Part 7

Kun tämä hyvä uutinen saapui, niin tanssi Jacqueline ilosta ja sai takaisin koko entisen onnensa. Ikävä seutu tuntui heistä nyt mieluiselta, nyt, kun heidän täytyi se jättää; he olivat siroitelleet sinne kaikkialle niin paljon rakkauden muistoja. Viimeiset päivät menivät heiltä etsiskellessä ja katsellessa rakkautensa merkkipaikkoja, Se toivioretki henki haikeaa alakuloisuutta. Nuo tyynet seudut olivat nähneet heidät onnellisina. Sisäinen ääni kuiskutti heille kummallekin:

-- Sinä tiedät nyt, minkä jätät. Tiedätkö, mitä on tuleva?

Jacqueline itki lähtöpäivän edellisen illan. Olivier kysyi häneltä, miksi hän itki. Jacqueline ei tahtonut puhua. Silloin ottivat he paperiarkin ja kirjoittivat ajatuksensa siihen, niinkuin heillä aina oli tapana, milloin sanojen kaiku peloitti heitä:

-- Pikku, rakas Olivier...

-- Rakas pikku Jacqueline...

-- Minun on niin ikävä lähteä.

-- Lähteä mistä?

-- Sieltä, jossa olemme rakastaneet toisiamme.

-- Ja mennä minne?

-- Jossa olemme vanhempia.

-- Jossa olemme yhdessä.

-- Mutta emme rakasta enää niin koskaan.

-- Yhä vain enemmän.

-- Kukapa sen tietää?

-- Sen tiedän minä.

-- Ja minä tahdon.

Sitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen toisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline pyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin "Henrik III:n hempukaksi": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen valkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin vanhanaikaiseksi röyhelöksi.

Parisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä eronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he olivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi hän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin saadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa saattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä tunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta jotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin mennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole enää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut naisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä: hänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni, hänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut, eräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier ei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki Christophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta eronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut: hän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään: se tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati; ja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin; hän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin ajatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita, mutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui siitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli asettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä selvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä: silloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen ironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia vaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline lennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä pistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten kotiinsa, oli hän surullinen.

Ensimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen onnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden kodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet sievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen ikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien valitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline uhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin meni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa olisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin ääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja ystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan, niin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin hänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi Olivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki vanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä muuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa, kun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät vain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen sielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka eivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle yhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset viat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän kuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä sydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen vertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän oli valinnut hyvän osan. -- Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän sitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin tuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen; mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui.

Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja hävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon.

_Quivi trovammo Pluto il gran nemico..._

Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen sanat rahasta ja hän virkkoi:

-- Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.

Jacqueline ivaili häntä:

-- Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa! Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.

Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut. Ja kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-, kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet, mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline oli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, -- ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys? Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.

Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty ja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu, jota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat tutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita huonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa muistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois ajatuksista... Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri onnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen rakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä ja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta tulee ensimäisen hellyyden jälkeen... Rahan saannin helppous oli lähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla -- (sillä nyt, kun he olivat rikkaita, matkustelivat he paljon) -- erääseen ryhmään rikkaita ja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä. Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi -- että hänen täytyi -- olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa; sellainen _aurea mediocritas_ ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta.

Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan. Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt voi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei ole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää, taide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta, taide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan voimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, -- (ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten). -- Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä se hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.

Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan. Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan. Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen. Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että toisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki tuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden saanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä -- tai välinpitämätön -- jaksaakseen sitä vastustaa.

Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin he tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan, rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier sai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se aiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut mitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä, puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen oli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta... Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta, kun se on oman onnensa tavoittelemista... Hänen oli mahdotonta suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut. Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne olivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan oli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.

-- Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen. Minulla ei ole siihen kutsumusta.

Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta kun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin hänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä. Kaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet häntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan alistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä. Se oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä toimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle, joka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan hänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa oli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. -- Sekä hyvyys tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka oli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat vain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen terveyskuurin jälkeen paremmin.

Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan oikeuden, -- (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), -- se, että toisilla oli enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä. Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt oli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden verhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun reaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan selvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta kuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin ja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä sielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma pohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää; ja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa, johon hän oli lapsena noussut. -- Kuitenkaan ei hänen nykyinen positivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin hänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin. Hän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.

Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta, siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta onnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat muita, tai etteivät rakasta muita, -- ajattelevat alinomaa itseään, sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät aina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja -- kärsivät... Heille pitäisi sanoa:

-- Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella, kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!

Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi, täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana ilveilynä.

Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko olla heitä surkuttelematta? -- Jacqueline-raukka oli todellakin viaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka ei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto oli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa vastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle, täytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa. Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä. Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän rappeutuu, -- ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä.

Jacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta; ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen oli? Mitä petosta!... Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään, joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi hänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti; hän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän kietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa villiköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi omasta itsestään... hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä enää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut urallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai väärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys eroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta. Olivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti hän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin monet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan, tuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. -- Kuitenkin olivat Jacqueline ja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät, antaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa houkutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa. Ja Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen. Mutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin voimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen turvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.