosta, ja etenkin on hän tullut ajatelleeksi tätä miettiessään, kuinka pienet valtiot, joita hän piti niin suuressa arvossa, voisivat pysyä pystyssä suurten rinnalla. Käsikirjoituksen, jossa hän lähemmin kehittää tätä ajatusta, uskoi hän eräälle ystävälleen, joka myöhemmin -- vallankumouksen alkaessa -- aikoi julkaista sen, mutta jätti sen sikseen, peläten, että "se saattaisi tuottaa vaaroja hänen isänmaalleen." [26] -- Käytännössä tuli asia myöhemmin ratkaistuksi, kun Pohjos-Amerikan Yhdysvallat perustettiin. Se kysymys, jonka ratkaisemisen mahdollisuutta sekä Rousseau että myös Turgot ja Fredrik Suuri epäilivät, ratkaistiin Aleksanteri Hamiltonin neron kautta.[27]

Rousseau ei yksistään mieluimmin kuvittele aivan pieniä valtioita, vaan kuvittelee myös valtiota ilman työnjakoa -- ja ilman sitä rikkautta ja ylellisyyttä, joka synnyttää työnjaon. Onnellisin tila on hänen mielestään se, mikä on luonnontilan tympeyden ja nykyaikaisen sivistyksen levottoman riehunnan välillä. Semmoista tilaa, jonka hän vielä osaksi tapasi isänmaassaan Sveitsissä, piti hän ihmiskunnan varsinaisena nuoruutena. Teoksessa Discours sur l'inégalité kuvasi hän tämän onnellisimman ajan paljon alkuperäisemmäksi, kuin miksi hän kirjeessään Luksemburgin marechallille 20 p. Tammik. 1763 kuvaa Sveitsin kansan tilaa. -- Etenkin toivoi hän, ettei ylikulttuuri suurista kaupungeista leviäisi pieniin, ja että kaupungit eivät yhä kasvaisi maalaisten muuton kautta. Kaikissa hänen pääteoksissaan on kaupungin ja maaseudun suhteella suuri merkitys. Häntä suuresti arveluttaa maaseutulaisten muutto kaupunkeihin, sillä "maaseudun väestö se muodostaa kansakunnan!" (Emile V). Hän neuvoo korsikalaisia pitämään niin vähän kaupunkia kuin mahdollista, eikä missään tapauksessa pääkaupunkia. Maanviljelyksen ja käsityön tulisi olla tärkeimmät elinkeinot; suurteollisuutta ja kauppaa katsoo hän karsain silmin. Valtion tulee mieluummin koettaa rajoittaa tarpeitaan kuin lisätä tulojaan, ja työnjako on rajoitettava vähimpään mahdolliseen, koska se tuottaa epävapautta. -- Tällä kohdalla on Rousseau jyrkimmässä ristiriidassa useiden oman aikansa filosoofien ja kansantalouden tutkijain kanssa (Condillac, La Mettrie, Helvetius, Hume, Adam Smith), jotka -- kukin omalla tavallaan -- sanovat välttämättömäksi tarpeiden lisääntymistä, koska sen kautta syntyy vaikuttimia moninaisempaan ja yltyvään toimintaan.

Rousseauta on usein pidetty nykyisen sosialismin edelläkävijänä. Oikeutetuksi sen tekee se tapa, jolla hän käsittelee sivistyskysymystä. Hän puhuu useiden puolesta harvoja vastaan, ja hän näyttää mitä varjopuolia on optimististen kansantalouden tutkijain sokeasti ihailemassa työnjaossa. Hän vasta on selvästi osoittanut, että on olemassa sosiaalinen kysymys. Sitä vastoin ei hän ole sosialisti siinä merkityksessä, että hän tahtoisi saada yksityisomaisuuden poistetuksi olemasta tuotannon välikappale. Muuan kohta Discours sur l'inégalitéssa, jossa on löydetty sosialismia, kulkee todellisuudessa päinvastaiseen suuntaan. "Ensimmäinen", sanotaan siinä, "joka aitasi palan maata, ja uskalsi sanoa: tämä on minun! -- ja tapasi ihmisiä, jotka olivat niin yksinkertaisia, että he uskoivat häntä, oli yhteiskunnan ensimmäinen perustaja. Kuinka monta onnettomuutta ja kauheutta olisi ihmiskunnalta säästynyt, jos joku olisi kiskonut paalut ylös ja täyttänyt haudat ja sanonut muille: älkää kuulko tätä petturia! Te olette hukassa, jos te unohdatte, että hedelmät ovat kaikkien, mutta maa ei kenenkään!" Juuri nämä lauseet osoittavat, ettei Rousseau voi ajatella yhteiskuntaa yksityisomaisuudetta., Hänen ihanteensa oli yhteiskunta tasaväkisiä maanomistajia ja käsityöläisiä. Hän on keskiluokan profeetta, ja sosiaalinen kysymys ei hänelle vielä ole muodostunut selväpiirteiseksi työväenkysymykseksi, miksi se on tullut 19:llä vuosisadalla. Hän valmistaa kuitenkin tätä käännettä huomauttamalla sitä persoonallisuuden ja riippuvaisuuden jakoa, jonka työnjako tuo mukanaan. Ja hän huomauttaa erityisesti, että valtion velvollisuus on pienentää erilaisuuksia niin paljon kuin mahdollista, joka voi tapahtua veroja tasaisesti jakamalla. (Contr. soc. II, 11. -- Econ. polit.).

Rousseau on luettu Ranskan vallankumouksen henkisiin isiin. Mutta jo Contrat socialista puhuessa näytettiin, ettei ollut vähäkään Rousseaun hengen mukaista, kun 1793 luultiin voitavan muodostaa valtiomuoto hänen kirjastaan. Liian hyvin hän käsitti luontoa ja todellisuutta pitääkseen moista mahdollisena. Mutta vieläkin vähemmän Rousseaun hengen mukaista oli, että valtiomuoto peruutettiin, juuri kun se oli hyväksytty, ja valta luovutettiin yhteishyvän-valiokunnalle. Sen kauttahan tuli hallitusvalta yliherruuden sijaan, ja Rousseau olisi sitä pitänyt todistuksena edustuslaitoksen turmiollisuudesta. Mitä hirmuhallitukseen tulee, niin Rousseau tuskin tarvitsee puolustusta, vaikka siitä on edesvastaus asetettu hänen onnettomille hartioilleen. Jos hän olisi elänyt hirmuhallituksen aikana, olisi hänestä varmaan tullut yksi sen uhria. Hän on itse (Econ, polit.) pitänyt hallituksen huonouden osoitteena, että alamaisissa sen vuoksi velvollisuuden ääni muuttuu kauhun huudoksi. -- Sitä vastoin on Rousseaun oppi kansan yliherruudesta, kansan itsensäylläpitämisvaistosta, joka elää hallitusten ja järjestelmäin vaihdellessa, raivannut tietä vallankumouksen paraimmille puolille, uskolle kansan tulevaisuuteen ja sen oikeuteen. Jos käsitämme vallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen työn kautta, niin on Rousseau sen profeetta. Hän on opettanut ihmisiä olemaan ylpeitä siitä että ovat kansalaisia, hän on tehnyt kansalaisen nimen kunnianimeksi ja uudestaan herättänyt eleille kansalaistunnon. Vaikka hän olikin irroitettu kaikista ahtaista siteistä, piti Rousseau kansallisuuden ja perheen puolta; ei mikään ollut kauvempana hänestä kuin rajaton kosmopoliittisuus, vaikka niin monet valtakunnat sulkivatkin ovensa häneltä. Kun Ranskan kansa innostui sanoista: Allons _enfants de la patrie!_ Aux armes _citoyens!_ (_Ylös isänmaan lapset!_ Aseihin _kansalaiset!_) -- niin oli se haaveksia Charmettesta ja Montmorencysta, joka oli tehnyt tämän huudahduksen ja tämän innostuksen mahdolliseksi. Kodittomasta ajattelijasta, joka niin suuresti epäili sivistyksen ja yhteiskunnan oikeutta olemassaoloon, sai uusi politillinen ja kansallinen elämä yhden tärkeimmistä edelläkävijöistään.

4. Pedagooginen kysymys.

Voidaan huomata heräävä pedagooginen innostus 18:n vuosisadan viimeisellä puoliskolla, ja se on luonnollisessa yhteydessä sen uudistushalun kanssa, mikä alkoi näyttäytyä ja jonka tärkein ilmituoja oli Jean Jacques Rousseau. Hänen harrastuksensa lasten ja kasvatuksen suhteen on yhteydessä sen kanssa, että hänen mielensä oli kiintynyt uusiin mahdollisuuksiin, alkavaan, alkuperäiseen. Voidaan kenties arvella, että se, joka saamaa "luontoon" palaamista, ei voi panna suurta arvoa kasvatukselle. Rousseaun kasvatusopin tarkoitusperä onkin ensi sijassa hankkia tilaa välittömälle ja ehdottomalle itsensäkehittämiselle, turvata luonnollinen oikeus poistamalla ulkonaisia esteitä ja kaikkea, mikä sitä saattaisi turmella. Kasvatus ei saata luoda tyhjästä, mutta ainoastaan hankkia niin hyviä edellytyksiä kuin mahdollista sille, mikä on kätketty lapsen alkuperäiseen luontoon. Sen vuoksi on kasvatus etusijassa negatiivinen, etenkin varhaisemmassa lapsuudessa. Ehkäisevä ja suojeleva puoli kasvatuksesta on Rousseaulle tärkein -- samoinkuin terveydenhoito oli hänestä tärkein puoli lääketieteestä. Hän on itse (Lettre à Beaumont) osoittanut, kuinka hänen oppinsa kasvatuksen "kielteisyydestä" liittyy hänen uskoonsa luonnon hyvyyteen. Tästä uskosta nimittäin seuraa, että se pahuus tai ne virheet, jotka ihmisillä todellisuudessa on, varmaankin johtuvat ulkonaisista vaikutuksista, joiden estämisen siis tulee olla kasvatuksen varsinaisena tehtävänä. "Negatiiviseksi", sanoo hän, "kutsun minä kasvatusta, joka koettaa tehdä täydelliseksi tietämisen välikappaleita, ennenkuin se antaa meille itse tietämisen, joka valmistaa järjellisyyteen harjoittamalla aistimia. Negatiivisella kasvatuksella ei tarkoiteta joutilaisuutta, päinvastoin. Se ei tarjoa hyveitä, mutta ehkäisee paheita: se ei opeta totuutta, mutta se suojelee harhaluuloista. Se tekee lapsen taitavaksi kaikessa, mikä saattaa ohjata sitä totuuteen, tekemällä sen kykeneväksi käsittämään totuutta, ja hyvyyteen, tekemällä sen kykeneväksi rakastamaan hyvyyttä." -- Voi käsittää, että juuri Emile sai aikaan voimakkaan yhteentörmäyksen kirkon kanssa. Tämä tunsi, että siihen oli satutettu kaikkein arimpaan kohtaan, nimittäin ruvettu rajoittamaan sen vaikutusvaltaa lapsiin. Luonnon hyvyys on ristiriidassa perisynnin kanssa; negatiivinen kasvatus poistaa varhaisemman uskonnollisen vaikutuksen ja jos ihmisten tulee kasvatusta ohjata, ei näiden ihmisten pidä olla pappia. Paimenkirjassaan mainitsee arkkipiispa nämäkin eri kohdat hyvin loukkaantuneena.

Kaikkein mieluimmin jättäisi Rousseau lapsen omaan huomaansa tai _luonnon itsensä kasvatettavaksi_, jolla tarkoitetaan elinten ja kykyjen perättäistä kasvamista ja kypsymistä, ja _ilmiöiden kasvatettavaksi_, millä taas tarkoitetaan kokemuksia, jotka lapsi tekee ympäröivän maailman vaikutuksesta. Mutta turmeltuneiden ja monimutkaisten olosuhteitten vuoksi, joiden alaisena lapsi sivistystilassa syntyy ja kasvaa, täytyy sen myös tulla ihmisten kasvatettavaksi, mikä kasvatus -- niinkuin jo on sanottu -- pääasiallisesti kuitenkin on negatiivista luonnetta, koska se muuten saattaisi ehkäistä ja turmella luonnollista kehitystä.

Tässä nähdään analogia Rousseaun pääkäsitteiden (amour de soi -- suhteellisuudet) ja erityisten kysymysten välillä. Uskonnollisen kysymyksen alalla vastasi uskonnollinen tunne itsensäpuolustamishalua (amour de soi), ja uskonnollisuus on ulkonaisten, keinotekoisten olojen vaikutuksesta esiintynyt dogmina ja jumalanpalveluksena. Politillissosiaalisen kysymyksen alalla tuli toiselle puolelle kansan yleistahto, toiselle puolelle todellinen valtiomahti, nimittäin hallituksen erikoistahto sekä kansankokouksen toimesta yhteenlasketut yksityistahdot. Pedagoogisen kysymyksen alalla vihdoin on ensi sijassa pidettävä huolta lapsen luonnonkasvatuksesta, on ehkäistävä kaikkia niitä vaikuttimia ja suhteita, jotka eivät edistä luonnollista kehitystä. Kaikkialla näkyy, kuinka suuresti Rousseau uskoo elämän alkuperäiseen virtaan, ja kuinka hellävaroin hän sitä pitelee; me voimme kaivaa kanavia tälle virralle, mutta ei mikään mietiskely, ei mikään lainlaadinta eikä mikään opetus voi saada sitä alusta pitäen ehtymään. Suomalainen sananlasku sanoo: Ei syvästä kaivosta vesi puutu. Semmoinen syvä kaivo oli Rousseaun mielestä sisäinen uskonnollinen elämä, oli kansan elämä, oli lapsen elämä. Hän uskoi niiden tyhjentymättömyyteen -- mutta hän pelkäsi, että ne soastaisiin.

Erityinen yhteys vallitsee Rousseaun kasvatusopin ja sosiaalisen kritiikin välillä. Hänhän moitti olevaisia oloja, koska työnjako tekee yksityisen ihmisen murenaksi sen sijaan, että hänen tulisi olla ominainen, sopusuhtaisesti kehittynyt kokonaisuus. Kasvatuksen tarkoitus on juuri tehdä ihminen kokonaisuudeksi, kokonaiseksi ihmiseksi, joka sitten osaa löytää paikkansa yhteiskunnan, suuremman kokonaisuuden piirissä. Lapsen tulee siis ensinnäkin oppia elämään, _tuntemaan elämän tunnetta_: "Elämistä", sanoo Rousseau (Emile I), "ei ole hengittäminen, vaan toimiminen, meidän elimiemme, aistiemme, kykyjemme, minuutemme kaikkien osien käyttäminen, jotka herättävät meissä tunteen olemassaolostamme." --

Negatiivisen kasvatuksen välttämättömyyttä ei perusteta ainoastaan esteiden poistamisen välttämättömyyteen, vaan myös siihen, että me alun pitäen emme tunne lapsen luonnetta. Täytyy sen vuoksi kauvan pysyä tarkastavalla ja odottavalla kannalla, että luonto pääsisi näyttäytymään. Koska lastenkin luonteessa on erilaisuuksia, tulee yksityisen lapsen ymmärtäminen vaikeammaksi, ja sama kasvatustapa ei sovellu kaikille. Annettakoon sen vuoksi lapsen omien luonnollisten tarpeiden ja tunteiden näyttäytyä ja osoittaa kuljettavaa tietä.

Tältä kohdalta voidaan selvästi valaista Rousseaun suhdetta hänen lähimpään edeltäjäänsä pedagogiikan alalla: _John Lockeen_. Rousseau seuraa monissa kohdin Locken aatteita eikä sitä peitäkään. Jo Locke vaati (_Some Thoughts conceming Education_, 1690) luonnollista kasvatusta. Hän vastusti yleisten sääntöjen ja käskyjen kautta kasvattamista, jotka ulkoa tuotiin lapseen ja joita vahvistettiin palkinnon ja rangaistuksen kautta. Hänen pedagogiikkansa on osa hänen yleisestä taistelustaan auktoriteettiuskoa ja dogmatismia vastaan. Hän vaatii, että täytyy sallia lapsen täysin vapaasti käyttää voimiansa ja seurata haluansa, silloin kun siitä ei ole haittaa. Ne viat, jotka vaan ovat lapsen ijän, mutta eivät lapsen omia, ovat etusijassa jätettävät ajan parannettaviksi, ja luonnetta on mieluimmin muodostettava huomaamatta, välittömän harjoituksen kautta. Tällä menettelytavalla, sanoo Locke (§ 66), on niin monta etua, että täytyy ihmetellä, ettei sitä käytetä enemmän kuin käytetään. Näistä eduista on etenkin yksi huomattava: että sen, mitä me vaadimme, lapselta, tulee olla sen lahjojen ja luonteen mukaista -- "sillä nämäkin on otettava huomioon hyvässä kasvatuksessa". Meidän ei tule odottaa voivamme uudestaan muodostaa lasten alkuperäiset luonteet ja pakottaa niihin uusi sisällys. Meidän tulee sen vuoksi tarkoin tutkia heidän luonteensa ja kokeitten kautta saada selville, mihin suuntaan heidän taipumuksensa viittaavat; monessa tapauksessa emme voi muuta tehdä kuin saada mahdollinen paras esille siitä, mitä luonto on antanut, ja ehkäistä niitä virheitä, joihin he ovat enimmin taipuvaisia. -- Mikä Locken mielestä on myös huomioon otettava, sen asettaa Rousseau perustaksi alusta pitäen, ja minkä Locke arvelee monessa tapauksessa pitävän paikkansa, on Rousseausta ainoa, jonka ollenkaan saattaa ottaa puheeksi. Rousseau on tässä kaivanut syvemmälle, vaikka Locke, liekin näyttänyt, missä tulee kaivaa. Negatiivisen kasvatuksen aate ilmaisee periaatteellista käännekohtaa suhteessa aikaisempaan pedagogiikkaan, ja Locke on tässä vaan tärkeä edelläkävijä, Negatiivinen kasvatus on vaikea asia. Se ei yksistään vaadi lapsen omituisuuksien ymmärtämistä, mutta se vaatii myös paljon työtä oikeitten edellytysten saavuttamiseksi -- joka työ ei ollenkaan saa tulla näkyviin. Tulee tehdä kaikkia, vaikka ei ole mitään tekevinään. Kasvattajan tulee olla kaikkialla läsnäolevan, lapsen kuitenkaan huomaamatta, että hän sitä on. Lapsen tulee uskoa, että se seuraa omaa tahtoaan, vaikka todellisuudessa ei tee muuta, kuin mitä kasvattaja tahtoo, että sen tulee tahtoa tehdä. Lapsi ei saa avata suutaan kasvattajan tietämättä, mitä se aikoo sanoa! Niin hyvin tulee hänen tuntea se, ja niin hyvin on hänen pitänyt edeltäpäin arvata kaikki. Kasvattajan tulee kokonaan syventyä lapseen, että lapsi kokonaan voisi syventyä niihin asioihin, joiden kanssa se on tekemisissä. Se ei saa huomata, että kasvattaja aina on, sen ja asiain välillä. Vaaditaan paljon aktiivisuutta ja paljon itsensähillitsemistä hyvältä kasvattajalta. Eipä ihme, että Rousseau kielsi nuorta miestä, joka oli innostunut Emileä lukiessaan, koettamastakaan. Pelkästä innosta tulee Rousseaun kasvatusoppi monesti hyvinkin mutkikkaaksi. Alkaa harmittaa tuo kasvattaja, joka aina tulee väliin, hänen mahtavuutensa ja sekaantumisensa, joka ei aina ole negatiivista luonnetta. Aivan mauttomaksi käy Rousseaun esitys lopulta sen kautta, että hän antaa kasvattajan ohjata Emilen rakkaudentarinan kehitystä, antaapa hänen pysyä toimessaan häidenkin jälkeen ja kaikkea muuta kuin "negatiivisella" tavalla antaa neuvoja arkaluontoisimmissa seikoissa, -- Mutta on tarkastettava luonnonvirtausta Rousseaussa eikä välitettävä siitä rokokootyylistä, jolla hän usein koristaa virran rannat. Hän uhraa ajan alttarille, niin suuresti kuin hän monessa suhteessa onkin aikansa yläpuolella.

Kun Rousseau yleensä piti hovimestaria, joka täydellisesti uhrautuisi yksityisen lapsen hyväksi, välttämättömänä, teki hän sen siksi, että hän pelkäsi, että lapsen yksilöllisyys masentuisi koulukasvatuksen kautta. Julkista kasvatusta piti hän, asiain silloisella kannalla ollessa, mahdottomuutena. Hänen pedagogiikkaansa jää sen kautta jotain aristokraattista samoinkuin Montaignen ja Locken, jotka myös ajattelivat kasvatuksen tarkoittavan yksityistä lasta. Ja ne keinot kasvatukseen, etenkin yksilöllisyyden kehitykseen, jotka yhdyselämä perheen ja toverien kanssa tarjoaa, jäävät pois. Hovimestarin tulee lopulla edustaa koko sukua, ja se on liian suuri tehtävä, liian suuri edesvastaus yhdelle. Rousseau vaatii kasvatusta ennakkoluuloitta; mutta jokaisella ihmisellä on ennakkoluulonsa, ja lapselle on hyödyllistä huomata, että kaikilla ihmisillä ei ole samat ennakkoluulot; se auttaa sitä vähitellen tulemaan itsenäiseksi. -- Mutta -- tulee katsoa hovimestaria Emilessä enemmän kuuluvaksi esityksen ulkonaiseen kehykseen, kuin vakinaiseksi aineeksi. Pääasia Rousseaulle oli, niinkuin jo olemme kertoneet, puolustaa lapsuuden evankeeliumia, turvata lapsuutta, estää pitämästä sitä pelkkänä valmistusasteena.