Part 5

Herra Langeais kuunteli; ja kun hän kuuli puhuttavan itsemurha-aikeista, niin kohautti hän kyllä olkapäitään ja oli naurahtavinaan, mutta hän järkyttyi kovin; hän oli liian älykäs pitääkseen sitä uhkausta pelkästään leikkinä; hän tiesi, että tässä oli kysymyksessä rakastuneen nuoren tytön mielettömyys. Ennen muinoin oli muuan hänen rakastajattariaan, iloinen ja hemmoiteltu tyttö, jonka hän ei uskonut voivan toteuttaa tällaista kerskailua, ampunut hänen edessään itseensä kuulan revolverillaan; hän ei ollut siitä kuollut, nimittäin heti paikalla; herra Langeais muisti aina ilmielävästi koko kohtauksen... Ei, niistä hupsuista ei ollut takeita. Hänen sydäntänsä kouristi... "Jacqueline tahtoo sitä? No, tahtokoon sitten, ikävä hänelle, hupakolle!..." Hän olisi mieluummin myöntynyt mihin tahansa kuin pakottanut tyttärensä viimeiseen hätäkeinoon. Tosin olisi hän saattanut älykkäästi turvautua diplomatiaan, olla myöntyvinään; näin olisi hän voittanut aikaa, ja ehkä saanut Jacquelinen hiljaa erkanemaan Olivier Jeanninista. Mutta se olisi vaatinut enemmän vaivaa kuin mihin isä pystyi tai tahtoi antautua. Ja sitäpaitsi hän oli heikko; ja yksinomaan se seikka, että hän oli ensin sanonut kiivaasti Jacquelinille: "Ei!" taivutti hänet nyt sanomaan: "Saat." Mitäpä selvää meillä on pohjimmasta sielunelämästämme? Ehkäpä tyttönen oli oikeassa. Tärkeintä on kuitenkin rakastaa toisiaan. Herra Langeais tiesi kyllä, että Olivier oli vakava poika, ehkäpä lahjakaskin... Kuten sanottu, hän myöntyi.

Häiden aattoiltana istuivat ystävykset yhdessä, valvoen myöhään yöhön. He eivät tahtoneet hukata rahtuakaan rakkaan menneisyyden viimeisistä hetkistä. -- Mutta se oli kuin olikin jo menneisyyttä, yhdessäolo muistutti surullisia jäähyväisiä rautatiesillalla odottaessa junan lähtöä: tahdotaan yhä viipyä, katsella toisiaan, puhella. Mutta sydän ei ole enää mukana; ystävä on jo lähtenyt... Christophe koetteli jutella. Hän vaikeni keskellä lausetta, nähdessään Olivierin hajamieliset silmät, ja sanoi hymyillen:

-- Kuinka sinä olet jo kaukana.

Olivier pyysi anteeksi, nolona. Hänestä oli surullista ajatella, että hän salli itsensä tulla näin hajamieliseksi viimeisillä läheisillä hetkillä ystävänsä seurassa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä ja sanoi:

-- Ole huoletta. Minä olen onnellinen. Haaveile sinä vaan, poikani.

He istuivat yhä ikkunan ääressä, toistensa vieressä, katsellen öiseen puutarhaan. Jonkun hetken päästä sanoi Christophe ystävälleen:

-- Sinä kartat minua? Luulet pääseväsi käsistäni? Sinä ajattelet Jacquelinea. Mutta minä saan kyllä sinut kiinni. Minäkin näet ajattelen häntä.

-- Rakas ystävä, minähän ajattelin sinua, vastasi Olivier. Ja sinä vielä...

Hän keskeytti.

Christophe lopetti hänen lauseensa, nauraen:

-- Ja minä vielä -- panin sen niin pahakseni, niinkö!...

Christophe oli varustautunut sangen hienoksi, melkein elegantiksi vihkimätilaisuuteen. Häät eivät olleet kirkolliset: ei uskonnosta välinpitämätön Olivier eikä sitä vastaan kapinallinen Jacquelinekaan ollut tahtonut pappia itseään vihkimään. Christophe oli kirjoittanut sivilihäätilaisuuteen sinfonisen sävellyksen; mutta viimeisellä hetkellä luopui hän aikeestaan esittää sitä siellä, kun huomasi, mitä siviliavioliitto-häät ovat: nuo juhlamenot olivat hänestä naurettavia. Moisten pyhyyteen uskoakseen täytyy ihmisen olla kokonaan vailla sekä uskoa että vapautta, molempia yhtäaikaa. Silloin, kun kunnon katolinen ottaa vaivakseen ruveta vapaa-ajattelijaksi, ei hän tee sitä luulotellakseen sivilivirastolle uskonnollista luonnetta. Jumalan ja vapaan omantunnon välillä ei ole paikkaa valtiollisella uskonnolla. Valtio rekisteröi, se ei yhdistä.

Olivier Jeanninin ja Jacquelinen häät eivät olleet omiaan tuomaan Christophelle katumusta, että oli peruuttanut äskeisen päätöksensä. Olivier kuunteli varsin hajamielisesti ja hiukan ironisesti pormestaria, joka mairitteli kömpelösti nuorta paria, rikasta sukua ja kunniamerkeillä varustettuja todistajia. Jacqueline ei kuunnellut; ja salaa hän näytti kieltänsä Simone Adamille, joka piti häntä silmällä; hän oli lyönyt vetoa tuon tytön kanssa, "ettei naimisiin meneminen tuntuisi miltään", ja nyt hän oli tosiaan sen voittamaisillaan: tuskin hän edes ajattelikaan, että nyt meni naimisiin; se ajatus huvitti häntä. Muut esiintyivät katselijayleisölle; ja yleisö kiikaroi. Herra Langeais komeili; niin vilpittömästi kuin hän pitikin tyttärestään, oli hänen mielestään nyt tärkeintä katsella, ketä oli vieraina, ja miettiä, eikö hän ollut unohtanut listasta ketään pois. Christophe yksinään oli liikutettu, oli poikkeus vanhemmista, vihittävistä, vihkijöistä; hän katseli koko ajan ystäväänsä, joka ei puolestaan kertaakaan luonut silmiään häneen.

Illalla matkusti nuori pari Italiaan. Christophe ja herra Langeais saattoivat heitä asemalle. He näkivät heidät iloisina, huolettomina, näkivät, etteivät he salanneet toivomustaan päästä jo täältä lähtemään. Olivier näytti melkeinpä nuorukaiselta, ja Jacqueline pikku tytöltä... Alakuloisia ja hellän suloisia ovat tällaiset eronhetket! Isä oli hiukan surullinen siitä, että vieras vie hänen pienen rakkaansa, ja mihin?... Ainaiseksi häneltä. Mutta nuoret eivät tunne mitään muuta kuin vapautuksen juovuttavaa riemua. Elämässä ei ole enää mitään esteitä; mikään ei heitä enää pysäyttele; tuntuu kuin he olisivat päässeet kaiken perille: nyt voi kuolla, mitään ei puutu, mikään ei peloita... Sitten huomataan, että se olikin vain pysähdyspaikka matkan varrella. Taivallus alkaa jälleen ja kiertää ylös vuorta; ja vähän on niitä, jotka jaksavat nousta toiseen pysähdyspaikkaan...

Juna vei heidät pimeyteen. Christophe ja herra Langeais palasivat yhdessä asemalta. Christophe sanoi purevan leikillisesti ja naivisti:

-- Nyt me olemme leskiä kumpikin!

Herra Langeais puhkesi nauramaan. Hän piti paljon Christophesta, jonka hän nyt oli oppinut tuntemaan. He lausuivat toisilleen hyvästit, ja kumpikin lähti omalle taholleen. He kärsivät molemmat tuskaa; mutta siihen sekautui surua ja suloista haikeutta. Ja yksin huoneessaan ajatteli Christophe:

-- Parhain minun sielussani on nyt kuitenkin onnellinen.

Olivierin kamari oli jätetty aivan ennalleen. Ystävykset olivat sopineet, että pois matkustaneen ystävän huonekalut ja muistoesineet jäisivät Christophen asuntoon siksi aikaa, kunnes Olivier palaisi ja perustaisi itselleen uuden kodin. Tuntui kuin Olivier olisi ollut vielä siellä. Christophe katseli Antoinetten valokuvaa, asetti sen pöydälleen ja sanoi hänelle:

-- Rakas, oletko nyt tyytyväinen?

Christophe kirjoitti usein ystävälleen, -- hiukan liiankin usein. Hän sai häneltä vähän kirjeitä, hajamielisiä ja sisällöltään yhä enemmän vieraantuvia. Christophe oli siitä pettynyt, mutta ei kovin pahoillaan. Hän vakuutteli itselleen, että niin piti kai ollakin; eikä hän ollut levoton heidän ystävyytensä kohtalosta.

Yksinäisyys ei häntä vaivannut. Kaukana siitä: tuskin oli hänellä sitä vielä tarpeeksikaan. Hän alkoi kärsiä _Le Grand Journalin_ suojeluksesta. Arsène Gamachella oli vankka taipumus luulla, että hänellä oli täydellinen omistusoikeus suuruuksiin, jotka hän oli ottanut vaivakseen tuoda julkisuuteen: hänestä näytti luonnolliselta, että näiden kunnian piti lisätä hänen omaansa, aivan kuin Ludvig XIV kokosi valtaistuimensa ympärille Molièren, Le Brunin ja Lullin. Christophesta tuntui, ettei se herra, joka oli sepittänyt _Hymnin Ægirille_, ollut itsevaltaisempi eikä häiritsevämpi taiteelle kuin tämä hänen suojelijansa, _Le Grand Journalin_ pomo. Sillä tällä toimittajalla, vaikkei hän ymmärtänyt taidetta enempää kuin Saksan Keisarikaan, oli tuon keisarin tapaan kuitenkin sangen varmat mielipiteensä taiteesta; mitä hän ei rakastanut, sen olemassaoloa hän ei kärsinyt: hän julisti sen huonoksi ja vahingolliseksi; ja hän hävitti sen yleisen hyvän vuoksi. Kuinka koomillisia ja vahingollisia ovatkaan mokomat miehet, afäärimiehet, joilla ei ole sivistystä eikä kultuuria ja kuitenkin vaativat saada hallita paitsi poliittisilla ja rahamaailman aloilla myöskin henkistä elämää, ja tarjoavat sille koirankopin, kaulapannan ja ruokakupin, ja voivat, jos se kieltäytyy heidän suojeluksestaan, usuttaa sen kimppuun tuhansia älyttömiä elukoita, joista he ovat kasvattaneet itselleen tottelevaisen ajokoiralauman. -- Christophe ei ollut mies, joka suostuisi semmoiseen komentoon. Hänestä ei käynyt laisinkaan päinsä, että jokin aasi suvaitsi neuvoa hänelle, mitä hänen musiikkityössään piti tai ei pitänyt tehdä; ja hän ilmaisi selvästi Arsène Gamachelle, että taiteellinen työ vaati enemmän kypsyttelyä kuin politiikka. Hän kieltäytyi, ja ollenkaan kursailematta, säveltämästä erästä typerää librettoa, jota sen tekijä, muuan _Journalin_ ensimäisiä kirjanpitäjiä, koetti saada lavalle ja jota pomo Christophelle suositteli. Silloin kylmenivät Christophen ja Gamachen välit ensi kertaa.

Christophe ei ollut siitä millänsäkään. Tuskin oli hän päässyt maineeseen, niin kaipasi hän jälleen takaisin varjoonsa. Hän huomasi olevansa "_paljastettuna tuolle auringolle, jonka paisteessa ihminen hukkaa itsensä toisten laumaan_." Liian monet pitivät hänestä kaikenlaista huolta. Hän mietti näitä Goethen sanoja:

"_Kun kirjailija on tullut huomatuksi ansiokkaasta teoksesta, koettaa yleisö estää häntä tuottamasta toista sellaista... Hartaasti itseensä keskittynyt kyky vedetään väkisin maailman pyörteeseen, sillä jokainen luulee voivansa kaapata siitä lahjakkuudesta kappaleen itselleen_."

Christophe sulki ovensa ulkomaailmalta ja lähentyi sen sijaan asuintalossaan eräitä vanhoja ystäviä. Hän kävi jälleen Arnaud'n perheessä, jonka hän oli viime aikoina hiukan liiaksi unohtanut. M:me Arnaud, joka oli suurimman osan päivää yksin, saattoi muistaa toistenkin suruja, niin paljon hänellä oli aikaa. Tuo nainen ajatteli nyt, miten tyhjältä Christophesta mahtoi tuntua, kun Olivier oli lähtenyt; ja hän voitti arkuutensa ja kutsui kerran Christophen kotiinsa päivällisille. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarjoutunut silloin tällöin tarkastamaan ja siistimään Christophen asuntoakin; mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta; ja se ehkä olikin parasta; sillä Christophe ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa tunkeuduttiin. Mutta päivälliskutsuihin hän suostui, ja sitten hän kävi joka ilta näiden naapuriensa luona.

Hän tapasi siellä tuon vaatimattoman parin entisessä sovussa, tapasi samanlaisen hellän, hiukan surullisen ilmapiirin, kipeätuntuisen ja vielä harmaamman kuin ennen. Arnaud itse oli nykyään joutunut henkisen alakuloisuuden valtaan, johon oli syynä opettajatoimen kidutus, -- väsyttävä työ, joka toistuu jok'ainoa päivä samanlaisena kuin eilenkin, ikäänkuin paikallaan pyörivä ratas, pysähtymättä koskaan, pääsemättä koskaan eteenpäin. Vaikka tuo kunnon mies olikin sangen kärsivällinen, oli hänelle nyt tullut masentumisen puuska. Hän kuvitteli joutuneensa vääryyden uhriksi, hänen alttiutensa oli hänestä hyödytöntä. M:me Arnaud rohkaisi häntä hellillä sanoilla; vaimo näytti yhäti yhtä rauhalliselta kuin ennenkin; mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat. Christophe onnitteli kerran herraa rouvan kuullen siitä, että hänellä oli niin järkevä vaimo:

-- Kyllä, myönsi Arnaud, hän on niin kiltti, mikään ei saa koskaan häntä tasapainosta. Hän on onnellinen olento; ja olenhan minäkin. Jos hän olisi alkanut tästä elämästä kärsiä, luulen, että minäkin olisin tuhon oma.

M:me Arnaud punastui ja oli vaiti. Sitten alkoi hän levollisella äänellä puhua muista asioista. -- Christophen käynneillä oli entinen hyväätekevä vaikutuksensa; hän toi tuohon kotiin valoa; ja hän nautti puolestaan siitä, että sai lämmitellä noiden hyvien sydänten läheisyydessä.

Tulipa hänelle eräs uusikin ystävätär. Tai paremminkin meni Christophe itse häntä etsimään, sillä vaikka tuo henkilö toivoikin saada tutustua Christopheen, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt päästä hänen seuraansa. Hän oli nuori, äskettäin viisikolmatta vuotta täyttänyt tyttö, muusikko, palkittu konservatoriossa ensimäisenä pianonsoittajana. Hänen nimensä oli Cécile Fleury. Hän oli lyhytkokoinen, melkoisen vanttera. Kulmakarvat sakeat, silmät kauniit, muodoltaan soikeat, katse kostea, nenä pieni ja paksu, pystykärkinen, hiukan punertava, niinkuin ankan nokka; huulet möyheät, niiden sävy hyvä ja hellä; leuka tarmokas, vankka ja lihava, otsa ei korkea, mutta leveä. Tukka oli kierretty niskaan suurelle nyttyrälle. Käsivarret voimakkaat, kädet pianistin: isot kädet, peukalot ulospäin käyristyneet, sormenpäät neliskulmaiset. Koko hänen olemuksensa vaikutti hiukan kömpelön mehukkaalta, maalaisterveeltä. Hän eli yhdessä äitinsä kanssa, jota hän rakasti suuresti; äiti oli hyvä ihminen, jonka mieltä musiikki ei tosin laisinkaan kiinnittänyt, mutta joka puhui siitä sen vuoksi, että oli aina kuullut siitä puhuttavan, ja tiesi yleensä kaikki uutiset, mitä _Musicopolis_ tiesi. Cécile tuli toimeen niin ja näin, antoi tunteja joka päivä, ja joskus konserttejakin, joita ei kukaan huomannut. Hän tuli kaupungilta kotiinsa jalkaisin tai raitiovaunulla, lopen uupuneena, mutta aina hyvällä tuulella; ja urheasti hän soitti skaalansa ja ompeli hattunsa, puheli paljon ja nauroi ja lauloi paljon, ilman mitään erikoista ilon syytä.

Häntä ei elämä ollut hemmoitellut. Hän tiesi antaa arvon sille pienelle hyvinvoinnille, jonka hän omilla ponnistuksillaan oli hankkinut, -- osasi nauttia pikku huvituksien ilosta, vähimmästäkin edistysaskeleesta taloudellisessa asemassaan tai taiteellisten lahjainsa kehittymisessä. Niin, jos hän ansaitsi viisikin frangia enemmän tässä kuussa kuin edellisen kuluessa, tai jos hänen onnistui soittaa hyvin se tai se Chopinin kohta, josta selvitäkseen hän oli ponnistellut viikkokausia, -- niin hän oli tyytyväinen. Hänen työnsä, joka ei ollut ylenpalttisen kiihkeää, sointui erinomaisesti hänen luonteensa taipumuksiin ja tyydytti häntä ikäänkuin järkevä terveydenhoito. Soittaminen, laulaminen, tuntien antaminen toivat hänelle tyydytetystä toimintahalusta johtuvan miellyttävän olon, normaalin ja säännöllisen elämän tunteen sekä samalla kertaa vaatimattoman taloudellisen mukavuuden ja rauhallisen pienen taiteilijamenestyksenkin. Hänellä oli hyvä ruokahalu, hän söi runsaasti, nukkui hyvin eikä ollut koskaan kipeä.

Tuo suora, vilpitön, järkevä ja kohtuullinen tasapainon ihminen ei ollut koskaan huolissaan mistään: sillä hän eli aina nykyhetkessä, ajattelematta, mitä ennen oli tapahtunut ja mitä vastaisuus toisi mukanaan. Ja kun hän oli aina hyvinvoipa ja hänen elämänsä melkoisesti turvattu kohtalon oikuilta, niin oli hän melkein aina tyydytetty. Hänestä oli yhtä miellyttävää harjoitella soittoa kuin keitellä ruokia tai pakinoida talousasioista, tahi olla tekemättä mitään. Hän osasi elää, ei päivästä päivään, -- (sillä hän oli ekonominen ja eteensä katsova), -- vaan minutista minuttiin. Minkäänlainen idealismi ei vaivannut hänen päätänsä; ainoa, mitä hänellä idealismia oli, jos sitä voi siksi sanoa, oli porvarillista; se oli hajautunut levollisesti kaikkiin hänen askareihinsa, jaeltu kaikkien hänen elämänsä hetkien osalle; sen sisältönä oli rakastaa rauhallisesti kaikkea, mitä hän teki, olipa se mitä tahansa. Hän kävi pyhinä kirkossa; mutta uskonnollisilla tunteilla ei ollut juuri mitään sijaa hänen elämässään. Hän ihaili kiihko-olennoita ja kiihkoihmisiä, sellaisia kuin Christophe, joilla on uskonsa tai suuret neronlahjat. Mutta hän ei heitä kadehtinut: mitä hän olisi tehnyt heidän rauhattomalla sielullaan tai heidän nerollaan?

Kuinka saattoi hän sitten tulkita heidän musiikkiaan? Hänen olisi ollut vaikea sitä selittää. Mutta sen hän tiesi, että hän ymmärsi musiikkia. Hänen ylemmyytensä toisten virtuoosien rinnalla piili hänen vankassa ruumiillisessa ja henkisessä tasapainossaan; hänen elonvoimaa uhkuvassa olennossaan, jossa ei ollut personallisia intohimoja, lankesivat vieraat intohimot hyvään maahan ja kukoistivat. Häntä itseään eivät ne häirinneet laisinkaan. Ne kauheat kiihkot, jotka olivat taiteilijaa kalvaneet, tulkitsi hän niiden koko alkuperäisellä voimalla, mutta niiden myrkky ei päässyt hänen vereensä; hän ei tuntenut niistä muuta kuin niiden voiman ja ponnistusta seuranneen terveen väsymyksen. Kun esitys päättyi, oli hän aivan hiestynyt ja lopen uupunut; hän hymyili tyynesti ja oli tyytyväinen.

Christophe sai kuulla häntä eräässä iltakonsertissa ja hänen soittonsa herätti suuresti hänen huomiotaan. Konsertin jälkeen meni hän puristamaan pianistin kättä. Cécile Fleury oli hänelle siitä kiitollinen: konsertissa oli vähän yleisöä, eikä tyttö ollut liioilla kohteliaisuuksilla pilattu. Kun hänellä ei ollut notkeutta pestautua johonkin musiikkimiesten nurkkakuntaan eikä oveluutta hankkia itselleen ihailijalaumaa kannattajakseen; kun hän ei koettanut erottautua muista pianisteista minkäänlaisilla teknillisillä liioitteluilla tai tunnettujen teosten tulkitsemisella omien mielikuviensa mukaan eikä vaatinut itselleen yksinoikeutta käsitellä juuri sitä tai sitä suurta mestaria, Johan Sebastian Bachia tai Beethovenia; -- ja koska hän ei ollut muovannut minkäänlaista teoriaa siitä, mitä soitti, vaan tyytyi pelkästään soittamaan sitä, mitä tunsi, -- niin kukaan ei häntä huomannut, eikä kritiikki ollut hänestä tietävinään: sillä ei kukaan ollut sanonut sille, että hän soitti hyvin; ja itse eivät arvostelijat olisi häntä keksineet.

Christophe tapasi sitten Cécilen usein. Moinen voimakas ja tyyni tyttö viehätti häntä kuin jokin arvoitus. Cécile oli sydämeltään mehukas ja samalla tunteeton. Christophea suututti, ettei tuo nainen ollut enemmän tunnettu, ja siksi ehdotti hän Cécilille, että hän, Christophe, panisi _Le Grand Journalin_ joukkoon kuuluvat ystävänsä kirjoittamaan hänestä. Mutta vaikka Cécile olikin mielissään, että häntä näin kiitettiin, niin pyysi hän, ettei Christophe ryhtyisi ollenkaan mihinkään sellaiseen. Hän ei tahtonut taistella eikä nähdä vaivaa, herätellä muissa kateutta; hän halusi elää omassa rauhassaan. Hänestä ei puhuttu: sen parempi! Hän ei ollut kateellinen, hän oli ensimäisenä valmis ihailemaan toisten taiturien tekniikkaa. Hänellä ei ollut kunnian eikä muitakaan himoja. Hänen sielunelämänsä oli merkillisen laiskaa! Kun hänellä ei ollut jotain hetken vaatimaa varmaa tehtävää, ei hän tehnyt mitään, ei kerrassaan mitään; hän ei edes haaveillutkaan; yöllä vuoteessaankin hän joko nukkui tai oli ajattelematta mitään. Eikä hänellä ollut edes kiihkoa päästä naimisiin, tuota sairaloista kiihkoa, joka myrkyttää vanhaksi piiaksi jäämistä pelkäävien tyttöjen elämän. Kun häneltä kysyttiin, eikö hänestä olisi hauskaa, jos hänellä olisi hyvä mies, vastasi hän:

-- Miksikä ei viisikymmentätuhatta frangia korkoja yhtä hyvin? Täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Jos tarjotaan jotain, sen parempi. Ellei, niin tulen ilmankin toimeen. Jos ei saa vehnästä, niin ei ole syytä kieltäytyä syömästä ruisleipää. Varsinkin, kun on kauan purrut hyvinkin kovaa kakkua.

-- Ja etenkin, kun on paljon niitä, jotka eivät saa joka päivä sitäkään, jatkoi äiti.

Cécilellä olivat muuten hyvät syynsä epäillä miehiä. Hänen isänsä, joka oli kuollut muutamia vuosia sitten, oli ollut heikkoluontoinen ja laiskuri; hän oli tehnyt paljon pahaa vaimolleen ja lapsilleen. Sitäpaitsi oli Cécilellä veli, jonka oli käynyt huonosti; ei oikein tiedetty, mitä hänestä oli tullut; silloin tällöin hän ilmestyi kotiin tahtomaan rahaa; häntä peljättiin ja hävettiin, ja ajateltiin, mitä hänestä kerran vielä saataisiinkaan kuulla; ja kuitenkin he rakastivat häntä. Christophe näki hänet kerran. Hän oli silloin Cécilen luona: ovikello soi; äiti meni avaamaan. Viereisessä huoneessa syntyi sananvaihto, joka muuttui kovaääniseksi. Cécile tuli kovin rauhattomaksi ja meni vuorostaan ulos, jättäen Christophen yksin. Kiistelyä jatkui, ja vieraan ääni kuului uhkaavalta; Christophe ajatteli, että hänen täytyi ehkä mennä naisten avuksi: hän aukaisi oven. Parhaiksi ennätti hän nähdä aika lailla rappeutuneen nuoren miehen, joka käänsi hänelle selkänsä: Cécile syöksyi Christophen luo, ja rukoili häntä menemään sisään. Hän tuli sitten Christophen kanssa toiseen huoneeseen. He istuivat hetken vaiti. Viereisessä kamarissa ärhenteli tulokas yhä, muutamia minutteja; sitten hän lähti pois ja paukahutti oven mennessään kiinni. Cécileltä pääsi huokaus, ja hän sanoi Christophelle:

-- Niin... se oli veli.

Christophe ymmärsi hänet:

-- Ah, vastasi hän... Tiedän sen... Minullakin on sellainen...

Cécile otti häntä kädestä, syvästi säälien:

-- Teilläkin?

-- Niin, sanoi Christophe... Ne ovat niitä perhe-iloja.

Cécile nauroi; sitten juttelivat he muusta. Ei, perhe-ilot eivät viehättäneet Cécileä laisinkaan, eivätkä naimiskaupat sokaisseet hänen silmiään: miehistä ei ollut paljon mihinkään. Riippumattoman ihmisen elämällä oli omat hyvät puolensa: Cécilen äiti oli kauan kaivannut tällaista vapautta; Cécilellä ei ollut halua hukata sitä. Ainoa haave, mikä hänessä kyti ja millä hän silloin tällöin huvittelihe, oli toivomus, ettei hänen tarvitsisi antaa soittotunteja ja että hän saisi olla aina maalla, -- jospa se voisi joskus toteutua, Jumala tiesi, milloin! Mutta Cécile ei ottanut edes vaivakseen kuvitella, millaista se elämä olisi: hänestä oli turhaa ajatella niin epävarmoja asioita; parempi oli maata, -- ja tehdä töitään...

Ja odottaessaan tuota tuulentupaansa vuokrasi hän aina kesäksi erään pikku huvilan lähellä Parisia ja asui siinä kahden kesken äitinsä kanssa. Se oli parinkymmenen minutin päässä kaupungista junamatkaa. Huvila oli sievoisen kaukana asemalta, aivan yksinäisellä paikalla, laadultaan epämääräisten maiden keskellä, joita sanottiin pelloiksi; ja Cécile tuli sinne usein kaupungista sangen myöhään yön pimeydessä. Mutta hän ei peljännyt; hän ei uskonut koskaan mihinkään vaaraan. Hänellä oli kyllä revolverikin; mutta hän unohti sen aina kotiin. Sitäpaitsi olisi hän tuskin sitä osannut laukaistakaan.

Cécilen vieraana ollessaan soitatti Christophe tuolla tytöllä. Hänestä oli huvittavaa nähdä, miten Cécile syventyi sävelteoksiin; se onnistui varsinkin silloin kun Christophe ohjasi parilla sanalla hänet siihen tunnelmaan, mikä oli ilmaistava. Christophe huomasi, että Cécilellä oli erinomainen ääni: tyttö itse ei ollut sitä aavistanutkaan. Hän pakotti Cécilen harjoittelemaan: laulatti hänellä saksalaisia _Liedejä_ tai omia sävellyksiään; Cécile innostui ja edistyi nyt niin hyvää vauhtia, että hän itsekin hämmästyi, ja aivan samoin Christophe. Cécile oli ihmeteltävän lahjakas. Musiikin kipinä oli singahtanut kuin sattumalta tähän pieneen parisilaiseen pikkuporvarittareen, jossa ei ole ollut rahtuakaan taiteilijan tunnetta. _Filomela_ -- (Christophe kutsui häntä sillä nimellä) -- jutteli joskus musiikista Christophen kanssa, mutta aina käytännöllisellä, ei koskaan tunteellisella tavalla; hänestä ei näyttänyt olevan mieltäkiinnittävää muu kuin laulun ja pianonsoiton teknillinen puoli. Mutta useammin, milloin he eivät soittaneet, puhelivat he keskenään varsin porvarillisista asioista: talous- ja keittiötoimista, kotoisista askareista. Ja Christophe, joka ei olisi mitenkään voinut sietää tällaisia juttuja jonkun porvarisrouvan parissa, piti niitä aivan luonnollisina Filomelan kanssa keskustellessaan.

Niin viettivät he yhdessä iltojaan, kahden kesken, ja pitivät vilpittömästi toisistaan, aivan rauhallisin ja melkeinpä kylminkin tuntein. Eräänä iltana, kun Christophe oli tullut päivälliselle Cécilen vuokraamaan huvilaan maalle ja innostui juttelemaan tavallista myöhempään, puhkesi kova rajuilma. Kun hän sitten aikoi lähteä kaupunkiin viimeisellä junalla, niin satoi kaatamalla ja tuuli raivosi; Cécile sanoi hänelle:

-- Älä mene vielä! Pääsethän huomenaamuna.

Christophe sai yösijan pienessä salissa, tilapäisesti kyhätyllä vuoteella. Ohut väliseinä erotti hänet Cécilen makuuhuoneesta, eivätkä ovetkaan olleet kunnollisesti suljettavat. Hän kuuli sängyssään toisen sängyn rasahdukset ja nuoren naisen rauhallisen hengityksen. Viiden minuutin päästä nukkui Cécile jo syvässä unessa; ja pian nukahti myöskin Christophe, eikä pieninkään häiritsevä ajatus sipaissut hänen sieluaan.