Part 6

Samoihin aikoihin sai hän vielä muitakin ystäviä: tuntemattomia ystäviä, joita hänen teoksensa vetivät hänen puoleensa. Enimmät heistä elivät kaukana Parisista, ja siellä syrjässäkin omien seiniensä sisällä, eivätkä kohdanneet Christophea kertaakaan. Pintapuolisestakin menestyksestä saattaa olla jotakin hyvää: se tekee taiteilijan tuhansien loitolla elävien kunnon ihmisten tuttavaksi, joita hän ei olisi koskaan voinut lähestyä, elleivät sanomalehtien typerät artikkelit olisi häntä auttaneet. Christophe joutui väleihin eräiden tällaisten kanssa. He olivat yksinäisiä nuoria miehiä, vaikeissa oloissa taistelevia, koko sielustaan ihannetta kohti kaipaavia, ihannetta, josta heillä ei ollut varmuutta; ja nyt vetivät he itseensä kiihkeästi Christophen veljellistä sielua. Tai olivat he vähäpätöisiä maaseutulaisia, jotka olivat lukeneet hänen Liedinsä ja kirjoittivat nyt hänelle kirjeitä, niinkuin aikoinaan vanha Schulz, ja tunsivat olevansa hänen hengenheimolaisiaan. Vieläpä oli heissä köyhiä taiteilijoitakin, -- muun muassa eräs säveltäjä, -- jotka eivät olleet onnistuneet eivätkä voineet onnistua saamaan edes yleisömenestystä, saatikka sitten ilmaisemaan omaa sieluaan; he olivat kovin onnellisia, kun nyt Christophe toteutti heidän aatteitaan. Ja kaikkein rakkaimpia Christophesta olivat ehkä ne heistä, jotka kirjoittivat hänelle nimeään ilmaisematta, joten he voivat puhua hänelle vapaimmin, purkaa naivisti ilmi koko liikuttavan luottamuksensa vanhimpaan veikkoonsa, joka oli nyt tullut heitä auttamaan. Christophen sydän paisui hellyydestä, kun hän ajatteli, ettei hän saisi tuntea koskaan noita jaloja sieluja, joille hän olisi niin mielellään osoittanut rakkauttaan; ja hän suuteli näiltä oudoilta tulleita kirjeitä, aivan kuin niiden tekijätkin olivat suudelleet Christophen _Liedejä_; ja kukin heistä ajatteli tahollaan:

-- Kuinka hyvää nämä kalliit sivut minulle tekevät.

Niin muodostui kaikkeuden tavallisen rytmilain mukaan Christophen ympärille koko se neron pikku perhe, jonka keskustana mestari on ja joka saa ravintonsa häneltä ja antaa hänelle ravintoa; se kasvaa vähitellen ja muodostaa viimein suuren kollektivisen sielun, jonka lämmönahjona hän on, valaisevan tähden, sielullisen planeetan tavoin kiertäen avaruudessa ja liittäen veljeskuoronsa sfeerien harmoniaan.

Sillaikaa kuin tämä mystillinen yhdysside punoutui Christophen ja hänen näkymättömien ystäviensä välille, tapahtui myöskin hänen taiteellisessa katsomuksessaan uudistus; hän laajeni ja tuli inhimillisemmäksi. Hän ei tahtonut enää musiikkia, joka oli yksinpuhelua, puhetta pelkästään itselleen; vielä vähemmän tieteellistä rakentelua pelkästään ammattimiehiä varten. Hän tahtoi, että taide olisi yhteyttä muiden ihmisten kanssa. Ei ole elävää taidetta muu kuin se, joka yhdistyy toisiin. Yksinpä Johan Sebastian Bachia liitti, hänen pahimmilla eristymisen hetkilläänkin, muihin se uskonnollinen hartaus, jonka ilmaisija hänen taiteensa oli. Händel ja Mozart kirjoittivat asian pakosta yleisölle, eivätkä yksinomaan itselleen. Jopa Beethoveninkin täytyi ottaa lukuun suuri lauma. Se on terveellistä. On hyvä, että ihmiskunta huomauttaa silloin tällöin neroilleen:

-- Mitä on taiteessanne minua varten? Jos siinä ei ole mitään, saatte mennä!

Tästä pakosta on itselleen nerolle suurin hyöty. On kyllä sellaisiakin suuria taiteilijoita, jotka ilmaisevat pelkästään itseään. Mutta suurimmat ovat ne, joiden sydän syttyy kaikille. Kuka tahtoo nähdä elävän Jumalan kasvoista kasvoihin, hänen ei pidä etsiä sitä ajatuksensa autiosta avaruudesta, vaan ihmisten rakkaudesta.

Nykyajan taiteilijat olivat kaukana tästä rakkaudesta. He eivät kirjoittaneet muille kuin turhamaiselle valiojoukoille, enemmän tai vähemmän anarkistiselle, yhteiskunnan elämästä irtautuneelle joukolle, jonka kunnianasiana oli välttää muiden ihmisten ennakkoluuloja ja sokeita kiihkoja tahi nauraa niille. Terveellistä todellakin: leikata jäsenensä irti elämästä, ettei olisi sellainen kuin muut! Kuolema periköön siis heidät! Me sen sijaan lähdemme elävien joukkoon, me juomme maan nisistä, niistä lähteistä, joissa virtaa kaikki sukujemme syvin ja pyhin; me juomme isiemme rakkautta sukuun ja maaperään. Maailman vapaimpana aikana, sen kansakunnan keskuudessa, joka palveli palavimmin kauneutta, sinä aikana jumaloi italialaisen renessanssin nuori kuningas, Rafael, äitiyttä _Trasteveren_ madonnissaan. Kuka tekee meille nykyään _Madonna della Sedian_ sävelillä? Kuka luo meille musiikkia kaikkia elämän hetkiä varten? Sellaista miestä ei Ranskassa ole yhtään ainoaa. Kun te, ranskalaiset, tahdotte lahjoittaa kansallenne lauluja, täytyy teidän tyytyä lainaamaan muinaisten saksalaisten mestarien musiikkia. Kaikki teidän taiteessanne on vielä tekemättä, tai tehtävä uudestaan, pohjasta huippuun saakka...

Christophe oli kirjeenvaihdossa Olivier ystävänsä kanssa, joka oli nykyään asettunut erääseen pikkukaupunkiin. Hän koetti kirjeellisesti pitää vireillä heidän entistä yhteistyötään, tuota työtä, joka äskeisinä yhdessä-olon aikoina oli kantanut niin runsaita hedelmiä. Hän olisi tahtonut häneltä kauniita runotekstejä, jotka olisivat sopineet jokaisen päivän kaikkiin ajatuksiin ja askareihin, sellaisia kuin vanhat saksalaiset _Liedit_ ovat perussävyltään. Lyhyitä fragmentteja pyhistä kirjoista, hindulaisten runoista, vanhasta Kreikan filosofiasta, uskonnollisista tai moralisista oodeista, pieniä luonnonmaalauksia, lemmen ja perheen tunnelmia, iltojen, aamujen ja öitten runoelmia, yksinkertaisia ja terveitä sydämiä varten. Viisi kuusi säkeistöä kuhunkin _Liediin_ riittää; mitä yksinkertaisimpia ilmaisumuotoja: ei tiedemäistä erittelyä, ei hienosteltua sulosointuisuutta. Mitä minä teen teidän esteettisellä taituruudellanne? Rakastakaa minun elämääni, auttakaa minua sitä rakastamaan, ja elämään. Kirjoittakaapa minulle vanhankansan _Messuja, Aamu-_ ja _Iltamessut_. Ja etsikäämme yhdessä kirkkain ja melodisin sävelmuoto. Karttakaamme kuin ruttoa taiteellista sanontaa, sitä ammattilaisten napertelua, joka on nykyjään niin ominainen ranskalaisille kirjailijoille ja varsinkin säveltäjille. Täytyy uskaltaa puhua niinkuin mies eikä "taiteilija", taituri. Täytyy ammentaa kaikille yhteisestä kaivosta, ja käyttää kursailematta tavallisia muotoja, joita vuosisadat ovat merkillään leimanneet ja sielullaan täyttäneet. Katsokaa, miten isät ennen tekivät. Gluckin, sinfoniain säveltäjän ja hänen aikansa _Lied_-mestarien melodiset lauselmat ovat usein jokapäiväisiä ja porvarillisia verrattuina Johan Sebastian Bachin ja Rameaun perin hienostuneisiin ja oppineisiin fraaseihin. Tuosta maaperän tunnusta johtuukin suurten klassikkojen mehukkuus ja ääretön suosio yleisön silmissä. He ovat lähteneet sellaisista kaikkein koruttomimmista musikalisista muodoista kuin _Lied, Singspiel_; juuri ne jokapäiväisen elämän kukkaset ovat painaneet leimansa Mozartin tai Weberin lapsuuteen. -- Tehkää samoin. Kirjoittakaa lauluja kaikelle maailmalle. Sille pohjalle rakennatte sitten kvartetteja ja sinfonioita. Miksi mennä merta etemmäksi kalaan? Eihän pyramidia aleta rakentaa huipusta. Teidän nykyiset sinfonianne ovat päättömiä ruumiita, vatsattomia ajatuksia. Oi, kaunosielut, tulkaa lihaksi! Tarvitaan kokonaiset sukupolvet kärsivällisiä musiikkimiehiä, jotka ilomielin ja hurskaasti veljestyvät kansansa kanssa. Säveltaidetta ei yhdessä päivässä rakenneta.

Christophe ei rajoittunut sovittamaan näitä periaatteitaan pelkästään musikkiin; hän kehoitteli ystäväänsä ryhtymään samanlaisen liikkeen etunenään kirjallisissakin asioissa:

-- Nykyiset kirjailijat, sanoi Christophe, tuhlaavat voimaansa ihmisharvinaisuuksien tai sellaisten tapausten kuvailemiseen, jotka ovat tavallisia ainoastaan epänormaaleissa ryhmäkunnissa, terveiden ja toimivien ihmisten suuren yhteiskunnan ulkopuolella. Koska he itse ovat vetäytyneet ulos elämän ovesta, jätä heidät ja mene ihmisten pariin. Näytä arkipäiväin ihmisille elämä sen kaikkina hetkinä: se on syvempi ja äärettömämpi kuin meri. Pieninkin meistä kantaa sisällään rajattomuuksia. Se rajaton on jokaisessa sellaisessa ihmisessä, joka osaa yksinkertaisen keinon olla ihminen; se on rakastuneissa, se on ystävässä ja naisessa, joka maksaa tuskallaan synnytyksensä päivän riemukkaan kunnian, se on kaikissa niissä, jotka uhraavat itsensä ja jäävät kätköön, niin ettei heistä maailma tiedä milloinkaan mitään; se on juuri se elämän virta, joka juoksee yhdestä meistä toiseen, ja jälleen hänestä meihin... Kirjoita jonkun tuollaisen vaatimattoman ihmisen yksinkertaisesta elämästä, perätysten seuraavien päivien ja öiden levollinen eepos, vuorokausien, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kuitenkin erilaisia, kaikki saman äidin lapsia, maailman ensimäisestä päivästä alkaen. Kirjoita siitä yksinkertaisesti, niin kuin elämän kulku käy. Älä välitä sanamuodoista, ylevistä ilmaisuista, joihin nykyajan taiteilijat hukkaavat voimansa. Sinähän puhut kaikille: puhu kaikkien kieltä. Ei ole ylhäisiä eikä arkipäiväisiä sanoja, ei puhdasta eikä hiomatonta tyyliä; ei ole muuta merkitsevää kuin se, sanotaanko selvästi, mitä on sanottava. Antaudu kokonaan siihen, mitä teet: ajattele, mitä ajattelet, ja tunne, mitä tunnet. Sydämesi rytmi lennättäköön kynääsi! Tyyli on samaa kuin henki.

Olivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman pilkallisesti:

-- Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan niiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen kuoliaaksi heti matkan alussa.

-- Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe. Sinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei ajattele!... Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin että se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain huoli voitoistasi... Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin pääsemään...

Mutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli pääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän aikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta kuin häntä.

Heidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken muun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun.

Se oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat toisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen toisensa... Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he toisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He kahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on pelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä tiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti ahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on vielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten antiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat heidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä...

Oi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te tunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla ja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn silmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella riutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden kietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut, huokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, -- oi, mitä jää sittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää teitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut.

Päivät kaikki samanlaisia... Suloinen sarastus... Unen syvyydestä kohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla hymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä, katselevat toisiinsa ja suutelevat... Nuorekasta aamuisten hetkien raikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume talttuu... Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka pohjalla humisee öitten huuma... Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa kedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain poppelipuiden suhisevan lehdistön alla... Unelmia kauniina iltoina, jolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti, käsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia. Taivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva. Tähti lentää ja kuolee, -- sydän hiukkasen värähtää, -- kokonainen maailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin varjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa. He pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat puhelematta... Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä hetkellä!... Jacqueline huokaisee ja sanoo:

-- Miksi minä sinua rakastan niin?...

Viivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet erääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty opettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He eivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä kyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin skandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti toisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin ollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret parit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet:

-- Te muut, te ette tiedä mitään... Jacquelinen hajamielisistä ja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja epätarkkaavista silmistä saattoi lukea:

-- Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!... Milloin tästä nyt pääsee kahden kesken?

Toisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän väliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa kanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut toisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä he tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he pääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat he ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin kymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He mainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui miestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud, Guinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja Kanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla toiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar, kihlattu, vaimo ja rakastajatar.

Jacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten hän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin oli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja huvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin tehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain kääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä ohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty yleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni erinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline ei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki. Kaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä. Hänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset asiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina elämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa ylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee katoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja riemukkaassa unessaan...

Ja sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi; mutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän meni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi. Hän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan. Varmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin ennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He eivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat kuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät lähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia niille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia toistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan. Kirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt Christophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista ajanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut Olivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen paikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä sen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti Jacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili Christophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa, taiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä ei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta Jacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista; hän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa Christophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää hänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut, että hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät liikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka oli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa... Rakkaus on nuorille sydämille liian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla? Rakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta pyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi hymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä, mitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta ponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo kuolemattomaksi... Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli hänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa. Sitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua aikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti hävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka tukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan onnessaan.

Ah, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana tarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee paha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on tarpeellista, ettei alati ole onnellinen!... Onni on pelkästään tuokio kaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän heiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa...

He tunsivat "tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden pois oikealta tolaltaan." Suloiset hetket tulivat harvemmiksi, ne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas oli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli liikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat toivoneet. -- Ja heidän sydäntänsä kouristi.

Heille tuli määrittelemätön tyhjyyden tunne, omituinen ikävystyminen, jolla oli suloutensa. He eivät tienneet, mitä se oli; se oli jonkinlaista hämärää levottomuutta. He muuttuivat ylen herkiksi kaikille vaikutuksille, sairaloisella tavalla. Heidän hiljaisuutta kuuntelemaan jännittyneet hermonsa värähtelivät kuin lehdet pienimmästäkin odottamattomasta elämän kosketuksesta. Jacqueline sai asein kyyneleitä silmiinsä, vaikkei hän tiennyt, mitä hän itki; eivätkä ne vuotaneet enää pelkästään rakkaudesta, miten hän koettikin sitä itselleen uskotella. Riistäydyttyään irti ennen häitä eletyistä kiihkeistä ja kiduttavista vuosista joutui Jacqueline nyt äkkipysähdykseen saavutetun päämaalin edessä, -- (saavutetun ja jo sivuutetun) -- pysähdykseen, jolloin kaikki uusi liikkuminen, -- (ja ehkäpä entinenkin toiminta) -- oli tarpeetonta, mikä syöksi hänet sellaiseen sekaannukseen, ettei hän voinut sitä selittää ja että se lamautti hänet tyyten. Hän ei myöntänyt sitä itselleen; hän syytti siitä jonkinlaista hermostunutta väsymystä, hän koetti nauraa sille mutta hänen naurunsa oli yhtä levotonta kuin hänen kyyneleensäkin. Uljaasti tahtoi hän ryhtyä jälleen työhön. Ensi yrityksellä hän huomasi, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli ennen saattanut kiintyä niin typeriin tehtäviin: hän heitti ne nyt inhoten silleen. Sitten yritti hän solmia jälleen suhteita ihmisten kanssa: siinäkään hän ei onnistunut sen paremmin; tottumuksesta oli jo tullut toinen luonto, hän oli jo kadottanut entisen kykynsä seurustella ihmisten kanssa ja puhua niillä keskinkertaisilla sanoilla, joita elämä pakottaa meidät käyttämään: hän piti niitä nyt hullunkurisen kömpelöinä; ja silloin heittäytyi hän taas äskeiseen kahdenkeskiseen ja eristettyyn elämään, koettaen vakuuttaa itselleen näiden onnettomien kokemusten nojalla, ettei maailmassa tosiaan ollut muuta hyvää kuin rakkaus. Ja jonkin aikaa hän todellakin näytti rakastuneemmalta kuin koskaan ennen. Mutta se johtuikin siitä, että hän ainoastaan tahtoi rakastaa. Olivier ei ollut niin leimahtava luonne ja hänen hyväsydämisyytensä oli suurempi, joten hän pelastui vielä toistaiseksi näistä tuskista; hän ei tuntenut vielä muuta kuin silloin tällöin epämääräistä väristystä. Sitä paitsi säästi hänen rakkauttaan jossakin määrin jokapäiväinen työ, tuo virka, josta hän ei laisinkaan pitänyt. Mutta kun hän samalla oli kovin herkkävaistoinen ja kun kaikki ilmaukset siitä, mitä tapahtui hänen rakastettunsa sydämessä, herättivät vastakaiun hänessäkin, niin tarttui Jacquelinen salainen levottomuus pian myöskin häneen.

Kerran iltapuolella kävelivät he yhdessä maalla. He olivat jo etukäteen nauttineet tästä kävelyretkestä ja kauniista ilmasta. Luonto hymyili heidän ympärillään. Mutta heidän kohdalleen lankesi jo ensimäisillä askeleilla synkän ja uupuneen surullisuuden varjo; he tunsivat hyytävää tuskaa. Mahdotonta puhua. He pakottivat itsensä kuitenkin puhumaan; mutta jokainen sana, minkä he toisilleen virkkoivat, herätti onton kaiun heitä ympäröivässä tyhjyydessä. He tekivät kävelyretkensä aivan kuin automaatit, näkemättä ja kuulematta mitään. He tulivat kotiin kouristus sydämessä. Oli jo hämärä; huoneisto oli tyhjä, pimeä ja kylmä. He eivät sytyttäneet heti lamppua, jotteivät olisi nähneet toisiaan. Jacqueline meni kamariinsa, hän ei ottanut päästään hattua eikä yltään vaippaa, vaan istahti vaiti ikkunan ääreen. Olivier asettui viereisessä huoneessa samoin pöytänsä eteen. Ovi huoneiden välillä oli auki; he olivat niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet kuulla toistensa hengityksen. Ja illan hämärässä he nyt molemmat itkivät hiljaa, katkerasti. He painoivat kätensä suutaan vasten, ettei toinen olisi kuullut. Viimein sanoi Olivier ahdistuksissaan:

-- Jacqueline...

Jacqueline vastasi kyyneleitään niellen:

-- Niin?

-- Etkö tule tänne?

-- Minä tulen.

Hän riisui kävelyasunsa, meni ja huuhteli silmänsä. Olivier sytytti lampun. Jonkin minutin päästä tuli Jacqueline hänen huoneeseensa. He eivät katsoneet toisiinsa. Molemmat tiesivät, että toinen oli itkenyt. Eivätkä he voineet toisiaan lohduttaa: sillä he tiesivät, miksi he olivat itkeneet.

Tuli hetki, jolloin he eivät enää jaksaneet salata sielunsa sekaannusta. Ja kun he eivät tahtoneet tunnustaa sen syytä, koettivat he löytää jotakin veruketta; eikä sitä ollutkaan vaikea löytää. He syyttivät maaseutuelämän ikävyyttä ja ympäristöä, jossa he asuivat. Se helpotti heitä. Herra Langeais, jolle tytär ilmoitti ikävystymisestään, ei ihmetellyt, että Jacqueline alkoi väsyä sankaruuteensa. Hän käytti suhteitaan eräisiin valtiollisiin henkilöihin vävynsä hyväksi ja sai hänet nimitetyksi toimeen Parisiin.