Part 8

Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi ja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa. Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli hän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla oli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen ratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan auttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään: pikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään; ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa.

Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.

Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi: tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut ajattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ ei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli saanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt, kun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin olisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä päästäkseen ennalleen.

Hänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta tässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle riittää.

Nuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen surun, ja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä iltana suuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen saakka ei rouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa vieraaksi. Nyt hän näytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä huomanneeksi; hän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen arkuus. Rouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli saada tunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan isännän tehtäviä. Puheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin täynnä hänen muistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti, hänen sanansa eivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta M:me Arnaud tunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta Christopheen hiukan surullisesta ja sanomatta hänelle:

-- Te ette juuri enää tapaa toisianne?

Christophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä lohduttelemaan; ja hänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi:

-- Milloin vain halutaan.

Rouva punastui ja sanoi:

-- Oh, en tahtonut tungetella.

Christophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä:

-- Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa karataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin... Ei, me emme tapaa enää.

-- Eikä hän teille kirjoita?

-- Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.

-- Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.

Christophe nosti päänsä pystyyn.

-- Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan surullisia hetkiä.

M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:

-- Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on?

Christophe vastasi:

-- Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:

-- Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen onnellisempi.

-- En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi, olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista, muuten se ei ihmisistä ole kelvollista... Jos uhraus on teistä surua eikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman itsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa suolle! Te ette ansaitse elämää.

M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:

-- Hyvästi.

Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen hänelle jonkin asian, ja hän huudahti:

-- Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.

M:me Arnaud vastasi:

-- Ei, minä en voi... Kiitoksia teille...

Ja hän lähti.

Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka, että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.

Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa: harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli muuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo nähdä ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt ranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa ensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista aiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain psyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä perin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän proosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen hengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen jälleen sopi tämä Goethen sutkaus:

"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa."

Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty, matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet. Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä. "_Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi._" Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin malleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin oman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut näytelmänsä.

Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli hän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele d'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein uusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina klassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä Shakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan, ja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli itseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa. Niin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta personastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä. Sinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä hän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan nähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat monesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja kaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus, sen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta liikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.

Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen profiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin. Päinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, -- jotka muistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt, mutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan katkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä oli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka oli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan noita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin läpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan kuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä vivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan silmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen vivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui puoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan valppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti julmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja valehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset, kädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa koruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta eleganssia, -- siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili kesyttämätön viileys.

Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo, mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä, väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä.

Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä niin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt. Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi -- kylläkin myöhään -- että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä sangen pahoillaan.

Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä. Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:

-- Olkaa.

He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:

-- Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan minuun.

Christophe virkkoi:

-- Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään... Te näytitte minusta kärsivältä.

-- Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.

-- Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?

-- Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.

Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.

Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen. Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan. Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan. Näyttelijätär sanoi hänelle:

-- Tulkaa.

Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:

-- Tänään se on minulle yhdentekevää.

He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa toisiaan, lohduttaa...

-- Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär.

Ja kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi hymyillen:

-- Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee.

Meni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen. Kun hän sitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili hänen puhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan ajatteli ainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe vihoissaan paikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois, junan ollessa jo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi melkoisella vaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja sulki oven juuri kun juna syöksyi tunneliin.

-- Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne.

-- Siitä minä vähät, vastasi Christophe.

Eikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään.

-- Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille kärsimyksiä, kärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin epäillään. Se on iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä.

Näyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski hansikkaaseen verhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui hänelle kauniisti, mainiten häntä nimeltä.

-- Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe.

-- Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette nyt muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä tavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt. Lyödään kämmentä! Sovitaan pois.

He antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti. Näyttelijätär sanoi:

-- Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut ihmisistä sellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi.

-- Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi Christophe. Mutta minä luotan heihin aina.

-- Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi.

Christophe purskahti nauruun:

-- Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta se ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita, kokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka karkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin.

-- Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies.

-- Ja te, te nainen,

-- Se ei ole paljoa, se.

-- Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää!

Françoise nauroi ja toisti:

-- _Se juuri!_ Mutta mitä maailma tekee _sille juuri_?

-- Täytyy puolustaa itseään.

-- Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä.

-- Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi.

-- Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On olemassa _liika_, joka kuivettaa sielun.

Christophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti, millainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan...

-- Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta...

-- En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette hyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään. Sillä te ette voi tietää... Kiitän teitä.

Tultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen osoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa.

Pari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan Christophen ovikelloa.

-- Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua kanssanne. Olen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen.

Hän asettui istumaan.

-- Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan.

Christophe aikoi puhua. Françoise sanoi:

-- Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten sanoi Françoise hymyillen:

-- Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi.

Christophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli.

-- Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär.

Hän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi Louisen valokuvan:

-- Tuossa on äiti? kysyi hän.

-- Niin.

Hän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin.

-- Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen.

-- Oi, hän on jo kuollut.

-- Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut.

-- Niin; entä teillä?

Näyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan. Hän ei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan.

-- Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä... Jotain omasta elämästänne...

-- Mitä te siitä?

-- Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa, mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin, sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?... Yhtäkkiä hän kysyi:

-- Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi tuntia!... Anteeksi... Mikä lepo tämä oli minulle!...

Hän lisäsi:

-- Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin... En usein... Vain joskus... Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä ikävystyttää, hukata aikaanne... Ainoastaan minutti joskus, silloin tällöin...

-- Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.

-- Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta parempi...

Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.

Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä kieltänyt.

Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa, joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi, ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti, ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään:

-- Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!

-- Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.

-- Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti, hiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä en pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.

-- Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.

-- Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan ei ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut... Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi. Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia, ulkokullattujen vaikeroimista... Ei. Parempi on kuolla yksin.

-- Te olette hyvin resigneerattu!

-- Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa kärsimyksiä.

Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa, eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, -- hölmöjä, -- mutta avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).

-- Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas.

-- No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi häneen säälivästi hymyillen:

-- Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?

Christophe sanoi:

-- Anteeksi, anteeksi... Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen! Minä häpeän itseäni... Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin...

Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän:

-- Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni märäksi.

-- Annatteko anteeksi?

-- Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.

Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki, väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.

Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla. Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa taas pahalla tuulellaan. -- Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti hän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin muitakin.

-- Entä tänään?

-- Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, -- kuten esimerkiksi teille.

-- Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.

-- Te olette kuolemaanne saakka sitä.