Part 9

He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi, mutta joka silti piti häntä pauloissaan.

Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä: Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan...

Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana, ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan sinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän aikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.

Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa, he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti. Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa; hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen; hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan. Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi niin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin vaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu elää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, -- (Christophe hymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), -- niin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi, tallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi sen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä huoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa itkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala edes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli:

-- Minä murskaan teidät kaikki.

Tässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti:

Kerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin katuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän harjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon katsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö, josta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä siellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen muoto, -- siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista melodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja samalla sykki hänen sydämensä kiivaasti... "Sellaisena, sellaisena pitäisi kerran olla!... Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!..." Kun harjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin illalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen kanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui katsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä sitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon pölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui teatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin, otettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa, kuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi kuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi hallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille.

Hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän meni palvelustytöksi _Teatterihotelliin ja Kahvilaan_, jossa näyttelijät kävivät. Hän osasi tuskin lukea ja kirjoittaa; hän ei ollut lukenut mitään kirjoja, hänellä ei ollut mitään lukemista, hän tahtoi oppia ja ryhtyi toteuttamaan tahtoaan pirullisella tarmolla. Hän puhalsi kirjoja hotellivierasten huoneista; hän luki niitä öisin kuun valossa tai sarastuksen hämärässä, jottei olisi polttanut turhaan kynttilää. Näitä varkauksia ei huomattu, koska näyttelijät olivat yleensä huolimattomia; tai sitten omistajat ainoastaan kiroilivat, mihin heidän kirjansa olivat kadonneet. Muuten toimittikin Françoise heille heidän kirjansa takaisin heti kun oli ne lukenut, paitsi paria kolmea, jotka liikuttivat häntä niin, ettei hän voinut niistä enää erota; -- mutta aivan entisessä kunnossa ei hän niitä antanut takaisin, hän irroitti niistä pois sellaisia lehtiä, joista hän piti. Viedessään takaisin huoneisiin kirjoja, heitti hän ovelasti ne sängyn tai muiden huonekalujen alle, jotta luultaisiin niiden olleenkin koko ajan siellä. Ja hän seisoi ovien takana ja kuunteli korva avaimen reiässä, kuinka näyttelijät lukivat kotonaan osiaan. Ja lakaistessaan hotellin käytävää matki hän yksinään ollessaan heidän lausuntoansa ja teki liikkeitä. Kun hänet yllätettiin siinä työssä, niin hänelle naurettiin, taikka häntä haukuttiin. Hän oli vaiti, mutta hänen sydämensä kiehui raivoa. -- Tällaista opetusta olisi nyt saattanut jatkua kauankin, ellei hän kerran varomattomasti olisi varastanut erään näyttelijän huoneesta hänen roolivihkoaan. Näyttelijä oli haljeta kiukusta. Kukaan muu kuin piikatyttö ei koskaan käynyt hänen huoneessaan: hän syytti tyttöä. Françoise kielsi häikäilemättä tekonsa; näyttelijä uhkasi häntä poliisitutkinnolla; Françoise heittäytyi hänen jalkoihinsa ja tunnusti hänelle asian ja vieläpä varastaneensa ennenkin ja repineensä kirjoista irti lehtiä: hän paljasti kaikki kauniit salaisuutensa. Mies noitui kamalasti, mutta hän ei ollut kuitenkaan niin häijy kuin olisi saattanut luulla. Hän kysyi, miksi Françoise oli sellaista tehnyt. Kun Françoise sanoi, että hän tahtoi tulla näyttelijättäreksi, purskahti toinen kaikuvaan nauruun. Hän kyseli tytöltä tarkemmin asiaa; ja Françoise luki hänelle kokonaisia näytelmien sivuja, jotka hän oli oppinut ulkoa, se hämmästytti näyttelijää, hän sanoi:

-- Kuulehan, tahdotko, niin annan sinulle tunteja?

Françoise oli ilmi ihastuksissaan, hän suuteli herran käsiä.

-- Ah, sanoi Françoise nyt Christophelle, kuinka minä olisin voinut häntä rakastaa!

Mutta sitten oli näyttelijä lisännyt:

-- Mutta kuulepas, hupakko, sinä tiedät, mitään ei ilmaiseksi...

Françoise oli neitsyt, hän oli aina tuntenut raivoisaa häveliäisyyden vimmaa ahdisteluita vastaan, joille hän oli saanut olla alttiina. Tuon kesyttömän siveyden kiihkeän halun olla puhdas, moisien epäsiistien tekojen ja matalan aistillisuuden inhon, aistillisuuden, jossa ei ollut rakkauden rahtuakaan, oli hän saanut jo lapsena, siitä, että häntä kotona ympäröivät kaikenlaiset iljettävän surulliset näyt: -- ja sellainen hän oli sydämeltään vielä siihenkin aikaan... Oi häntä onnetonta! Hän oli saanut sen kalliisti maksaa!... Mikä kohtalon iva!

-- Ja te, kysyi Christophe, alistuitte.

-- Olisin mennyt vaikka tuleen päästäkseni kurjuudestani, vastasi Françoise. Hän uhkasi antaa minut vangita varkaana. Minulla ei ollut mahdollisuutta valita. -- Sillä tavoin minä aloin taidetta... ja elämääni.

-- Se roisto! huudahti Christophe.

-- Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa niin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti hän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi -- (ja se ei ollut paljon!) -- näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä olin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten eräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini antaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin mahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan nimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut julistettiin, -- ellei juuri "jumalaiseksi", kuten tuo toinen Suuri, -- niin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi... Julistettiin "_Naiseksi_"... Hölmöt! -- Mitä näyttelemiseen tuli, sitä pidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt. Toverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta oli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse kalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin kärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit, teatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät...

Françoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä, ei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä kyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet häpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka oli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän hänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa kuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia nöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä tehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin matalalle saamatta edes palkintoa!...

Näyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin huoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat tuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka olivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän pysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä väliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi:

-- Teitä raukkaa!

Françoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi:

-- Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä.

Silloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe painui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän kauniita käsiään,

la lunga man d'ogni bellezza piena...

noita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä.

Sitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt ja jatkoi levollisena kertomustaan:

Muuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt tässä omituisessa olennossa demoonin, _geniuksen_, -- ja tuolle olennolle sitäkin edullisemman "dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista ajanjaksoa edustavan naisen." Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut, niinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin monille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli rakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen maineensa; ja näyttelijätär kirjailijan.

-- Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan; te saatte tehdä heille, mitä tahdotte.

-- Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi hän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, -- että hänellä oli intohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat salaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet.

-- Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni alla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä, että hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn tomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla on sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja vuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On sydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin osansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko mihinkään, olen vapaa... Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka tahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut mukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?...

Hän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa.

-- Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne mitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita olen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet kiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole oikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka tapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat.

Hän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe pyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän ehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä. Näyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja jutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa.

-- Teitä väsyttää kovasti huomenna.

-- Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te... Mitä te huomenna teette?

-- Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista... Ja sitäpaitsi: minä olen lujanlainen.

-- Sitä suurempi syy nukkua lujasti.

-- Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi minut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin. Niin paljon aikaa ihan hukkaan!... Minusta onkin joskus hauskaa kostaa unisuudelleni, ryövätä siltä joku yö.

He juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi aikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki hänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut tuolilta... Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään puutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän hellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit.

Kuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea juuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos: hänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin että hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa tuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti pöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi piirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, -- merkiksi käynnistään.

Eräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan tuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he alkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he kumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi. Françoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään häntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä. He olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat toisensa.

Tämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka kuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt, ei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta luokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui takimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja mielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka Françoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin hänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle:

-- "Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen loukannut teitä."

Kun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja heittäytyi hänen syliinsä.

-- Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli mahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy!

He yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa ja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen kuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa laisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti hänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni takaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin.

Kesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen huvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia päiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo. Tuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone, sieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse. Öisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten hahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten toistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan riemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi maan tuoksu -- kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan heinän haju, -- kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa. Öinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat haukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. _Angelus_ kalahteli heikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä, joka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen puristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä köynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa silmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita rakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee hänen lemmenkalpeuttaan...

Heidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa. Se oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät kursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen nerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat Françoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea vanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri, ettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli musiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina, jolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä itsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät leimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset, värit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti Christophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka oli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun suuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen synnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen valoi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan ulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen elämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa omat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan, antiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton onni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen, heikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise opetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, -- naisia, joita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise terävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle kiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria; Françoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista täydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin henkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen kaikki kauneudet, -- ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa näyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan oli, -- (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen, niinkuin Beethoven, kirjoittamasta "_vietävän viululle, kun Henki heille puhuu_"). -- Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä tarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden näyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei uskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri katsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali, ja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten fresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on se inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta.

Ajatukset, joita Françoise näin ilmaisi, sopivat myöskin Christophen ajatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen taiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa. Françoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä yhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin selvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä oli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen suggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät näyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta ainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä ollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka olivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta esittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen näyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää mekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, -- se on salaman välkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen yhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden sekuntina.